Anders Thulé kouluttaa Bror Axelista työnsä jatkajan

Kangasalla Bror Axel oli käynyt Ahlmanin koulua opettajanaan pastori Karl Bergroth. Koulu toimi Ala-Tarpilassa ja opetusta nautittiin ainakin luvunlaskussa, kirjoituksessa, katekismuksen oppimisessa ja raamatunhistoriassa. Jos Anders Thulén varat olisivat antaneet myötä, olisi Bror Axelilla seuraavaksi ollut edessä oppikoulu Tampereella, mutta tähän ei varoja löytynyt. Tammisaaresta mormor Maria Margareta Sanngren tuli avuksi Bror Axelin opintielle, kun hän ja eno lupasivat pojalle asunnon ja ylläpidon ala-alkeiskoulun kolmen lukuvuoden ajaksi. Matka Tammisaareen täytyi tehdä vuonna 1841 valmistuneella siipirataslaiva Murtajalla, joka oli Turun höyrylaivayhtiön alus. Laiva lähti Turusta joka toinen keskiviikko matkaten Pietariin asti. Nahkuri Lindqvist oli lähdössä elokuussa Turun markkinoille ja Anders Thulé sopi hänen kanssa, että Bror Axel pääsee hänen vaunujensa kyydissä Turkuun. Matka Turkuun hevoskyydillä kesti kolme päivää ja yöt levättiin kievarissa. Lopulta Bror Axel pääsi Tammisaareen, jossa Berndt-eno oli poikaa satamassa vastassa. Bror Axel näki nyt isoäitinsä ja muita sukulaisiaan ensimmäisen kerran. Hän sai asua enon huoneessa ja hänen tehtävänsä pientä korvausta vastaan oli pedata vuoteet ja lämmittää uuni. Isoäiti kuitenkin kuoli jouluaattona vuonna 1857 ja Fredrika Wilhelmina Thulé tuli Kangasalta hänen hautajaisiinsa.

Tammisaaren kaupunki.

Isä Anders Thulé kirjoiti pojalleen Bror Axelille Tammisaareen koulujen kesäloman lähestyessä kirjeen ja neuvoi pojan tulemaan Kemiön saarelle. Anders Thulé oli saanut Kemiöstä 20-äänikertaisten urkujen tilauksen ja isä tarvitsi jälleen poikaansa apurikseen työmaalle. Edvard-eno oli samaan aikaan lähdössä viemään Turkuun venelastillista kaakeleita, joten Bror Axel pääsi hänen kyydillään Kemiöön. Kesä meni Kemiössä urkuja pystyttäessä ja syksyllä Anders Thulé toi Bror Axelin hevoskyydillä taas Tammisaareen. Berndt-eno ja Bror Axel kävivät hevoskyydillä joululomalla 1858 Kangasalla. Bror Axel vietti kesän 1859 Tammisaaressa, jossa oppi pyytämään ankeriaita. Parin viikon ajan Bror Axel oli Edvard-enon kanssa saaristossa kalastamassa ja siellä myös eno ammuskeli vesilintuja.

Syksyllä 1860 Bror Axel aloitti neliluokkaisen yläalkeiskoulun Tampereella. Vastaperustetussa koulussa oli 25 oppilasta ja opetus tapahtui kahdella kielellä, ruotsiksi ja suomeksi. Koulusta ilmoitettiin Suomettaressa heinäkuussa 1860 näin: ”Armollisen säännön mukaan avataan Tampereen uusi ylialkeiskoulu 1:nä päivänä tulevaa Syyskuuta, jonkatähden ne oppilaiset, jotta mielivät tähän kouluun päästä, saattavat, varustettuina tarpeellisilla todistuksilla, ilmoittaa tahtonsa allekirjoittaneella rehtorille 30:nä p. Ensi Elokuuta, kello 9 epp. Eurasta Heinäkuussa 1860. A. J. Rosendahl.” Koulun rehtori vuosina 1860-1876 oli Adolf Fredrik Rosendahl (s. 2.11.1821 Hämeenkyrö ja k. 16.11.1876 Hämeenkyrö), joka myöhemmin toimi myös valtiopäivämiehenä edustaen pappissäätyä vuonna 1872. Adolf Rosendahl valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi vuonna 1844 ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1870. Hänen vanhempiaan olivat Turun ja Porin läänin lääninkamreeri Adolf Georg Rosendahl ja Maria Lovisa Avellan. Yläalkeiskoulussa vaalittiin myös kansainvälisyyttä sekä kulttuurihistoriaa ja siellä opetettiin myös venäjää, latinaa ja saksaa. Uutena aineena kouluun tuli luonnonhistoria. Kesäaikaan oppilaiden täytyi kerätä kasveja ja luokitella kasvit Linnén järjestelmän mukaisesti. Tampereelta siirryttiin tyypillisesti jatkamaan Hämeenlinnaan opintoja kymnaasissa. Yläalkeiskoulun loppumisen jälkeen tilalle tuli suomenkielinen reaalikoulu, joka oli tarkoitettu vain poikia varten. Tyttöjä varten oli Tampereella 1860-luvulta lähtien yksityinen ruotsinkielinen tyttökoulu. Vasta vuonna 1883 Tampereella aloitti yksityinen suomenkielinen tyttökoulu.

Koulun viimeisen lukuvuotensa Bror Axel Thulé sairasteli melkein koko ajan. Heikkovoimaisena hän kuitenkin tunnollisesti luki läksynsä ja samalla uuvutti itsensä pahemmin. Kevätlukukauden lopussa 1864 maantiedon ja historian opettaja kirjoitti Bror Axelin historian koepaperiin arvosanan: avullinen (hylätty). Arvosanaa pidettiin yleisesti kohtuuttomana ja Bror Axel Thulé päätti väsyneenä erota koulusta. Rehtori Adollf Rosendahl päätti itse puuttua syntyneeseen kiusalliseen tilanteeseen, mutta hän ei kyennyt muuttaa opettajan antamaa arvosanaa. Hän kuitenkin suositteli Bror Axelille, että tämä muodonvuoksi suorittaisi historian loppukokeen uudestaan; tämä oli kuitenkin täysin turhaa suostuttelua. Bror Axel oli jo kotonaan keskustellut isänsä kanssa ja saanut luvan lopettaa koulunsa ilman päästötodistusta. Koulun keskeyttäminen ei tuolloin ollut suinkaan harvinaista, koska koulun kuudentoista toimintavuoden kuluessa koulua kävi 349 oppilasta, joista ainoastaan 134 sai käteensä päästötodistuksen. Bror Axel Thulé oli syksyllä 1964 jo 17-vuotias, ja hän teki jo töitä isälleen ja sai ohjauksen ammattiin Thulén ”ammattiopistossa”.

