Vuonna 1863 teki John Ericssonin veli, Nils hänelle ennenkuulumattoman ehdotuksen: veli houkutteli häntä Skandinaviaan kolmen maan – Ruotsin, Norjan ja Tanskan – insinöörineuvojaksi ja laivastorakentajaksi. Kirjeestä ei selvinnyt, oliko veli saanut toimeksiannon joltakin taholta vai esittikö hän ehdotuksensa vain omissa nimissään. No, kuten jo tiedämmekin, tämäkään ehdotus ei koskaan toteutunut Ericssonin kohdalla ja uudet keksinnöt olivat jälleen vievä hänen aikansa. Häntä kiinnosti mm. vedenalainen sodan käynti, jota varten hän kehitti kaapelitorpedon; liikevoima torpedoon saatiin onton kaapelin johtamasta puristetusta ilmasta. Enää hän ei katsonut tarvittavan kooltaan mittavia panssarilaivoja, jotka olivat hänen näkemyksensä mukaan vain torpedonruokaa. Tässä yhteydessä Ericsson rakensi Destroyer-koealuksen, nähdäkseen keksintönsä mahdollisuudet paremmin. Joshua Slocumilla oli kiintymystä Brasiliaan ja kun Brasilian hallitus pyysi häntä viemään Destroyer Pernambucoon, hän suostui heti. Hänellä oli asiaan myös taloudellinen motivaatio.

Vuosina 1891-1892 Joshua Slocum rakensi Fairhavenissa, Massachusettsissa 11,20 metriä korkean purjeveneen (sloop), joka sai nimekseen Spray. Tämän purjealuksensa hän laski vesille 21.6.1892. Sprayn mitat olivat täysin valmiina: pituus 36 jalkaa 9 tuumaa, leveys 14 jalkaa 2 tuumaa, syväys 4 jalkaa 2 tuumaa, nettovetoisuus 9 tonnia ja bruttovetoisuus 12 ja 70 sadasosatonnia. Aluksen materiaalikustannukset olivat 553,62 dollaria ja työ kesti 13 kuukautta. Katsotaanpa, mitä Joshua Slocum aivan itse kertoo veneensä valmistuksesta:

”Eräänä keskitalven päivänä Bostonissa, jonne vanha valtameri oli vuotta tai paria aikaisemmin minut niin sanoakseni heittänyt, mietiskelin pitäisikö minun anoa päällikön tointa ja taas hankkia leipäni mereltä vai mennä töihin telakalle, kun kohtasin vanhan tutun, valaanpyytäjäkapteenin, joka sanoi: ”Tule Fairhaveniin, niin annan sinulle laivan. Mutta”, hän lisäsi, ”se on kunnostamisen tarpeessa.” Kapteenin ehdot, kun olin ne kuullut, olivat minulle enemmän kuin sopivat. Niihin kuului kaikki apu, jonka tarvitsin varustaessani alusta purjehduskuntoon. Oli enemmän kuin iloinen voidessani hyväksyä tarjouksen, sillä olin jo saanut selville, etten saisi työtä telakalta ellen maksaisi viittäkymmentä dollaria yhdistykselle. Ja mitä päällikkyyteen tulee – aluksia ei yksinkertaisesti ollut kaikille. Lähes kaikki suuret aluksemme olivat menettäneet mastonsa muuttuakseen hiiliproomuiksi ja niitä hinattiin keulasta häpeällisesti satamasta toiseen, kun taas monien kunnianarvoisten kapteeneiden osoitteena oli vanhojen merimiesten turvasatama.

Seuraavana päivänä laskin maihin Fairhavenissa, vastapäätä New Bedfordia, havaitakseni, että vanha ystäväni oli tehnyt minulle kepposen. Seitsemän vuoden ajan hän oli ollut saman pilan kohteena. ”Laiva” osoittautui hyvin vanhaksi sluupiksi, jonka nimi oli Spray ja joka naapureiden ilmoituksen mukaan oli rakennettu vuonna 1. Se oli huolellisesti tuettu pystyyn pellolle, jonkin matkan päähän suolavedestä, ja peitetty purjekankaalla. Fairhavenilaiset – mitä tuskin tarvitsee kertoa – ovat säästeliäitä ja uteliaita. Seitsemän vuoden ajan he olivat kyselleet: ”Mitähän kapteeni Eben Pierce aikoo tehdä vanhalla Sprayllä?” Huhupörssi sai vauhtia tulopäivänäni; vihdoinkin joku oli tullut ja todella työskenteli vanhan Sprayn kimpussa. ”Luultavasti hajotatte sen?” ”En, aion rakentaa sen uudelleen.” Hämmästys oli suuri. ”Kannattaako se?” oli kysymys johon yli vuoden ajan vastasin, että panen sen kannattamaan.”

Joshua Slocum lähti 24.4.1895 Bostonista, Massachusettsista purjehtimaan. Kirjassaan Sailing Alone Around the World, joka nykyään kuuluu matkailukirjallisuuden klassikoihin, hän itse kuvaili lähtöään näin: ”Käytin yhden pyyntikauden aluksellani kalastamiseen rannikolla vain havaitakseni, etten ollut kyllin ovela asettamaan syöttiä koukkuun. Viimein koitti kuitenkin aika nostaa ankkuri ja lähteä merelle. Olin päättänyt tehdä matkan maailman ympäri, ja kun tuuli huhtikuun 24. päivän aamuna 1895 oli suotuisa, nostin puolelta päivin ankkurin, levitin purjeet ja niiden pullistuessa jätin Bostonin, jossa Spray oli turvallisesti ollut ankkurissa koko talven. Kello kahdentoista pillit ulvahtivat juuri kun sluuppi ampaisi liikkeelle täysin purjein. Lyhyen paapuurinpuoleisilla halsseilla tehdyn luovin jälkeen se käänsi keulansa merelle, puomi kaukana ulkona alahangan puolella, ja kiiti ohi lauttojen perävana kuohuen. Ulommalla aallonmurtajalla Itä-Bostonin puolella oleva valokuvaaja onnistui kuvaamaan aluksen, kun se kiisi ohitse mastonhuipussa liehuvaa lippuaan oikoen. Sydämeni värähteli jännityksestä. Askeleeni aluksen kannella olivat keveitä raikkaassa tuulessa. Tunsin, ettei paluuta takaisin ole, ja että olen ryhtymässä seikkailuun, jonka luonteen ymmärsin läpikotaisin. Olin pyytänyt niukasti neuvoja muilta, sillä mereen liittyvissä asioissa minulla oli oikeus omiin mielipiteisiini. Että miehistä parhaatkin voivat selvitä kehnommin kuin minä yksinäni tunkeutui tajuntaani, ennen kuin olin leaguenkaan päässä Bostonin satamasta, kun näin rannalle haaksirikkoutuneen täydellä miehistöllä varustetun höyrylaivan, joka makasi siinä rikkoutuneena. Se oli Venetian. Alus oli katkennut kahteen osaan vedenalaiseen kallioriutan molemmin puolin. Näin sain yksinkertaisen matkani ensi tunteina todistuksen siitä, että Spray saattoi yksinään pärjätä paremmin kuin tuo täysin miehitetty höyryalus upseereineen, sillä olin jo edennyt matkallani pitemmälle kuin se. ”Ota vaari, Spray, ja ole varovainen”, sanoin ääneen parkilleni, joka keijun tavoin äänettömästi kiisi alas lahtea.”

”Viivyin Gloucesterissa parisen viikkoa ja varustin aluksen matkaa varten niillä tarvikkeilla, jotka sieltä oli paras hankkia. Laiturin, samoin kuin monien kalastustarvikkeiden, omistajat antoivat alukselle runsain määrin kuivattua turskaa sekä tynnyrillisen öljyä aaltojen tyynnyttämiseksi. He olivat itse vanhoja merikapteeneita ja erittäin kiinnostuneita matkasta. He antoivat Sraylle lahjaksi kalastajalyhdyn, jonka myöhemmin havaitsin valaisevan ympäristönsä hyvin laajalta alueelta. Alus, joka moinen lyhty kannellaan onnistuisi törmäämään toiseen alukseen, törmäisi varmasti majakkalaivaankin. Alus varustettiin myös iskukoukulla ja haavilla, joita ilman en erään vanhan kalastajan ilmoituksen mukaan voi lähteä matkaan. Lahden toiselta puolelta tuli sen jälkeen astiallinen kuparimaalia, kuuluisaa myrkkymaalia, josta oli minulle hyötyä pitkään sen jälkeenkin. Vedin kaksi kerrosta tätä maalia Sprayn pohjaan sen maatessa laskuveden aikana kovalla rantahiekalla.”

