Juuso Walden (10. osa)

Carl Theodor von Frenckellillä oli kuusi lasta: Karl, Margaretha, Karin, Rafael, Gunnar ja Erik. Karl von Frenckell opiskeli insinööriksi Saksassa, ja teki pankkimiehen uran Saksassa. Margaretha von Frenckell meni naimisiin filosofian tohtori Rolf Thesleffin kanssa vuonna 1903 ja hänestä tuli kirjallisuustutkija sekä kirjailija. Karin von Frenckell eli taloudellisesti turvattua elämää jo lapsuudesta asti. Ei liene sattumaa eikä yllättävää, että hän avioitui toisen erittäin merkittävän teollisuussuvun edustajan kanssa, nimittäin Erik Rosenlewin kanssa. Rafael von Frenckellistä kehittyi suvun liiketoimien pääasialliseksi hoitajaksi ja hän opiskeli itsensä varatuomariksi. Rafael toimi vuosikymmenet merkittävissä tehtävissä Suomen liike-elämässä ja hänellä oli myös suuri rooli Rosenlew-yhtiössä. Gunnar von Frenckell toimi liikemiehenä ulkomailla. Frenckellin perheen kuopus, Erik von Frenckell, toimi alkuun rahoitusalalla ja politiikassa, mutta hänet muistetaan mm. Helsingin pitkäaikaisena kaupunginjohtajana.

Juuso Walden (vas.), Rafael von Frenckell ja Carl Björnberg Valkeakoskella vuonna 1947. Kuvassa myös Juuson puoliso Tellervo Walden (toinen oik.) ja Aleksi Kerisalo.

Hjalmar Johan Fredrik Procopé (s. 8.8.1889 Tukholma ja k. 8.3.1954 Helsinki) oli juristi, poliitikko ja diplomaatti. Hjalmar J. Procopén vanhemmat olivat kenraalimajuri Carl Albert Fredrik Procopé ja Elin Hedvig Vendla von Törne ja hänen serkkunsa oli runoilija Hjalmar Procopé. Vuonna 1907 Hjalmar J. Procopé suoritti yliopppilastutkinnon ja ryhtyi lakia lukemaan. Oikeustutkinnon hän suoritti vuonna 1913 sekä ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1914. Procopé sai varatuomarin arvon vuonna 1916 ja työskenteli Helsingissä asianajajana vuodet 1915-1919 sekä RKP:n kansanedustajana eduskunnassa vuosina 1919-1922 ja 1924-1926. Vuosina 1924-1925 sekä 1927-1931 hän oli Suomen ulkoasiainministeri ja vuosina 1920-1921 ja 1924 kauppa- ja teollisuusministeri. Keväällä 1918 Hjalmar J. Procopé toimi lähetystösihteerinä Berliinissä ja jätti vuoden lopussa tämän paikkansa Saksan hävittyä ensimmäisessä maailmansodassa. Nyt hän pyrki luoda suhteita Ranskan ja Britannian kanssa ulkoasiantoimikunnan palveluksessa.

9.3.1926 Procopé luovutti kansanedustajapaikkansa eduskunnassa ja palasi ulkoministeriön palvelukseen Suomen Varsovan lähettilään tehtäviin. Joulukuussa 1927 Hjalmar J. Procopé palasi takaisin Suomeen saatuaan nimityksen ulkoasiainministeriksi, jossa tehtävässä toimi maaliskuuhun 1931 saakka. Ministerin tehtävien jälkeen Hjalmar J. Procopé työskenteli vuonna 1918 perustetun Suomen Paperitehtaitten yhdistyksen toimitusjohtajana vuosina 1931-1939. Procopé toimi sotavuodet 1939-1944 Suomen Washingtonin lähettiläänä. Washingtonissa hän kuuli 28.8.1939 presidentti Franklin Delano Rooseveltilta (s. 30.1.1882 Hyde Park ja k. 12.4.1945 Warm Springs) varoituksen Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton tekemästä Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta ja sopimuksen sisällöstä. Hjalmar J. Procopé oli kyllä saanut tämän saman tiedon jo toista kautta aikaisemmin ja hän oli informoinut asiasta Suomeen sähkeellä jo sopimuksen allekirjoituspäivänä 23.8.1939.

Hjalmar Procopé.

Talvisodan aikana lähettiläs Procopé tunnettiin amerikkalaisen median taitavana hyödyntäjänä. Hän nosti Yhdysvalloissa – aina kun se oli mahdollista – esille sen, että Suomi oli maksanut ensimmäisen maailmansodan aikaisen sotavelkansa Yhdysvalloille sekä sen, että Suomen valtio maksoi sotaa käyvänä maana lainojensa lyhennyksiä suunnitelmien mukaan. Näin toimien hän sai palstatilaa lehdissä ja keräsi yhdysvaltalaisten lukijoiden sympatioita. Loppukesästä 1944 poliittisen tilanteen muuttuessa Hjalmar J. Procopé joutui disponibiliteettiin ja erosi ulkoasiainministeriön palveluksesta marraskuussa 1945. Vuosina 1945-1946 sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Hjalmar J. Procopé toimi Suomen viidennen presidentin, Risto Heikki Rytin (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) puolustusasianajajana ja samalla kaikkien muidenkin syytettyjen puolustuksen johtajana.

Kesällä 1945 Hjalmar J. Procopé muutti Tukholmaan, jossa työskenteli Mannerheim-elämäkerran kirjoittaneen oikeustieteen professori ja historioitsija Stig Axel Fridolf Jägerskiöldin (s. 20.4.1911 Göteborg ja k. 14.9.1997 Danderyd) asianajotoimistossa. Kesäkuussa 1946 Hjalmar J. Procopén passi vanhentui, eikä hänelle myönnetty enää uutta passia korkeampien tahojen määräyksestä. Määräys tuli Suomen silloiselta vasemmistojohtoiselta valtiovallalta, joka suhtautui kriittisesti Procopén toimintaan varsinkin presidentti Risto Rytin puolustusasianajajana. Procopé sai kuitenkin syyskuussa 1946 ruotsalaisen muukalaispassin, jonka turvin hän saattoi matkustaa mm. Ranskaan Pariisin rauhankonferenssiin ajaakseen Suomen asiaa.

Hjalma J. Procopé osallistui viimeisinä elinvuosinaan toimintaan, joka oli kohdistettu kommunismia vastaan. Hän ryhtyi avustamaan toisia maanpakolaisia, ja asekätkennän vuoksi vainottuja sotilaita saamaan matkaliput Yhdysvaltoihin. Hän mm. järjesti rahoitusta eversti Alpo Kullervo Marttisen (s. 4.11.1908 Alatornio ja k. 20.12.1975 Falls Church, Virginia, Yhdysvallat) joukoille. Viime vuotensa Hjalmar J. Procopé vietti maanpakolaisena elämää Tukholmassa ja New Yorkissa. Pääministeri Karl-August Fagerholm (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki) huolehti henkilökohtaisesti Hjalmar J. Procopélle Suomen passin. Hänelle myönnettiin ulkoministerikausiensa jälkeen vuonna 1931 erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin arvonimi. Vuonna 1940 Hjalmar J. Procopé vihittiin lakitieteen kunniatohtoriksi Rochesterin yliopistossa. Procopé julkaisi 1920- ja 1930-luvuilla ruotsiksi, suomeksi ja ranskaksi teoksia Suomen kansainvälispoliittisesta asemasta ja kauppapolitiikasta sekä vuonna 1946 sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsittelevän teoksen, Fällande dom som friar, jota ei ole julkaistu suomeksi. Vuonna 1954 Procopé käydessään Suomessa eduskuntavaaleissa äänestämässä, menehtyi yllättäen. Hjalmar J. Procopé oli neljä kertaa avioliitossa. Ensimmäinen puoliso oli Mary Ek (1916-1926), toinen oli Anna Margaretha Norrmén (1927-1939). Vuodet 1940-1949 hän oli naimisissa Margaret Katherine Mary Shaw’n kanssa ja vuonna 1949 hän avioitui vielä Brita Leila von Heidenstamin kanssa.

Muita Paperiyhdistyksen merkkihenkilöitä, joiden kanssa Juuso Walden oli usein tekemisissä, olivat sanomalehtipaperia hoitavan osaston päämies, Bertil Sjöberg ja hienopaperiosaston johtaja, kauppaneuvos Konrad Schuster (1881-1961). Konrad Schuster oli teknillisen ja kaupallisen koulutuksen saanut, syntyisin saksalainen, mutta koko elämänsä Suomessa asunut. Hän teki erittäin merkittävän uran suomalaisen paperin vientiponnistelujen parissa läntisille markkinoille, kun itsenäistymisen jälkeen Suomessa oli menetetty Venäjän markkinaosuuksia. Konrad Schusterin poikkeuksellinen ura kesti yli neljä vuosikymmentä. Jo Lontoossa Juuso Walden joutui Konrad Schusterin kanssa paljon tekemisiin. Walden koetti toimia Konrad Schusterille jonkinlaisena sihteerinä; kirjoittaa muistiinpanoja ja hoitaa hänen juoksevia asioita tarvittaessa. Myöhemmin Juuso Waldenin esimiehenä jälleen Paperiyhdistyksessä toimi Konrad Schuster ja Juuso Waldenin poika, Lauri, on Konrad Schusterin kummipoika.

Konrad Schusteria luonnehdittiin aikaansaavaksi ja hyvin kiireiseksi liikemieheksi, joka laittoi ripeästi toiminnan käyntiin. Vain hyvin harvat ostajat jättivät tilauskirjansa avaamatta, kun Konrad Schuster saapui asiakkaan luokse. Hänellä oli luonnollisesti rasitteena Lontoossa vielä se, että monet englantilaiset eivät ymmärrettävästi saksalaisista kovin pitäneet. Lontoon aikanaan Konrad Schuster asui Hotelli Cecilissä. Kun tämä hotellirakennus otettiin konttorikäyttöön hän muutti Metropol-hotelliin. Ennen toista maailmansotaa Konrad Schuster asui Carltonissa, sangen miellyttävässä hotellissa, jotet monet muutkin suomalaiset käyttivät. Kaupungin pommituksissa Carlton kuitenkin tuhoutui tyystin ja sen tilalle rakennettiin Uuden Seelannin valtion virastotalo.

G. A. Serlachius Oy:n varatoimitusjohtaja, kreivi B. Vitzthum, oli myös usein Lontoossa myymässä omien tehtaittensa tuotteita. Hän vietti usein myös Juuso Waldenin kanssa aikaa varsinkin iltaisin hänen hotellihuoneessa Hotelli Howardissa, jossa shakkia saatettiin pelata myöhään yöhön asti. Suomen Paperitehtaiden Yhdistyksen ensimmäinen toimitusjohtaja, Karl Hjalmar Grönvik (s. 26.2.1880 Turku ja k. 14.4.1973), toimi johtajana myös toiminimi Plywood & Timberissä – toimi etupäässä puutavara- ja vaneriagentuurina – ja myi Porin voimapaperia. Grönvik oli myös tunnettuja Lontoon kävijöitä ja eläkepäiviksi hän muutti asumaan Eastbourneen Kanaalin rannalle, jossa hän hoiti terveyttään.

Moniin vaikeuksiin törmäsi ainakin alkuun Suomen Paperitehtaiden Yhdistys ja kokemuksista viisastuneena asiat pyrittiin sittemmin varmistamaan kahteenkin kertaan. Vaikeuksia tuotti organisaation laatiminen uudelle järjestölle ja käytettävissä olevan henkilökunnan sijoittaminen uuteen orhanisaatioon sekä sopivien henkilöiden saaminen toimiin. Tanskassa oli kärsitty kovia luottotappioita ja väärinkäytösten vuoksi oli jouduttu erottamaan henkiläkuntaa ja edustajia. Kymin Osakeyhtiö oli eronnut yhdistyksestä ja perustanut aivan oman myyntiverkoston. Heidän edustajana Englannissa toimi Reeve Angel & Son, jolla oli myyntikonttori myös Göteborgissa.