Pieniä olivat Anders Thulén urkutilaukset ja niitäkin oli harvakseltaan. Kangasalla ensimmäisen puolentoista vuosikymmenen Anders Thulé valmisti kahdettoista urut. Kuitenkin oli tultu siihen tilanteeseen, että Yli-Tarpilan tarjoamat tilat olivat käyneet pieniksi. Vuoden 1860 syksyllä pääsi siirtymään Yli-Tarpilasta asuntonsa ja verstaansa kanssa läheiseen Joutsiniemen tilalle, noin seitsemän kilometrin päähän Kangasalan kirkolta. Joutsiniemessä valmistuivat urut Loimaan maaseurakuntaan, Vihtiin ja Kalvolaan. Jopa Anders Thulén 50-vuotissyntymäpäivä meni työn merkeissä vuonna 1863. Kesken Loimaan urkutyömaan Anders Thulé lähti kahdeksi päiväksi Bror Axelin kanssa Kauttualle virittämään eversti Falkin fortepianoa.

Kuljetusvaikeuksien vuoksi suurin osa urkupillejä ja muita urkuosia tehtiin edelleen paikan päällä eli kirkoissa. Anders Thulé valmisti kotiverstaalla ensimmäisen urkuharmoninsa, josta tuotteesta tuli myöhemmin urkutehtaalle menestystuote tarjottavaksi koteihin ja varsinkin kouluihin. Joutsiniemen tarjoamissa tiloissa Anders Thulé viihtyi kaikkiaan noin neljän vuoden ajan. Rauhamäki-niminen ja ikäneitojen omistuksessa ollut tila Tarpilan mailla tuli myyntiin ja Anders Thulé päätti talon. Suinulan Markkulasta hän osti hirsisen pirttirakennuksen verstaakseen. Talon hirret siirrettiin Suinulasta Rauhamäen pihaan ja pystytettiin siihen uudestaan.

Kun lisää tilaa tarvittiin, urkutehdasta laajennettiin lisärakennuksilla.

Anders Thulé sai kyllä urkutilauksia, mutta suunnilleen vain yhden tilauksen vuodessa. Seuraavaksi Anders Thulé lähti poikansa, Bror Axelin, kanssa asentamaan Vihdin kirkon 16-äänikertaisia urkuja. Vihdin kirkko valmistui vuonna 1772 Antti Piimäsen suunnittelemana, mutta vuonna 1818 kirkkoon iski salama ja tuhosi kirkon sekä urut. Kirkkorakennus korjattiin arkkitehti Carlo Bassin suunnitelmien mukaisesti ja kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1822. Toisen kerran kirkkoon iski salama vuonna 1846; jälleen tuhoisin seurauksin. Vihdin kirkko korjattiin ja vihittiin käyttöön vuonna 1848. Itse professori Fredrik Pacius (s. 19.3.1809 Hampuri ja k. 8.1.1891 Helsinki) saapui Vihtiin tarkastamaan Anders Thulén valmistamat urut. Vihdin kirkon urkutyömaalla isä, Anders Thulé keskusteli poikansa, Bror Axelin, kanssa pojan tulevasta ammatinvalinnasta. Isä mainitsi tässä yhteydessä keskustelussa muusikon ammatin. Anders Thulé oli jo etukäteen keskustellut tästä asiasta Turun tuomiokirkon urkurina tuuranneen ruotsalaisen urkurin, Theodor Boströmin kanssa. Ehdotus jäi tässä keskustelussa vielä muhimaan.

Vihdin kirkko.

Vihdin kirkon työmaan jälkeen Anders Thulén kalenterissa oli töiden suhteen tyhjä vuosi. Seuraava tilaus tuli Maarian seurakunnasta. Sopimuksen allekirjoitustilaisuuteen Anders Thulé otti jälleen poikansa mukaan ja samalla matkalla he poikkesivat Turussa urkuri Theodor Boströmin pakeilla. Tässä yhteydessä sovittiin, että Bror Axel aloittaa musiikkiopintonsa Boströmin oppilaana. Pian kantautui kuitenkin Anders Thulén korviin tieto, että urkuri Theodor Boström oli kuollut. Näin kaatuivat sitten Bror Axelin muusikon uratoiveet ja ammattivaihtoehtoja oli todellisuudessa melko vähän jäljellä. Hän jatkoi ammattitaidon kehittämistä isänsä verstaassa, tarkassa ja vaativassa ohjauksessa. Perusharjoittelu kesti kaikkiaan kolme vuotta. Vasta sen jälkeen Bror Axel pääsi osaamista vaativiin tinatöihin. Aina välillä hän teki puutöitä ja kävi isänsä mukana pystyttämässä uusia urkuja eri puolilla Suomea.

Hollolan kirkko.

Hollolan kirkon 12-äänikertaiset urut odottivat seuraavana työmaana. Anders Thulé oli mennyt Hollolaan jo edeltä ja Bror Axel huolehti tavaroiden toimittamisesta perässä. Kangasalan verstaalla ilmeni ongelmia, kun kisällit olivat pitäneet edellisen viikonlopun lomaa ja retkahtaneet juomaan viinaa. Lopulta Bror Axel Thulé pääsi tavarakuorman kanssa kuitenkin matkaan kohti Hollolaa. Kahdeksan hevosta ei kuitenkaan riittänyt tavarapaljouden kuljetukseen, vaan pojan täytyi kustannuksista huolimatta ottaa vielä yhdeksäs hevonen. Urkujen pystyttäjät majoittuivat Hollolassa suntion talon isossa huoneessa, jossa kirput olivat heidän seuranaan. Kirkon urkulehterin lattiatyö oli myös kesken. Koulutuksen huipentumana Anders Thulé jätti Hollolan kirkon urkujen virittämisen Bror Axelin harteille. Urut onnistuivat hyvin ja saivat kaikilta paljon kiitosta.