”Puolelta päivin heinäkuun 3. päivänä Ironbound Island oli vielä laidan tasalla. Spray oli jälleen parhaimmillaan. Suuri kuunari purjehti tänä aamuna Liverpoolista Nova Scotiasta kohti itää. Spray jätti sen maston horisontin taakse viidessä tunnissa. 6.45 olin Chebucto Headin loistolla, lähellä Halifaxin satamaa. Nostin lippuni ja otin uuden kurssin George’s Islandilta ennen pimeää purjehtiakseni Sable Islandin itäpuolelle. Pitkin rannikkoa on lukuisia majakoita. Sambrolla, valitusten saarella, on uljas loisto, jota linjalaiva Atlantic ei kuitenkaan nähnyt sinä yönä, jona se kohtasi kauhistuttavan tuhonsa. Seurasin katseellani, kuinka majakka toisensa jälkeen painui perän taakse suunnatessani rannattomalle merelle, kunnes Sambrokin, majakoista viimeinen, jäi horisontin taakse. Sen jälkeen Spray oli yksin purjehtiessaan eteenpäin kurssinsa pitäen. Heinäkuun 4. päivänä kello kuusi aamulla otin sisään kaksoisreivin ja 8.30 irrotin kaikki reivit. 9.40 esiin nousi myös onnettomuuksien saareksi sanotun Sable Islandin läntisimmän loiston valo. Sumu, joka tähän asti oli pysytellyt poissa, laskeutui nyt meren ylle kuin vaipaksi. Olin sumun keskellä, irrallaan koko maailmankaikkeudesta. En enää nähnyt loistoa. Luotinuora, jota käytin usein, kertoi, että hieman puolenyön jälkeen ohitin saaren itäkärjen ja olisin pian turvassa maan ja matalikkojen vaaroilta. Tuuli pysyi myötäisenä, vaikka se puhalsi sumun keskeltä etelälounaasta. Kerrotaan, että Sable Islandin pituus on muutamassa vuodessa lyhentynyt 40 mailista 20:een ja kolmesta vuoden 1880 jälkeen rakennetusta majakasta kaksi on huuhtoutunut mereen ja viimeinenkin sortuu pian.”

Sprayn kokoiselle purjehdusveneelle oli hyvä saavutus päivämatkaksi 150 mailia. Joshua Slocumilla oli tarkoitus purjehtia itään maailman ympäri Suezin kanavan kautta. Kun hän tuli Gibraltarin lähelle, hän ymmärsi, että purjehtiminen eteläisen Välimeren läpi olisi turhan vaarallista yksinäiselle merimiehelle merirosvojen vuoksi. Hän päättikin purjehtia länteen, eteläisellä pallonpuoliskolla. Merikapteeni Slocum suuntasi Brasiliaan ja sitten Magellanin salmeen. Tyynenmeren ylitys oli siinä vaiheessa mahdotonta 40 päivää kestäneen myrskyn vuoksi, joten hän matkusti Australiaan. Pohjoista kohden hän purjehti itärannikkoa pitkin ja ylitti Intian valtameren. Sen jälkeen hän kiersi Hyvän toivon niemen ja suuntasi kulkunsa jälleen kohti Pohjois-Amerikkaa.

 

Sovittaja ja pianisti Scott Bradlee.

Postmodern Jukebox (PMJ)-musiikkikollektiivi vieraili jälleen Tampere-talossa maanantaina 28.3.2022 omalla esityksellään, joka alkoi klo 19 ja villitsi paikalla olijoita noin klo 21.45 asti. Bändin perustaja ja aktiivinen sovittaja-pianisti on Scott Bradlee (s. 19.9.1981), joka varttui New Jerseyssä ja rakastui jazziin jo 12-vuotiaana kuultuaan George Gershwinin Rhapsody in Bluen ensimmäistä kertaa. Bradlee opiskeli North Hunterdon High Schoolissa ja myöhemmin vielä Hartfordin yliopistossa. New Yorkin jazzklubeilla Scott Bradleestä tuli menestyvä muusikko. Hän oli interaktiivisessa off-Broadwayn teatteriesityksessä nimeltä Sleep No More – ensi-ilta oli 7.3.2011 - musiikillisena johtajana.

Jo vuonna 2009 Scott Bradlee julkaisi äänilevyn, Hello My Ragtime ’80s, jossa hän yhdisti populaarimusiikkiin ragtime-tyylisen pianonsoiton. Keikoillaan hän kokeili eri tyylejä ja hän julkaisi seuraavaksi kokoelman Candlelight Mushups. Vuonna 2012 hän sovitti melkoisen suosion saavuttaneet A Motown Tribute to Nickelback, jossa hän teki paikallisten muusikoiden kanssa yhteistyötä sovittamalla kappaleet 1960-luvun R&B-musiikkityyliin. Scott Bradlee alkoi työstää vakavissaan Postmodern Jukebox-kollektiivia vuonna 2013. Tämä musikaalinen ryhmä muusikoita ja laulajia esittää covereita popkappaleista soitettuna 1900-luvun alun jazz-, swing- ja ragtimetyyleillä. Ensimmäinen ryhmän valtava hitti oli We Can’t Stop-kappale, jonka solistina lauloi yhdysvaltalainen näyttelijä-laulaja Robyn Adele Anderson (s. 19.2.1989).

Todella monet taiteilijat ovat julkisesti kertoneet arvostavansa Postmodern Jukebox-kollektiivin tekemää arvokasta työtä. Muun muassa saksofonisti David Stephen Koz (s. 27.3.1963) on yksi ryhmän kanssa yhteistyötä tehnyt muusikko, joka oli tekemässä covereita Careless Whisperistä ja Game of Trones-teemamusiikista. Yhdysvaltalainen pianisti, laulaja ja lauluntekijä Niia Bertino (s. 11.7.1988) levytti ryhmän kanssa mielenkiintoisen avaruusjazz-version kappaleesta The End of the World.

Scott Bradleen merkittävin työsarka lienee kuitenkin juuri Postmodern Jukebox-kollektiivi, joka julkaisee videona joka viikko uuden cover-version nykyajan popkappaleista jazzilla tai muulla tyylin mukaisella tavalla höystettynä. Suurin osa näistä julkaistuista videoista on kuvattu rennosti Scott Bradleen olohuoneessa. Toukokuussa 2021 Postmodern Jukeboxin YouTube-kanavalla oli 5,24 miljoonaa tilaajaa. Postmodern Jukebox-kollektiivi on coveroinut artisteilta kappaleita Lady Gagasta ja The Strokesista Katy Perryyn ja White Stripesiin. Postmodern Jukebox aloitti alkuun pienenä ystäväryhmän muodostamana joukkona, joka Queensin kellareissa teki musiikkia New Yorkissa. Sittemmin tämä kollektiivi on esiintynyt 70 eri esiintyjän voimin kiertueilla kaikkiaan kuudella mantereella.

Postmodern Jukebox kiersi vuosina 2014-2015 hyvin laajasti Amerikassa ja Euroopassa kirtävien musiikillisten avustajien kanssa. Dubai Jazz- festivaalilla Postmodern Jukebox esiintyi 24.2. Stingin, Toton, Chris Bottin ja David Grayn rinnalla. Pari päivää myöhemmin Postmodern Jukebox aloitti 75 päivää kestäneen kansainvälisen kiertueensa Vicar Streetiltä Dublinista, Irlannista. Kiertueen viimeinen konsertti oli 4.6. Ankarassa, Turkissa.

Scott Bradlee latasi syyskuussa 2014 kappaleesta All About That Bass sovituksen nimellä All About That (Upright) Bass 1940-luvun jazztulkinnan. Kappaleessa yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä, Kathryn L. ”Kate” Davis (s. 4.2.1991) lauloi soolon kontrabassoa soittaessaan ja pianoa soitti Scott Bradlee sekä rumpuja Dave Tedeschin. Jo kolmessa kuukaudessa video oli saanut kahdeksan miljoonaa katselukertaa. Scott Bradlee ja Postmodern Jukebox julkaisivat coverin edesmenneen laulaja-lauluntekijä ja näyttelijä David Bowien (David Robert Jones, s. 8.1.1947 ja k. 10.1.2016) kappaleesta Heroes helmikuun alussa 2016. Laulu tehtiin Maailman syöpäpäivän hyväksi ja laulusolistina oli 1950-luvun crooner-musiikista, 1960-luvun psykedeliasta ja soul-musiikista vaikutteita saanut yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, Nicole Atkins (s. 1.10.1978). Kappaleesta on tullut yksi Scott Bradleen suosituimmista sovituksista.

Scott Bradlee julkaisi ensimmäisen kirjansa 12.6.2018, muistelmakirjan nimellä Outside The Jukebox: How I Turned My Vintage Music Obsession Into My Dream Gig (Hachette Books). Kirja sai osakseen ylistäviä arvosteluja monilta taiteilijoilta ja julkaisuilta, kuten esimerkiksi Kristin Chenoweth, Mick Fleetwood, Publishers Weeklyltä, The Weekly Standardilta ja Billboardilta. Scott Bradlee järjesti sarjan erityisen intiimejä kirja julkistamisjuhlia teoksen julkaisuviikolla Los Angelesissa, Washinton DC:ssä, New Yorkissa sekä kotipaikkakunnallaan Flemingtonissa, New Yorkissa.

Tampere-talon konsertista Postmodern Jukebox-kollektiivi jatkoi konserttikiertuettaan seuraavaksi päiväksi Helsinkiin. Postmodern Jukebox-kollektiivin ammattimaisesta esiintymisestä Tampereella jäi hyvä tunnelma jäljelle. Konsertin loppupuolella paikalla ollut yleisö villiintyi nousemaan paikoiltaan. Encoreja soitettiin vielä konsertin lisäksi yleisön raivoisista vaatimuksista johtuen.

Joseph Priestley.