Juuso Walden (9. osa)

Shellbourne Housen omistaja ja johtaja oli herra Pritchhard. Hän oli lähes poikkeuksetta valmiina lähtemään White Cityyn koirakilpailuihin joka tiistai, torstai ja lauantai ja näille matkoille hän aina otti myös autonsa täyteen nuorukaisia mukaansa. Yhteisen sopimuksen mukaan eniten kilpailussa voittanut, maksoi myös matkakustannukset. Tuohon aikaan ei tunnettu vielä totalisaattoria, vaan ”bookmakerien” eli vedonvälittäjien avustuksella tehtiin vedonlyönnit. Tässä toimessa täytyi myös olla valkeutunut, sillä vedonvälittäjillä oli sisäsyntyinen tapa vetää kotiinpäin, jos heille vain siihen tarjoutui pienikin tilaisuus. Vielä paljon myöhemminkin Juuso Walden Lontoossa käydessään on mielellään seurannut vinttikoirien kilpailija joillakin Lontoon kymmenestä kilparadasta.

Shellbourne Housessa asuessaan Juuso Walden kävi samoin ratsastuskilpailuissa, jotka alkoivat yleensä sopivasti iltaisin töiden jälkeen. Suurin ja kaunein näistä oli tietysti Derby, joka juostiin kesäkuun ensimmäisenä keskiviikkona. Tämä kilpailu oli suurta kansanjuhlaa, johon yleisö saattoi saapua hyvinkin kaukaa esim. busseilla. Derbyssä juoksivat orivarsat, jotka eivät olleet kolme vuotta vanhempia. Kirjaamismaksut oli hevosten omistajille hyvin korkeita ja muutkin kilpailukustannukset omistajille olivat melko arvokkaita. Jo varhain hevoset saivat omat vedonlyöntiarvonsa, joka sitten kilpailun alun lähestyttyä saattoi vielä paljonkin muuttua. Kilpailussa oli mukana kolme- neljäkymmentä nuorta hevosta ja voittajan löytyessä, se siirrettiin välittömästi astutustehtäviin, mikä saattoi olla omistajalleen ilmeisen kannattavaa touhua.

Ascotissa, Windsorin palatsin lähellä järjestettiin useita päiviä kestävä kesän toinen suurtapahtuma, Ascot-ajot. Näissä juhlissa kansa näyttäytyy parhaimpiinsa pukeutuneina; naisväellä on parasta yllä ja miehet sonnustautuvat harmaaseen silinteriin ja pukuun, ja kaulaan täytyy muistaa ripustaa kiikarit. Talvikausina järjestetään suuri ratsastustapahtuma myös, Grand National, maailman vaikein esteratsastuskisa. Kisassa vain harvat ilmoittautuneesta pääsivät maaliin asti. Kisa järjestettiin Liverpoolin Aintree-radalla ja juostavan matkan pituus on noin yhdeksän kilometriä.

Pohjoismaiden paperiteollisuuden yhteisössä alkoi syksyllä 1930, jolloin paperien hinnat olivat jo kauan aikaa laskeneet melko jyrkästi, näkyä yhteistyön halua. Ruotsissa oli jo ennätetty pitää joitakin kokouksia asian ympärillä. Ruotsalaiset kutsuivat seuraavaksi Lontooseen koolle 30 henkilöä, joista viisi edusti tuottajia ja loput olivat agentuurien edustajia. Harry Legge oli kutsuttujen joukossa, mutta Harry Legge laittoi Juuso Waldenin edustamaan omaa agentuuriaan kokoukseen. Agentuurit olivat tilaisuudessa lähinnä kuunteluoppilaina ja veivät saamansa tiedon eteenpäin omille toimistoilleen. Ensimmäinen pohjoismainen tilasto- ja hintayhtymä joka näiden kokouksien seurauksena syntyi, oli Scancraft.

Juuso Waldenin seuraava harjoittelupaikka Lontoossa oli Corke Sons & Co Ltd, joka sijaitsi 14, New Bridge Streetillä, hyvin lähellä Fleet Streetiä, joka oli Lontoon kuuluisa sanomalehtikatu. Agentuuri myi ”greaseproofin” esparttopaperin lisäksi merkittävimpänä artikkelinaan standardisanomalehtipaperia. Agentuurissa toimintaa johtivat William C. Corke ja Charles Corke vanhempi sekä Manchesterissa Alfred Murrant. Näkyvänä hahmona toimistossa oli herra W. C. King, joka toimi sanomalehtipaperiosaston konttoripäällikkönä ja konttorin juoksevien asioiden hoitojana. Herra Bobertsin tehtävä oli johtaa malliosastoa ja hänen osastollaan oli varkautelainen ekonomi Eero Björkbom. Juuso Waldenilla oli lounaalla käydä lähipubin (Albion) alakerrassa syömässä ja hänen seurassaan olivat usein nuoremmat Corket, Roberts ja Eero Björkblom. Heitä palveli hyväntuulisena pubissa Ida-niminen neiti ja lounaan he saivat aina sopuhintaan.

Toiminimen tärkein myyntiartikkeli, sanomalehtipaperi, oli sangen herkkä kuljetusaikaisille vahingoittumisille, joita sitten vakuutusyhtiöt kyllä korvasivatkin. Mutta koska korvaukset nousivat välillä isoihinkin summiin, olivat vakuutusmaksut myös melko kovia. Suurimmat sanomalehtipaperin tuottajat oli tuohon aikaan Kanada, Englanti ja lähes yhtä vahvoina Suomi ja Ruotsi. Englantilaisen paperin kanssa oli vähiten ongelmia laadun suhteen, koska se toimitettiin suoraan tehtaalta ostajan varastoon, ilman merikuljetuksia. Paperityö korvauksia haettaessa oli valtaisa ja kestävä prosessi, vei usein kuukauksia ennen kuin asiat ratkesivat. Tätä toimintaa Corken agentuurissa hoiti herra King. Ostajille eli sanomalehdille sattui vahingoista usein viivytyksiä painokoneille ja kun asiat olivat jonkin aikaan ehtineet kasaantua vinoon, olivat asiakkaat jo aivan valmiita vaihtamaan paperintoimittajaa. Normaalisti sanomalehtipaperin sopimukset tehtiin kalenterivuodeksi kerrallaan. Corken agentuurin Manchesterin haarakonttori oli keskittynyt etupäässä käärepaperin myyntiin, sillä Manchesterissa oli hyvin paljon tekstiiliteollisuutta. Tämä haarakonttori myi käärepaperia ilmeisesti isompia määriä kuin Lontoon toimisto. Lontoon konttori oli keskittynyt enemmän ns. painopaperin sekä puuvapaan ja esparttopaperin myyntiin.

Charles Corke oli kovin innostunut purjehduksesta ja lähes joka viikonloppu hän vetäytyi kaakkoisrannikolle Harwichiin purjeveneelleen tehden sieltä välillä laajojakin purjehdusmatkoja Pohjanmerellä. Mikäli sää ei ollut suotuisa purjehtia, hän laittoi venettään kuntoon seuraavia purjehduksia varten ja seurusteli mielellään muiden veneiden kunnostajien kanssa. Juuso Walden pääsi myös hänen purjehduksilleen pari kertaa mukaan, mutta Walden ei kokenut itselleen niistä koituneen kovinkaan merkittävää iloa.

Waldemar von Frenckell (s. 15.5.1853 Tampere ja k. 28.5.1936 Tukholma, Ruotsi) oli Frenckellska Tryckeri Ab:n omistaja, Läppäkoski Fabrikers Ab:n toimitusjohtaja ja J, C. Frenckell & Sonin isännöitsijä. Waldemar von Frenckell sai todellisen valtioneuvoksen arvonimen. Hänen puolisonsa oli Sigrid von Frenckell (s. 26.4.1864 Tampere ja k. 5.3.1933 Anola, Nakkila). Sigridin vanhemmat olivat juristi, valtiopäivämies ja Tampereen pormestari Fredrik Vlhelm Procopé (s. 4.5.1834 Turku ja k. 8.2.1909 Tampere) ja Elfrida Axela Gustava Procopé (s. 3.10.1834 Helsinki ja k. 1913 Tampere). Vuonna 1938 hänen testamenttiinsa varatuilla varoilla perustettiin Waldemar von Frenckellin säätiö, jonka tarkoitus on edistää tieteellistä tutkimusta, palkita isänmaallista toimintaa ja kulttuurityötä sekä tukea yhteiskunnallista ja tieteellistä toimintaa. Tämän lisäksi perustettiin myös Waldemar von Frenckellin rahasto syöpätautien torjumiseksi. Kaikki Waldemar ja Sigrid von Frenckellin viisi lasta kuolivat traagisesti jo lapsina, ja Waldemar ja Sigrid adoptoivat 43-vuotiaan Rafael von Frenckellin vuonna 1926. Varatuomari Rafael von Frenckell aloitti työskennellä asianajajana vuonna 1907 sekä toimi Suomen Luotonantajayhdistyksen oikeudellisen osaston hoitajana vuodet 1909-1913, Helsingin pörssin johtajana vuosina 1912-1913 ja istui Vaasan Osakepankin johtokunnan jäsenenä vuodesta 1914 lähtien.

Nakkilassa Anolan kylässä sijaitsee Anolan kartano, joka alkujaan kuului Ulvilaan. Tämä kartano sijaitsee Kokemäenjoen rannalla ja on aikanaan käsittänyt noin 5 000 hehtaaria maata ulottuen aina Viikkalaan asti. Kartanon vanhin säilynyt kauppakirja on vuodelta 1488; tuolloin Alissa Henrikintytär Horn myi kartanon turkulaiselle Djäknin sukuun kuuluneelle raatimiehelle, Laurens Jönssonille. Kurkien suku omisti Anolan kartanon vuosina 1500-1700 ja ensimmäinen sukuun kuulunut kartanonherra oli Ruotsista saapunut Jöns Knuutinpoika Kurjen isä, joka omisti samoin Kankaisten ja Joensuun kartanot. Vuosina 1577-1630 Anolaa omisti tunnetuin Kurckin-suvun jäsenistä, kuningas Sigismundin kannattajiin kuulunut sotapäällikkö Axel Kurck, joka käytti nemenään Kurck till Anolaa. Axel Kurck kukisti vuonna 1596 Ulvilan taistelussa Anolaan saapuneet Pentti Poutun johtaman nuijamiesten osaston, jonka tarkoituksena oli saada taivuteltua Kurck liittymään puolelleen.

Kurkien jälkeen Anolan kartanoa omisti muutaman vuoden ajan Posse-suku, ja vuonna 1706 omistajaksi ryhtyi Tukholman pormestari Olof Törnflycht. Törnflychtin tyttären puoliso, Johan Paulinus oli seuraava kartanon omistaja. Vuonna 1690 saamansa aateloinnin jälkeen hän hän käytti nimeä Johannes Pauli i Lillienstedt. Paulinuksen pojan, kreivi Carl Lillienstedtin jälkeen Anolan kartanon omistus siirtyi Hastferin sotilasperheelle, Virossa syntyneelle Porin rykmentin komentaja Johan Hastferille ja seuraavaksi hänen pojalleen, majuri Berndt Johanille. Tämä nuorempi Hastfer muistetaan Leineperin ruukin perustajana. Anjalan liitossa mukana ollut Berndt Johan Hastfer joutui pakenemaan Skåneen ja sieltä edelleen Venäjälle, jossa hän kuoli vuonna 1809. Talousvaikeuksista kärsinyt Hastfer oli ennen kuolemaansa joutunut konkurssiin ja velkojen panttina olleet kartano ja Leineperin ruukki vaihtuivat asessori Jonas Beckmanin omistukseen.

Beckmanin tyttären jälkeen Anolan kartano oli 1800-luvulla mm. Yyterin kartanon omistajan Isak Fellmanin sekä kolmen porilaisen liikemiehen omistuksessa. Viimeinen omistaja ennen Frenckellin sukua oli maanmittari August Fredrik Järnefelt. Jouduttuaan rahoitusongelmiin hän myi kartanon vuonna 1871 Tampereen paperitehtaan omistajalle Frans von Frenckellille. 