Anders Thulén on otettava töitä vastaan mistä saa 

Nuori maatilanomistaja Armfelt alkoi etsiä rikasta puolisoa mennäkseen naimisiin. Hänet neuvottiin ensin Wääksyn kartanoon Kangasalle kosimaan kapteeni Ugglan tytärtä, Rosalie Ugglaa. Tämä hanke ei kuitenkaan onnistunut ja seuraavaksi Otto Armfelt kulkeutui lähellä sijaitsevaan Joutsiniemen kartanoon. Kartanoa asusti tuolloin varapastori Anders Johan Steen (s. 1.12.1761 Tottijärvi ja k. 29.10.1834 Kangasala) perheensä kanssa. Pastori Steenillä oli 16-vuotias tytär, Amalia Gustava (s. 10.4.1805 Kangasala ja k. 8.1.1848 Kangasala), johon Otto Armfelt ihastui. Jo kahden tapaamisen jälkeen Otto Armfelt tiedusteli pastori Steeniltä tämän tyttären kättä. Nuoripari vihittiin Kangasalla 25.3.1822 ja he saivat useita lapsia. Talouttaan Otto Armfelt ei osannut hoitaa ja rahoitusta kartanon maksuksi Ruuthille ei ollut. Siksi heinäkuussa 1823 kartano myytiin huutokaupalla ja Ruuth sai sen takaisin nyt 24 000 ruplan hinnalla. Armfelt palasi perheineen Kangasalle appivanhempiensa kartanoon asumaan.

Levoton Otto Armfelt palasi jälleen Venäjän armeijan palvelukseen kierrellen siellä ja täällä. Lopulta jälleen rahatonna ja ystävien avustamana hän palasi Joutsiniemeen oman perheensä luokse vuonna 1834. Seuraavat vuodet hän viihtyi Joutsiniemessä. Amalia-vaimo kuitenkin kuoli tammikuussa 1848. Tamperelaisen ystävän kehotuksesta Otto Armfelt lähti Hollolaan kosimaan uutta puolisoa itselleen. Sieltä löytyi 27-vuotias Karoliina Vilhelmiina Taube (s. 12.6.1821 ja k. 21.12.1894 Porvoo), jonka vanhemmat olivat Johan Reinhold Taube (s. 15.10.1785 Prästkulla, Tenhola ja k. 9.4.1855 Prästkulla, Tenhola) ja Ottiliana Loviisa von Kraemer (s. 8.8.1787 Vanhakartano, Lammi ja k. 15.1.1849 Prästkulla, Tenhola).

Maaliskuussa 1849 Otto Armfelt sai myöntävän vastauksen kosintaansa ja pariskunnan häitä vietettiin saman vuoden kesäkuussa. Näitä häitä varten Otto Armfelt oli tilannut kamariurut Anders Thulén urkutehtaalta. Otto Armfelt antoi uruista tekijälle maksuksi sadan hopearuplan velkakirjan. Kapteeni Tandefeltiltä Otto Armfelt osti koristeelliset hevosvaunut, jotka lupasi maksaa heti kun oli päässyt rikkaisiin naimisiin Hollolassa. Hyvin pian häiden jälkeen saapui vouti perimään Otto Armfeltin velkoja. Vouti vei mukanaan kolme hevosta ja hienot vaunut, jotka olivat jääneet maksamatta. Anders Thulékin joutui maaherran avustuksella perimään saataviaan kamariuruista.

Tammelan kirkko.

Urkujenrakentaja Anders Thulén oli nyt otettava vastaan yhäti kauempana sijaitsevia työkohteita Tampereen kirkon jälkeen, kun lähempänäkään työmaita ei ollut. Seuraavaksi Thulé rakensi urut 1530-luvun loppupuoliskolla tai 1540-luvulla muurattuun Tammelan kivikirkkoon ja Halikon vuosina 1460-1475 välissä rakennettuun tiekirkkoon. Urut valmistuivat Halikon kirkkoon vuonna 1851 ja tanskalaissyntyinen urkujenrakentaja Jens Alexander Zachariassen (24.5.1839 Broager, Tanska ja k. 14.6.1902 Uusikaupunki) korjasi nämä urut perusteellisesti vuonna 1979. Halikon kirkon urut uusittiin 33-äänikertaisiksi vuonna 1971. Zachariassen aloitti itsenäisenä urkujenrakentajana Uudessakaupungissa vuonna 1866 ja Jens Zachariassenin urkutehdas toimi Uudessakaupungissa vuosina 1870-1923 valmistaen tuona aikana kaikkiaan 110 urut, joista nykyään on jäljellä enää parikymmentä urkua.

Halikon kirkko.

Helsingin pitäjän (nyk. Vantaan Pyhän Lauri) kirkko.

Seuraavaksi Anders Thulé suuntasi ensimmäisiä urkuja tekemään Helsingin pitäjän kirkkoon (nyk. Vantaan Pyhän Laurin kirkkoon), joka on rakennettu noin 1400-luvun puolivälissä. Anders Thulén rakentamat 18-äänikertaiset urut valmistuivat kirkkoon vuonna 1853. Urkufasadi on edelleen samalta ajalta, mutta kirkon tulipalon jälkeen Jens Zachariassen rakensi fasadin taakse paljeilmalla toimivat, raskassointiset ja karkeat urut. Urkuihin lisättiin tuolloin myös pari äänikertaa ja urut sähköistettiin 1930-luvulla. Kirkon nykyiset 37-äänikertaiset urut on urkutaiteilija ja professori Gustaf Edvard Enzio Forsblomin (s. 14.3.1920 Lohja ja k. 10.2.1996 Vantaa) suunnittelemat. Enzio Forsblom opiskeli urkutaiteilija ja Sibelius-Akatemian professori, Elis Hjalmar Mårtensonin (s. 8.6.1890 Inkoo ja k. 4.6.1957 Helsinki) ohjauksessa Sibelius-Akatemiassa vuodesta 1938. Forsblom suoritti urkujensoiton diplomin vuonna 1948 ja Helsingin yliopistosta hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1949. Forsblom jatkoi urkuopintojaan mm. Kööpenhaminassa – Finn Viderøn (s. 15.8.1906 ja k. 13.3.1987) johdolla - ja Pariisissa sekä väitteli filosofian tohtoriksi Åbo Akademissa vuonna 1957 tutkielmalla Studier över stiltroheten och subjektivitet i interpretationen av Johann Sebastian Bachs orgelkompositioner. Vuosina 1949-1969 Enzio Forsblom toimi urkurina Helsingin eri seurakunnissa ja hoiti Sibelius-Akatemian urkujensoiton professuuria vuosina 1969-1986, samoin kuin Åbo Akademin musiikkitieteen dosentuuria vuosina 1967-1985. Enzio Forsblom toimi samoin alansa luottamustehtävissä sekä suunnitteli yli kahdetkymmenet urut, mm. Helsingin Finlandia-talon konserttiurut. Hän toimi Hufvudstadsbladetin musiikkikriitikkona 1950-luvulla.