 

Useat Joseph Priestleyn Birminghamissa saamista ystävistä oli Lunar Societyn jäseniä; heidän joukossa oli keksijöitä, valmistajia ja luonnonfilosofeja, jotka kuukausittain kokoontuivat klubilleen keskustelemaan töistään. The Lunar Society of Birmingham oli brittiläinen ja epävirallinen oppineiden yhdistys, joka koostui etupäässä Midlands Enlightenmentin merkittävistä henkilöistä. Joukossa oli luonnonfilosofeja, teollisuusmiehiä ja muuta älymystöä ja he kokoontuivat säännöllisesti Birminghamissa vuosina 1765-1813. Seura kokoontui yleensä täydenkuun aikaan, sillä illalla kuun valossa kotimatka oli helpompaa ja turvallisempaa aikana, jolloin katuvalaistusta ei ollut vielä käytössä. Seuran jäsenet kutsuivat itseään iloisesti ”hulluiksi”. Ainuttakaan seuran pöytäkirjaa, julkaisua tai jäsenluetteloa ei ole säilynyt sen ajoilta tallessa, vaan seuran toiminnasta löytyy todisteita jäsenten välisestä kirjeenvaihdosta ja muistiinpanoista. Seura kokoontui mm. Erasmus Darwinin kotona Lichfieldissä, Matthew Boultonin kotona, Soho Housessa, Bowbridge Housessa Derbyshiressä ja Great Barr Haallissa. Jäseninä olivat esimerkiksi höyrykoneiden valmistaja, insinööri Matthew Boulton (s. 3.9.1728 ja k. 17.8.1809), geologi ja kemisti James Keir (s. 20.9.1735 ja k. 11.10.1820), keksijä ja insinööri James Watt (s. 30.1.1736 ja k. 25.8.1819) sekä kasvitieteilijä, lääkäri, geologi ja kemisti William Withering (s. 17.3.1741 ja k. 6.10.1799).

Joseph Priestley houkuteltiin tämän seuran jäseneksi ja hän osallistuikin mielellään seuran toimintaan aktiivisesti. Älyllisesti stimuloivan seura sai hänet julkaisemaan monia merkittäviä tieteellisiä artikkeleita, kuten esimerkiksi ”Flogistoniin liittyvät kokeet ja veden näennäinen muuttaminen ilmaksi” vuonna 1783. Kirjoituksen ensimmäisessä osassa Priestley yritti kumota Antoine Lavoisier’n löydöt hapesta ja toisessa osassa hän kuvailee, kuinka höyry muuntuu ilmaksi. Vuonna 1777 Antoine Lavoisier oli kirjoittanut teoksen Mémoire sur la combustion en général, hyökäten sillä flogistonteoriaa vastaan. Osan hänen esittämistä teorioista Joseph Priestley hyväksyikin, mutta ei hyväksynyt flogistonin kaatamista, käsitteellistä alkuaineisiin ja yhdisteisiin perustuvaa kemiaa, eikä uusia kemiallisia nimiä. Priestley jatkoi flogistonteorian puolustamista elämänsä loppuun saakka, eikä hän myöskään koskaan hyväksynyt Lavoisierin uusia teorioita. Antoine Lavoisier perusti teoriansa suurelta osin kvantitatiiviseen käsitykseen, jonka mukaan massaa ei synny eikä häviä kemiallisessa reaktiossa. Joseph Priestley taas halusi tarkkailla laadullisia muutoksia lämmössä, väreissä ja erityisesti tilavuudessa. Priestleyn kokeissa tutkittiin ilman liukoisuutta veteen, niiden kykyä tukea tai sammuttaa liekkejä, olivatko ne hengitettävissä, kuinka ne käyttäytyivät happaman ja emäksisen ilman sekä typpioksidin ja syttyvän ilman kanssa, jne.

Antoine Lavoisier julkaisi vuonna 1789 kirjansa Traité Élémentaire de Chimie sekä perusti tieteellisen aikakausilehden, Annales de Chimien. Joseph Priestley julkaisi Birminghamissa monia tieteellisiä artikkeleita yrittäen kumota Lavoisierin esittämiä ajatuksia. Joseph Priestley sekä muut Lunar Societyn jäsenet sitkeästi väittivät, että uusi ranskalainen järjestelmä oli liian kallis, liian vaikea testattava ja tarpeettoman monimutkainen. Lopulta kuitenkin Antoine Lavoisierin näkemykset voittivat. Schofield selitti asiaa näin: ”Priestley ei koskaan ollut kemisti; nykyaikaisessa ja jopa lavoisierilaisessa mielessä hän ei koskaan ollut tiedemies. Hän oli luonnonfilosofi, joka oli kiinnostunut luonnontaloudesta ja hänellä oli pakkomielle yhtenäistää teologia ja luonto”. Joseph Priestley itse kirjoitti Experiments and Observationsin viimeisessä osassa, että hänen arvokkaimmat teoksensa olivat hänen teologiset teoksensa, koska ne olivat ”arvoltaan ja tärkeydeltään ylempiä”.

Joseph Priestley julkaisi vuonna 1782 teossarjansa neljännen osan, An History of the Corruptions of Christianity, jossa hän kertoo, kuinka hänen mielestään varhaiskristillisen kirkon opetukset olivat turmeltuneet tai vääristyneet. Priestley kävi pamflettisotaa vuonna 1785 korruptiosta ja hän julkaisi teoksen The Importance and Extent of Free Inquiry, jossa hän väitti, että uskonpuhdistus ei ollut varsinaisesti uudistanut kirkkoa. Hänen vastustajansa hyökkäsivät kirjoittamalla Priestleytä vastaan ja hänen kirkkoaan jopa uhattiin oikeustoimilla. Parlamentissa tory-valtiomies William Pitt (s. 28.5.1759 ja k. 23.1.1806) ja taloustieteilijä ja valtiomies Edmund Burke (s. 12.1.1729 ja k. 9.7.1797) vastustivat Joseph Priestleyn ajatuksia. Priestley tapaiset Ranskan vallankumousta tukeneet toisinajattelijatr joutuivat yhä useammin kaltoin kohdelluiksi vallankumousta kohtaan tunnetun skeptismin lisääntyessä. William Pitt katsoi lausunnossaan, että Joseph Priestley ja muut toisinajattelijat aikoivat kaataa hallituksen. Joseph Priestley tuki kampanjaa brittiläisen orjakaupan lopettamiseksi ja julkaisi vuonna 1788 kirjoituksen, jossa julisti, että kukaan ei kohdellut orjia niin julmasti kuin englantilaiset.

Mellakointia Birminghamissa heinäkuussa 1791.

Heinäkuussa 1791 puhkesi mellakoita toisinajattelijoita vastaan. Joseph Priestley oli ystäviensä kanssa järjestänyt juhlaillallisen Bastillen vuosipäivän kunniaksi 14. heinäkuuta. Priestleytä kyllä varoitettiin osallistumasta näihin juhliin. Mellakoitsijat kokoontuivat hotellin ulkopuolelle juhlan aikana ja kävivät osallistujien kimppuun heidän lähtiessään koteihinsa. Joseph Priestley ja hänen vaimonsa piiloutuivat, mutta mellakoitsijat kävivät polttamassa Priestleyn kodin ja laboratorion Fairhill Sparkbrookissa. Kolme kirkkoa ja kaksikymmentäkuusi toisinajattelijan kotia poltettiin kolme päivää kestäneissä mellakoissa. Priestley perheineen vietti useita päiviä piilossa ystävien kanssa, kunnes vihdoin pääsi turvallisesti matkustamaan Lontooseen. Myöhemmin historioitsijat ovat havainneet, että mellakointi oli hyvin suunniteltua toimintaa ja vain muutama johtaja sai lieviä tuomioita oikeudessa, joka viittaisi siihen, että myös Birminghamin tuomarit hyväksyivät mellakoinnin. Kuningas Yrjö III (George William Frederck, s. 4.6.1738 ja k. 29.1.1820) joutui myös lähettämään mellakoiden vuoksi joukkojaan alueelle ja hän tokaisi asiasta: ”Olen vain iloinen siitä, että Priestley ystävineen kärsii juurruttamistaan opeista ja että ihmiset näkevät ne todellisessa valossa”.

Birminghamiin Priestleyt eivät voineet enää palata, joten he asettuivat Lower Claptoniin, Hackneyn piiriin Middlesexissä. Joseph Priestley piti sarjan luonnonfilosofiaa ja historiaa käsitteleviä luentoja Dissenting-akatemiassa, New Collegessa Hackneyssa. Perheen ystävät lahjoittivat varoja, laboratoriolaitteita ja kirjoja sekä auttoivat perhettä rakentamaan elämänsä siellä. Joseph Priestley koetti saada hallitukselta korvauksia Birminghamin omaisuutensa tuhoamisesta, mutta koskaan hän ei saanut täysimääräistä korvausta omaisuudestaan. Lopulta Priestleyn perheen ystävät kehottivat heitä jättämään Britannian taakseen ja muuttamaan joko Ranskaan tai Yhdysvaltoihin. Verratessaan Raamatun profetioita lähiaikojen tapahtumiin, Priestley ennusti, että Ranskan vallankumous oli merkki Kristuksen toisesta tulemisesta. Eräälle ystävälleen hän Joseph Priestley kirjoitti, että vaikka hän ei itse näkisi tätä Kristuksen toista tulemista, hänen nuorempi ystävänsä sentään saattaisi nähdä sen.

Priestleyn perheen kotitalo Pennsylvaniassa.

Joseph Priestley poistui vaimonsa kanssa Englannista Gravesendissä 7.4.1794 ja saapuivat New Yorkiin 4.6.1794. Ennen matkustamistaan Northumberland Countyn kotiinsa Pennsylvaniassa Priestleyt majoittuivat Philadelphiassa, missä Joseph Priestley piti sarjan saarnoja. Näiden saarnojen seurauksena Philadelphian ensimmäinen unitaarinen kirkko perustettiin. Joseph Priestley kieltäytyi myös kunniasta opettaa kemiaa Pennsylvanian yliopistossa. Mary Priestley kuoli 17.9.1796 ja tohtori Priestley muutti asumaan vanhimman poikansa, Joseph Jr:n luokse.

