Karl Rudolf Walden (8. osa)

Karl Rudolf Walden ymmärsi myös suuren Venäjän liike-elämän mahdollisuudet, jotka se tarjosi vaurastumiselle. Monet suomalaiset – varsinkin upseerit – olivat Venäjällä nousseet merkittävään asemaan ja keränneet suuren varallisuuden. Kirjeessään omalle isälleen Karl Rudolf Walden kirjoitti 26.7.1902 näin: ”Kassaa hoidan jo aivan helposti. Aluksi oli luonnollisesti kysyttävää. Jouduin myös pitämään päiväkirjaa, reskontraa ja muita pienempia kirjoja, niin että toivonpa työtä minulla riittävän.” Walden oppi työssään myös venäjänkieltä sekä oppi työmatkoillaan tutustumaan myös paikalliseen byrokratiaan.

Pienellä tehdasyhdyskunnalla ei ollut paljoakaan tarjota työntekijöilleen työn lisäksi muuta ajankulua. Heillä oli seuraa vain toisistansa. Perheellisillä oli omat kotinsa ja Waldenkin oli kotinsa jo laittanut valmiiksi tulevaa nuorikkoa varten. Morsian kuitenkin sairastui ja Waldenin asunnosta tehtiin kerho, jonka yhteyteen perheettömät työntekijät perustivat ruokalan. Näin saatiin elinkustannuksia laskettua. Yhteisesti heillä oli keittäjä ja ruotsalaisen ajurin vaimo hoiti siisteyden Waldenin puolesta. Walden ystävystyi myös kapteeni Malmin ja tämän rouvan kanssa. Tatarovin paperitehdas ei kuitenkaan taloudellisesti ollut kannattava ja se joutui talousvaikeuksiin sekä teki vararikon. Isännöitsijä Malm jättäessään oman paikkansa kirjoitti myös 1.4.1903 Waldenille hyvän palvelustodistuksen.

Syksyllä 1903 Walden erosi Tatarovin paperitehtaan palveluksesta ja hän sai siinä yhteydessä vielä saksankielisen palvelutodistuksen, jossa hänen kyvyt oli arvioitu erinomaisiksi. Hän palasi syksyllä 1903 Suomeen; morsiamen sairaus oli murskannut haaveet oman kodin perustamisesta. Myös lapsuudenkoti Tuomarniemessä oli hajonnut. Waldenin äiti oli kuollut syksyllä 1900 ja isä oli luopunut Tuomarniemestä. Sen jälkeen Tuomarniemessä aloitti valtion metsänvartijakoulu toimintansa.

Walfrid Emanuel Waldén sai laamannin arvonimen vuonna 1896. Hän jäi Tuomarniemestä luovuttuaan asumaan vielä Ähtärin Ohraniemeen. Ohraniemestä hä eristi kauniin niemekkeen Ähtärijärven rannalta perhehautausmaaksi. Ensimmäisenä tähän hautausmaahan haudattiin laamanni Waldénin aviopuoliso. Samoihin aikoihin, kun Karl Rudolf Walden palasi Suomeen, muutti hänen Nils-veljensä Yhdysvaltoihin. Nils oli oleskellut myös jonkin aikaa Karl Rudolfin luona Tatarovin kylässä. Jämsänkosken tehtaiden isännöitsijä, tohtori Atle Karl Gustaf William Genetz (s. 4.5.1859 Sortavala ja k. 28.11.1922 Helsinki), pyysi Karl Rudolf Waldenia Pietarissa toimivan Slovo kirjapaino-osakeyhtiön palvelukseen.

Atle Genetzin vanhemmat olivat nimismies Lars Oskar Otto Genetz ja Flora Ferrin sekä puoliso vuodesta 1883 Laila Toppelius. Genetz tuli ylioppilaaksi vuonna 1878 ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1882, filosofian tohtoriksi hän väitteli vuonna 1890. Genetz oli Haminan kadettikoulun lehtori vuosina 1881-1890. Hän oli Kansallis-Osake-Pankin konttorinjohtaja Tampereella vuosina 1890-1898 ja myöhemmin tehtailija Jämsänkoskella, Impilahdella ja Pietarissa. Genetz oli Tampereen kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1893-1898 ja porvarissäädyssä Tampereen edustaja valtiopäivillä vuosina 1894 ja 1897. Kirjapaino oli joutunut tamperelaisen pankin haltuun, jonka pääjohtajana tohtori Genetz oli toiminut. Slovon toimitusjohtajana toimi tohtori Genetzin veli, luutnantti Olli Genetz, Waldenin entisiä kadettitovereita. Karl Rudolf Walden otti vastaan työtarjouksen ja matkusti Pietariin.

Melko pian tämän jälkeen Karl Rudolf Waldenin elämässä tapahtui suuri elämänmuutos, kun hän vuonna 1905 kihlautui ja 16.6.1906 solmi avioliiton Anni Hellin Konkalan (s. 16.6.1885 Vitikkala, Jämsä ja k. 10.8.1962 Rapala, Sysmä) kanssa. Annin vanhemmat olivat tilanomistaja liike- ja valtiopäivämies, kunnallinen vaikuttaja ja kulttuurin suosija Severus Konkola nuorempi (s. 2.12.1857 Jämsä ja k. 10.6.1898 Jämsä) sekä Hilma Olivia Hinkkala (s. 20.1.1860 Toivila, Hinkkala, Jämsä ja k. 21.7.1914 Helsinki), jotka solmivat avioliiton vuonna 1880. Konkoloiden poika, Severus Konkola (s. 17.7.1887 Jämsä ja k. 10.4.1931) oli jääkäriluutnantti ja oopperalaulaja (bassobaritoni). Hän oli avioliitossa vuodesta 1917 lähtien Betty Härlingin kanssa. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1907 Tampereen teaalilyseosta ja liittyi Hämäläis-osakuntaan. Helsingin yliopistossa hän opiskeli lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1907-1909 ja 1912-1915 sekä Berliinin kauppakorkeakoulussa vuonna 1910. Konkola suoritti oikeustutkinnon vuonna 1915 ja otettiin auskultantiksi Turun hovioikeuteen. Muiden opintojensa ohella hän otti myös laulutunteja bassobaritoni Abraham Ojanperältä (s. 16.9.1856 Liminka ja k. 26.2.1916 Liminka). Suomen sisällissodan jälkeen Konkola matkusti opiskelemaan laulua professori Bachnerin johdolla Saksaan ja myöhemmin vielä opinnot jatkuivat Italian Milanossa.