Urkutaiteilija ja professori Gustaf Edvard Enzio Forsblom.

Professori Elis Hjalmar Mårtenson.

Tanskalainen urkuri ja pedagogi Finn Viderø.

Vuonna 1853 levisi kolera Suomeen Venäjältä. Kolera oli lähtenyt liikkeelle Intiasta jo edellisellä vuosikymmenellä ja nyt kolera levisi koko maailmaan. 6.6.1853 todettiin Helsingissä ensimmäinen koleratapaus; tauti oli tullut Helsinkiin meriteitse Venäjältä, jossa kerrottiin tuhansien ihmisten kuolleen tautiin. Helsingistä kolera levisi muihinkin rannikkokaupunkeihin ja vähitellen myös sisämaahan. Pahinta tuhoa kolera teki Hämeenlinnassa, minne tauti kulkeutui venäläisten sotilaiden mukana. Suomessa sairastui koleraan noin 5 000 henkeä, joista noin puolet menehtyi tautiin. Edellisen kerran koleraa tavattiin Suomessa saman pandemian alkuvaiheessa vuonna 1848. Tuolloin tauti tuli Laatokan rannoilta sisämaahan. Tässä yhteydessä Suomessa kuoli koleraan noin 900 henkeä. Vuonna 1831 oli vielä tätäkin pahempi tautiaalto maassamme.

11.7.1863 Anders Thulé täytti 50 vuotta. Urkurakennusurakoita oli mm. Krimin sodan vuoksi aina vain vaikeampi saada tehtäväksi. Anders Thulé oli pitkillä asennusmatkoillaan alkanut käyttää myös alkoholia ja sen vuoksi perheen talous oli entistä kireämmällä. Tuliaisiin perheelle ei liiennyt paljon varoja. Muutamia lyhyitä kuvauksia isän juopottelusta on tallentanut Bror Axel Thulé. Tässä yksi: ”Nähdä tätä, nähdä miten Äiti rakas kärsi, rukoili ja pyysi, miten hän kieltäytyi vähimmästäkin elämän mukavuudesta, miten pieni, vaatimaton ja köyhä kotimme oli, miten Isä itse pahettaan suri siitä pääsemättä, kaikki tuo koski lähtemättömästi lapsen sydämeen.” Helsingin pitäjän urkujen jälkeen Anders Thulé lähti korjaamaan Kuopion kirkon urkuja. Kuopiosta palatessaan Anders Thulé toi 6-vuotiaalle Bror Axelille Kuopiosta ostamansa pienen hanurin lahjaksi. Isä Thulé opetti poikansa sillä myös soittamaan. Tämän jälkeen hänen rakennustöissä oli parin vuoden tauko, sillä urkutyömaita ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Vuoden 1855 tammipakkasilla Anders Thulé kävi Kuorevedellä saadakseen edes pienen urkutyön sieltä. Kuorevedellä ei kauppoihin ainakaan ensimmäisellä koettamalla päästy, joten Anders Thulé jatkoi matkaansa vielä Jyväskylän markkinoille.

Thulén almanakassa on merkintä, että Thulén perhe on aloittanut maitotingin rouva Bergrothin kanssa; tuoppi maitoa päivässä eli puolitoista litraa. Keisari Nikolai I:n (s. 6.7.1796 Tsarskoje Selo ja k. 2.3.1855 Pietari) jälkeen nousi Venäjän johtoon Aleksanteri II (s. 29.4.1818 Moskova ja k. 13.3.1881 Pietari), joka tunnettiin rauhan rakentajana. Sota jatkui vielä vuoden verran, mutta päättyi Pariisin rauhaan keväällä 1856. Anders Thulé rakensi Bror Axelille pienen, mutta kauniin viulun. Poika sai soittaa sitä ulkona niin kauan, että oppi viululla soittamaan puhtaasti. Vasta sen jälkeen isä ja poika Thulé soittivat viuluilla yhdessä. Thulén perheeseen syntyi toinen poika, Julius Richard Thulé, 24.3.1855 Kangasalla (k. 22.9.1925 Tampere). Kesällä 1856 aloitti Anders Thulé urkujen rakentamisen Kuoreveden kirkkoon. Urut rakennettiin Kuoreveden kirkossa paikalla. Työmaana tämä oli pieni, mutta tyhjää parempi. Kuorevedelle Anders Thulé otti 9-vuotiaan poikansa, Bror Axelin mukaan aputyömieheksi. Bror Axel hoiti isänsä juoksevia asioita ja lämmitti kirkon ulkopuolella tulisijassa liimaa. Anders, Bror Axel ja Hjerpe majoittuivat työmaan ajaksi läheisen talon peräkamariin torakoiden joukkoon. Kirkon urut valmistuivat ja Hämeenlinnan urkuri, Gustaf Adolf Veckman, kirjasi elokuun viimeisenä päivänä tarkastuslausuntoonsa Kuoreveden kirkon uruista, että nämä seitsemän äänikertaiset urut soivat erinomaisen puhtaasti ja miellyttävästi.

Seuraavan urkujenrakennustyömaan Anders Thulé sai Elimäen seurakunnalta vuonna 1857. Elimäen urut olivat jälleen pienet, vain seitsemän äänikerran urut. Työ tuli kuitenkin tarpeeseen, vaikka kulku Elimäelle oli hankala matkata. Bror Axel sai jälleen tulla isänsä apupojaksi mukaan juoksupoikana ja liiman lämmittäjänä. Jonakin pyhäpäivänä isä ja poika Thulé tekivät Elimäeltä matkan Haminaan. Hevoskyydillä matkanteko oli vielä hidasta, mutta 1850- ja 1860-luvuilla oli jo valmistumassa rautatieyhteys Helsingistä Hämeenlinnaan.