Joseph Priestley jatkoi hänelle tärkeitä koulutusprojekteja auttamalla Northumberland Academyn perustamisessa. Hän lahjoitti myös oman kirjastonsa aloittavalle oppilaitokselle. Priestley kävi kirjeenvaihtoa Yhdysvaltojen kolmannen presidentin, Thomas Jeffersonin (s. 13.4.1743 ja k. 4.7.1826) kanssa yliopiston rakenteesta. Thomas Jefferson arkkitehtuurista kiinnostuneena käytti näitä neuvoja perustaessaan Virginian yliopiston 25.1.1819. Entisestää Thomas Jeffersonin ja Joseph Priestleyn ystävyys läheni, kun Priestley sai valmiiksi Kristillisen kirkon yleishistorian ja omisti sen presidentti Thomas Jeffersonille. Omistuksessaan hän mainitsee: ”Nyt voin sanoa, että en näe mitään pelättävää; valta ja hallitus, jonka alaisuudessa elän, on ensimmäistä kertaa todella suotuisa minulle.”

Joseph Priestley vuonna 1800.

Vähitellen Joseph Priestley voimat hupenivat, mutta hän yritti vielä jatkaa tieteellistä tutkimustaan American Philosophical Societyn avulla, jonka jäseneksi hänet oli valittu vuonna 1785. Vuonna 1801 Joseph Priestley oli jo niin sairas, ettei hän kyennyt enää kirjoittaa, puhumattakaan, että olisi pystynyt jatkamaan kokeitaan. Hän kuoli aamulla 6.2.1804 seitsemänkymmenen vuoden iässä ja hänet haudattiin Riverview Cemeterylle Northumberlandissa, Pennsylvaniassa.

 

Bowood House oli lordi Shelburnen asumus.

Joseph Priestleyn ystävät halusivat auttaa häntä taloudellisesti ja vuonna 1772 walesilainen moraalifilosofi, Richard Pricen (s. 23.2.1723 ja k. 19.4.1791) ja yhdysvaltalainen filantrooppi, keksijä ja diplomaatti, Benjamin Franklinin (s. 17.1.1706 ja k. 17.4.1790) pyynnöstä lordi Shelburne (William Petty Fitzmaurice, Lansdownen ensimmäinen markiisi, s. 2.5.1737 ja k. 7.5.1805) kirjoitti Joseph Priestleylle anoen häntä ohjaamaan omien lastensa koulutusta sekä toimimaan hänen yleisavustajanaan. Aluksi Priestley oli haluton, mutta lopulta hyväksyi tarjouksen ja erosi Mill Hill Chapelista 20.12.1772. Viimeisen saarnansa hän piti 16.5.1773. Samana vuonna hän sai tunnustuksena Royal Societyn Coplay-mitalin saavutuksistaan luonnonfilosofian alalla. Priestleyt muuttivat Calneen Wiltshiressä vuonna 1773 ja vain vuotta myöhemmin Lordi Shelburne ja Joseph Priestley matkasivat yhdessä Euroopan kiertueen.Theophilus Lindseyn mukaan matka paransi merkittävästi Priestleyn näkemystä ihmiskunnasta kokonaisuutena. 

Bowood Housen puutarhaa.

Euroopan matkalta palattuaan Joseph Priestley toimi kirjastonhoitajana ja tutorina. Hänen työtaakkansa oli tarkoituksellisesti järjestetty mahdollisimman kevyeksi, jotta hänelle jäisi hyvin aikaa jatkaa tieteellistä tutkimustaan ja syventyä teologiaan. Joseph Priestleystä tuli nyt myös lordi Shelburnen poliittinen neuvonantaja; hän keräsi tietoa parlamentaarisista kysymyksistä ja toimi yhdyshenkilönä lordi Shelburnen ja toisinajattelevien sekä amerikkalaisten välillä. Priestleyn perheeseen syntyi 24.5.1777 kolmas poika, Henry, joka nimettiin lordin pyynnöstä varta vasten. Tärkeimmät filosofiset teoksensa Joseph Priestley kirjoitti tehdessään töitä lordi Shelburnelle. Näitä metafyysisiä tekstejä sisältäviä teoksia olivat mm. An Examination of Tri. Reid’s Inquiry into the Human Mind (1774), Hartley’s Theory of the Human Mind on the Principle of Ideas (1775), Disquisitions related to Matter and Spirit (1777), The Doctrine of Philosophical Necessity Illustrated (1777) ja Letters to a Philosophical Unbeliever (1780). Hän puolustaa niissä filosofiaa, joka sisältää neljä käsitettä; determinismin, materialismin, syy-yhteyden ja välttämättömyyden. Hän myös kirjoissaan väittää, että ihmiset oppisivat olemaan onnellisempia, myötätuntoisempia ja vauraampia, jos he tutkisivat luontoa.

Lordi Shelburne.

Joseph Priestleyn mukaan mielen ja kehon kaksinaisuutta ei ole olemassa. Hän esitti teoksissaan materialistisen filosofian; kaikki perustui periaatteelle, että kaikki maailmankaikkeudessa on tehty aineesta, jonka voimme havaita. Hänen mukaansa keskustelu sielusta on siksi mahdotonta, että se on tehty jumalallisesta aineesta, eivätkä ihmiset voi havaita Jumalaa. Siitä huolimatta, että hän erotti jumalallisen kuolevaisesta, hänen ajatuksensa järkytti ja vihastutti monet lukijat, jotka katsoivat, että kaksinaisuus oli välttämätöntä sielun olemassaololle. Priestley väitti, että materialismi ja determinismi voidaan sovittaa yhteen uskon kanssa Jumalaan. Filosofian näkökulmasta determinismi eli lainalaisuusoppi on uskomus, jonka mukaan kaikilla asioilla on syynsä. Tästä on seurauksena, että maailman syy-seuraus-suhteet muodostavat ketjun, joka määrää kaikki tapahtumat. Determinismin mukaan kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu välttämättä, eikä mikään voisi tapahtua toisin. Determinismiin voi liittyä myös enneltamääräytyvyys; joku tai jokin on määrännyt etukäteen kaikkien tapahtumien lopputuloksen eli tapahtumat kulkevat kohti jotain tiettyä päämäärää, kuten esimerkiksi predestinaatio-opissa eli ennaltamääräämisopissa.

Joseph Priestley arvosteli niitä, joiden uskoa muokkasivat muoti ja kirjat; hän teki analogian koulutettujen miesten skeptisyyden ja kansanjoukkojen herkkäuskoisuuden välille. Joseph Priestleyn mukaan ihmisillä ei ole vapaata tahtoa. Se, mitä hän kutsui ”filosofiseksi välttämättömyydeksi” – muistuttaa absoluuttista determinismia – on sopusoinnussa kristinuskon kanssa. Tämä näkemys perustui hänen ymmärrykseensä luonnosta. Joseph Priestley väitti, että kuten muunkin luonnon, myös ihmisen mieli on syy-seurauslakien alainen. Koska hyväntahtoinen Jumala loi kuitenkin nämä lait, ihmiset ja maailma tulevat siinä lopulta täydelliseksi. Siksi pahuus on vain epätäydellinen ymmärrys maailmasta.

Siitä huolimatta, että Joseph Priestleyn filosofista työtä on kutsuttu rohkeaksi ja omaperäiseksi, se on osa vanhempia filosofisia perinteitä vapaan tahdon, determinismin ja materialismin ongelmista. Esimerkiksi 1600-luvun hollantilainen filosofi Baruch Spinoza (s. 24.11.1632 ja k. 21.2.1677) edusti absoluuttista determinismia ja absoluuttista materialismia. Samoin myös saksalainen monitieteilijä, Gottfried Wilhelm von Leibniz (s. 1.7.1646 ja k. 14.11.1716) selitti, että ihmisen tahto oli täysin luonnonlakien määräämä. Toisin kuin Priestley ja Spinoza, Leibniz puolusti ”rinnakkaisuniversumia” aineettomista esineistä – kuten ihmissieluista – jotka Jumala oli järjestänyt niin, että sen tulokset ovat täsmälleen yhtäpitäviä aineellisen universumin kanssa. Priestley ja Leibniz olivat samaa mieltä siitä, että Jumala on valinnut tapahtumaketjun hyväntahtoisesti. Joseph Priestley näki, että tapahtumat johtivat loistavaan tuhatvuotiseen lopputulokseen, kun taas Leibnizille koko tapahtumaketju oli itsessään optimaalinen verrattuna muihin kuviteltaviin tapahtumaketjuihin.

Täällä Bowood Housen laboratoriossa Wiltshiressä Priestley löysi hapen. 

Vuodet Calnessa olivat Joseph Priestleyn elämässä ainoita tieteellisiä tutkimusvuosia ja ne tuottivat myös hedelmää. Kokeilut rajoittuivat koskemaan melkein kokonaan vain ilmaa ja siitä syntyivät hänen tärkeimmät tieteelliset tekstinsä. Kuusiosainen teos, Kokeilut ja havainnot vuosilta 1774-1786. Näiden kokeiden ansiosta hän hylkäsi neljän elementin teorian viimeiset jäännökset ja koetti kehitellä tilalle omaa flogistonteoriaansa. Teossarjan ensimmäisessä osassa Priestley kaavaili useita löytöjä: ”typpipitoinen ilma” (typpioksidi), ”suolan alkoholihöyry” joka myöhemmin nimettiin myös ”happamaksi ilmaksi” tai ”meren happamaksi ilmaksi” (vedetön kloorivetyhappo, Hcl), ”emäksinen ilma” (ammoniakki, NH3), ”vähennetty” tai ”deflogistoitu typpipitoinen ilma” (typpioksiduuli, N2O) ja tunnetuin ”deflogistoitu ilma” (happi, O2). Hän kehitti samoin ”typpipitoisen ilmatestin” määritelläkseen ”ilman hyvyyden”. Hän sekoitti typpipitoista ilmaa pneumaattisen kourun avulla testinäytteeseen, veden tai elohopean päälle ja mittasi siitä tilavuuden vähenemisen.