Konkola sai vapaaehtoisena sotilaskoulutusta Saksassa ja osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla. Suomeen hän saapui 25.2.1918 ja hänet komennettiin komppanianpäälliköksi Seinäjoen pataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Länkipohjassa, Orivedellä, Kangasalan Vääksyssä, Lempäälän Moisiossa ja Vesilahdella sekä Viipurissa. Konkola haavoittui lievästi 30.3.1918 ja erosi armeijasta 22.10.1918. Hän sai vuonna 1923 kiinnityksen Leipzigin oopperaan, josta hän siirtyi Westfaleniin Haagenin oopperaan vuonna 1924. Suomeen hän palasi vuonna 1925 ja lauloi Helsingin suomalaisessa oopperassa vuoteen 1931 saakka.

Severus Konkola nuoremmasta tuli jo nuorena Vitikkalan säterirusthollitilan isäntä, joka perusti yhdessä isänsä kanssa vuonna 1888 Vitikkalan Höyrysahan. Konkola jatkoi isänsä aloittamaa Päijänteen höyrylaivaliikennettä ja vuonna 1898 hän hankki itselleen Rapalan Kartanon Sysmästä, joka 1500-luvulla oli kuulunut Tandefeltien aatelissuvulle. Konkolasta tuli vuonna 1885 kunnallislautakunnan jäsen ja hänet valittiin kuntakokouksen esimieheksi, jota virkaa hoiti aina kuolemaansa asti. Hän perusti Jämsään raittiusseuran ja laulukuoroja, joita itse johti. Valtiopäiville vuonna 1891 ja 1894 Konkola valittiin Jämsän tuomiokunnan edustajana talonpoikaissäädyssä. Hän ajoi valtiopäivillä mm. rautatieasioita, kansanvalistusta ja väkijuomien kieltoa koskevia aloitteita yksin tai muiden kanssa. Severus Konkolan veli, Anton Konkola, oli liikemies. Hän perusti Jämsään Kansallis-Osake-Pankin konttorin.

Severus Konkola nuoremman vanhemmat olivat talonpoika, liikemies ja patruuna Severus Juhonpoika Konkola (s. 9.9.1832 Vesanka, Jyväskylän pitäjä ja k. 26.11.1898 Jämsä) ja Susanna Gustava Hägglin (s. 6.10.1839 Korpilahti ja k. 13.6.1916 Vitikkala, Jämsä); heillä oli yhdeksän lasta. Konkolan vanhemmat Johannes Halinen ja Eeva-Stiina Koljonen omistivat Halilan talon Jyväskylän Vesangassa. Severuksella oli veli, Kalle Halinen, mutta Severus otti itse sukunimensä Konkolan talon mukaan, jonka hän osti vuonna 1856 Jämsän Juokslahdelta. Severus Konkola loi vaatimattomista lähtökohdista merkittävän omaisuuden harjoittamalla elintarviketukkukauppaa ja erityisesti puukauppaa Krimin sodan jälkeen; Konkola omisti myös metsiä. Ensin hän välitti Keski-Suomen elintarvikkeita rannikkokaupunkeihin ja Pietariin ja myöhemmin puutavaraa Etelä-Suomen sahoille. Konkola hankki omistukseensa monia maatiloja, lopulta maatiloja oli kolmattakymmentä. Hän harjoitti puutavaran sahausta ensin Korpilahden Saakoskella ja Jämsänkoskella sekä vuodesta 1888 Jämsän kirkolle perustamallaan sahalla, jonka yhteydessä toimivat myös mylly ja meijeri.

Konkola jäi historiaan varsinkin Päijänteen säännöllisen höyrylaivaliikenteen aloittajana. Hänen omistamansa Jämsä-niminen höyrylaiva kulki vuodesta 1877 alkaen pitkään Vesijärsi-Jyväskylä-reitillä. Hänellä oli myös viisi hinaajaa. Severus Konkolan pienikokoinen ja raskastekoinen kansanmiehen olemus ja räväkät liiketoimet ovat jääneet elämään kansanperinteessä mm. Jämsän äijän hahmossa ja lukuisissa kaskuissa. Konkolan motto oli: ”Mittään ei voi voittaa, jos ei mittään uskalla.” Vaikka hän oli itse vain heikosti kirjoitustaitoinen, hän mm. rakennutti Jämsän kirkolle kansakoulun ja rahoitti Suomalaisen teatterin vierailun Jämsään vuonna 1876.

Anni Konkola varttui hyvin varakkaassa ja valistuneessa talonpoikaiskodissa, jossa harrastettiin monenlaisia asioita. Laulu ja soitto lukeutuivat tämän musikaalisen perheen jokapäiväisiin askareisiin. Parista perheenjäsenestä tulikin oopperataiteilijoita. Äidin vaikutuksesta perheen koti oli myös uskonnollinen ja poliittiselta mieleltään koti oli vanhasuomalainen. Annin ollessa vielä teinityttö kuolivat sekä hänen isänsä että isoisänsä, molemmat vuonna 1898. Annin äiti ja isänäiti sekä sedät ja tädit pitivät Vitikkalan tilaa yllä.

Saatuaan alkeisopetuksen omassa kodissaan ja kansakoulussa Anni Konkola lähti Tampereelle tyttökouluun. 17-vuotiaana neiti Konkola lähetettiin Helsinkiin talous- ja käsityökouluun sekä jatkamaan soitto-opintojaan. Helsingissä opiskeli samaan aikaan Annin sisaruksiakin. Anni Hellin Konkola ja Karl Rudolf Walden olivat monella tapaa erilaisia ihmisiä. Heidän luonteensa poikkesivat toisistaan, kasvatus oli erilainen ja sukuperä oli myös hyvin erinäköinen. Myös kieli erotti heitä; kotikieleksi perheessä vakiintui Annin vaikutuksesta suomenkieli, mutta Pietarin seurapiireissä he pärjäsivät etupäässä ruotsinkielellä. 