Liuksiala ja Joutsiniemi olivat Thulén tukijoita 

Elokuun lopussa vuonna 1847 syntyi Thulén perheeseen poika, Bror Axel Thulé (s. 28.8.1847 ja k. 13.8.1911), jota isä Anders Thulé olikin jo odottanut. Perhe pyysi Axelin kummeiksi Liuksialan kartanosta Meurmanin tyttäriä ja vanhinta poikaa, Otto Meurmania, joka oli palvellut tsaarin henkivartiokaartin luutnanttina. Oton nuorempi veli, Agathon Meurman, oli tuohon aikaan Mustialan maaviljelysopistossa opiskelemassa. Meurmanin sisarusten äiti, Amalia Lowisa Meurman, oli kuollut rintatautiin jo viisitoistavuotta aikaisemmin. Samoin isä, kapteeni Carl Otto Meurman oli kuollut pari vuotta aikaisemmin. Liuksialan kartanon taloudenpito sai ryhtiä sen jälkeen, kun Agathon Meurman opintojensa päätyttyä Mustialassa palasi kotitilalleen Liuksialaan ja lunasti tilan kuudelta sisarukseltaan vuonna 1849. Thulén perheelle Liuksialasta muodostui ajan oloon vankka henkinen ja taloudellinen tukipuu. Liuksialasta Anders Thulé sai kipinän suomalaisuuteen, Suomen historiaan ja kieleen.

Agathon Meurman.

Meurmanien suku on lähtöisin muutaman sadan vuoden takaa Saksasta. Saksasta kauppiaankisälli Henrik Mörman on kulkeutunut Ruotsiin, josta suku on siirtynyt Suomen puolelle. Yksi suvun jäsenistä, Hugo Persson Mörman toimi aluksi kultasepän kisällinä (1668-1669) ja sitten kultaseppänä vuosia 1670-1684 kuolemaansa asti Turussa. Hänen poikansa, Johan (Jean) Meurman (s. 1679 ja k. 14.2.1746 Janakkala), mahdollisesti toimi kapteenina. Hän omisti avioliiton kautta vuodesta 1701 Hyvikkälän säteriratsutilan Janakkalan Hyvikkälän kylässä. Hänen puolisonsa oli Anna Margareta Lilliebrunn (s. 1686 ja k. 16.12.1755 Janakkala). Annan vanhemmat olivat Anders Lilliebrunn ja Anna Margareta von Niederlandt.

Johan Meurmanin poika oli Anders Johan Meurman (s. 16.7.1724 Janakkala ja k. 5.4.1795 Janakkala), joka toimi vääpelinä Pohjanmaan jalkaväkirykmentin henkilökompaniassa ja erosi palveluksesta vänrikin arvolla 3.8.1754. Hänen puolisonsa oli Sofia Helena Holtz (s. 1729 ja k. 10.5.1792 Janakkala). Johan ja Sofia Meurmanin poika Constantin Merman (s. 12.10.1752 Janakkala ja k. 25.6.1811 Padasjoki) oli puolestaan luutnantti. Constantin Meurmanin ensimmäinen puoliso oli Eva Meurman (s. 11.4.1760 Kurkijärvi, Lammi ja k. 1.10.1791 Harkjärvi, Lammi). Constantin ja Eva Meurmanin poika oli sitten tykistön kapteeni Carl Otto Meurman, joka vuonna 1821 osti Liuksialan kartanon omakseen. Carl Otto Meurman osallistui Suomen sotaan venäläisiä vastaan ja upseerina osallistui mm. Koljonvirran taisteluun Sandelsin joukoissa. Armeijan peräytyessä Carl Otto Meurmankin ajautui Ruotsiin; hän kulkeutui lopulta Etelä-Ruotsiin Kristianstadiin saakka. Hän palveli puolitoista vuotta Ruotsin armeijassa ja sai erotessaan palveluksesta kapteenin arvon.

Kuivanmaan kapteeni Carl Otto Meurman.

Kapteeni Carl Otto Meurman avioitui Laukaan kirkkoherran ja Padasjoen rovastin Adolf Arvid Arvidsson Wärren (s. 20.2.1762 Pori ja k. 23.3.1828 Laukaa) tyttären, Amalia Lovisan kanssa. Rovasti avulla nuoripari löysi itselleen Kangasalta Liuksialan kartanon kodikseen. Carl Otto Meurman omasi taiteellisia taipumuksia, sillä hän maalasi maisemia ja muotokuvia sekä kirjoitti runoja ja näytelmiä ruotsiksi ja hieman ranskaksikin. Hän oli toisaalta myös hyvin innokas riitelemään ja käräjöimään muita herroja, naapureita tai muita ohikulkijoita vastaan eri aiheista. Tilanhoidosta hän ei niinkään perustanut. Meurmanien perheen elämä Liuksialassa oli tuohon aikaan melko karua. Jouluja ei vietetty kartanolla eikä joululahjoja jaettu edes lapsille. Lapset eivät saaneet isä Carlin aikana edes puhua. Agathon Meurman on muistellut itse näin: ”Vähän minä tiedän, mitä lapsuuden suloisilla päivillä tarkoitetaan”.

Arkkitehti Carlo Francesco Bassi.

Tampereen kaupungin perusti Ruotsin kuningas Kustaa III (24.1.1746 Tukholma ja k. 29.3.1792 Tukholma) 1.10.1779 Tammerkosken rannan ja nykyisen Hämeenpuiston väliin. Vuonna 1824 valmistui Kauppatorin (nyk. Keskustori) reunaan pieni puukirkko, jonka tunnemme tänään paremmin Vanhan kirkon nimellä. Kuninkaan määräyksestä ei Ruotsin vallan aikana puukirkkoja olisi enää saanut tehdä, vaan ne olisi pitänyt valmistaa kivestä. Tamperelaiset olivat kuitenkin saaneet köyhyyteensä vedoten poikkeusluvalla rakentaa tämän puisen kirkkonsa. Tukholman taideakatemiassa arkkitehdin opintonsa vuonna 1784 aloittanut Carlo Francesco Bassi (s. 12.11.1772 Torino ja k. 11.1.1840 Turku) suunnitteli intendenttikonttorin johtajana useita kirkkoja Suomeen, niin myös tämän kirkon Tampereelle. Tampereen kirkko oli hänen viimeisiä töitä arkkitehtina. Sairaalloinen ja uupunut Bassi jäi töineen arkkitehti Carl Ludvig Engelin varjoon. Bassi erosikin virastaan samana vuonna 1824, kun Tampereen kirkko saatiin valmiiksi. Kirkko vihittiin käyttöön 11.4.1825. Kirkon tapulin suunnitteli sitten Carl Ludvig Engel ja se valmistui vuonna 1828. Yli kaksikymmentä vuotta kirkko oli ilman urkuja seurakunnan taloustilanteen vuoksi. Vasta vuoden 1846 lopulla Anders Thulé alkoi itse neuvotella seurakunnan kanssa urkujen valmistuksesta Tampereen kirkkoon. Neuvottelut johtivat vuoden päästä 11-äänikertaisiin urkuihin, joista Anders Thulé teki seurakunnalle 1 200 hopearuplan tarjouksen koneiston kolmen vuoden takuulla, joka hyväksyttiin.