Juuso Walden (8. osa) 

Helmi- ja maaliskuun vaihteessa vuonna 1930 oli vuorossa Juuso Waldenin matka Yhdistyneisiin Kuningaskuntiin. Karl Rudolf Walden matkusti sattumoisin samalla poikansa kanssa saarivaltioon ja matkaan lähdettiin Hangosta suomalaisen voilastin mukana itäenglantilaiseen Hullin satamakaupunkiin. Matka taitettiin Suomi-Englanti vuorolaivalla, Arcturuksella, jonka kapteenina toimi Ossian Hjelt. Varhaisen ajankohdan vuoksi matkustajia oli sangen vähän laivalla, vain kymmenkunta. Matka laivalla sujui mallikkaasti ja perille laiva tuli Hulliin aikataulun mukaisesti myöhään illalla. Laivamatka kesti kuutisen vuorokautta. Satamakaupunki Hull oli tuohon aikaan hyvin pieni ja vaatimaton paikka, jonne tuotiin pääasiassa sahattua puutavaraa. Hullista matkaa jatkettiin rautateitse Lontooseen ja matka rautateitse Lontoon Kings Crossin asemalle kesti viitisen tuntia.

Matkalaiset olivat ennen iltaa Lontoossa ja perillä heitä oli vastassa paperi- ja selluloosa-alan agentteja ja joitakin ystäviä. Karl Rudolf Walden majoittui hotelli Ceciliin, joka sijaitsi aivan Lontoon keskustassa. Juuso Waldenin saatteli pitkäaikainen ystävä ja työkaveri Torsten Damstén hänelle varattuun asuntolaan, joka sijaitsi Lontoon pohjoisosassa, Bellsize Park Avenuella Hampsteadissa. Sieltä oli erittäin hyvät yhteydet kaikkialle keskustan alueelle. Asuntolan emäntänä oli rouva Hindle, joka järjesti asuntolan asukeille aamiaisen ja päivällisen. Useimmat asukkaat nauttivat lounaan työpaikoissaan.

Asuntolassa oli noin tusinan verran asiakkaita, varsin kirjavaa väkeä kaikki. Oli nuoria japanilaisia virkailijoita, Paraguayn suurlähettiläs Horazio Carissimo kolmannen vaimonsa ja pienen poikansa kanssa, scotlantilaisia tilintarkastajanuorukaisia, jotka toimivat harjoittelijoina Lontoon parhaimmissa tilintartamoissa. Asuntolassa majoittui samoin vähän vanhempaa väkeä, leskirouvia sekä neitejä. Vanhempi naisväki kokoontui iltaisin eteistilojen halliin pelaamaan bridgeä. Pari kertaa Juuso Waldenkin saatiin houkuteltua korttipöydän ääreen. Yleensä nuorempi väki kokoontui ping-pong-huoneessa tai biljardipöydän ääressä rentoutumaan iltaisin. Bellsize Park Avenuen asuntolan asukkaat maksoivat ylläpidostaan 2 £ 10 Sh viikossa, mutta pyykinpesu ja vaatteiden silittäminen ei kuitenkaan kuulunut tähän hintaan.

Maanalaisella matkustaminen Lontoossa oli tuolloin hyvin halpaa ja matkustamista varten lunastettiin tavallisesti joko viikon tai pitempi aikainen kausilippu. Tuolloin maanalainen liikennöi ympäri vuorokauden ja koska Bellsize Parkin asema sijaitsi aivan Juuso Waldenin majoituspaikan välittömässä läheisyydessä, hän ei omaan kulkemiseensa juuri muita kulkuneuvoja tarvinnutkaan. Kaupungilla miesten yleinen tyyli pukeutua oli tumma yksivärinen puku, mustat kengät, musta patahattu, ”bowler” eli knalli sekä sateenvarjo. Torsten Damstén asui viiden minuutin kävelymatkan päässä Juuso Waldenin kortteerista ja hän oli viettänyt Lontoossa jo puoli vuotta Juuso Waldenin saapuessa kauupunkiin. He olivat tutustuneet jo kouluaikana toisiinsa ja asevelvollisuudenkin aikana he olivat viettäneet samassa komppaniassa. Kauppakorkeakoulussa Damstén oli edellisellä vuosikurssilla ja Lontoossa hän oli myös kielitaitoaan kohentelemassa.

Etukäteen Juuso Waldenin harjoituspaikaksi oli Lontoossa sovittu H. B. Legge & Sons, Ltd, Corke, Sons & Co, Ltd ja Price & Pierce Ltd, jotka kaikki toimistot sijaitsivat Cityssä. Harjoittelu alkoi ensin H. B. Leggen toimistossa; toiminimen johtaja oli Harry B. Legge, merkittävä ulkomaisen paperin agentti Lontoossa, joka vasta hiljan oli tullut tekemisiin suomalaisen paperimyyjien kanssa. Näin siitä huolimatta, vaikka saksalaiset ja ruotsalaiset paperinmyyjät olivat jo entuudestaan heille tuttuja. Davies & Roylen kautta myytiin siihen aikaan suomalaista paperia ja heidän toimisto sijaitsi Swan Lanella, lähellä Cannon Streetiä. Heidän myyntitoimistoa johtivat herrat J. Dewsnap ja J. Multimer.

Valkeakosken paperitehtaan paperia tuotiin toki Englantiin, mutta se myytiin Lontoossa sulfaattioksapaperina, joka ärsytti Karl Rudolf Waldenia ja muita tehtaan johtomiehiä. Kun sitten Davies & Royle ei pyynnöistä huolimatta suostunut muuttamaan kantaansa, kääntyi silloinen johtaja Konrad Schuster Harry Leggen puoleen tiedustellen, olisivatko he kiinnostuneita edustamaan Valkeakosken voimapaperia. Johtaja Leggellä ei ollut mitää edustusta vastaan ja näin käynnistyi pitkä yhteistyö. Johtaja Leggen avustajina agentuurin hoidossa olivat hänen kaksi poikaansa. Vanhempi poika, Geoffrey, oli juuri aloittanut opiskelunsa Oxfordin yliopistossa ja kaavaili avioitumista, oli kriketistä paljon kiinnostuneempi kuin paperinmyynnistä. Nuorempi poika, Philip, joka oli myös hankkinut hyvän pohjakoulutuksen – hän suoritti koulunsa Sandhurstissa ja lisäksi opiskeli Cambridgessa – oli joutuisampien opintojen vuoksi ohittanut vanhemman veljensä ja oli jo agentuurin toiminnassa aktiivisesti mukana.

Leggen agentuurilla oli paikallisia myyntiedustajia Bristolin alueella ja Manchesterissa sekä Skotlannin Glasgowissa. Tämän lisäksi Lontoossa toimi aivan säännöllisesti kaksi kaupunkimyyjää, jotka aamuisin lähtivät toimistolta busseilla kulkemaan asiakkaiden luona kaupoilla edustussalkkunsa kanssa ja illalla raportoivat päivän tulokset jälleen toimistolla. He saivat käteisvaroja hyvin tarkasti suunniteltuun reittiin bussimatkoihin sekä aamu- ja iltapäiväteehen. Mitään kovin isoja kauppoja nämä kaupunkimyyjät eivät tehneet, sillä kaikkein tärkeimmät asiakkaan olivat agentuurin johtajan omien käyntien varassa. Johtaja Leggwe piti tätä toimintamallia kuitenkin kannattavana. Arvostetuin toimiston kaupunkimyyjä oli herra Philpott, johon myös Juuso Waldenkin pääsi tutustumaan harjoittelunsa aikana.

Leggen agentuurin kassakirjan pitäjänä toimi eversti Cowan, joka oli eläkkeelle joutunut upseeri. Hän sai työpaikkansa, koska oli Leggen perhetuttuja vaimonsa kanssa ja pelasivat johtajan kanssa joka sunnuntai bridgeä. Neiti Coxall toimi Harry B. Leggen sihteerinä ja joskus oli vaikea tietää, kumpi toimistoa oikein johti. Lisäksi toimistossa työskenteli komean korskea neiti Hindle. Tapana oli myös oman arvonsa tuntevissa toiminimissä pitää konttorin vartijana sekä juksevain asiain hoitajana eläkkeelle siirrettyä armeijan aliupseeria. Herra Davies hoiti tätä tonttia.

Harry Legge laittoi Juuso Waldenin ensimmäiseksi heti kirjoittamaan puhtaaksi sanelemiaan englanninkielisiä kirjeitä. Juuso Waldenin kielitaidolla tämä puhtaaksikirjoitus ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Jokainen kirje täytyi käytännössä tehdä aina uudestaan, mutta onneksi Harry Legge oli sitkeä ja kärsivällinen. Walden ei hallinnut pikakirjoitusta, mutta ei hän kyllä ollut mikään konekirjoittajakaan. Lohdutukseksi kuitenkin johtaja Leggen kirjeet olivat onneksi melko lyhyitä. Kaikesta huolimatta koulutus oli opettavainen kokemus Juuso Waldenille. Seuraavaksi Walden pääsi tuuraamaan neiti Coxallin lomansijaisuutta; hän pääsi jälleen auttamaan kirjeenvaihtotehtävien laadinnassa. Yhtiön kirjeenvaihto oli sen verran suppeaa, että Juuso Waldenille jäi aikaa muuhunkin. Määrättyinä viikonpäivinä hän pääsi mukaan oppipojaksi Philpottin myyntikierrokselle Cityssä ostajien luona.

Krikettiä harrastettiin Leggen agentuurissa hartaasti ja aivan kaikki näyttivät olevan lajin saloista hyvin perillä, paisi tietenkin Juuso Walden. Siksi hän päätti ottaa lajista paremmin selkoa ja parhaiten se tapahtui seuraamalla itse peliä. Lontoossa hän näki kaksi suurta Englanti-Australia-maaottelua. Toinen pelattiin Lordsissa ja toinen Owalissa. Maaottelun kestoaika oli kuusi vuorokautta ja päättyi ratkaisemattomana, jos sinä aikana ei päästy tulokseen. Juuso Waldenilla oli vain seisomapaikka, josta ei voinut poistua paikkaansa menettämättä silloin, kun toiset esim. sateen sattuessa lähtivät paikallisiin pubeihin siemailemaan olutta.

Osana koulutusta Juuso Walden sai myös tuta, miten paperia kuljetettiin. Hän sai tehdä monia tarkastusmatkoja yleensä Surrey Commercial Docksilla – Lontoon lähellä sijaitsevassa satama-altaassa – jossa pääsi tarkastamaan Suomesta paperia tuoville aluksille paperin kuntoa sekä sen käsittelyä satamassa. Näistä käynneistään hän laati aina raportin. Vaikka Walden ei ollut mikään ammattilainen tarkastajana, hän kuitenkin koki nämä tarkastuspäivät tervetulleiksi vaihteluiksi jokapäiväisille myyntitöille ja konttoritöille. Näillä satamakäynneillä oli mahdollista tavata toisinaan aina suomalaisia ja vaihtaa kuulumisia. Kesän aikana Juuso Walden siirsi majoituksensa Bellsize Parkista Shellbourne Houseen, joka oli lähempänä hänen työpaikkojaan Cityn lähellä. Nyt hänen oli mahdollista tehdä työmatkat kävellen keskeisen paikan vuoksi. Uusi majoituspaikka oli myös jonkin verran edullisempi kuin edellinen paikka.

Vuoden 1930 talvi oli Suomessa hyvin leuto ja lämmin sekä lumeton, niin että vallan monissa paikoissa jäivät metsäajot tekemättä. Lontoossa kesä 1930 oli sitten hyvin kuuma kesä ja siellä ihmiset halasivat veden äärelle, jos se vain suinkin oli mahdollista. Viikonloppuilla kaikki kynnelle kykenevät hakeutuivat rantojen ja vesien äärelle vilvoittelemaan, myös Hyde Parkin Serpentine hyödynnettiin tässä suhteessa. Uudessa majoituspaikassa Juuso Waldenilla oli nyt myös onneksi huoneensa yhteydessä oma suihku. Shellbourne House majoitti suojissaan noin sataa henkeä, erittäin kansainvälistä väkeä ja paikka oli etenkin nuorison suosima. Suomesta sinne oli pitkäaikaisesti majoittunut neiti Hevonpää Viipurista. Suolikauppias Max Müller Sveitsistä asui siellä myös. Juuso Walden tutustui siellä hyvän kasvatuksen saaneeseen juutalaisnuoreen, Robert Steideliin, joka työskenteli setänsä paperiagentuurissa kilpaillen suomalaisen paperimyyjien kanssa. Hän myi itävaltalaista ja tšekkoslovakialaista paperia sekä englantilaista Reedin voimapaperia. Robert Steidel oli loistava pöytätenniksen pelaaja ja loistamaan hän pääsi myös biljardissa. Steidelin kanssa Juuso Walden kävivät yhdessä kokeilemassa onneaan White Cityn koirakilpailuissa.