 Paavo Ilmari Raninen (3. osa)

Kun Heinolan opettajaseminaariin alettiin ottaa naisopiskelijoiden lisäksi myös miesopiskelijoita sodan jälkeen, rikastui myös Heinolan kaupungin musiikkielämä tästä kovasti. Monet kuorot ja erilaiset yhtyeet saivat ”uutta verta remmeihinsä”. Paavo Ranisen hyvä soittajakaveri Antti Urmas Vainio (s. 10.8.1935 Mäntsälä ja k. 27.12.2019 Seinäjoki) suoritti myös opettajatutkinnon Heinolan opettajaseminaarissa. Antti Vainio oli itse trumpetisti, mutta hän opetteli pikaisesti mm. vibrafonin soittotaidon, josta oli hyötyä myös Paavo Ranisen kanssa yhteisillä keikoilla mm. Rantakasinolla ja Kodinsuojan tansseissa. Heidän kanssa mukana olivat usein myös klarinetisti Tapani Blumfeld ja kitaristi Veikko Keskinen, opettajaseminaarilaisia hänkin. Myöhemmin Antti Vainio toimi Seinäjoen kaupunginorkesterin kapellimestarina yli kolmekymmentä vuotta kevääseen 2000 saakka. Antti Vainio toimi samoin Etelä-Pohjanmaan musiikkiopiston rehtorina ja opettajana sekä johti mm. Seinäjoen rautatieläisten soittokuntaa.

Antti Vainio opiskeli Sibelius-Akatemiassa ja toimi 1950-1960-luvuilla opettajana kotiseudullaan Mäntsälässä, Airolan koulussa, jonne perustettiin poikasoittokunta. Vuonna 1966 Antti Vainio tuli valituksi musiikkiopiston rehtoriksi Seinäjoelle. Seinäjoen Tangomarkkinoiden järjestelyssä ja toteuttamisessa Antti Vainio oli alusta saakka mukana. Hän oli samoin Etelä-Pohjanmaan kenttätykistökillan kunniapuheenjohtaja. Kapellimestari Antti Vainio sai Seinäjoen kaupungin myöntämän kulttuuripalkinnon vuonna 1973. Antti Vainio menehtyi vuoden 2019 joulukuun lopulla. Hänen tuhkauurnansa laskettiin sukuhautaan Mäntsälään 28.5.2020.

Säveltäjä Aulis Sallinen.

Paavo Raninen kirjoitti ylioppilaaksi itsensä keväällä 1954 Heinolan Yhteislyseosta. Syksyllä 1954 hän astui asepalvelusta suorittamaan Korialle, Kouvolaan. Armeijakaveriksi Paavo sai jälleen Erkki Soinin, joka oli Paavoa pikkupoikana moittinut tytön äänellä laulamisesta. Paavosta ja Erkistä tuli armeijassa hyvät ystävät. Vuonna 1955 Paavo Raninen suoritti RUK:n kurssin 86, jossa olikin samaan aikaan musikaalista väkeä, mm. säveltäjä Aulis Heikki Sallinen (s. 9.4.1935 Salmi) oli Paavon kurssikaveri. Paavon arvion mukaan Aulis Sallinen oli varsin näppärä jazzpianisti, ehkä salaa vieläkin.

Varusmiespalveluksesta palattuaan Paavo Raninen työskenteli Heinolassa rakennuksilla. Hän perusti Heinolaan samaan aikaan myös tanssiorkesterin, Rythm and Blue, jossa soitti mm. Antti Vainio. Orkesterin ohjelmisto koostui lähinnä tanssittavasta jazzista ja päivän iskelmistä. Kodinsuojassa orkesterilla oli usein keikkoja ja soittipa se myös Iskun pikkujoulussa. Paavo Raninen alkoi noihin aikoihin kerätä soittajia myös Heinolan Big Bandiin ja hän ryhtyi itse myös soittokuntaa johtamaan.

Seppo Rannikko ja Pekka Mäyrämäki vuonna 1962 Mäyränkolossa.

Syksyllä 1956 Paavo Raninen muutti Tampereelle opiskelun perässä; hän alkoi opiskella Tampereen teknillisessä opistossa rakennusarkkitehdiksi. Opintoihin tarvittiin myös rahoitusta ja sitähän sai taas soittokeikoilta. Tässä vaiheessa Paavo Raninen osti itselleen Combo-vibrafonin, joka myöhemmin kulkeutui Esko Tuukkaselle Joutsaan. Tampereella Paavon ensimmäinen soittokeikka oli ruotsalaisella klubilla nykyisen pääkirjasto Metson parkkipaikan kohdalla. Iltaisin Paavo Raninen saattoi soittaa Tampereella Tuotannon ravintolassa sekä Seurahuoneella illallismusiikkia. Lisäksi Paavo soitti viulua TTO:n orkesterissa ja vibrafonia The Night Club Quartetissa. Raninen toimi hanuristina Cubanera-kvintetissä. Pianistina Paavo Raninen soitti sekä Reima Viro-sekstetissä että muusikko Seppo Reino Juhani Rannikon (s. 6.4.1928 Tampere ja k. 25.11.2000 Tampere) yhtyeessä Raimo Juhani Roihan (. 28.1.1936 Parkano ja k. 16.6.1991 Nurmijärvi).

Nuori Seppo Rannikko muutti 1940-luvun lopulla taloudellista lamaa pakoon Ruotsiin. Ruotsissa hän teki töitä päivisin tehtaalla ja iltaisin tiskasi astioita ravintolassa. Palattuaa Tampereelle 24-vuotiaana hän työskenteli jonkin aikaa Tampere-talon kohdalla aikaisemmin olleessa teurastamossa ja aloitti samaan aikaan tenorisaksofonin soiton. Aluksi Rannikko harjoitteli korvakuulolta tyhjilleen jääneessä yleisessä saunassa Iidesjärvellä. Hän kuunteli paljon varsinkin varhaisia bebop-levytyksiä ja hänen esikuvinaan olivat Charlie Parker (Bird, s. 29.8.1920 Kansas City, Yhdysvallat ja k. 12.3.1955 New York, Yhdysvallat) ja Dizzy Gillespie (s. 21.10.1917 Cheraw, Etelä-Carolina, Yhdysvallat ja k. 6.1.1993 Englewood, New Jersey, Yhdysvallat). Rannikko otti joitakin saksofoni- ja huilutunteja eräältä Tampereen kaupunginorkesterin muusikolta.