Tampereen (vanha) kirkko.

Anders Thulé talous oli melko kireällä, kun seurakunnan tilitykset juoksivat jälkikäteen. Thulé joutui muistikirjansa mukaan kääntymään varakkaiden Kangasalan isäntien ja tukijoiden puoleen, jotta saisi urkujen tarvikkeisiin ja työmiesten palkkoihin 200 ruplaa varoja. Sellaisia isoja taloja, jotka rahoittivat Anders Thulén hankkeita olivat esim. Aakula, Liuksiala, Tarpila ja Joutsiniemi. Anders Thulé aloitti työmiestensä kanssa urkujen osien valmistuksen Yli-Tarpilan talon verstaassa. Kevään aikana urkutyömaa siirtyi Tampereen kirkon urkulehterille. Urut valmistuivat Tampereella syyskuussa vuonna 1848. Urkujen tarkastajana toimi Turun tuomiokirkon urkuri Möller, joka kehui lausunnossaan Thulén tehneen kelpo työtä urkujen kanssa.

Jälleen kerran oli Anders Thulé Tampereen kirkon urkujen valmistuttua siinä tilanteessa, että uusista tilauksista ei ollut tietoa. Hän sai kuitenkin Kangasalan Joutsiniemen kartanosta luutnantti Otto Fredrik Armfeltiltä (s.15.1.1794 Nurmijärvi ja k. 16.1.1857 Helsinki) vuonna 1849 urkupositiivin tilauksen muutaman äänikerran kamariuruista. Otto Fredrik Armfelt liittyi 17-vuotiaana Venäjän sotaväkeen 28.6.1811, jolloin hänet otettiin aliupseeriksi 47:een jääkärirykmenttiin. Ei vienyt kauankaan, kun venäläisiä joukkoja siirrettiin kenraali Steinheilin johdolla Euroopan sotanäyttämölle. Dünamündessa noustiin maihin ja soiton raikuessa marssittiin Riikaan. Syyskuussa alkoi yleinen hyökkäys Dalbergin kirkolla oli joukko-osasto, johon Otto Armfelt lukeutui, kokonaisen kuukauden preussilaisten saartamana. Pitkin syksyä ja seuraavaa talvea kesti sitten kahakoita Itä-Preussista peräytyviä joukkoja vastaan. Kesällä oltiin Weichselmünden tienoilla ja lokakuussa valloitettiin Danzig. Tuolloin nuori Otto Armfelt sai vuonna 1812 mitalin. Danzigissa Otto Armfeltin joukko-osasto viipyi kaksi ja puoli vuotta. Vuoden 1814 helmikuussa piiritettiin Medburgia ja sieltä joukot lähtivät Puolaan ja Sambroviin. Tässä vaiheessa Otto Armfelt korotettiin luutnantiksi.

Vuoden 1815 huhtikuussa sotajoukot olivat Warsovassa ja nuori Otto Armfelt halusi seuraavaksi päästä Ranskaan. Hänet sijoitettiin eversti Aristovin johtamaan ensimmäiseen pataljoonaan, joka alkoi matkansa Saksaa kohden. Saksan halki marssimisesta muodostui riemukulku ja lopulta joukot saapuivat 4 peninkulman päähän Pariisista, Melun’in kaupunkiin. Otto Armfelt osasi ranskaa ja hän sai toimia päällikkönsä, kapteeni Schenduckin tulkkina ja asua hänen kanssaan kreivi Dulan’in linnassa. Venäläiset joukot palasivat Chalon’in, Reimsin, Nancyn ja Saksan kautta kotimaahansa. Venäjälle tulon jälkeen Otto Armfelt sijoitettiin Ludnyn kaupunkiin Poltovan kuvernementtiin. Vuoden päästä hänelle myönnettiin pyynnöstä ero aliupseerin arvolla. Otto Armfelt matkusti sitten Suomeen enonsa Kristoffer Armfeltin luokse.

Suomessa seikkailut sukulaisten ja neitojen kanssa eivät tahtoneet tuottaa menestystä Otto Armfeltille ja hän palasi jälleen upseerinelämään Venäjälle. Jälleen Otto Armfelt palasi Venäjältä Suomen Helsinkiin, jossa ei kuitenkaan tuntunut viihtyvän. Hänen enonsa, Karl Armfelt kuoli vuonna 1820 ja enolta jäi Nurmijärvelle suuri kartano, Kytäjä, joka aikoinaan oli Suomen suurin maatila. Kytäjän kartanoa ovat hallinneet mm. Tottin, Flemingin, Armfeltin, Linderin ja Vähäkallion suvut. Ministerivaltiosihteeri Constantin Linder (s. 19.9.1836 Pohja ja k. 19.9.1908 Nurmijärvi) osti Kytäjän kartanon Armfeltin suvulta vuonna 1861. Perintö jaettiin sukulaisten kesken ja tämä korjasi myös ainakin väliaikaisesti Otto Armfeltin taloudellista tilannetta. Hän ei enää välittänyt sotilasurasta; Otto Armfelt hankki ratsuhevosen ja pikentin, sai erokirjansa vuonna 1821 sekä päätti ostaa oman maatilan. 36 00 ruplalla Armfelt osti nimismies Ruuthilta Tomtbackan maatilan Helsingin pitäjästä. Perintörahat, 7 000 ruplaa, hän maksoi etumaksuna ja loppu kauppasumma oli sovittu maksettavan 15 vuoden aikana lyhentämällä sitä joka viides vuosi.