 Juuso Walden (7. osa)

Sulfaattitehtaan teknillinen johtaja oli sulfaatille haiseva diplomi-insinööri Erkki Janhunen, joka myöhemmin siirtyi Kemiin suuremman tehtaan johtotehtäviin. Janhusen apulaisena hääri insinööri Onni Perolahti, joka tunnettiin Valkeakoskella myös palo- ja urheilumiehenä. Onni Perolahti oli kotoisin Simpeleen seudulta ja hänellä oli iso perhe, mutta Janhusella oli elätettävänään vain yksi poika. Vuoromestareita tehtaalla olivat Matti Kydén nuorempi, Matti Petäjä – menetti henkensä pillillä tapahtuneessa räjähdyksessä – sekä Erkki Hellman. Sulfaattiselluloosatehdas sijaitsi alusta alkaen virran länsirannalla. Seuraavat Suomen sulfaattiselluloosatehtaat rakennettiin 1900-luvun alussa Kotkaan ja Hallan saareen. Rakennusosastoa johti rakennusmestari Anton Hakala sekä hänen vankka apulainen, Vihtori Vainio, joka ensisijaisesti vastasi työmaista ja varsinkin kaikesta, mikä koski koneiden siirtoa ja muutos- ja korjaustöitä. Molemmat tunsivat Tervasaaren ja Myllysaaren kuin viisi sormeaan. He kulkivat tallimestari Lahden hoitamalla hevosella työmaalla.

Kapearaiteinen rautatie ”pässeineen” puikkelehti pinojen välissä ja yhdisti puutavaraalueet käyttöpaikkoihin. Näin jatkui vielä hyvin myöhäiseen asti. Paperitehdas oli jo tuolloin Tervasaaren merkityksellisin tuotantolaitos kaksine lajittelualueineen – Myllysaarella oli omansa ja Tervasaarella omansa, tuohon aikaan tosin pieni. Tämä alue oli myös naishenkilökunnan vuoksi hyvin värikästä aluetta. Myös apukoneilla työskenteli naisia, mutta ei itse paperikoneilla. Naisilla oli omat pomot ja kuri tuntui olevan tiukempaa naisten keskuudessa. Malliosastolla huolellisesti valitut henkilöt käsittelivät juoksevat mallit sekä varastomallit.

Tuolloin sanottiin, että paperi tehtiin jauhatusosastolla, joka tarkoitti hollantereita. Tuohon aikaan hollanterit olivat yleensä yhdyskäyttöisiä ja jordanmyllyt tekivät vasta tuloaan. Tämä merkitsi sitä, että jauhatusosastojen etumiehet olivat herroja ja ylhäisyyksiä ja vuoromestarit juoksivat jatkuvasti hollanteripuolella sormin hypistelemässä jauhatustuloksia, ennen kuin laskivat ne konetyypin kautta koneille. Jos koko oli ratkaiseva tekijä, oli Keck hollantereista paras. Myös jälkikäsittely rulla- ja arkkileikkureineen – yksi superkalanterikin oli olemassa, mutta ei tuolloin ollut käytössä – oli paperin tuotannossa tärkeä vaihe. Vasta kun se oli suoritettu, oli paperi valmista käytettäväksi tai edelleen lähetettäväksi. Jälkikäsittelyä hoiti toisia kookkaampi nuorukainen, August Ahonen, joka tunsi tarkoin kaikki näiden koneiden ominaisuudet ja salaisuudet. Tervasaarella oli tuolloin käyttölaboratorio, jossa seurattiin kuivuusarvoja ja muitakin valmiin tuotteen ominaisuuksia, mutta tutkimuslaboratorioita sinne sen sijaan ei mahtunut. Teknillinen johto kiinnitti kuitenkin jo tuolloin hyvin suurta huomiota jätevesien kokoonpanoon, niiden mukana poistuvien kuitujen määrään ja myös kemikaalihäviöitä tarkkailtiin osastoittain.

Tehdasosastosta erillään toimi autotirehtööri Pättiniemen ohella Vihtori Hokka, joka hallitsi Furunäsin melko laajoja puistoja ja piha-alueita ja hoiti tehtaan isännöitsijän tarpeita silmällä pitäen pientä kasvitarhaa. Vihtori Hokka asui alueella kaksikerroksisessa rakennuksessa vastapäätä kaapelikraanalaitteita. Hyvin lähellä tätä rakennusta sijaitsi tallimestari Lahden koti. Myllyjä oli Valkeakoskella Apianvirran partaalla tuolloin käytössä useita ja siksi ei yhdelläkään myllyistä ollut monopoliasemaa paperiyhtiön jauhatuksiin. Järvillä hinaajalaivojen kapteenit ohjailivat uittotoimintaa niin taktisesti kuin teknisestikin. He tunsivat hyvin merkitsemättömät väylätkin ja salakarit. Kapteenit olivat talvisaikaan joko telakalla tai korjauspajalla kunkin taipumusten mukaisesti töissä ja samoin oli laita myös konemestareilla. Vakituista matkustajalaivaliikennettä ei tuolloin enää ollut.

Juuso Walden siirtyi syksyn tullen konttoritehtäviin Valkeakoskella. Hän aloitti konttoritehtävät metsäosastolla lähinnä siksi, että puunhankintakausi oli juuri tuolloin alkamassa ja haluttiin ja hänen haluttiin saavan mahdollisimman selvän kuvan tästä toiminnasta. Walden joutui tekemään hankintamatkoja eri suuntiin kymmenen metsäpiirin alueella. Suunnilleen rajat kulkivat Länkipohja, Kuhmoinen, Padasjoki, Koski, Kärkölä, Hausjärvi, Janakkala, Renko, Urjala, Lempäälä ja Näsijärven ranta-alueet sekä Vilppula, Kuorevesi ja eteläinen Jämsä. Hän teki pystykauppaa ja hankintakauppa, hankki lyhyenä tai pitkänä, täyskuorittuna, puolikuorittuna tai kuorimattomana sekä kuusta että mäntyä. Jos koivua oli pakko ostaa, tehtiin siitä ensin kelvollinen osa vaneripuuksi ja myytiin muualle. Loppu heikompi koivupuu hakattiin haloiksi. Jotkut myyjät halusivat myydä huutokaupalla puutaan, toiset taas myivät jokaiselle ostajalle erikseen. Toisinaan kaupat tehtiin myös ryhmän kanssa.

Valkeakosken paperitehtaan konttori sijaitsi tuolloin vanhassa puu- ja lautarakennuksessa Myllysaaren ja sen vieressä sijainneen korjauspajan välissä. Konttorin yläkerrassa oli puhelinkeskus sekä arkisto. Myöhemmin Juuso Walden toimi tässä samassa konttorirakennuksessa konttoripäällikkönä. Tuohon aikaan konttoripäällikkönä oli Elmar Forelius ja hänen jälkeensä tähän toimeen astui Samuel Krogius. Toimistovirkailijana oli neiti Aino Enroth, joka oli myös johtavia lottahahmoja. Osto-osasto sijaitsi lähetysosaston vieressä ja sitä johti maailmaa nähnyt ja Valkeakosken kielitaitoisin mies, Rainer Hendunen, joka sittemmin Yhtyneiden paperitehtaiden johtokunnassakin toimi. Hänen aputinaan toimi Harald Henriksson; molemmat miehet olivat tulleet Valkeakoskelle Kuusankoskelta vapaussodan jälkeen.

Metsäosaston metsäkirjanpitäjänä toimi Vallu Tengström sekä yleisissä asioissa kornetti Arvi Eriksson, jonka tehtävät olivat jaettu metsäosaston ja kiinteistöpuolen kesken. Yhtiön ja konttorin kirjanpidossa ja finanssiasioiden hoidossa toimi Gunnar Blomkvist ja hänen avustajanaan Taina Ehrnsten. Kassassa touhusi kasööri Oskar Peronius, joka täytti tilipussit ja jakoi ne apuvoimien kanssa. Vielä jatkosodankin jälkeen Peronius toimi pitkään yhtiön palveluksessa, viimeksi sisäisenä tarkastajana. Hän oli syntynyt ja käynyt kymnaasin Venäjällä, mutta hän oli sukujuuriltaan suomalainen. Hän oli hyvin suosittu henkilö paikkakunnalla, ja erittäin tarkka ja tunnollinen toimissaan.

Suurin toimivista kauppaliikkeistä Valkeakoskella oli A. Gust. Skogster ja myöhemmin tämän liikkeen osti Osuusliike Koitto. Muutamaa vuotta aiemmin oli paikkakunnalle tullut Oskari Salo, joka ryhtyi johtamaan kauppahuonetta; kauppahuone sijaitsi Tervasaaren tehtaan lähellä kanavan rannassa. Myöhemmin talousneuvoksena tunnettu Salo oli aikaansaapa mies. Hän toimi myös Kansallis-Osake-Pankin pankinjohtajana, apurinaan Lydia Laine. Muita paikkakunnan kauppoja olivat Väinö Mikkosen kauppa ja Laine Tervasaaren portin pielessä.

Tehtaan henkilöstön nuorille miehille oli virkailijakerho tärkeä paikka. Kerho sijaitsi kanavan varressa rakennuksessa, jota sanottiin Pehrmanin taloksi. Kuuluisa kasööri K. F. Pehrman oli rakennuttanut talon asunnokseen vuosisadan vaihteessa. Talon yläkerrassa asui ekonomi Birger Söderholm, joka samalla hoiti klubimestarin tehtävät. Klubin emännöitsijänä oli erittäin herttainen neiti Anna Eriksson. Nuoret miehet viettivät iltojaan kerholla, milloin eivät kokoontuneet toistensa luona. Iltaohjelma ei ollut kovin kummoista, lähinnä kevyttä ruokailua ja kortinpeluuta sekä joskus omatekoisen snapsin maistelua. Kieltolaki ei estänyt tarvittaessa virolaisen tai saksalaisen spriin saantia Valkeakosken tehtaalle. Elettiin myös keskellä pula-aikaa ja taloustaantumaa. Vuosina 1929-1930 tehtaan työntekijämäärä väheni rajusti. Parhaimmillaan 1 500 työntekijän määrä (kesällä) puolittui.

Juuso Walden kirjoitti Kauppakorkeakouluun vaaditun tutkielmansa Suomen paperikaupan siihenastisesta kehityksestä ja organisaatiosta. Materiaali tutkielmaansa kerätessään hän tuli huomaamaan, että Valkeakosken arkisto, josta tärkein osa sijaitsi kassaosaston yhteydessä kasööri Peroniuksen valvonnassa, oli perin puutteellinen. Hän sai kuitenkin työnsä tehtyä ja luovutettua; Walden palasi uteliaisuudesta kuiten arkiston äärelle tutkimaan myöhemmin asioita. Hän päätyi käsitykseen, että Myllysaaren paperitehtaan tulipalon yhteydessä ainakin suurin osa tehtaan arkistosta oli myös tuhoutunut. Tästä kertoi mm. se, että edes kaikkia vuosikertomuksia ei ollut löydettävissä. Tiedettiin kuitenkin, että Ab Walkiakoski oli siirtynyt enemmistöomistuksen osalta ryhmälle, jossa Karl Rudolf Walden oli johdossa ja muutamia muita Yhtyneiden Paperitehtaiden silloisia johtokunnan osakasjäseniä oli liittynyt häneen. Tätä ennen oli osakkeiden enemmistö ollut lahtelaisella insinööri, sittemmin vuorineuvos J. Th. Lindroosilla ja hän oli ostanut enemmistön Skurnikin jäämistönä Helsingin Osakepankilta. Omistussuhteiden muutoksista olivat myös johtuneet sekä johtokunan kokoonpanossa että Valkeakosken johdossa ja virkailijakunnassa tapahtuneet muutokset. Ab Walkiakoskessa koetettiin monissa asioissa ottaa käytäntöön Yhtyneissä Paperitehtaissa kokeiltuja periaatteita ja toimintamuotoja, vain pankkiyhteydet pysyivät erilaisina.