Jazzmuusikko Acre Kari.

Muusikon uransa Seppo Rannikko aloitti jazzmuusikko Aarre Johannes ”Acre” Karin (s. 12.11.1929 Jyväskylän maalaiskunta ja k. 24.4.1993 Tampere) yhtyeessä 1950-luvun puolivälissä. Sieltä Rannikko siirtyi Yrjö Osvald ”Ossi” Runnen (vuoteen 1936 Rundberg, s. 23.4.1927 Viipuri ja k. 5.11.2020 Helsinki) yhtyeeseen, jossa laulusolistina toimi Eila Pellinen (oik. Eila Reima, s. 6.8.1938 Sulkava ja k. 10.4.1977 Espoo) ja Olli Hämeen yhtyeeseen. Olli Hämeen yhtyeessä Seppo Rannikko soitti noin pari vuotta ”Hämiksellä”, nykyisellä Tavastia-klubilla ja laulusolistina oli yleensä laulajatar Laura Annikki ”Laila” Kinnunen (vuodesta 1971 Mišić, s. 8.11.1939 Helsingin maalaiskunta ja k. 26.10.2000 Heinävesi). Olli Hämeen yhtye äänitti 1950-luvun loppupuolella pienellä kokoonpanolla muutamia levytyksiä, joissa Seppo Rannikko oli soittajana mukana. Ensimmäisissä levytyksissä Rannikko joutui vielä soittamaan pääosin korvakuulolta, kunnes vähitellen sai otteen nuotinlukuun.

Muusikko Jaakko Elias Salo.

Seppo Rannikko lähti mukaan 1960-luvun alussa tuottaja, sovittaja, säveltäjä, pianisti ja kapellimestari Jaakko Elias Salon (s. 22.2.1930 Viipuri ja k. 13.6.2002 Helsinki) yhtyeeseen, joka säesti laulajatar Vieno Hillevi Kekkosta (oik. Kekkonen-Sauri, s. 6.9.1934 Karttula). Vieno Kekkonen oli juuri vaihtanut levy-yhtiötä Musiikki-Fazerilta Scandialle, jota johti Harry Orvonmaa (vuoteen 1944 Orscholik, s. 14.3.1927 Helsinki ja k. 9.9.1990 Helsinki). Tuon ajan Scandia-levytyksistä on jäänyt ikivihreänä elämään Olavi Virran laulama käännösiskelmä, Hopeinen kuu, jossa Seppo Rannikko soittaa Jaakko Salon pyynnöstä ”rupisen” saksofonisoolon.

Harry Orvomaa, Aarre Elo ja Jaakko Salo.

Seppo Rannikon 1960-luvun jazzkokoonpanoista on syytä muistaa myös jazzkitaristi Herbert Abraham ”Häkä” Katzin (s. 10.12.1926 Turku ja k. 1.12.2007 Göteborg, Ruotsi) yhtye. Downbeat-jazzklubilla Rannikko pääsi jammailemaan maailman huippuihin kuuluvien tenorisaksofonistien John Arnold ”Johnny” Griffinin (s. 24.4.1928 Chicago, Illinois ja k. 25.7.2008 Meprévoir, Ranska) ja Dexter Gordonin (s. 27.2.1923 ja k. 25.4.1990) kanssa. Rannikon omia artistisuosikkejaan olivat tuolloin mm. Edward Kennedy ”Duke” Ellington (s. 29.4.1899 Washington DC ja k. 24.5.1974 New York), William ”Count” Basie (s. 21.8.1904 Red Bank, New Jersey ja k. 26.4.1984 Hollywood, Florida), Thelonius Sphere Monk (s. 10.10.1917 Rocky Mount, Pohjois-Carolina ja k. 17.2.1982 Weehawken, New Jersey), Lars Gunnar Victor Gullin (s. 4.5.1928 Sanda, Gotlanti ja k. 17.5.1976 Vissefjärda), Gil Evans (s. 13.5.1912 ja k. 20.3.1988), Theodore Walter ”Sonny” Rollins (s. 7.9.1930 New York City) ja Lester Young (s. 27.8.1909 Woodville, Mississippi ja k. 15.3.1959 New York). Myös rockmusiikkia Seppo Rannikko ihaili ja hän oli Suomessa uranuurtaja rocksaksofonistina.

Nuotinlukutaidon parantuessa kasvoi myös Seppo Rannikon sovitustaito. Hän sovitti musiikkia tv-mainoksiin ja -ohjelmiin, kuten Kaarlo Uolevi Kaartisen (s. 5.9.1930 Helsinki) säveltämät vakioveikkauksen ja Loton tunnusmusiikit. Seppo Rannikko toimi 1960-luvulla samoin TV-tuottajana, säveltäjänä, käsikirjoittajana ja sovittajana mm. ohjelmassa ”Zero – Lentävä lautanen”. 1960-luvun lopulta 1970-luvun alkuun Rannikko sovitti ja tuotti äänilevyjä EMI-levy-yhtiölle Suomessa. Tuolloin hän sovitti musiikkia mm. laulaja Tapio Rafael Heinoselle (s. 29.12.1941 Porvoo ja k. 6.1.1985 Porvoo). Rannikko opiskeli vuosina 1974-1975 jazzmusiikin sovittamista ja orkestrointia Berklee College of Musicissa Yhdysvaltain Bostonissa.