 Anders Thulé rakensi urut usein kirkoissa

Toinen hyvin merkittävä kartano Kangasalla on Wääksyn kartano, joka oli 1500-luvun alusta Wäxjöstä lähtöisin olevan Westgöta-suvun rälssitila. Suku joutui kuninkaan epäsuosioon ja kartano luovutettiin Kustaa Vaasalle vuonna 1555. Kartano muistetaan hyvin siitä, että Juhana-herttua (s. 20.12.1537 ja k. 17.11.1592) naituaan Katariina Jagellonican (s. 1.11.1526 Krakova ja k. 16.9.1583 Tukholma) Puolasta lahjoitti Wääksyn kartanon rakastajattarelleen, Kaarina Hannuntyttärelle (1539-1596) vuonna 1561. Juhanalla ja Kaarinalla oli neljä yhteistä lasta, joista nuorin, Sofia, avioitui sotapäällikkö Pontus de la Gardien ( s. 1520 ja k. 5.11.1585) kanssa. Synnyttäessään poikaansa, Jakobia, Sofia kuoli Tallinnassa vuonna 1583. Pontus de la Gardie hukkui Narvan jokeen pari vuotta myöhemmin ja hänet on haudattu Tallinnan tuomiokirkkoon vaimonsa viereen. Jakob-poika kasvoi isoäitinsä hoivissa Wääksyn kartanossa . Jacob de la Gardiesta tuli myös kuuluisa sotapäällikkö, jota kutsuttiin Laiska-Jaakon nimellä. Wääksyn kartanossa puhuttiin ruotsinkieltä ja piikojenkin piti opetella siksi ruotsinkieli.

Varakkain talo Kangasalla oli kuitenkin Tavelan ratsutila. Ratsutilallinen Kaarle Kustaa Tavela (s. 26.6.1810 Kangasala ja k. 8.2.1872 Kangasala) edusti sukutilan viljelijänä yhdeksättä sukupolvea. Kaarlen vanhempia olivat Simo Kaarlenpoika ja Liisa Tuomaantytär. Kaarle Tavela oli valistunut talonpoika, joka edusti säätypäivillä talonpoikaissäätyä. Hän toimi myös kuudennusmiehenä – seurakunnan vanhin, kyläntarkastaja sekä kinkeri- eli yökuntamies - ja oli seurakunnan köyhäinjohtokunnan jäsen. Ulkomuodoltaan muhkea Kaarle Tavela edusti Moskovassa keisari Aleksanteri II:n – Suomea kohtaan myötämielinen hallitsija - kruunajaisissa yksinään Suomen talonpoikaissäätyä kielitaitonsa vuoksi syksyllä 1855. Ratsutilallinen Kaarle Tavela sai tältä matkalta palattuaan keisarin suosionosoituksena Andreaksen ritarikunnan nauhassa kannettavan kultamitalin ja suuren hopeapokaalin.

Merkittävä tukikohta Thulén perheelle Kangasalla oli myös pappila, jossa taidettiin ruotsinkieltä. Anders Thulé valmisti vuoden 1845 aikana Kangasalan kirkon urut valmiiksi työmiestensä kanssa. Uruista tuli samankokoiset, kuin Inkoon kirkon urut eli 16-äänikertaiset. Joulukuussa 1845 uruilla jo soitettiin Kangasalan kirkossa. Fredrika Thulé synnytti kotona 3.1.1846 esikoistyttärensä, Edla Wilhelminan. Kangasalan urkujen valmistuttua oli Anders Thulén seuraava työmaa odottamassa Ikaalisten puukirkossa, joka tunnetaan myös Fredrika Sofian kirkkona. Ikaalisten urut oi tilattu myös 16-äänikertaisena soittimena.

Ikaalisten kirkko.

Ikaalisten kirkko on ilmeisesti paikkakunnan kolmas kirkko, joka valmistui tukholmalaisen arkkitehti Thure Gustaf Wennbergin (s. 1.7.1759 ja k. 23.1.1818) suunnittelemana puusta vuonna 1801. Thure Wennberg oli ilmeisesti paroni ja arkkitehti Carl Fredric Adelcrantzin (s. 30.1.1716 ja k. 1.3.1796) oppilas. Kirkon rakentaminen uskottiin pohjalaiselle kirkonrakentajalle, Salomon Siimoninpoika Köhlströmille ( ent. Köykkä, s. 24.4.1746 Jalasjärvi ja k. 4.3.1827 Ilmajoki). Edellinen – samoin puusta tehty – pitkäkirkko sijaitsi nykyisen hautausmaan länsireunassa, rakennettiin 1640-luvulla ja kirkko purettiin huonokuntoisena vuonna 1824. Kirkon Ikaalisissa vihki käyttöön Ikaalisten kirkkoherra Karl Henrik Bergroth (s. 2.1.1772 Taivassalo ja k. 18.3.1841 Ruoveden pappila) 4.8.1801. Kirkko on sisäviisteinen ristikirkko, jonka itä-länsisuuntainen pääsakara on selvästi poikkisakaraa pidempi. Kirkkoa uudistettiin perusteellisesti vuosina 1859-1860, jolloin esim. rakennettiin uusi kellotapuli sekä sakaroiden leikkauskohtaan kirkon harjalle suuri suorakulmainen ja telttakattoinen lyhtyrakennelma.

Anders Thulé matkusti Ikaalisiin ottamaan lehteristä mittoja urkuja varten. Nahkakantisesta muistikirjasta löytyy tällaisia mittoja: ”korkeus 8 kyynärää ja 22 tuumaa, leveys 22 kyynärää ja 15 tuumaa, syvyys 12 kyynärää ja 6 tuumaa”. Siihen tilaan tuli Anders Thulén suunnitella urkunsa. Kevät tuli vuonna 1846 yllättävän varhain, mutta onneksi urkujen osat ennätettiin rekikyydillä toimittaa Ikaalisiin asennettaviksi. Anders Thulé äänitti ja viritti urut Ikaalisten kirkossa. Urut soivat jo juhannuskirkossa vuonna 1846. Turun tuomiokirkon urkuri Carl Th. Möller toimi Ikaalisten kirkon urkujen tarkastajana. Hänen laatima lausunto uruista ei ollut kovin pitkä, mutta sitäkin ylistävämpi. Anders Thulé oli hänen lausuntonsa mukaan tehnyt huolellista ja kaunista työtä. Mekaniikka, pillit, palkeet ja ulkoinen koristelu, samoin kuin virityksen puhtaus täyttivät kaikki vaatimukset.