Kokeittensa jälkeen hän selosti omia löydöksiään varsin avoimesti ja vilpittömästi. Aivan kuten yksi varhaisen elämäkerran kirjoittaja osuvasti mainitsee: ”mitä tahansa hän tietää tailuulee kertovansa; eäilykset, hämmennykset ja erehdykset käsitellään mitä virkistävämmällä rehellisyydellä”. Epäjohdonmukaisten kokeellisten tulosten edessä Joseph Priestley sovelsi flogistonteoriaa. Tämä sai hänet päättelemään, että ”ilmaa” oli vain kolmenlaista: kiinteää, emäksisistä ja happoa. Hän keskittyi kaasuihin ja ”muutoksiin niiden järkevissä ominaisuuksissa”, kuten luonnonfilosofit ennen häntä olivat tehneet. Hän eristi hiilimonoksidia (CO), mutta ei varmaankaan ymmärtänyt, että se oli erillinen ”ilma”.

Joseph Priestley eristi elokuussa 1774 ”ilman”, joka vaikutti hänestä aivan uudelta. Hänellä ei ollut lordi Shelburnen kanssa toteutuneen Euroopan matkan vuoksi mahdollisuutta jatkaa tätä tutkimustaan. Pariisissa ollessaan Joseph Priestley kuitenkin toisti kokeensa muille tiedemiehille ja mukana oli silloin ranskalainen kemisti, Antoine Lavoisier. Matkalta palattuaan tammikuussa 1775 Joseph Priestley jatkoi tutkimuksiaan ja löysi silloin ”vitriolihappoilman” (rikkidioksidin, SO2). Maaliskuussa 1775 Priestley kirjoitti monille ihmisille elokuussa löytämästään ”ilmasta”. Eräs näistä kirjeistä luettiin ääneen Royal Societylle ja se julkaistiin Philosophial Transactions-lehdessä nimellä An Account of other Discoveries in Air. Näin Joseph Priestley löysi happikaasun (O2).

Joseph Priestley keräsi happitietoutensa ja esitti ne julkaisunsa Experiments and Observations on Air:n toisessa osassa, joka näki päivänvalon vuonna 1776. Ei pystytä aivan tarkasti sanomaan päivämäärää, koska Priestley teki happilöytönsä. Samoihin aikoihin kuitenkin myös saksalais-ruotsalainen apteekkari Carl Wilhelm Scheele ja ranskalainen Lavoisier touhusivat hapen kanssa. Scheele heistä ilmeisesti ensimmäisenä eristi happikaasun, mutta Joseph Priestley ennätti ensimmäisenä julkaisemaan tietonsa asiasta. Lavoisier taas selitti hapen kumoten lopullisesti flogistonteorian. Lordi Shelburnen ja Joseph Priestleyn välit hajosivat vuoden 1779 paikkeilla ja aivan tarkkaa syytä välirikkoon ei tiedetä. Lopullinen niitti välirikolle lienee kuitenkin ollut lordi Shelburnen avioliitto Louisa Fitzpatrickin kanssa, joka ei ilmeisesti pitänyt Joseph Priestleystä. Kuitenkin sekä Shelburnen että Priestleyn perheet tukivat unitaarista uskoa sukupolvien ajan.

Priestleyn perhe muutti vuonna 1780 Birminghamiin, jossa perhe vietti seuraavan vuosikymmenen onnellista elämää vanhojen ystäviensä ympäröimänä. Joseph Priestley otti vastaan jälleen pappisviran sillä ehdolla, että sai saarnata ja opettaa vain sunnuntaisin, jotta hänelle jäisi aikaa tieteelliseen työhönsä ja kirjoittamiseen. New Meeting-palkkaa Priestley sai Birminghamissa vain 100 guineaa, joten hänen ystävät ja tukijat lahjoittivat sekä rahaa että tavaroita perheelle, jotta Joseph Priestley pystyi jatkamaan omia tutkimuksiaan. Vuonna 1782 Joseph Priestley valittiin ulkomaalaiseksi kunniajäseneksi American Academy of Arts and Sciences-järjestöön.

 

Teologi ja kemisti Joseph Priestley.

Joseph Priestleyn mukaan historian opiskelu oli moraalinen välttämättömyys ja hän siksi mielellään myös edisti keskiluokkaisten naisten koulutusta, mikä ei suinkaan hänen aikaansa ollut mitenkään tavanomaista. Häntä on kuvailtu Englannin kasvatustieteilijäksi 1600-luvun John Locken ja 1800-luvun Herbert Spencerin ohella. Lectures on History otettiin vastaan suurella kiitollisuudella ja teosta käytettiin ahkerasti ainakin Princetonin, Ylen ja Cambridgen yliopistoissa. Priestleyn luennot olivat niin suosittuja, että Warringtonin luottamushenkilöt järjestivät hänelle Edinburgin yliopiston myöntämään hänelle oikeustieteen tohtorin tutkinnon vuonna 1764. Joseph Priestley piti samoin suosittuja luentoja retoriikasta, jotka julkaistiin vuonna 1777 teoksessa A Course of Lectures on Oratory and Criticism. Älyllisesti stimuloiva Warringtonin ilmapiiri – 1700-luvulla sitä monasti kutsuttiin myös ”Pohjoisen Ateenaksi” – yllytti Joseph Priestleyn kasvavaa kiinnostusta luonnonfilosofiaa kohtaan. Joseph Priestley piti anatomianluentoja sekä suoritti lämpötilakokeita toisen Warringtonin ystävänsä ja akatemian rehtori, John Seddonin (s. 8.12.1725 ja k. 23.1.1770 Warrington) kanssa. Kiireisestä opetustyöstään huolimatta Priestley päätti kirjoittaa sähköstä. Hänet esiteltiin mm. John Cantonille, Timothy Lanelle, William Watsonille ja Benjamin Franklinille. Vuonna 1766 Priestley sai Royal Societyn apurahan ansioistaan.

700-sivuinen The History and Present State of Electricity-teos julkaistiin vuonna 1767 ja se sai hyvin myönteiset arvostelut. Teoksen alkuosa on sähkötutkimuksen historiaa vuoteen 1766 saakka ja loppuosa on kuvausta senhetkisestä sähköteoriasta ja ehdotuksia tuleviksi tutkimusaiheiksi. Joseph Priestley raportoi muutamia omiakin löydöksiä teoksen jälkimmäisessä osassa. Varautuneilla palloilla Priestley teki kokeita, jonka vuoksi hän ehdotti ensimmäisten joukossa, että sähkövoima noudatti käänteisen neliön lakia, joka on vastaava kuin Newtonin universaali gravitaatiolaki. Luonnonfilosofina Joseph Priestleyn merkitys oli pikemminkin laadullinen kuin määrällinen. Tiedemies Michael Faradaya (s. 22.9.1791 ja k. 25.8.1867) ja skotlantilainen matemaatikko James Clerk Maxwell (s. 13.6.1831 ja k.5.11.1879) tutkivat sähkämagnetismia ja he olivat kiinnostuneita myöhemmin Priestleyn havainnoista ”todellisen ilman virrasta” kahden sähköistetyn pisteen välillä.

Vuonna 1767 Joseph Priestleyn perhe muutti Warringtonista Leedsiin ja Priestleystä tuli Mill Hill Chapelin pappi. Perheeseen syntyi Leedsissä kaksi poikaa: Joseph juniori 24.7.1768 ja William kolme vuotta myöhemmin. Teologi, pappi ja rehtori sekä Englannin ensimmäisen unitaarisen seurakunnan perustaja, Theophilus Lindsey (s. 20.6.1723 ja k. 3.11.1808) oli Joseph Priestleyn harvoja ystäviä Leedsissä. Joka vuosi Joseph Priestley matkasi Lontooseen neuvottelemaan läheisen ystävänsä ja kirjakauppiaan sekä kustantajansa, Joseph Johnsonin (s. 15.11.1738 ja k. 20.12.1809) kanssa ja samalla osallistumaan Royal Societyn kokouksiin.

Joseph Priestley kirjoitti teorioistaan uskonnon opetuksesta kolmiosaisessa kirjasarjassa Institutes of Natural and Revealed Religion (1772-1774). Samassa teossarjassa hän hahmotti oman käsityksensä sokinianismiin ja hänen oppiselityksistään tuli Britannian unitaarien vallitsevia normeja. Tämä teossarja muutti hänen omaa teologista ajattelua. Hänen tärkein argumenttinsa oli kokemus luonnosta, joka oli ainoa hyväksyttävä totuus. Hänen näkemyksensä uskonnosta olivat vahvasti sidoksissa ymmärrykseen luonnosta. Joseph Priestley halusi palauttaa kristinuskon puhtaaseen muotoonsa eliminoimalla vuosisatojen aikana kerääntyneet ”korruptiot”. Vuonna 1782 hän julkaisi kirjasarjansa neljännen osan, An History of the Corruptions of Christianity. Itse hän piti tätä teosta arvokkaimpana kirjanaan, jonka hän oli koskaan julkaissut. Joseph Priestley osallistui mielellään poliittisiin ja uskonnollisiin kiistoihin, mutta hän muutti harvoin mielipiteitään näiden keskustelujen seurauksena. Leedsissä hän kirjoitti kiistanalaisia pamfletteja Herran ehtoollisesta ja kalvinistisesta opista. Niitä julkaistiin tuhansittain ja niitä myös luettiin paljon tuolloin.