Juuso Walden (6. osa)

Höyry- ja voima-aseman jälkeen oli Juuso Waldenilla tutustumisvuorossa Tervasaaren korjauspaja, jota silloin kutsuttiin uudeksi korjauspajaksi. Se oli silloin Tervasaaren ja Myllysaaren ryhmän uusimpia tehdasosastoja. Alakerta oli kokonaisuudessaan korjauspajaa ja viereisessä apurakennuksessa olivat silloin valimo, paja, putkiosasto ja mallipuusepän työhuone. Hevoset kengitettiin samaisen rakennuksen pajassa. Osaston hallitsija ja yksinvaltias oli ylimestari Kalle Pauni, jonka lapsenlapsi, Eero Pauni oli Valkeakosken Alkon myymälän apulaisjohtaja. Kalle Paunin apuna oli nuori teknikko, Vilho Virjula, joka myöhemmin seurasi Kalle Paunia hänen työtehtäviensä hoidossa. Korjauspajan muita näkyviä henkilöitä olivat pitkä ja arvokas Emil Lindeqvist, Arvon ja Valdemarin isä, Sakari Sandell, kuuluisa putken vääntäjä, ja Heikki Blomster, joka ahkerasti vaelsi korjauspajan ja paperitehtaan väliä. Nipa Jussilaa pidettiin jo tuolloin erinomaisena konemiehenä, vaikka hän oli vielä nuori iältää ja varreltaan. Seuraavassa kerroksessa sijaitsivat sähkökorjauspaja sekä sen varsto ja sähköosaston konttori, jossa isännöivät Isotalo ja Kolhonen. Perimmäisenä eristyksissä osastossaan toimi August Numminen, Tervasaaren käämijä ja arvostetuin ammattimies.

Tervasaaren sulfiittitehdas oli pystytetty huomattavasti myöhemmin kuin sulfaattitehdas, joka valmistui jo vuonna 1881. Sulfiittitehtaan rakennutti saksalainen insinööri, Visnet. Koska Valkeakosken sulfiittiselluloosa meni melko tarkkaan kokonaan vientiin, oli se kuivattava huolella ja laadusta piti pitää hyvää huolta. Markkinoilla tämä tehtaan tuote tunnettiin nimellä ”walki sulfite” ja sillä oli varsin hyvä maine, erityisesti Englannissa, joka pyrki aina ostamaan koko tuotannon tehtaalta. Kaikki karsittu puutavara meni sulfaattiselluloosan valmistukseen ja siksi oli luonnollista, että sulfaatiselluloosa edusti korkeata laatutasoa. Kun kuorimarumpuja ei vielä ollut, koko puun käsittely kävi veitsikuorinnan läpi. Kuorimossa sattui osaston monille työntekijöille joko henkisiä tai ruumiillisia tapaturmia pyrittäessä parhaisiin mahdollisiin tuloksiin. Kuorimoa käytettiin kahdessa vuorossa ja vuoroja johtivat A. Mattila ja K. Leppälä ja heidän varamiehenään Kalle Laiho. Terämiehenä oli etevä teknikko Heikki Heino; hänestä riippui hyvin suuressa määrin, saatiinko tämä osasto pysymään käynnissä. Ensin oli varsinaisia käsinkuorijoita ja heidän käsistä puu meni etukuorijoille.Tämän jälkeen tapahtui tarkempi kuorinta käsin ohjattavilta kuorimakoneilla, jotka olivat hyvin tehokkaita, mutta saattoivat kuluttaa paljon puuta, ellei kuorija ollut hyvin varovainen käsittelyssään. Sen jälkeen puu matkasi hakkuuseulaan ja säilöön.

Myöhemmin Juuso Walden kiersi myös muissa suomalaisissa ja ruotsalaisissa sulfiittitehtaissa ja hän oli sitä mieltä, että Valkeakosken Tervasaaren tehtaalla tehtiin parasta jälkeä puuraaka-aineen jalostamisessa selluloosaksi. Vuoromestareina – insinööri Jarl Furstenborg oli tehtaan johtajana – toimivat kaikkiosaavan ja tietävän ylimestarin Anton Pekalan henkilöstönä kokeneet tekijät Matti Kydén vanhempi, Hjalmar Mannila ja Martti Sonna. Tehtaalla toimi myös oma happo-osasto torneineen, jota hallitsi Kivelä vanhempi. Kivelä rakennutti itselleen omakotitalon Lempääläntien varteen suunnilleen rautieylikäytävän kohdalle. Kun Kivelä muutti sieltä melko pian uuteen omakotitaloon Antinniemeen, piti vanhassa omakotitalossa sijaansa mm. Valkeakosken Sanomien toimitus.

Keittämö oli sulttiittitehtaan hermokeskus, jossa sijaitsi kolme keitintä. Nämä eivät olleet perin uusia keittimiä, mutta eivät ihan ikäloppujakaan. Keittimien koot vaihtelivat 145:stä kuutiosta 160 kuutioon. Keittimissä ei ollut minkäänlaista automatiota, vaan kaikki täytyi hoitaa käsivoimin. Juuso Waldenille raskain ja vaativin vaihe oli apukeittäjänä toimiessa hoitaa ns. vasikoita. Varsinaisessa ”puskussa” kattila ei täysin tyhjentynyt, vaan kattilan pohjalle jäi massaa, jota yritettiin saada vesisuihkulla irtoamaan. Työtä joudutettiin vielä lisäämällä vesipainetta, jotta massa lähtisi keräyslaareihin. Kiireessä eivät kattilan eli ”kuulan” höyryt olleet lainkaan miellyttävää hengittää. Myöhemmin tähän työvaiheeseen tuli kaasunaamareita käyttöön. Onneksi puskuja ei työvuorossa ollut kovin montaa, sillä keittoaika oli 8-9 tuntia ja vuoroja oli kolme. Juuso Waldenin mielestä armeijakokemukset olivat lastenleikkiä verrattuna tähän raskaaseen työvaiheeseen.

Isännöitsijä Ekholm oli ollut sulttiittitehtaan teknillinen johtaja ennen nimitystään koko paperitehtaan johtajaksi ja hän tiesi ja tunsi kaikki olosuhteet sekä henkilökunnan Valkeakosken tehtaalla erittäin hyvin. Sen jälkeen kun puut oli keutetty ja vasikat saatu ulos, siirtyi massa vanhoihin vesilaareihin, joista massa vasusuihkulla ohjattiin edelleen kuiviin kierosysteemilaareihin. Ennen kuin vesilaareihin oli päästy, oli massan kierrettävä santaränneissä, jotta puihin varastopaikoilla usein kerääntynyt sora ja santa saatiin irtoamaan selloloosasta. Laarit olivat kiertäviä pitkiä kaukaloita. Laareista päästiin konekyyppeihin sen jälkeen kun massa oli jossakin tapauksessa läpäissyt piffasihdit tai tasosihdit. Niitä koetettii kuitenkin välttää, sillä Tervasaaren selluloosaa pidettiin niin puhtaana, ettei se kaivannut enää jälkipuhdistusta. Massalaarien perässä olivat ne kaksi uljasta kuivauskonetta, samassa hallissa.

Kuljetusosasto oli apuosastoista erittäin tärkeä osasto. Kuljetusosasto siirsi tehtaalta tavaran joko proomuilla, kuorma-autoilla tai rautateitse sekä varstoi sen myöhemmin ostajille toimitettavaksi. Tuolloin pääasiallisena polttoaineena käytetty kivihiili kulki kuljetusosaston toimesta ensi sijasta Hämeenlinnan Sairiosta Tervasaaren hiilikentälle. Kuljetusosastoa johti Väinö Virtanen, joka toimi virassaa pitkään. Nostureita tai trukkeja ei ollut vielä tuolloin käytettävissä, joten raskaat työt täytyi tehdä käsivoimin. Vastaanottomerkinnät täytyi samoin hoitaa hyvin huolellisesti, jotta lähetys hoitui aikanaan oikein. Kuljetusosaston työpäivät venyivät usein melko pitkiksi, johtuen suurista ja nopeista toimituksista. Henkilökunta tuntui viihtyvän osastolla hyvin, joka ilmeisesti johtui osittain hyvästä johdosta sekä osittain hyvistä ansioista varsinkin kesäpurjehduskauden aikana. Konttorista käsin kuljetusosaston töitä johti Alfred Jozua ja hänen jälkeensä Birger Söderholm.

Tervasaaren kupeessa sijainnut saha, joka oli aikoinaan siirretty sinne Sorrin puolelta, ei ollut mikään silmää hivelevä koristus eikä sen tuotannossa pyritty muuhun kuin oman tarpeen tyydyttämiseen. Sahaa johti Jästerberg-niminen, varsin originelli herrasmies, joka on antanut nimensä monelle eri paikalle; puhuttiin Jästerbergin saaresta, Jästerbergin tontista ja talosta jne. Sahan henkilöstö vaihtuisuuresti jatuskin monikaan jäi sahaa kaipaamaan, kun tämä saha jonkin ajan kuluttua otti ja paloi. Kuivatuksesta tuotteet joutuivat pakkaamoon, jossa aina kun se oli mahdollista, tehtiin urakkatyötä. Pakkaajiksi oli koulutettu runsaasti miehiä, joita käytettiin myös kuljetusosastolla, milloin siellä oli hiljaisempia vaiheita. Pakkaustoimeen kuului myös paalilankojen katkomista ja silmukoimista sekä talteenkeräystä.

Kustaa Lahtinen ja Heikki Lehtonen olivat höyryvoima-aseman hoitajia. Heikki Lehtonen oli Valkeakosken Alkon johtajan, Uuno Lehtosen ja Topi Lehtosen ja rouva Saarnin isä ja Kustaa Lahtinen oli lyhyttavarakauppias Yrjä Lahtisen ja rakennusosastolla työskennelleen erittäin lupaavan keihäänheittäjä-Lahtisen isä. Sulfaattitehtaan puupää poikkesi hyvin merkittävästi sulfiittitehtaan puupäästä. Sulfaattitehdas käytti hyväkseen sulfiitin valmistuksen yhteydessä syntynyttä puujätettä, mutta siellä käytettiin myös sahahaketta sekä sen lisäksi mäntypaperipuuta, osaksi jopa kuorimattomana. Rimahakku, jolla oli tässä työvaiheessa tärkeä merkitys, sijaitsi kanavan rannassa. Jonkinlaisena johtajan tässä vaativassa tehtävässä oli neiti Alma Lahti, veljessarja Lahden ja rouva Reinin nuorempi sisar. Puuta tuli sinne muutakin tietä, joten keittokattilat, jotka sulfaattitehtaalla olivat merkittävästi pienemmät kuin sulfiittitehtaalla, saatiin aina helposti täytetyiksi. Siihen aikaan ne tuottivat noin 10 000 tonnia sulfaattia. Koska sulfaatin tuotanto meni täysin omaan käyttöön eli siis paperitehtaalle, ei kuivauskoneita kaivattu. Myöhemmin tehtaalle asennettiin kemikaalipitoisten nesteiden poistamista varten kamyri.

Sulfaattitehdas oli Valkeakoskella aloittanut toimintansa apteekkari Granbergin ottopojan, hänen vaimonsa pojan, maisteri Hellénin Saksassa suorittamien opintojen ansiosta. Sulfaattitehdas oli alunperin niin sanottu soodatehdas, mutta kehittyi sittemmin vähitellen normaaliksi sulfaattiselluloosatehtaaksi. Tässä kehitystyössä Saksasta tulleella ylimestarilla ja sittemmin tehtaan teknillisellä johtajalla, Vossilla, oli hyvin merkittävä osuus. Sulfaattiselluloosa pumpattiin Tervasaaressa sijainneelle paperikone I:lle ja muiden paperikoiden tarve (Pk II ja Pk III), jotka sijaitsivat Myllysaaressa, otettiin ylös hyvin märkänä ja toimitettiin perille lokomobiilien avulla yli Kajanluodon. Kajanluoto on Myllysaaren eteläisin kärki, joka on ollut Tervasaaren palokunnan tyyssija ja jonka kupeella myös vedenpuhdistuslaitos sijaitsi. 