1970-luvun loppupuoli oli Seppo Rannikon musiikillista kulta-aikaa. Tuolloin Seppo Rannikko toimi Henry Haapalaisen Fonovox-yhtiössä muusikkona, sovittajana sekä tuottajana. Hänen ensimmäinen työnsä Fonovoxilla oli hänen ja Jarmo Jylhän yhteistyönä tuottama laulaja Tapio Heinosen albumi, Lämmöllä (1974). Vuonna 1976 Seppo Rannikko teki valtaosan sovituksista Reijo Toivo Taipaleen (s. 9.3.1940 Miehikkälä ja k. 26.4.2019 Helsinki) albumille, Juhlakonsertti. Seppo Rannikko tuotti levyjä mm. Kullervo Linnalle, Jari Lappalaiselle, Reijo Viidalle ja Martti Siiriäiselle. Syksyn Sävel-kilpailussa vuonna 1975 Seppo Rannikon sovittama Salomonin ”Unisatu” jäi vain niukasti toiseksi Erkki Liikasen kappaleelle ”Evakkoreki”. Yhtiölle Rannikko teki kaksi omaa sooloalbumia.

Viimeiset yhtyeet, missä Seppo Rannikko vielä soitti, olivat Karpalo ja Pedro’s Heavy Gentlemen. Viimeistä yhtyettä johti Pedro Heikki ”Hessu” Kalevi Hietanen (s. 5.5.1949 Jaala ja k. 6.12.2023). Fonovox-kauden jälkeen Rannikko työskenteli vielä JP-Musiikissa, mutta 1980-luvun puolivälissä hän joutui terveyssyistä luopumaan ammattiurastaan. Seppo Rannikko kuoli 72-vuotiaana Tampereella 25.11.2000. Hänen hauta sijaitsee Kalevankankaan hautausmaalla.

 Nino Rota ja Janne Mertanen

Italialainen pianisti, säveltäjä, kapellimestari Nino Rota (oik. Giovanni Rota Rinaldi, s. 3.12.1911 ja k. 10.4.1979) muistetaan varsinkin erinomaisena elokuvasäveltäjänä, joka teki musiikin yli 150 elokuvaan vuodesta 1933 lähtien. Säveltäjänä Nino Rota tuli tunnetuksi jo 12-vuotiaana säveltämällään oratoriolla, Johannes Kastajan lapsuus. Nino Rotan yhteistyö varsinkin elokuvaohjaaja Frederico Fellinin (s. 20.1.1920 Rimini ja k. 31.10.1993 Rooma) kanssa on ollut hyvin hedelmällistä, mutta Rota on tehnyt musiikkia paljon muillekin elokuvaohjaajille. Sellaisia ovat esimerkiksi ohjaajat Franco Zeffirelli (oik. Gianfranco Corsi, s. 12.2.1923 Firenze, Italia ja k. 15.6.2019 Rooma), Luchino Visconti (s. 2.11.1906 Milano ja k. 17.3.1976 Rooma), King Wallis Vidor (s. 8.2.1894 Galveston, Texas, Yhdysvallat ja k. 1.11.1982 Paso Robles, Kalifornia, Yhdysvallat), Sergei Fjodorovitš Bondartšuk (s. 25.9.1920 ja k. 20.10.1994), Lina Wertmüller (s. 14.8.1928 Rooma ja k. 9.12.2021 Rooma) ja Francis Ford Coppola (s. 7.4.1939 Detroit, Michigan, Yhdysvallat). Nino Rota sävelsi musiikkia useisiin Viscontin, Zefferellin ja Eduardo De Filippon (s. 26.5.1900 ja k. 31.10.1984) teatterituotantoihin.

Nuori Nino Rota pianon ääressä.

Nino Rota syntyi hyvin musikaaliseen perheeseen Milanossa. Hän opiskeli Ildebrando Pizzettin (s. 20.9.1880 ja k. 13.2.1968) sekä Giacomo Oreficen (1865-1922) ohjauksessa Milanon konservatoriossa vuosina 1923-1925. Opinnot jatkuivat Roomassa Conservatorio di Musica Santa Ceciliassa vuosina 1926-1929 modernistisesti suuntautuneen Alfredo Casellan (s. 25.7.1883 Torino ja k. 5.3.1947 Rooma) oppilaana. Italialaisen kapellimestari Arturo Toscaninin (s. 25.3.1876 ja k. 16.1.1957) rohkaisemana muutti vuonna 1929 Yhdysvaltoihin. Vuosina 1930-1932 Rota opiskeli Philadelphian Curtis-instituutissa sävellystä Natale Rosario Scaleron (s. 24.12.1870 ja k. 25.12.1954) ja orkesterinjohtoa Fritz Martin Reinerin (s. 19.12.1888 ja k. 15.11.1963) oppilaana. Nino Rota suoritti kirjallisuuden tutkinnon Milanon yliopistossa vuonna 1937 ja opinnäytetyönsä hän teki renessanssisäveltäjästä, Gioseffo Zarlinosta (s. 31.1.1517 ja k. 4.2.1590). Tämän jälkeen Rota toimi yli kolme vuosikymmentä Liceo Musicalen konservatorion johtajana Barissa.

Italiassa Nino Rota saavutti ensin mainetta lukuisilla konsertoillaan, orkesteriteoksillaan, piano-, kamari- sekä kuoromusiikillaan. Useat hänen sävellyksistään lähestyivät barokkimusiikkia ja sisälsivät uusklassistisia tekniikoita. Alkuun hän kokeili myös sävellyksissään modernistisia tekniikoita, kuten esimerkiksi dodekafoniaa. Rota sävelsi ainakin seuraavat oopperat: Ariodante (Parma 1942), Torquemada (1943), Il cappello di paglia di Firenze (Palermo 1955), I due timidi (RAI 1950, Lontoo 1953), La notte di un neurastenico (Premio Italia 1959, La Scala 1960), Lo scoiattolo in gamba (Venezia 1959), Aladino e la lampada magica (Napoli 1968), La visita meravigliosa (Palermo 1970) ja Napoli milionaria (1977 Spolet).

Kapellimestari Nino Rota.