Vuonna 1768 Joseph Priestley perusti Theological Repository-lehden, ja tässä lehdessä sitouduttiin teologisten kysymysten avoimeen ja järkevään tutkimukseen. Siitä huolimatta lehteen ei tullut muita kuin samanmielisten kirjoituksia ja siksi hän joutui toimittamaan valtaosan lehden sisällöstä itse. Vain muutaman vuoden päästä hän joutui taloudellisen tilanteen vuoksi lopettamaan lehden ilmestymisen. Priestley herätti lehden uudestaan henkiin vuonna 1784 samanlaisin tuloksin. Useat Joseph Priestleyn poliittiset kirjoitukset käsittelivät Test and Corporation Actin kumoamista, mikä rajoitti merkittävästi toisinajattelijoiden oikeuksia. Toisinajattelijat eivät voineet olla poliittisessa virassa, palvella asevoimissa tai käydä opiskelemassa Oxfordissa ja Cambridgessa, elleivät he allekirjoittaneet Englannin kirkon 39 artiklaa. Toisinajattelijat vetosivat useasti parlamenttiin, jotta se komuaisi lait; toisinajattelijat esittivät väitteenään, että heitä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina.

Joseph Priestleyn monet ystävät, varsinkin rationaaliset toisinajattelijat, pyysivät häntä julkaisemaan teoksen toisinajattelijoiden kokemista epäoikeudenmukaisuuksista. Siksi hän julkaisi vuonna 1768 teoksen, Essay on the First Principles of Government. Priestley käsitteli hyvin perusteellisesti erotellen poliittiset oikeudet kansalaisoikeuksista ja tämän hän teki tarkasti ja samalla puolusti tiukasti laajoja kansalaisoikeuksia. Hän erotti selkeästi yksityiset ja julkiset asiat toisistaan, ja hänen mukaansa hallitukselle jäi ainoastaan julkinen puoli hoidettavaksi. Varsinkin koulutus ja uskonto kuuluivat yksityisiin omantunnon asioihin, eikä niitä pitäisi lainkaan olla valtion hoidossa.

Sir William Blackstone.

Joseph Priestley puolusti voimakkaasti toisinajattelijoiden oikeuksia tuomari ja tory-poliitikko, Sir William Blackstonen (s. 10.7.1723 ja k. 14.2.1780), huomattavan oikeusteoreetikon, hyökkäyksiä vastaan. Sir William Blackstone oli kirjoittanut teoksen, The Commentaries on the Laws of England (1765-1769), jota pidettiin tuolloin yleisesti arvossa. Hän kirjoitti kirjassaan, että toisinajattelijat Englannin kirkossa olivat rikollisia ja he eivät voineet olla uskollisia alamaisia. Raivostunut Joseph Priestley vastasi huomautuksissaan Sir Blackstonen kommentteihin ja korjasi tämän laintulkintaa, kielioppia sekä historian käsitystä. Nöyryytetty Sir Blackstone muutti myöhemmin omia kommenttejaan; hän muotoili loukkaavat kohdat uudelleen ja poisti niistä osiot, joissa hän väitti, että toisinajattelijat eivät voisi olla uskollisia, mutta hän säilytti kirjoituksissaan maininnan toisinajattelijoiden rikollisuudesta.

Kapteeni James Cook.

Joseph Priestley otti luonnonfilosofian vakavasti, vaikka hän toisaalta väitti, että se oli hänelle vain harrastus. Sähkön suhteen hän näki tieteen edistävän ihmiskunnan onnea ja turvallisuutta. Joseph Priestleylle tiede oli äärimmäisen käytännöllistä ja vain harvoin hän takertui teoreettisiin kysymyksiin. Priestleyn myöhempi kokeellinen työ keskittyi kemiaan ja pneumatiikkaan. Vuonna 1772 Joseph Priestley julkaisi ensimmäisen osan kokeellisen filosofian ennustehistoriasta nimellä, Näön, valon ja värien löytöjen historia ja nykytila. Teoksessaan hän kiinnitti tarkoin huomiota optiikan historiaan sekä esitti monia erinomaisia selityksiä varhaisista optiikkakokeista; mutta matemaattiset puutteet saivat hänet hylkäämään monia tärkeitä nykyajan teorioita. Priestley oli ehdolla tutkimusmatkaiija ja kapteeni James Cookin (s. 7.11.1728 ja k. 14.2.1779) toiselle Etelämeren matkalle tähtitieteilijäksi, mutta ei tullut kuitenkaan valituksi. 

Kelloseppä Johann Jacob Schweppe.

Hän tarjosi kuitenkin miehistölle matkalle menetelmää hiilihapotetun veden valmistamiseksi, sillä hän uskoi sen parantavan merenkävijät keripukista. Hän julkaisi pamfletin, jossa oli ohjeita veden kyllästämiseen kiinteällä ilmalla vuonna 1772. Joseph Priestley ei hyödyntänyt hiilihapotetun veden kaupallisia mahdollisuuksia, mutta saksalais-sveitsiläinen kelloseppä, jalokivikauppias ja harrastelijatieteilijä Johann Jacob Schweppe (s. 16.3.1740 Witzenhausenin Hessen-Kassel ja k. 18.11.1821) kehitti ensimmäisen käytännön menetelmän pullotetun hiilihapotetun kivennäisveden valmistamiseksi. Hänen yrityksensä Schweppes kutsuu Joseph Priestleytä kivennäisvesiteollisuuden isäksi. Hän muutti Geneveen vuonna 1765 ja perusti Schweppes Companyn Geneveen vuonna 1783 tuottamaan hiilihapotettua vettä pullotettuna. Schweppe muutti Lontooseen vuonna 1792 kehittämään liiketoimintaansa, mutta alkuun se ottanut menestyäkseen. Charles Darwinin isä, Erasmus Darwin, puhui juoman puolesta ja vähitellen se alkoi tulla suosituksi. Schweppe palasi Geneveen ja kuoli siellä vuonna 1821. Erittäin suosittu juomasta tuli, kun kuningas William IV (s. 21.8.1765 ja k. 20.6.1837) otti juoman käyttöön.

 

Joseph Priestley Ellen Sharplesin maalaamana vuodelta 1794.

Englantilainen kemisti, opettaja, separatistinen teologi ja luonnonfilosofi oli Joseph Priestley (s. 24.3.1733 ja k. 6.2.1804), joka julkaisi yli 150 teosta. Vuonna 1774 Priestley löysi hapen elohopeaoksidin lämpöhajoamisesta. Saksalais-ruotsalainen farmaseuttinen kemisti, Carl Wilhelm Scheele (s. 9.12.1742 ja k. 21.5.1786) löysi hapen samaan aikaan, mutta Joseph Priestley ennätti ensin julkistaa löytönsä. Carl Scheele löysi orgaaniset hapot, kuten viini-, oksaali-, virtsa-, maito- ja sitruunahapot sekä fluorivety-, syaanivety- ja arseenihapot. Hän tunnisti samoin molybdeenin, volframin, bariumin, vedyn ja kloorin. Joseph Priestleyn merkittävin havainto hapen lisäksi oli hiilihapotetun veden keksiminen, sähköä koskevat kirjoitukset sekä useiden ilman (kaasujen) löytäminen; happea hän deflogistoiduksi ilmaksi. Tämä pohjaa flogistonteoriaan, joka oli vallalla kemiassa 1600- ja 1700-luvuilla.

Saksalainen fyysikko, lääkäri ja alkemisti, Johann Joachim Becher (s. 6.5.1635 Speyer ja k. lokakuu 1682 Englanti) esitti vuonna 1669, että kaikki kappaleet koostuvat ilmasta, vedestä ja kolmesta maa-aineksesta, joista yksi oli terra pinguis (rasvainen maa). Muut olivat terra mercurialis ja terra lapidea eli elohopeainen ja kivinen maa. Becherin mukaan palamisessa terra pinguis poistui aineesta. Vuonna 1703 saksalainen kemisti, lääkäri ja filosofi, Georg Ernst Stahl (s. 21.10.1659 Ancbach ja k. 14.5.1734 Berliini) kehitti teoriaa edelleen. Hän antoi oletetulle palavalle ainekselle nimen flogiston, joka tulee kreikan sanasta flogistos (φλογιστως), palanut. Erittäin hienoa ainetta, floginstonia, uskottiin vapautuvan aineesta, kun se palaa ja tämä huomattiin tulena, valona sekä kuumuutena. Aine palaa rajallisen aikaa ilmassa, joten uskottiin, että ilmalla oli rajallinen kyky sitoa itseensä flogistonia. Syrjäänvetäytyvä ja sosiaalisia kontakteja välttelevä englantilainen matemaatikko, fyysikko ja kemisti Henry Cavendish (s. 10.10.1731 Nizza, Ranska ja k. 24.2.1810 Lontoo) sai vuonna 1766 eristettyä vetyä, jonka hän päätteli olevan puhdasta flogistonia. Kun Cavendish myöhemmin osoitti sen palaessa syntyvän vettä, hän päätteli sen olevan veteen yhdistettyä flogistonia. Teoriassa paljastui myös ongelmia kokeissa. Esimerkiksi joidenkin metallien massa kasvoi niiden palaessa, vaikka flogistonin piti poistua aineen palaessa. Jotkut kemistit olettivat tämän vuoksi, että flogistonin massa oli negatiivinen tai että massa ei säily kemiallisessa reaktiossa. Kuitenkin flogistonteoriapiti pintansa siihen asti, kunnes ranskalainen kemisti Antoine Laurent Lavoisier (s. 26.8.1743 Pariisi ja k. 8.5.1794 Pariisi) osoitti kokeillaan, että palaminen vaatii happea. Hän myös julkaisi aineen häviämättömyyden lain ensimmäisen version.