Juuso Walden (5. osa)

Sitten seurasi kesälomavaihe ja kun harjoitusaikavelvoite näytti toteutuneen mainiosti, Juuso Walden lähetettiin Englantiin ensimmäistä kertaa uutta kieltä opiskelemaan. Eräs Yhtyneiden Paperitehtaiden agenteista, insinööri William Corke, hankki Juuso Waldenille sopivaksi katsomansa asunnon. Asunto oli 30 mailin päässä Lontoosta etelään Surreyn maakunnassa Walton-on-Thamesissa, siis Thamesin yläjuoksun varrella, sikäläisen Congregation-lahkoa tunnustavan pastori Dowin kodissa. Pastorin asunto sijaitsi välittömästi yhteydessä kirkkoon, jonka eräitä sivutiloja opiskelijat käyttivät paitsi opiskeluun myös pöytätenniksen pelaamiseen. 

Pastori Dow oli opiskellut Cambridgessa, ensisijaisesti matematiikkaa ja antoi tässä aineessa yksityisopetusta Cambridgeen pyrkijöille ja sen oppilaille. Papin perhekuntaan kuului vaimo, joka osoittautui toisinaan melko tuittupäiseksi, sekä heidän yhteinen poika, 5-6 vuoden ikäinen Alan ja koira. Wolton-on Thamesista – tavattoman kaunista seutua - Juuso Walden teki joko jalan, bussilla tai junalla lyhyitä matkoja lähellä sijaitseviin Hampton Courtiin, Esheriin, Sandown-Parkiin, Wimbledoniin ja Lontooseen. Lontoossa Juuso suoritti lähinnä kohteliaisuuskäyntejä sikäläisten agenttien luona, muidenkin kuin William Corken, joka oli toimittanut Juuso Waldenin Wolton-on-Thamesiin.

Selvää lienee, että Englannin-matka tuolloin suoritettiin aina laivateitse ja suomalaisia yhteyksiä usein käytettiin hyväksi. Siten Juuso Waldenin matka tapahtui linjalla Helsinki-Hanko-Hull-Lontoo ja käänteisessä järjestyksessä paluumatkalla. Tuo kesäkausi Lontoossa oli Juuso Waldenille monessa suhteessa hyvin antoisaa aikaa, vaikka varsinainen työnteko typistyikin kieliopintojen harjoittamiseen. Kun oli kesäaika, ei Englannissa harjoitettu tietenkään jalkapalloa, mutta sitä enemmän krikettiä. Lontoossa toimiva Yhtyneiden Paperitehtaiden agentin, Leggen, vanhin poika, Geoffrey, oli maan johtavia kriketinpelaajia, Kentin maakunnan kapteeni ja useiden englantilaisten ulkomailla kiertäneiden krikettiyksiköiden kapteeni. Geoffrey Lagge menetti toisessa maailmansodassa henkensä lentäjänä. Juuso Waldenilla ei ollut varoja hankki eturivin paikkoja otteluihin, vaan oli tyytyminen seisomapaikkoihin takarivissä. Juuso Walden lähti jo viideltä aamulla jonottamaan lippua Lontoon Cricket-stadionille Lordsiin Englannin ja Australian väliseen krikettiotteluun. Usein saattoi myös käydä niin ikävästi, että jonottaja sai kääntyä takaisin portilla, sillä peliä ei pelattu sateen vuoksi; ja Lontoossahan sataa sangen usein kesälläkin. 

Samalla matkalla Juuso Walden ennätti myös seurata sikäläisiä hevoskilpa-ajoja Sandown-Parkissa sekä nähdä yhden Derby-laukkakilpailun, jotka ovat lajissaan maailmankuuluja. Kilpailujen seuraaminen oli Juuso Waldenille aivan uusi ja mielenkiintoinen kokemus. Vielä myöhemminkin elämänsä varrella Juuso Walden seurasi mielellään mm. vinttikoirien kilpajuoksuja. Kaikkein tärkein luottamustehtävä matkan aikana Juusolla oli kuitenkin pappilan kotipihan ruohokentän hoitaminen Wolton-on-Thamesissa. Walden kitki nurmikentän rikkaruohoista ja leikkasi nurmikon sametintasaiseksi. Tämä oli työtä, johon Englannissa joutuu hyvin helposti, vierailipa missä tahansa.

Seuraava joululoma kului Suomen Selluloosayhdistyksessä ja Keskuslaboratoriossa. Keskuslaboratorio oli tuolloin Hesperiakadulla. Selluloosayhdistyksessä Juuso Walden tutustui lyhyen ajan vuoksi eri osastoihin varsin nopeassa vauhdissa. Keskuslaboratorion toimitusjohtajana toimi sittemmin vuorineuvoksena tunnettu, Walter Gräsbeck, ja sitä johti maisteri Bergman, apulaisenaan tohtori Backman. Keskuslaboratoriossa Walden seurasi eri massojen jauhatuskokeita ja tässä työssä esimiehenä oli diplomi-insinööri, rouva Grönvik.

Vuorineuvos Karl Erik Ekholm.

Keväällä 1929 sai Juuso Walden Kauppakorkeakoulun toisen kurssin tentit suoritettua ja hän pääsi Valkeakoskelle, jossa oli jo aikaisemmin viettänyt lyhyitä jaksoja jonkin loman tai pyhän yhteydessä. Nyt oli tarkoitus alkaa työnteon ohella harjoitteluun täysipainoisesti niin tehtaalla kuin tehtaan konttorissakin. Tuolloin Valkeakosken paperitehtaan johtaja oli filosofian maisteri Karl Erik Ekholm (s. 10.8.1896 Vaasa ja k. 14.4.1975 Kuusankoski), myöhemmin vuorineuvos, joka asui yksin huomattavan suuressa Furunäsin talossa. Hän tarjoutui ottamaan Juuso Waldenin jonkinlaiseen täysihoitoon luokseen, ja ehkä myös seuralaisekseen vapaahetkinään. Tämä Koskissa oleskelu kesti noin vuoden ja sen aikana Juuso Walden tenttasi Kauppakorkeakoulussa rästiin jääneen saksankielen. Valkeakoski ja sen tehdasalue, Tervasaari, eivät suinkaan olleet maan koristuksia eivätkä voineet ylpeillä uudenaikaisuudella, vaan hyvinkin vanhaa ja huonokuntoista oli riittämiin seudulla. Kesällä 1929 oli pulakaudet merkit jo selvästi olemassa. Valkeakoskelta kulkuyhteydet muille paikkakunnille olivat hyvin puutteellisia ja paikkakunta kärsi erityisesti varsinkin työttömyydestä.

Näissä puutteellisissa oloissa poliittiset riidatkin helposti kärjistyivät äärimmilleen, mutta oli paikkakunnalla saatu jotakin hyvääkin aikaiseksi. Paperitehtaan Lotilaan sijoitetun internaattiammattikoulu käynnistyminen sekä paperinjalostuksen alullepano Myllysaaressa olivat sellaisia. Kummastakin toimintamuodosta kehittyi huomattavia tekijöitä alallaan sekä Valkeakoskella että koko valtakunnassa. Valkeakoskella ei tuohon aikaan ollut vielä katuja, vaan niiden tilalla olivat kujat ja kinttupolut. Kaikki paikkakunnan rakennukset olivat sikin sokin ja varsin tiiviinä rykelmänä. Talot rakennettiin yleensä vuokratonteille ja kesti kauan ennen kuin vuokra-alueet saatiin lunastettua ja Valkeakoskelle saatiin asemakaavan laatiminen alkuun.

Sisävessoja oli Valkeakosken kauppalassa kaksi kappaletta: yksi Tervasaaren sulfaattitehtaalla ja toinen kunnanlääkärin asunnossa, ja tähän supistuivat kauppalan vesijohtolaitteet muutenkin. Esim. tehtaanjohtajan asuintalossakaan ei vielä tuolloin ollut sisävessaa. Sulfiitti- ja sulfaattitehdas tuoksuivat kilvan ja välistä yhtäaikaakin. Sulfaattitehtaan soodaosastoa kutsuttiin ”pilliksi” ja siellä tuntemattoman oli jopa hengenvaarallista liikkua osin huonon valaistuksen ja osin siellä esiintyvien savujen, hautojen ja salareikien vuoksi. Vanha kanava erotti toisistaa Myllysaaren ja Tervasaaren, joka jälkimmäinen oli tosin vuosikymmenien kuluessa vähitellen kasvanut kiinni mantereeseen. Proomulla hoidettiin liikennettä kanavan yli kesäiseen aikaan. Proomua kutsuttiin ”Lokomobiiliksi” ja kanavan sulkeuduttua tehdasalueet yhdistettiin proomuista rakennetulla ponttoonisillalla. Tervasaaresta tuotiin Myllysaareen selluloosaa ja Myllysaaresta siihen aikaan taas pääasiassa paperia. Aikanaa tehdas oli rakennettu Sorrin vesivoimalaitoksen varaan, mutta tuotannon kasvaessa tämä voimanlähde ei enää riittänyt, vaan ensin turvauduttiin höyrykoneisiin ja myöhemmin höyryturbiineihin. Myöhemmin saatiin myös linjayhteys Nokialle aikaiseksi.

Juuso Walden tutustui ensin Valkeakoskella monipuolisesti tehtaalla töihin ja sen jälkeen siirtyi tehtaan konttorin puolelle, jos aikaa jäi. Maisteri Ekholm avusti mielellään Waldenia yksityiskohtaisen opinto-ohjelman laadinnassa. Juuso Walden aloitti tutustumisen työvaiheesiin voima- ja höyrypuolelta, jatkoi korjaus- ja sähköverstailla ja sen sen jälkeen käyden tehtaat läpi järjestyksessä: sulfiittitehdas, sulfaattitehdas ja paperitehdas, unohtamatta kalkkiuunia, joka – vaikka sivussa sijaitsikin – oli elimellinen osa sulfaatitehdasta. Läpikäymättä ei myöskään jääneet saha eikä kuljetusosasto, puuvarasto tai rakennuspuoli. Juuri aloittaneessa Lotilan ammatikoulussa oli rehtorina insinööri V. P. Suihko, joka oli ainoa koululla asuva opettaja. Kun Suihko toisinaan joutui poistumaan paikkakunnalta – esim. uusia oppilaita kouluun valitsemassa – joutui Juuso Walden silloin valvomaan koulun nuoria oppilaita. Oppipojat olivat töissä päiväajan, mutta illat ja yöt he viettivät koululla. Ajan kuluessa koulun vuosikurssien määrä kasvoi ja koululle kiinnitettiin myös vararehtori ja apuopettaja, johon toimeen tuli Ola Finell, sittemmin nimeltään Olavi Turma.

Kattilahuoneen ja voima-asemien johtajana vaikutti tuolloin insinööri U. V. Isotalo ja kattilahuoneen puolella oli mestarina Sakari Valmu ja sähkömestarina Otto Kolhonen. Juuso Walden joutui kattilahuoneella tekemisiin varsinkin Vikki Reinin sijaisena toimivan apukeittäjän; Reino Hellstenin kanssa, joka oli totinen torvensoittaja ja valmis opettamaan ja vastaamaan noviisin kysymyksiin. Reino Hellstenin tytär toimi myöhemmin Valkeakosken puhelinkeskuksen johtajattarena. Vesikokeiden ottaminen oli kattilapuolella olevinaan tärkeä apulaisen tehtävä ja mitatut arvot merkittiin huolellisesti kirjoihin. 

Juuso Walden merkitsi keräämänsä henkilötiedot omaan kouluvihkoon ja isännöitsijä Ekholmin kanssa he iltaisin tenttivät toisiltaan, kuka kukin oli. Isännöitsijä Ekholm oli erittäin hyvin perillä tehtaansa henkilökunnasta ja hän halusi uudessa asemassaan säilyttää mahdollisimman läheisen kosketuksen osaston eri tehtävissä työskenteleviin naisiin ja miehiin; jos mahdollista, hän hankki selvyyden siitä, missä he asuivat ja millaiset olivat heidän perhesuhteensa. Juuso Waldenilla oli siis rooli olla hänelle tietojenhankkijana. Isännöitsijä Ekholmilla oli äiti ja yksi sisar ja veli, jotka eivät asuneet Valkeakoskella. Furunäsin talossa asuivat Ekholmin ja Juuso Waldenin lisäksi erittäin voimakastahtoinen emännöitsijä ja koira. Emännöitsijä vaati talon asukkaita noudattamaan tiukasti ruokailuaikoja ja esiintymään ihmisiksi, mutta koiralle hän soi huomattavia vapauksia. 