Oopperoiden lisäksi Nino Rota kirjoitti musiikin näihin baletteihin: La rappresentazione di Adamo ed Eva (Perugia 1957) La Strada (La Scala 1965), Aci e Galatea (Rooma 1971), Le Moliére Imaginaire (Pariisi ja Bryssel 1976) ja Amor di poeta (Bryssel 1978). Nino Rotan musiikille on tyypillistä monasti viitteet sekä lainaukset omista ja muiden säveltämistä teoksista. Elokuvissa nino Rotan musiikin viiteherkkyys korosti usein nostalgian, optimismin ja humanismin merkitystä muun ilmaisun raadollisuutta ja kyynisyyttä vastaan. ”Kun sävellän pianolla, tunnen itseni usein iloiseksi, mutta – ja tämä on ikuinen ongelma – kuinka voin olla iloinen muiden ollessa onnettomia. Teen kaikkeni antaakseni jokaiselle hetken onnea. Se on musiikkini sydän”, kertoi Nino Rota itse.

Elokuvaohjaaja Frederico Fellini.

Elokuvaohjaaja Frederico Fellini kuvaili ystävävänsä, Nino Rotan, mielikuvitusta ”geometriseksi”. Rotan ei tarvinnut nähdä otoksia filmistä voidakseen kommentoida musiikillaan kohtauksia. Hänen taiteensa ei ollut perusluonteeltaan vanhoillista tai todellisuuspakoista, vaan pyrki säilyttämään kauneutta ja onnea samaan tapaan kuin Jacques Tatin tai Aki Kaurismäen elokuvat dokumentoivat katoavia ympäristöjä ja ihmistyyppejä.

Säveltäjä Nino Rota ennätti säveltää kaikkiaan neljä pianokonserttoa, joista varhaisinta ja ajoittamatonta C-duurikonserttoa säveltäjä ei huolinut teosluetteloonsa. Concerto soirée vuodelta 1963 liittyy aiheeltaan selvimmin Rotan elokuvamusiikkiin, mutta muistakaan konsertoista ei elokuvallista ajattelua ole kielletty.

Kapellimestari Hannu Petteri Linnun (s. 13.10.1967 Rauma) ylikapellimestarikaudella Tampere Filharmonia äänitti 17.-19.8.2009 Tampere-talon suuressa salissa albumillisen säveltäjä Nino Rotan musiikkia. CD-levylle taltioitiin tuolloin Rotan Pianokonsertto e-molli (1978) Piccolo mondo antico ja Piankonsertto C-duuri (1959-1960). Pianosolistina molemmissa konsertoissa toimi pianotaiteilija Janne Juhani Mertanen (s. 28.8.1967 Joensuu), joka on profiloitunut erityisesti Chopin-pianistina.

Janne Mertanen aloitti pianonsoiton vasta 12-vuotiaana Sakari Vilpposen ohjauksessa. Mertanen jatkoi piano-opintojaan Joensuun konservatoriossa vuosina 1982-1986 Matti Haapasalon johdolla. Musiikkiopinnot jatkuivat Janne Mertasella vuosina 1986-1992 Sibelius-Akatemiassa pianomusiikin professorin, Erik Thomas Tawaststjernan (s. 8.6.1951 Helsinki) oppilaana sekä sittemmin vuosina 1990-1991 vanäläisen pianistin, Dimitri Aleksandrovich Bashkirovin (s. 1.11.1931 ja k. 7.3.2021) ohjauksessa. Janne Mertanen viimeisteli piano-opintonsa vuosina 1993-1995 Accademia Pianisticassa, Imolassa Italiassa venäläisen Lazar Naumovich Bermanin (s. 26.2.1930 ja k. 6.2.2005) johdolla.

Mertanen nousi yleiseen tietoisuuteen vuonna 1992 voittamalla kansainvälisen Chopin-kilpailun Darmstadtissa. Mertasen ohjelmisto käsittääkin Chopinin pianomusiikkituotannon jokseenkin kokonaan. Kilpailussa ei tuona vuonna jaettu toista palkintoa lainkaan. Vielä samana vuonna Janne Mertanen voitti myös Nyborgin pohjoismaisessa kilpailussa ensimmäisen sijan. Tämän jälkeen pianisti Janne Mertanen on esiintynyt useiden suomalaisten orkestereiden pianosolistina. Mertasella on ollut kiinnityksiä samoin saksalaisten ja pohjoismaisten orkestereiden pianosolistina. Omia pianokonsertteja Janne Mertasella on ollut eri puolilla Eurooppaa. Euroopan ulkopuolella Mertanen on konsertoinut mm. Japanissa (Tokio Casals Hall) sekä Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa.

Pianisti Janne Mertanen on esiintynyt monilla suomalaisilla ja ulkomaisilla musiikkifestivaaleilla sekä Chopin-festivaaleilla. Mertanen debytoi Etelä-Amerikassa pianistina esiintyen Ira Levinin johtaman Orchestra of the National Theater of Brazil’in Robert Schumannin pianokonserton solistina maaliskuussa 2010. Espoon Kansainvälisen Pianoviikon nuori taiteilija oli Janne Mertanen vuonna 1991. Janne Mertanen on levyttänyt mm. Chopinin, Beethovenin, Satien, Glinkan, Sibeliuksen ja Kokkosen musiikkia. Vuonna 1994 ilmestyi Janne Mertasen ensilevy, Chopin Recital. Janne Mertasen levyttämät kaksi levyä, Chopin Nocturnea 1-2 palkittiin Grand Prix du Disque Frédéric Chopin 2005-kilpailussa Varsovassa.

Karl Rudolf Walden (7. osa)

Karl Rudolf Walden siirrettiin ensin Hänen Majesteettinsa komppaniasta II:een komppaniaan. Tämän komppanian päällikkö riensi heti kysymään komentaja Hedlundilta, oliko hänen komppaniansa jonkinlainen rangaistuskomppania. Lopulta myös kenraalikuvernööri Bobrikovin oli pakko ilmoittaa tapahtumasta Pietariin, sillä kurinpitotoimiin Waldenia vastaan – joka palveli keisarin päällikkyyden alaisessa pataljoonassa ja vielä hänen komppaniassaan – oli saatava keisarin valtuutus. Pietarista saatiin valtuutus ja keisari-suuriruhtinas määräsi lisäksi, että Waldenia vastaan syyte oli nostettava suomalaisessa sotaylioikeudessa. Kenraali Hedlund laati kirjelmän sotaylioikeudelle, jossa hän esitti tapahtumien kulkua ja pyysi Waldenia vastaan nostettavan syytteen tottelemattomuudesta.