Priestleyn päättäväisyys puolustaa flogistonteoriaa ja hylätä Kemiallinen vallankumous, jätti hänet viimein eristyksiin tiedeyhteisössä. Joseph Priestleyn tiede oli aivan olennainen osa hänen teologiaansa ja hän koetti johdonmukaisesti sulauttaa valistuksen rationalismin kristilliseen teismiin. Priestley pyrki metafyysisissä teksteissään yhdistää teismin, materialismin ja determinismin. Hän uskoi, että luonnon asianmukainen ymmärtäminen edistäisi inhimillistä kehitystä ja toisi lopulta kristillisen vuosituhannen eli paratiisin maan päällä. Joseph Priestley uskoi vahvasti vapaaseen ja avoimeen ajatustenvaihtoon. Hän myös kannatti suvaitsevaisuutta ja yhtäläisiä oikeuksia kaikille uskonasioissa toisinajatteleville, ja tämä myös johti hänet auttamaan unitarismin perustamisessa Englannissa. Englannissa ensimmäinen unitaarinen kirkko perustettiin vuonna 1774 Lontoon Essex Streetille, jossa nykyisinkin brittiläisen unitaarien päämäja sijaitsee.

Hallituksessa ja julkisuudessa Joseph Priestleyn julkaisuiden kiistanalainen luonne yhdistettynä hänen suorapuheiseen tukeensa Ranskan vallankumoukselle herätti huolta ja epäluuloja. Vuonna 1791 väkijoukko poltti Birminghamissa hänen kotinsa sekä kirkon ja Joseph Priestley joutui lopulta pakenemaan ensin Lontooseen ja sitten Yhdysvaltoihin. Viimeiset kymmenen elinvuottaan hän vietti Northumberlandin piirikunnassa, Pennsylvaniassa. Priestley antoi myös merkittävän panoksen myös pedagogina; hän julkaisi mm. historiallisia teoksia sekä englannin kielioppia käsittelevän teoksen. Varsinkin nämä opetuskirjat olivat hänen luetuimpaa, vaikka myös hänen metafysiikkaa käsittelevillä teoksilla oli pysyvämpää vaikutusta, sillä sellaiset filosofit kuten Jeremy Bentham (s. 15.2.1748 ja k. 6.6.1832), John Stuart Mill (s. 20.5.1806 ja k. 7.5.1873) ja Herbert Spencer (s. 27.4.1820 ja k. 8.12.1903) pitivät niitä ensisijaisina utilitarismin lähteinä.

Joseph Priestleyn syntymäkoti Fieldheadissa, Bristallissa.

Joseph Priestley syntyi Englannin kirkkoon kuulumattomaan perheeseen Bristallissa lähellä Batleyta Yorkshiren West Ridingissä vanhimpana kuudesta lapsesta. Vanhemmat olivat Jonas Priestley ja Mary Swift. Äidin taakkaa helpottaakseen Joseph Priestley lähetettiin asumaan isoisänsä luokse noin vuoden ikäisenä. Isoiältään hän palasi kotiin viisi vuotta myöhemmin, äitinsä kuoltua. Isä meni uudelleen naimisiin vuonna 1741 ja Joseph Priestley muutti asumaan tätinsä ja setänsä, varakkaiden ja lapsettomien Sarah ja John Keighleyn luokse. Joseph kävi paikallisia kouluja, joissa hän oppi kreikkaa, latinaa ja hepreaa.

Joseph Priestley sairastui vuonna 1749 niin vakavasti, että uskoi aivan kuolevansa tautiin. Kalvinistiksi kasvatettuna hän epäili pelastumistaan ja ahdistui sen vuoksi asiasta kovin. Hän hylkäsi aikaisemman uskonsa ja valitsi yleismaailmallisen pelastuksen. Tämän vuoksi hänen kotiseurakuntansa vanhemmat kieltäytyivät ottamasta häntä täysjäseneksi. Sairaus sai hänet änkyttämään pysyvästi. Valmistautuessa sukulaisensa palvelukseen Lissabonissa, hän opiskeli ranskaa, italiaa sekä saksaa aramean ja arabian lisäksi. Pastori George Haggerstonen ohjauksessa hän opiskeli korkeampaa matematiikkaa, luonnonfilosofiaa, logiikkaa ja metafysiikkaa mm. papin ja teologi Isaac Wattsin (s. 17.7.1674 ja k. 25.11.1748), matemaatikko ja luonnonfilosofi Willem’s Gravesanden (s. 26.9.1688 ja k. 28.2.1742) ja lääkäri sekä filosofi John Locken (s. 29.8.1632 ja k. 28.10.1704) teoksista.

Joseph Priestley palasi lopulta teologisiin opintoihin ja valmistui vuonna 1752 Daventry akatemiasta, joka tunnetaan toisinajattelijoiden korkeakouluna. Koska Joseph Priestley oli jo aikaisemmin lukenut paljon, hän sai siirtyä suoraan kahden vuosikurssin ylitse. Hän jatkoi menestyksellä intensiivistä opiskeluaan ja hänestä kehkeytyi rationaalinen toisinajattelija. Joseph Priestley kirjoitti myöhemmin, että kirja, joka Raamatun jälkeen häneen eniten vaikutti, oli englantilaisen filosofin, David Hartleyn (kastettu 21.6.1701 ja k. 28.8.1757) Havainnot ihmisestä (1749). David Hartleyn psykologinen, filosofinen ja teologinen tutkielma esitti materiaalisen mielen teorian. Hartley pyrki rakentamaan kristillisen filosofian, jossa sekä uskonnolliset että moraaliset ”tosiasiat” voitaisiin todistaa tieteellisesti. Tämä päämäärä painoi myös Joseph Priestleyn mieltä koko hänen elämänsä ajan. Joseph Priestley täti oli luvannut tulea häntä, mutta hän perui sanansa, kun huomasi, ettei Joseph ollut enää kalvinisti. Priestley ehdotti jopa koulun avaamista, mutta paikalliset perheet ilmoittivat hänelle, että he eivät lähettäisi lapsiaan tähän kouluun.

Kemisti Priestleyn vaimo Mary Wilkinson.

Joseph Priestleyn ystävät auttoivat häntä muuttamaan vuonna 1758 Nantwichiin, jonne hän perusti onnistuneesti koulun. Hän opetti oppilailleen luonnonfilosofiaa ja osti opiskelua varten tieteellisiä instrumentteja. Hän oli tyytymätön saatavilla oleviin englannin kielioppikirjojen laatuun ja kirjoitti oman teoksen, The Rudiments of English Grammar vuonna 1761. Julkaisun ilmestymisen jälkeen Warrington Academy tarjosi hänelle opettajanpaikkaa samana vuonna. Joseph Priestley muutti Warringtoniin ja otti kielten ja retoriikan opettajan viran Dissenting Academyssa vastaan, vaikka olisi itse halunnut opettaa matematiikkaa ja luonnonfilosofiaa. Hän viihtyi hyvin Warringtonissa ja sai ystäviä siellä. Hänen ystäviään olivat mm. englantilainen lääkäri, kirurgi ja kirjailija John Aikin (s. 15.1.1747 ja k. 7.12.1822) sekä tämän sisar, lastenkirjailija kriitikko ja toimittaja Anna Laetitia Aikin (s. 20.6.1743 ja k. 9.3.1825) ja savenvalaja ja liikemies Josiah Wedgwood. Joseph Priestley avioitui 23.6.1762 rautamestari Isaac Wilkinsonin tyttären, Mary Wilkinsonin kanssa. 17.4.1763 heille syntyi tytär, joka sai nimekseen Sarah, Joseph Priestleyn tädin mukaan.

Kaikki kirjat, joita Joseph Priestley kirjoitti Warringtonissa asuessaan koskivat historiaa; hän piti sitä täysin välttämättömänä maallisen menestyksen ja uskonnollisen kasvun kannalta. Essay on a Course of Liberal Education for Civil and Active Life (1765) ja Lectures on History and General Policy (1788) sekä muissa teoksissaan Joseph Priestley väitti, että nuorten koulutuksen tulisi ennakoida heidän tulevia käytännön tarpeitansa. Hän itse suositteli moderneja kieliä klassisten kielten sijaan ja modernia historiaa antiikin sijaan. Joseph Priestleyn historianluennot olivat erityisen vallankumouksellisia; hän puhui kaitselmuksen ja naturalististen kertomuksien historiasta väittäen, että historian tutkiminen edisti Jumalan luonnonlakien ymmärtämistä.

 

Jazzpianisti Arthur Tatum.

Arthur ja Ruby Tatum erosivat alkuvuodesta 1955. Art Tatum avioitui uudelleen myöhemmin samana vuonna Geraldine Williamsonin kanssa, joka kanssa hän oli jo asunut yhdessä. Geraldine ei ollut kiinnostunut musiikista, eikä hän näin ollen yleensä kulkenut Art Tatumin mukana esityksissä. Vuoteen 1956 mennessä Art Tatumin terveys oli heikentynyt pitkälle edenneen uremian vuoksi. Elokuussa Art Tatun kuitenkin soitti uransa suurimmalle yleisölle; 19 000 henkilöä oli kokoontunut Norman Granzin johtamaan tapahtumaan Hollywood Bowliin. Syyskuussa Tatumilla oli viimeiset Granzin järjestämät äänitykset saksofonisti Ben Websterin kanssa. Lisäksi Tatum soitti ainakin kaksi konserttia lokakuussa, mutta hän oli aivan liian huonovointinen jatkaakseen kiertuetta. Siksi hän palasi kotiinsa Los Angelesiin. Muusikoita vieraili Tatumin kotona 4.11.1956; pianistit soittivat hänelle, kun Tatum lepäsi sängyssä.