 Juuso Walden (4. osa)

Suurimman innostuksen vähetessä, Matti Arvola hankki jälleen toiminimen, Old England, ja luovutti Taylorin johdon samoin kuin hänelle kuuluneet johtotehtävät muihin käsiin Stockmannin sisällä. Matti Arvola oli aikanaan Erstan kartanon omistaja ja Espoon Mankkaan osaomistaja yhdessä Wihurin ja Mannion kanssa. Itsellään Arvolalla oli alun perin Kirkkonummella Vuohimäellä pieni tila, joka sittemmin vuokrasopimuksella joutui venäläisten käsiin ja venäläisten hallinnassa turmeltiin sellaiseen kuntoon, ettei hänellä eikä hänen perheelläänkään ollut mielenkiintoa koko paikkaa kohtaan. Lopulta tämä tila myytiin Suomen Sokerille, joka niihin aikoihin laajensi Helsingin tiluksiaan väljempiin.

Erstan kartano Nastolassa.

Juuso Waldenin appi-isä, Matti Arvola ja eno, Severus Konkola, olivat vapaamuurareita. Matti Arvolan veljiä olivat mm. Väinö Arvola – kuoli Arvola ja Kurikka Oy:n yhtenä johtajana , Pellervo-lehden toimittaja Ilmari Arvola, maanviljelijä Armas Arvola sekä apteekkari Urho Arvola ja maanviljelijä Kalle Arvola. Sisaruksia siunaantui kaikkiaan yksitoista. Aino o. s. Brander – Braderit muuttivat sittemmin sukunimensä Paloheimoksi – oli satakuntalainen, tarkemmin sanoen porilainen. Matti Arvola kohtasi hänet Jyväskylän seminaarissa. Aino Brander toimi sittemmin kansakoulunopettajana Jääskessä. Hän oli Pelastakaa Lapset ry:n (ent. Koteja Kodittomille lapsille) luottamushenkilö. Aino Arvola oli hyvin perillä aviomiehensä liiketoimista ja oli niissä mukana myös monin tavoin, varsinkin kirjanpitotehtävissä. Aino oli iloinen, vilkas ja määrätietoinen, mutta myös hyvin kultivoitunut henkilö. Aino Arvola kuoli lomamatkan aikana Valkeakosken sairaalassa. Yksi Aino Arvolan veli oli Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen Heikki Paloheimo.

Juuso Waldenin vaimo, Tellervo, syntyi Jyväskylässä isänsä toimiessa Fredrikssonin lakkitehtaan toimitusjohtajana. Suomen itsenäistyessä Matti Arvola siirtyi Helsinkiin ja perusti sinne Taylor Oy-nimisen toiminimen, johon myöhemmin liittyi vielä Arvola & Kurikka, Suomen Lakkitehdas Oy sekä Tampereen Pukutehdas Oy ja vielä myöhemmin Old England. Juuso ja Tellervo kävivät samaa koulua, mutta Tellervo oli kahta luokkaa alempana kuin Juuso. Koulussa heidän tiensä eivät juuri kohdanneet muuta kuin joskus satunnaisesti koulumatkoilla. Molempien perheiden kodit sijaitsivat Kaivopuistossa. Tellervo alkoi lukea germaanisia kieliä ja varsin lyhyessä ajassa suoritti kandidaatin tutkinnon ja sen jälkeen valmistui maisteriksi. Tellervo osallistui aktiivisesti opiskelijaelämään edustaen mm. osakuntaansa hiihtokilpailuissa unohtamatta kuitenkaan illanviettoja. Tellervon opintosuunnitelmissa englanti oli etusijalla. Lontoossa Tellervo ja Juuso tapasivatkin ja he kihlautuivat syksyllä 1931. Tuolloin Juuso Walden oli saanut ensimmäisen varsinaisen työpaikkansa Paperiyhdistyksessä ja edennyt siellä prokuristiksi.

Jovanka Broz Titon takana Tellervo ja Juuso Walden.

Tellervosta kehittyi Juusolle mallikas elämänkumppani ja erinomainen emäntä, hyvä kasvattaja ja kurinpitäjä sekä hyvin itsenäisesti ajatteleva ja toimiva, perheenäidin velvollisuuksista aina tietoinen vaimo.Tellervo osallistui kaikkeen sosiaaliseen toimintaan Yhtyneitten Paperitehtaiden piirissä sekä laajalti sen ulkopuolellakin. Tarvittaessa hän toimi autonkuljettajana, opettajana yms. Päätehtävä oli aina hänellä viiden lapsen kouluttaminen ja kasvattaminen. Hänelle lankesivat tehtaalla lottatyö ja Mannerheimin lastensuojelutyö. Tyttöjen ja naisten urheilu, Hakan naisjärjestön perustaminen, toiminta sen ensimmäisenä puheenjohtajana, sodasta kärsimään joutuneitten perheiden tukeminen Myllykoskella, lottien kanttiinitoiminnan johto Myllykoskella sodan aikana ja vanhuksien huoltotoimet Valkeakoskella olivat osa sitä pitkää tehtäväluetteloa, jota hän hoiti mallikkaasti.

Harjoitteluaikana Juuso Walden oli kahteen eri otteeseen Suomen Paperitehtaiden Yhdistyksessä, yhden vaiheen Suomen Selloloosayhdistyksessä, yhden joululoman Suomen Puunjalostusteollisuuden omistamassa Keskuslaboratoriossa harjoittelemassa. Samoin hän vietti varsin pitkään sekä Jämsänkoskella että Valkeakoskella oppia ammentamassa. Jämsänkoskella Juuso Waldenin tehtävä oli pitää kassakirjaa ja hoitaa kassaa silloin jo varsin iäkkään neiti Signe Gahmbergin kesäloman aikana. Hän selviytyi kassakirjan hoidosta ja budjettivertailusta kunnialla ja kassaneiti Gahmbergin oli Juuso Waldenin työhön tyytyväinen. Neiti Gahmberg eli pitkän elämän; päästyään eläkkeelle hän eli vielä kymmeniä vuosia.

Yksi Juuso Waldenin kanssa työhuoneen jakanut oli ruhtinas Saschku Demidoff; he asuivat yhdessä Sahalan yläkerrassa. Demidoff oli venäläisen upporikkaan, pääasiassa Tulassa, mutta myös kautta Venäjän tehtaita omistaneen ase- ja rautatehtailijan poika, oli Suomen kansalainen. Vallankumouksen sytyttyä hän oli siirtynyt Englantiin ja jatkanut opiskelujaan mm. Cambridgessä. Hän oli hyvin kielitaitoinen herra ja ylhäisyys saapuessaan jälleen toiseen kotimaahansa Suomeen, johon hänen vanhempansa sillä välin olivat jo ehtineet kotiutua. Hänet kiinnitettiin Jämsänkosken paperitehtaan palvelukseen siksi, että Neuvostoliitto osoitti pitkän tauon jälkeen jälleen mielenkiintoa suomalaiseen paperiin, nimenomaan laatuihin, joita Jämsänkoski tuolloin tuotti. Tarkoitus oli, että Saschku kaikissa venäjänkielen asioissa olisi muidenkin Yhtyneiden tehtaiden käytettävissä, tarpeen ilmetessä. Niin kävikin, että hänestä tuli joka puolella hyvin tuttu ja tunnettu henkilö.

Aikoinaan Jämsänkosken paperitehtaan isännöitsijänä toimi Veli Byström ja konttoripäällikkönä Einar Ahlgren. Naimattomia nuoria miehiä oli tehtaan virkailijakunnassa Juuson ja Saschkun lisäksi kirjanpidon vastuullisissa tehtävissä toimiva Tauriala, joka sittemmin muutti Nokialle kirjanpitäjäksi, insinööri Kostamo, joka oli paperitehtaan ylimestari ja siirtyi sitten Pankakoskelle ja toimi myöhemmin vielä Niemiskosken tehtaan isännöitsijänä. Nämä mainitut virkailijat asuivat Kinkamalla Koski-Keskinen-nimisen järven toisella puolella ja harjoittelijat asuivat yleensä Sahalassa.

Jämsänkosken paperitehtaan konttorissa työskenteli nuorukainen, Toivo Laulainen, joka silloin hakeutui koulutielle ja myöhemmin hän toimi Jämsänkosken tehtaan prokuristina ja kotimaisen paperimyynnin hoitajana. Toivon isä, Alfred Laulainen, oli vanhoja Suomen armeijan miehiä ja erittäin loistava ampuja. Tytär, Anna-Liisa, oli Jämsänkosken tehtaan pääkassan luottamustehtävissä, josta tehtävästä siirtyi eläkkeelle. Tehtaan eri tuotanto-osastojen johdossa olivat insinööri Antero Nyman paperitehtaalla ja insinööri John Skogström selluloosatehtaalla. Metsänhoitaja Aatu Volonen hoiti puutavaran hankintaa Jämsänkosken tehdasta varten hyvin laajalla säteellä.

Jämsänkosken paperitehtaalla oli tuolloin jo suuren auton lisäksi hankittu pienempi auto. Tämä pienempi auto oli tarkoitettu mm. siihen, että sillä opetettaisiin Jämsänkosken tehtaan virkamieskunnalle vapaa-aikoina autonajon alkeita. Tämä opetustehtävä lankesi Juuso Waldenin harteille. Tämän opetustehtävän lisäksi Walden joutui kyyditsemään usein virkamiehiä myös Vilppulaan yöaikaan, koska Vilppulasta pääsi Helsinkiin menevän pohjoisesta tulevan junan makuuvaunuun kyytiin. Yöjuna lähti tuolloin noin klo kahden aikaan Vilppulasta ja juna oli seitsemän ja kahdeksan välillä Helsingissä.

Yhdysvaltalaisen papin, Frank Buchmanin (s. 4.6.1878 ja k. 7.8.1961) vuonna 1921 Oxfordin ryhmäliikkeen nimellä perustama uskonnollis-siveellinen herätysliike alkoi 1930-luvulla levitä ja saada asemia myös Suomessa. Liike painotti alkuun käännytystyötä, mutta sen muuttuessa Moraaliseksi varustautumiseksi keskeiseksi ajatukseksi tulivat ehdottomat moraaliset periaatteet ja ajatus henkilökohtaisesta kääntymyksestä, jonka avulla uskottiin myös yhteiskunnallisten ongelmien ratkeutuvan. Jämsänkosken tehtaan isännöitsijäperhe näytti olevan liikkeen lämmin kannattja; rouva Lyyli Byström varmastikin vakaumuksesta ja isännöitsijä omalla tulkitsemallaan tavalla. Oxfordilaisopin mukaan täytyi luopua siitä, mikä tuntuu mieluisimmalta ja isännöitsijä Byströmille tämä tarkoitti, että hän lopetti viskin juomoisen, mutta konjakin kulutus oli sitäkin suurempaa. Isännöitsijä Byströmiä kutsuttiin paikkakunnalla yleisesti lempinimellä ”Pulska”, koska hän oli suhteellisen lyhyt, mutta tanakkakasvuinen. Hän seurasi isännöitsijänä Benjamin Snellmania, Roope Hormia ja Gustav Lindbladia.

Tuohon aikaan virisi eräs keskeinen liikealan hanke: vesitien avaaminen Jämsänkoskelta rautatieyhteyteen Vesijärvelle. Se pyrittiin toteuttamaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa keväällä. Jäänmurtajalaivasto, jonka hinaajien kokassa oli kaikennäköisiä vetimiä, lähti varhain liikkeelle ja moottorisahoja käytettiin väylän perkaamiseen. Joka kevät yritettiin aina uudestaan ja oletettiin, että parannettujen välineiden avulla saataisiin myös tuloksia aikaan. Seuraava joululoma eli Kauppakorkeakoulun ensimmäinen meni Paperiyhdistyksessä; ei varsinaisesti työnteossa, mutta tutustumisessa tämän yhdistyksen toimintaan. Yhdistyksessä oltiin Juuso Waldenia kohtaan avuliaita opastamaan ja neuvomaan joka asiassa, mitä nuorimies ikinä keksi kysyä.