Kenraali Hedlundin kanteen johdosta esittelijäsihteeri Erik Ascholin (s. 28.7.1841 Helsinki ja k. 4.3.1926 Helsinki) pyysi Waldenilta vastinetta kirjeeseen. Walden oli vastinetta laatiessaan – kuten myös koko oikeudenkäynnin ajan – yhteydessä passiivisen vastarinnan miehiin. Ainakin hän oli yhteydessä sellaisiin miehiin, kuten Leo Mechelin, Jonas Castrén, Julius Grotenfelt ja Carl Mannerheim. Kaikkein lähin avustaja Waldenilla oli hänen oma Gustaf-veli. Myös oma isä, laamanni Waldén auttoi häntä neuvoillaan sekä tuki häntä moraalisesti.

Vastineessaan Karl Rudolf Walden julkitui mm., että käynnissä olevat kutsunnat olivat herättäneet maassamme levottomuutta ja epävarmuutta, kun epäiltiin niitten laillisuutta, samoin kuin myös silloisten kutsuntalautakuntien valtuuksia. Kun Walden oli määrätty lähtemään Kuopioon, hän oli siitä kieltäytynyt, koska ei halunnut myötävaikuttaa sellaisten säädösten soveltamiseen, ”jolle Suomen kansalainen ei tunnusta lain voimaa”. Walden vetosi omaantuntoonsa sekä virkavalaansa, jossa hän oli luvannut totella ja seurata maan lakeja ja asetuksia. ”Sallittakoon minun lausua, että minä hyvin tunnen velvollisuuteni tarkoin seurata esimiesteni käskyjä kaikessa muussa, paitsi milloin minä, kuten tässä tapauksessa selvästi näin, että minä sellaisen käskyn noudattamisessa tulisin rikkomaan lakia, jonkalaisten tapausten varalta minä olin Suomen sotaväen rikoslain 35 §:n ja järjestyssäädöksen I luvun 3 §:n mukaan oikeutettu olemaan varuillani.”

Walden luotti siihen, että sotaylioikeus näkisi, ettei hänen menettelynsä ollut tähdätty kenraali Hedlundia vastaan, vaan oli ”ainoastaan ja yksinomaa luonnollisena seurauksena siitä velvollisuuksien ristiriidasta, johon minä hänen käskynsä johdosta olin joutunut”. Karl Rudolf Walden jätti vastauksensa ratkaistavaksi toivoen vain, että vielä saisi suullisestikin vastata kanteeseen.

Karl Rudolf Walden kutsuttiin sotaylioikeuteen komentoteitse 30.5.1902 klo 6 ip. olemaan paikalla. Myös kenraali Hedlundille oli ilmoitettu asiasta, mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi olla paikalla itse. Sotaylioikeuden puheenjohtajana toimi kenraalimajuri Reinhold Robert von Willebrand (s. 26.6.1846 Turku ja k. 29.8.1922 Muurla) sekä jäseninä eversti Theodor Frithiof Blåfield (s. 5.12.1847 Loppi ja k. 1.11.1902 Helsinki), everstiluutnantti G. A. Gripenberg, kapteeni A. W. von Knorring ja sotaylituomari G. Cajanus. Yleisenä syyttäjänä toimi Erik Ascholin. Varatuomari Gustaf Waldén toimi Karl Rudolf Waldenin avutajana oikeudenkäynnissä. Vain muutaman minuutin päästä oikeuden istunnon alettua tilaisuus kuitenkin häiriintyi hyvin erikoisella tavalla.

Salin ovi potkaistiin auki ja saliin saapui tuomari Jonas Castrén seurassaan suuri lakimiesjoukko seuraamaan oikeudenkäyntiä, vedoten seikkaan, että Suomessa oikeudenkäynti on julkinen asia. He pääsivät saliin sisälle ja oikeuden istunto jatkui jälleen keskeytyksittä. Gustaf Walden puolusti oikeudessa veljeään, Karl Rudolf Waldenia. Walden jätti ensin sotaylioikeudelle syytetyn kirjelmän, jossa Walden puolustu menettelyään ja vielä suullisesti kertoi kutsuntojen olevan laittomia. Tämän jälkeen sotaylioikeus alkoi suljetuin ovin tehdä päätöstään. Erik Ascholin – joka oli laamanni Waldenin vanha ystävä – oli sydämessään syytetyn puolella.

Sotaylituomari Cajanus antoi ensimmäisenä lausuntonsa. Hänen mukaan oli selvitetty, että Walden oli tahallisesti jättänyt noudattamatta saamaansa käskyä, jonka oli esimieheltään saanut. Tapaus ei hänen mukaansa ollut sellainen, jollaista sotaväen rikoslain 35 §:ssä edellytettiin. Walden kuitenkin saattoi uskoa, että tuo lainkohta antoi tukea hänen menettelylleen. Siksi sotaylituomari piti sitä lieventävänä asianhaarana ja tuomitsi Waldenin 30 vuorokaudeksi päävartioon.

Kapteeni von Knorring puolestaan piti raskauttavana asianhaarana sitä, että Walden oli jo etukäteen ilmoittanut esimiehelleen, ettei hän aikonut käskyä noudattaa missään tapauksessa, ja kapteeni tuomitsi Waldenin sotaväen rikoslain 95 §:n mukaan erotettavaksi sekä vielä saman rikoslain 17 §:n mukaan menettämään upseerinvirkansa sitä seuraavine palkkaetuineen. Hänen lausuntoonsa yhtyivät everstiluutnantti Gripenberg ja eversti Blåfield, kun taas kenraali von Willebrand katsoi, että Waldenilla oli lakiin perustuva oikeus kieltäytyä noudattamasta saamaansa käskyä.