Arthur Tatum kuoli 5.11.1956 Queen of Angels Medical Centerissa Los Angelesissa uremiaan. Tatum haudattiin Rosedalen hautausmaalle Los Angelesissa, mutta Tatumin toinen vaimo, Geraldine, siirrätti hänet Forest Lawnin hautausmaalle Glendaleen Kaliforniaan vuonna 1992. Siirto tehtiin siksi, että vaimo voitaisiin haudata hänen viereensä. Arthur Tatum valittiin Down Beat Jazz Hall of Fameen vuonna 1964 ja hänelle myönnettiin Grammy Lifetime Achievement Award-palkinto vuonna 1989 postuumisti. Art Tatum oli hyvin itsenäinen ja antelias aikansa ja rahansa kanssa. Hän ei perustanut muusikoiden liiton sääntelyistä ja siksi hän vältti myös liittymistä muusikoiden liittoon. Tatumille oli herkkä paikka kaikki, mikä kiinnitti huomiota hänen sokeuteensa. Hän ei käyttänyt estradille tullessa taluttajia, vaan halusi itse kävellä pianonsa ääreen soittamaan.

Tatumia kuvailtiin käytökseltään aina herrasmieheksi, jolta puuttui ylimielisyys ja röyhkeys vallan. Haastatteluissa hän vältti keskustelunaiheita, jotka koskettelivat hänen henkilökohtaista elämäänsä ja historiaansa. Tatum ei myöskään käyttänyt – niin yleistä kun se muusikoiden keskuudessa olikin – laittomia huumeita. Tatum oli klubikeikkojen yösessioissa paljon spontaanimpi ja luovempi kuin aikataulutetuissa konserteissa. Ammattilaisen otteella hän tarjoili yleisölleen aina mitä nämä halusivat ja soitti ne usein samanlaisina, kuin ne olivat tallenteilla. Mutta encoreja hän kieltäytyi soittamasta. Työajan jälkeen ystävien kanssa istunnoissa Tatum saattoi soittaa bluesia, improvisoiden pitkiä aikoja samalla sointusarjalla ja edeten yhä kauemmaksi sävellyksen alkuperäisestä melodiasta. Pianolla säestäen Tatum saattoi myös joskus innostua bluesin laulamisesta.

Varsinaisen työajan jälkeisissä esityksissä Art Tatumin soitto-ohjelmisto oli huomattavasti laajempi kuin ammattiesiintymisissä esittämänsä amerikkalaiset kappaleet. Esiintymisuransa aikana Tatum soitti omia sovituksiaan muutamista klassisista pianokappaleista, sellaisinta kuten Dvořákin humoreski ja Massenet’n Éégie. Hän lisäili ohjelmistoonsa myös sävellyksiä, jotka asettivat hänelle harmonisia haasteita, kuten Caravan. Englantilainen jazzsaksononisti ja radio-ohjelmistaan sekä kirjoistaan tunnettu Bernard ”Benny” Green (s. 9.12.1927 ja k. 22.6.1998) on kirjoittanut, että Tatum oli ainoa jazzmuusikko, joka ”yritti keksiä tyylin, joka perustuu kaikkiin tyyleihin, hallita kaikkien koulukuntien tavat ja sitten syntetisoida ne joksikin henkilökohtaiseksi”. Kun muut pianistit olivat käyttäneet toistuvia rytmisiä kuvioita ja suhteellisen yksinkertaista koristelua, Tatum loi ”harmonisia väripyyhkäisyjä ja ennalta arvaamattomia ja jatkuvasti muuttuvia rytmejä”.

Musiikkitieteilijä Lewis Porter tunnisti Art Tatumin soitossa kolme näkökohtaa, jotka satunnaiselta kuuntelijalta saattaa jäädä huomaamatta: hänen sointujensa dissonanssi, edistynyt korvaavien sointukulkujen käyttö ja hänen satunnainen bitonaalisuutensa. Art Tatumilla oli erilainen improvisointitapa, kuin muilla moderneilla jazzinsoittajilla. Tatum ei välttämättä yrittänyt luoda uusia melodisia linjoja harmonisen linjan päälle. Sen tilalla hän viittasi tai soitti alkuperäistä melodiaa tai sen fragmentteja samalla kun asetti päällekkäin vastamelodioita ja uusia fraaseja luodakseen uusia variaatioihin perustuvia rakenteita. Temposta riippumatta Tatum saattoi usein muuttaa nuottien määrää lyöntiä kohden ja käyttää muita tekniikoita samanaikaisesti muuttaakseen fraseerauksensa rytmistä voimakkuutta ja muotoa.

Art Tatum käytti peukaloita ja pieniä sormiaan lisätäkseen melodian linjoja soittaessaan jotain muuta muilla sormillaan. Hän kykeni soittamaan kvinttesiimiin asti intervalleja molemmilla käsillä. Tatum pystyi säilyttämään kosketus- ja sävyominaisuudet jopa nopeimmissa tempoissa. Art Tatumin soittotyylistä ottivat vaikutteita omaan soittoonsa sellaiset pianistit, kuten Adam Makowicz, Simon Nabatov, Oscar Peterson ja Martial Solol. Jopa sellaiset muusikot, jotka soittivat hyvinkin erillaisella tyylillä, kuten Bud Powell, Lennie Tristano ja Herbie Hancock, opettelivat aivan ulkoa ja loivat uudelleen joitakin Tatumin tallenteita oppiakseen niistä lisää. Powell kuului bebop-tyyliliikkeeseen, mutta hänen tuottelias ja jännittävä tyylinsä osoitti selvästi Tatumin vaikutuksen hänen soitossaan. Tatumin vaikutus ulottui kuitenkin pianon ulkopuolelle; hänen harmonia- ja rytmi-innovaatiot loivat uutta jazzia laajemmin. Hän sai jazzmuusikot tietoisemmiksi harmonisista mahdollisuuksista vaihtamalla usein käyttämiään sointuja; tämä auttoi luomaan perustan bebopin syntymiselle 1940-luvulla.

Jazzpianisti ja säveltäjä Chick Corea.

Art Tatum käyttäytyi soittaessaan rauhallisesti, eikä hän kosiskellut yleisöään soitonsa akrobatialla. Tekniikka soitossa vaikutti hyvin vaivattomalta koskettimistolla. Sormien lähes vaakasuoraa asentoa hämmästeltiin laajasti verrattuna esim. klassisen puolen soittotekniikkaan. Art Tatumin soiton kosketusta koskettimilla ihailtiin laajasti ja se herätti aina huomiota kultivoituneitten soittajien parissa. Tatum kykeni säilyttämään herkät kosketus- ja sävyominaisuudet vaikka tempoa muutettiin nopeammaksi. Jazzpianisti ja -säveltäjä Chick Corea (Armando Anthony Corea, s. 12.6.1941 ja k. 9.2.2021) on sanonut Art Tatumista mm. seuraavasti: ”Tatum on ainoa pianisti, jonka tiedän – ennen Bill Evansia – jolla oli myös höyhenenkevyt kosketus, vaikka hän luultavasti vietti varhaisvuotensa soittaen todella huonoilla instrumenteilla.”

Monet muusikot halusivat siirtää Tatumin pianistisen virtuoosin elementtejä omiin soittimiinsa. Saksofonisti Carlie Parker työskenteli astioita pesten kolme kuukautta ravintolassa, jossa Tatum esiintyi; Parker kuunteli Tatumin soittoa tarkasti. Trumpetisti John Birks ”Dizzy” Gillespie (s. 21.10.1917 ja k. 6.1.1993) vakuuttui Tatumin nopeudesta, harmoniasta ja rohkeista sooloista. Laulaja Tony Bennett otti aineksia Tatumin soitosta lauluunsa: ”Kuuntelen hänen levyjään melkein päivittäin ja yritän ilmaista kuten hän… Otan vain hänen fraseerauksensa ja laulan sen sillä lailla.” Saksofonisti Coleman Hawkins muutti soittotyyliään kuultuaan Art Tatumin soittoa Toledossa 1920-luvulla. Tatumin kyvyt vaikuttivat negatiivisesti joihinkin muusikoihin. Useat pianistit yrittivät jäljittää Tatumin soittoa ja saavuttaa saman kykytason, mikä esti heitä etenemästä kohti oman tyylinsä löytämistä. Sellaiset muusikot, kuten trumpetisti Rex Stewart, pianistit Oscar Peterson ja Bobby Short, olivat järkyttyneitä ja alkoivat kyseenalaistaa omia kykyjään. Jotkut muusikot, mukaan lukien Les Paul ja Everett Barksdale, lopettivat pianon soittamisen ja vaihtoivat toiseen instrumenttiin kuultuaan Art Tatumia.

Arthur Tatumin lapsuudenkoti.

Art Tatumin improvisaatiotyyli laajensi jazzpianon mahdollisuuksia. Tatumista on kirjoitettu ilmeisesti vain yksi kunnollinen elämäkerta; James Lesterin Too Marvelous for Words, vuonna 1994. Jotkut kriitikot ovat ilmaisseet melko voimakkaita mielipiteitä Art Tatumin soitosta; jotkut pitävät Tatumia äärimmäisen kekseliäänä soittajana, kun taas toisten mielestä hän oli tylsän toistava ja tuskin edes improvisoiva. Tatumin kotikaupunkiin, Toledoon, perustettiin vuonna 1989 Art Tatumin afroamerikkalainen resurssikeskus Kent Branch-kirjastoon. Tatumin lapsuudenkodin ulkopuolelle sijoitettiin vuonna 2003 historiallinen merkki. Vuonna 2021 Art Tatum Zone sai apurahan Tatumin lapsuudenkodin talon entisöimistä varten.