Juuso Walden (3. osa) 

Jo saadessaan päämiehekseen Simpeleen paperitehtaan Kalr Rudolf Walden oli alkanut ostaa yhtiön osakkeita. Kun Walden vuonna 1910 valittiin Simpeleen paperitehtaan johtokunnan jäseksi ja osakkeiden arvo alkoi sodan jatkuessa nousta, Walden osti kaikki saativilla olleet osakkeet. Walden omisti noin 28 prosentti Simpeleen paperitehtaan osakekannasta vuonna 1918. Walden loi nopeasti Gösta Serlachiuksen kanssa Suomen Paperitehtaiden yhdistyksen ja ryhtyi sen puheenjohtajaksi heinäkuussa 1918 sekä nousi samalla näin koko Suomen paperiteollisuuden ykkösmieheksi. Saman vuoden lopulla Walden osti runsaan kolmanneksen Myllykosken Träsliperin osakekannasta. 

Walden valittiin toukokuussa 1919 Myllykosken johtokuntaan ja sen puheenjohtajaksi ja nyt alkoi Suomen paperiteollisuudessa Björnbergien ja Waldenien sukujen yhteistyö, jota kesti aina vuoteen 1952 asti, jolloin Myllykoski irtosi Yhtyneistä Paperitehtaista. Simpeleen paperitehdas ja Myllykoski tarvitsivat oman selluloosatehtaan. Kun osakeyhtiö Jämsänkosken osake-enemmistö osoittautui olevan saatavilla, syntyi sitä koskeva kauppa marraskuussa 1919 ja yhtiö siirtyi Simpeleen ja Myllykosken yhteisomistukseen jihtokunnan puheenjohtajana jälleen Walden. Kesällä 1920 Simpele, Myllykoski ja Jämsänkoski sulautettiin yhdeksi konserniksi, Yhtyneiksi Paperitehtaiksi, jonka johtokunnan puheenjohtajana Walden omisti osakekannasta runsaan neljänneksen.

Sääksmäen pitäjän Valkeakosken rannalle oli 1870-luvulla rakennettu vähäinen paperitehdas ja puuhiomo. Myöhemmin teollisuutta oli laajennettu Suomen ensimmäisellä sulfiittiselluloosatehtaalla. 1920-luvun alussa Aktiebolag Walkiakoski oli Helsingin Osakepankin hallussa ja pankki etsi teollisuusmiestä, joka saisi yhtiön jaloilleen. Karl Rudolf Walden valittiin Valkeakosken johtoon vuonna 1925. Useiden järjestelyiden ja sovittelujen seurauksena Yhtyneet Paperitehtaat sai vuonna 1929 Valkeakosken osake-enemmistön haltuunsa ja muodollinen sulautuminen tapahtui vuonna 1934.

Karl Rudolf Waldenin työmarkkinapoliittinen kanta oli vanhoillinen. Työväestön ammatillinen järjestäytyminen ja kollektiiviset palkkasopimukset olivat hänelle kuin punainen vaate härälle. Palkasta ja työsuhteista työnantajan tuli saada sopia suoraan työntekijän kanssa minkään ulkopuolisen puuttumatta asiaan. Ratkaisujen tuli olla myös henkilökohtaisia; hyvälle työntekijälle oli maksettava enemmän kuin heikommalle. Tasollisesti palkat olivat pitkään hyvin alhaisilla tasoilla. Vuonna 1933 Valkeakosken tehtaan konttoripäällikkö, Juuso Walden, kirjoitti isälleen pitkän kirjeen työväen palkkojen yleisen korotuksen puolesta. Myös vastauskirje oli pitkä, koska isä selvitti siinä pojalleen tärkeimpien ratkaisujen perustelut. Lieviä palkankorotuksia sai nyt kuitenkin harkitusti tehdä.

Karl Rudolf Waldenin näkemys, että vain suojeluskuntalainen oli kunnollinen työntekijä, ärsytti monia työmiehiä ja työväenliikettä. Suomen Sosiaalidemokraatin pakinoitsija Sasu Punainen eli Yrjö Räisänen arvosteli ankarasti mm. Waldania. Loukkaukset suututtivat muitakin ja Puunjalostusteollisuuden Keskusliitosta otettiin yhteys Väinö Tanneriin, että hän hillitsisi pahasuista pakinoitsijaa. Waldenin asenteen muuttuivat vasta talvisodan kokemusten myötä ja hän hyväksyi ammatillisen järjestäytymisen oikeutuksen ja tasa-arvoisen sopimusmekanismin. Talvisodan aikana syntyneet STK:n ja SAK:n tammikuun kihlauksen idean isänä yleensä pidetään K. A. Fagerholmia. Eversti Lehmus on myöhemmin väittänyt omistavansa mauistiinpanot, jotka todistavat, että kihlauksen takana olivatkin Mannerheim ja Walden. Idea ja pohjustystyö oli Fagerholmin, mutta ilman kaksikkoa ei sopimukseen olisi tullut STK:n johtajien nimiä.

Yhtyneiden Paperitehtaiden kokoojana ja yhteensulattajana Karl Rudolf Walden teki valtavan työn ja kolmen tehtaan yhdistäminen valtakunnan rautatieverkkoon oli hänen ajatuksensa tulosta. Ne paperitehtaat, jotka tuolloin liitettiin yhteen, eivät olleet mitään koristuksia ja vaati melko pitkän ajan sekä paljon rahaa, ennen kuin ne alkoivat tuottaa tekijälleen korvausta. Waldenin suurin murheenaihe oli Yhtyneiden Paperitehtaiden vaatimaton metsäomaisuus verrattuna monen muun kotimaisen yhtiön metsiin ja hän halusi korvata tämän puutteen pyrkimällä laadun korkeajalosteisuuteen ja jopa erilliseen jalostustoimintaan. Walden ei koskaan halunnut ryhtyä perustamansa Yhtyneet Paperitehtaan Osakeyhtiön toimitusjohtajaksi eikä myöskään muuttaa millekään tehtaalle asumaan. Ei välttämättä ollut niinkään helppoa johtaa useita toimipaikkoja käsittävää yhtymää vain puhelimen välityksellä, mutta ainakin jossakin määrin tämän puutteen korvasivat hänen varsin tiheät käyntinsä tehdaspaikkakunnilla. Pääasialliseksi myhdyssiteeksi eri tehtaiden välillä jäi näin ollen vähin erin syntyneen pääkonttorin konttoripäällikkö. Walden vaati uskollisuutta ja täsmällisyyttä henkilökunnaltaan, missä he sitten toimivatkin ja itse hän edusti samoja ominaisuuksia mitä suurimmassa määrin.

Rouva Anni Hellin oli miestään, Karl Rudolf Waldenia seitsemän vuotta vanhempi. Kuuden lapsen äitinä ja talon emäntänä, jonka emännänvelvollisuudet tuntuivat jatkuvasti kasvavan, hän hoiti velvollisuutensa mallikkaasti ja aikaa tuntui aina riittävän eri paikkoihin. Eräät taiteenhaarat, kuten pianonsoitto, laulu ja lausuminen, kuuluivat hänen harrastuspiiriinsä. Hän oli luonteeltaan hyvin uskonnollinen ja näytti keräävän ehtymättömiä voimia tätä tietä selviytyäkseen tehtävistään. Selvää oli myös, että hän Konkalan perheen tyttärenä oli järkähtämättömän suomalaismielinen. Anni Walden oli se lähde, josta Yhtyneisiin ammennettiin sosiaalista henkeä, oli sitten kysymys uskontoon liittyvistä asioista kuten kirkkojen rakentamisesta, lastenhoidosta (Mannerheimin lastensuojeluliitto), sotaorpotoiminnasta sotien aikana tai mistä tahansa muusta. Sosiaalisuus oli auttamishalu oli hyvin voimakas myös Karl Rudolf Waldenissa, mutta se perustui hyvin pitkälti Anni Waldenin vaikutukseen asiassa.

Anni Walden oli käynyt suomalaista tyttökoulua Tampereella ja sen jälkeen emäntäkoulun Helsingissä. Hänen kielitaitonsa oli varsin hyvä, sillä hän hallitsi suomen lisäksi ruotsin- ja saksankielen ja oli oppinut Venäjällä asuessaan vielä venäjänkielenkin. Anni Walden arvosti suuresti miehensä tekemää työtä ja oli hyvin pitkämielinen ja anteeksiantavainen tämän ärtymys- ja hermostuskohtauksille. Anni Walden, Juuson äiti, joka perintöosuutenaan omisti neljänneksen Rapalan kartanosta Sysmän pitäjässä, vaihtoi ja osti sisarustensa kanssa tiluksia siten, että Rapala siirtyi kokonaan hänen omistukseensa itsenäisyyden ajan alkuvaiheessa. Tuolloin suoritettiin Rapalassa myös torpparilain mukainen vuokra-alueiden lunastustoimitus. Rapalassa oli kolmetoista torpparia, jotka halusivat itsenäisiksi, mutta maanmittaustoimituksessa vain kaksitoista selvitti asiansa vapaaehtoisin kaupoin ja käteismaksuin. Käsitteenä kesäloma oli Karl Rudolf Waldenille tyystin vieras. Hän kävi välilläviikonloppuina Rapalassa, mutta kiirehti jo pian takaisin työpöytänsä ääreen joko Helsinkiin tai tehtaille. Myös Rapalassa Walden ei osannut välttämättä rentoutua, vaan suoritti tarkastuksia tilanhoitajan tai metsänvartijan kanssa ja antoi heille ohjeita tulevaisuutta varten. Walden hoiti Rapalan kirjanpidon ja palkanmaksut täysin itse koko elämänsä ajan.

Niin kauan kuin Rapalaan ei ollut tietä – Walden rakennutti myöhemmin 21 km:n pituisen yhdystien valtatielle Virtain kohdalle – täytyi kaikki matkat kulkea Vesijärveä pitkin tai Vääksystä tai myöhemmin vielä Padasjoelta omalla laivalla sekä vielä myöhemmin suhteellisen nopeakulkuisella moottoriveneellä. Moottoriveneen kanssa kuljettaja Jallu Tukiaisen taidot olivat kysyttyjä. Tukiainen toimi sitten myös ns. Marmoripalatsin talonmiehenä. Talviajat Tukiainen vietti eri tehtailla vähemmän vaativissa sähkötoimissa. Hänelle myönnettiin kuitenkin kaikkialla erikoisoikeutensa; hän sai syödä virkamieskerholla ja viettää siellä aikaansa, jolloi hän mm. kyni nuoret virkailijat niin hyvin biljardi- kuin muissakin peleissä.

Tampereen Pukutehdas sijaitsi Tuomiokirkonkadulla Tampereella.

Juuso Waldenin vaimon, Lyyli Tellervon (s. 20.5.1909 Jyväskylä ja k. 9.9.1997 Valkeakoski) isä, kauppaneuvos Matti Nikodemus Arvola Limingasta (s. 20.5.1883), oli naimisissa Porista kotoisin olevan kansakoulunopettajan, Aino Maria Branderin (s. 15.3.1884 Pori) kanssa. Juuso Waldenin Tellervo puolisolla oli kolme veljeä: ekonomi ja Tampereen Pukutehtaan johtaja Usko Arvola, lääketieteen ja kirurgian tohtori Ilkka Arvola ja diplomi-insinööri ja tehtaan johtaja Kalevi Arvola. Pohjalaisen suurperheisen talonpojan poika, Matti Arvola oli käynyt Raahen Porvarikoulun ja toiminut sen jälkeen konttorialalla Mäntässä ja Jyväskylässä, kunnes itsenäistyi muutettuaan Helsinkiin. Hän oli suhteellisen vähäpuheinen – puhumisen tuntui huolehtivan hänen vaimonsa, Aino, ainakin kotioloissa. Ahkerana, taitavana ja eteenpäin pyrkivänä liiketoimissaan Matti Arvola sai varsin paljon aikaan. Arvolan suurin haave oli tavaratalo, jollaisiin hän oli Keski-Euroopan matkoillaan ilmeisesti hyvin perusteellisesti tutustunut. Kun sitten tuli mahdollisuus oman pukimoliikkeen, Taylorin, myymiseen Stockmannille ja siirtymiseen Stockmannin, maamme ja Helsingin ainoan silloisen tavaratalon yhdeksi johtajaksi – työsarkana olivat kaikki pukimet ja tekstiilituotteet – hän tarttui tilaisuuteen heti innostuneesti.