Anders Thulé tunnettiin varsin innokkaana kalamiehenä ja metsästäjänä ja saaliit hän toi aina kotiin syötäväksi. Saaveilla piti kantaa hänen Kangasalan Kirkkojärven verkoista vetämiään saaliita kotiin. Vesien omistajassa tämä herätti kateutta ja hän lopulta kielsi Anders Thulén kalastuksen vesillään. Omiin verkkoihinsa vesialueen omistaja ei sitten enää saanutkaan sellaisia saaliita, kun kalat ehtivät kaikota. Melko pian juhannuksen jälkeen vuonna 1846 satoi maahan lunta ja maanpinta jäätyi, pilaten sadon mennessään. Ruokaa oli silloin niukalti, mutta maata koetelleet pahat nälkävuodet ja punatautiepidemia olivat vasta tulossa 1860-luvulla.

Pastori Fredrik Gabriel Hedberg.

Ikaalisten kirkon urkujen valmistuttua Anders Thulé oli jälleen ilman töitä, mutta apuun tuli Pöytyän pitäjänapulainen, evankelisen herätysliikkeen perustaja, pastori Fredrik Gabriel Hedberg (s. 15.7.1811 Saloinen ja k. 19.8.1893 Kemiö), joka tilasi Anders Thulén tekemään kamariurut Pöytyälle. Anders Thulé valmisti urut mittojen mukaisesti, mutta ei edes käynyt Pöytyällä itse. Hän lähetti urkujen osat asiakkaalle rekikyydissä. Turun tuomiokirkon erotettu urkuri Mowallson saapui Pöytyälle pystyttämään ja virittämään urut soittokuntoon helmikuussa 1947.

Fredrik Hedberg syntyi Saloisissa Nygårdin talossa ja hänen vanhempansa olivat pitäjän nimismies ja toimintavouti Erik Johan Hedberg (s. 6.4.1781 Vihanti ja k. 16.9.1852) ja Katarina Magdalena Borg (s. 8.3.1790 Perho ja k. 18.3.1869 Kimito). Fredrik Hedbergin isoisä oli Vihannan kappalainen, Fredrik Hedberg ja äidinisä puolestaan Gabriel Borg, joka oli Fredrik Hedbergin jälkeen Vihannan kappalainen sekä Raahen ja Saloisten kirkkoherra vuodesta 1818. Fredrik Hedberg sai alkeisopetusta enoltaan, Carl Jakob Borgilta. Sen jälkeen hän jatkoi opintojaan Oulun triviaalikoulussa ja Oulun palon jälkeen muutaman vuoden Raahessa opiskellen. 14-vuotiaana Hedberg koki herätyksen ja tuli uskoon. 15-vuotiaana Hedberg suoritti 14.10.1826 ylioppilastutkinnon ja lähti sen jälkeen opiskelemaan Turun yliopistoon. Ensimmäinen lukuvuosi meni virkamiehiltä vaaditun venäjän kielen opiskelemiseen. Hedberg tuntuu harkinneen lääkärinuraa, minkä lisäksi hänellä oli luonnontieteellisiä harrastuksia. Hän sai valmiiksi filosofian kandidaattitutkinnon 27.4.1832 ja 21.6. samana vuonna hänet vihittiin maisteriksi. Tämän jälkeen hän alkoi opiskella teologiaa tähtäimenään pappisvirka. Vuonna 1834 hän sai pappisvihkimyksensä.

Pöytyän kirkko.

Hedberg toimi aluksi rovasti Carl Henrik Forsmanin apulaisena Siuntiossa, josta parivaljakko siirtyi Lohjan seurakuntaan. Rovasti Forsmanilla oli Hedbergiin suuri vaikutus. Fredrik Hedberg sai yhteyden heränneisiin vuosien 1835-1836 herätyksen aikana. Tämän herätyksen hengessä hän toimi innokkaasti mm. Paimiossa vuosina 1838-1840. Suomessa oli voimassa Ruotsin vallan ajalta peräisin ollut konventikkeliplakaatti, joka kielsi herätysliikkeiden seurat. Arkkipiispa Melartinille kanneltiin herännäisistä ja Fredrik Hedberg karkotettiin Ouluun vankilasaarnaajaksi vuonna 1840 ja sieltä edelleen Raippaluotoon vuonna 1842. Kolmen vuoden rangaistuksen jälkeen hän vapautui ja sai nimityksen Pöytyän apupapiksi vuonna 1843.

Kemiön kivikirkko.

Kaarinan kirkkoherraksi Fredrik Hedberg valittiin vuonna 1854. Vuonna 1862 Hedberg siirtyi Kemiön seurakuntaan ja hänet valittiin Perniön rovastikunnan lääninrovastiksi. Fredrik Hedberg oli edusmiehenä vuoden 1976 kirkolliskokouksessa. Evankelinen herätys levisi voimallisesti Pöytyällä ja Turussa sekä 1860-luvulla Helsingin seudulla. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen perustamiseen mennessä vuonna 1873 evankelisuutta oli jo 200 seurakunnassa. Fredrik Hedbergin asema SLEY:n perustamisessa oli keskeinen. Pyhälle Andreakselle pyhitetty Kemiön kivikirkko on valmistunut todennäköisesti vuonna 1469. Anders Thulé rakensi Kemiön kirkkoon 20-äänikertaiset urut vuonna 1858. Hedbergiläisyys kukoisti Kemiön saarella ja lehtikustantaja sekä mesenaatti Amos Andersonkin (s. 3.9.1878 Kemiö ja k. 2.4.1961 Dragsfjärd) sai jo nuoresta asti kotisaarellaan tutustua Fredrik Hedbergin opetuksiin. Amoksen isä, Anders Johan, oli Hedbergin seurakuntalaisia, kirkkoraadin jäsen ja innokas osallistuja pastori Hedbergin julistuksen kuulijoissa. Amos Anderson osallistui jo kahdeksanvuotiaana ensimmäisen kerran pastori Hedbergin kinkereihin luku- ja kirjoitustaitoaan todistamaan. Seurojen pito tuli aivan lailliseksi vuonna 1869 voimaan astuneessa laissa. Vuosina 1920-1922 Kemiön kirkkoa kunnostettiin mesenaatti Amos Andersonin varoilla ja kunnostustöiden suunnittelusta vastasi arkkitehti Armas Eliel Lindgren (s. 28.11.1874 Hämeenlinna ja k. 3.10.1929 Kööpenhamina).