Sotaylioikeuden päätökseksi tuli, että kaartin aliluutnantti Karl Rudolf Walden tuomittiin erotettavaksi virastaan sekä menettämään sitä seuraavat palkkaedut. Passiivisen vastarinnan miesten joukossa tuomiota pidettiin laittomana ja sellaiseksi tuomio leimattiin Vapaissa Lehtisissa ja Fria Ordissa. Vapaita Lehtisiä oli ensimmäinen sortokauden aikana vuosina 1901-1905 ilmestynyt maanalainen helsinkiläinen perustuslaillisten lehti. Samaan aikaan ilmestyi Tukholmassa samassa tarkoituksessa ruotsalainen Fria Ord, jota salakuljetettiin Suomeen. Lehden päätoimittaja oli filosofian tohtori Arvid Werner Neovius (s. 27.6.1861 Pietari ja k. 28.1.1916 Helsinki) ja lehdessä arvosteltiin voimakkaasti kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovia. 1.8.1902 oli Uudessa Suomettaressa pieni uutinen: ”Suomen Kaarti. Suomen sotaväelle 1886 annetun rikoslain 95 pykälän nojalla on, kertoo Rusk. Invalid, henkivartioväen 3:nen Suomen tarkk’ampujapataljoonan aliluutnantti K. R. Walden saanut eron virasta.”

Aliluutnantti Walden pääsi tapauksella yleisen huomion kohteeksi, vaikka sensuuri ei sallinut julkisuudessa käsitellä Waldenin erottamista eikä sen syitä. Karl Rudolf Walden oli kuitenkin rohkeasti – seurauksista välittämättä – puolustanut maan oikeuksia ja vastustanut laittomuutta, ilmenipä se sitten missä muodossa hyvänsä. Kun Waldenin tuomio oli julistettu, kutsui Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtaja, eversti Kasten Antell, Karl Rudolf Waldenin luokseen. Antell tarjosi Waldenille kagaalirahastosta (vastarintarahastosta) 2 000 markan avustusta. Walden kiitti kohteliaasti, mutta ei ottanut avustusta vastaan. Walden katsoi, että oli paljon muitakin, jotka kipeämmin tarvitsivat avustusta.

Karl Rudolf Walden kertoo muistelmissaan seuraavaa: ”Eräs odottamaton, yllätyksellinen uusi käänne, joka oli suorastaan ihmeellinen. Oli kulunut nelisen vuotta tästä tapahtumasta. Suurlakon jälkeen hallitsi Mechelinin senaatti maata. Eräänä päivänä muudan tuttava lakimies ilmoitti minulle, että hän voisi minulle, laittomasti erotetulle hakea eläkkeen. Nauroin hänelle ja pidin sen saamista mahdottomuutena. Mutta hän selitti, ettei asia tulisi mitään maksamaan eikä minua millään tavoin vaivaamaan. Annoinkin hänelle valtakirjan, kuitenkin suuresti epäillen asian onnistumista. Muutamaa kuukautta myöhemmin sain todellakin, ihme kyllä, eläkkeen, joka oli laskettu alkavaksi siitä hetkestä, jolloin oli tuomittu erotettavaksi. Tämäkin asia oli sen erikoisuuteen nähden esitelty keisarille. Ministeriövaltiosihteeristössä palveleva tuomari Gråsten kertoi minulle kohta ministerivaltisihteerin palattua esittelystä Tsatskoje Selosta, että kenraali Langhoff oli eläanomusta esittäessään selittänyt keisarille kaikkia yksityiskohtia myöten koko erottamisjuttuni, ja siitä huolimatta myönnettiin minulle eläke.”

Pienessä Borskoje Tatarovon kylässä Wladimirin kuvernementissä oli paperitehdas, joka oli suomalaisessa omistuksessa. Paperitehtaan johtaja oli kapteeni Carl Wilhelm Malm (s. 1.1.1865 Novgorod ja k. 7.10.1930). Malm tarvitsi konttoristia ja hän tarjosi Waldenille työpaikkaa ja Walden ottikin tehtävän vastaan. Karl Rudolf Walden ei ollut kyllä millään tavalla valmistunut liikealalle ja kirjanpito sekä konttorityöt olivat hänelle outoja asioita. Hän otti uuden tehtävän kuiten alusta lähtien vakavasti ja jo junamatkallaan opiskeli oppikirjasta kirjanpitoa. Melko pian hän oli oppinut tarvittavat konttorirutiinit niin mallikkaasti, että hänelle tarjottiin kassanhoitajan ja pääkirjanpitäjän vastuunalaiset työtehtävät.

Karl Rudolf Walden ei varmasti pitänyt tehtäviään paperitehtaan konttorissa tulevaisuuden alanaan. Ei ollut sattumaa, että hän tuli kaukaiseen venäläiseen kylään. Hän halusi opiskella paperialaa ja tutustua hyvin Venäjään kauppamaana. Walden oivalsi, että kun oli opittu valmistamaan selluloosaa ja siitä paperia, metsävaltaisissa maissa aukesi mahtavat mahdollisuudet puunjalostusteollisuudelle. Vuonna 1900 Suomessa oli 51 tehdasta, jotka käyttivät puuta raaka-aineenaan. Paperintuotanto oli parissakymmenessä vuodessa Suomessa kasvanut yhdeksän kertaiseksi. Vuonna 1880 valmistui maassamme 5 000 tonnia selluloosaa ja vuonna 1900 selluloosaa valmistui jo noin 45 000 tonnia.

 Karl Rudolf Walden (6. osa)

Asevelvollisuuslain ensimmäisessä pykälässä säädettiin: ”Valtaistuimen ja isänmaan puolustus on jokaisen Venäjän alamaisen pyhä velvollisuus; ja on siis Suomen miespuolinen väestö, säätyyn katsomatta, asevelvollinen.” Kymmenes pykäli määritti, että asevelvolliset, jotka tämän lain mukaan kutsuttiin palvelukseen, ”suorittavat asevelvollisuutensa sotajoukoissa, jotka täydennetään etupäässä syntyperäisillä suomalaisilla”, mutta lisäksi voitiin ”osa tästä luvusta määrätä muitten venäläisten sotajoukkojen täydentämiseen, jotka on majoitettu suomenmaalaiseen tahi Pietarin sotilaspiireihin”. Tämä käytännössä tarkoitti Suomen oman kansallisen sotaväen tuhoamista. Erityinen Suomen sotaväen esikunta, samoin kuin Suomen sotaväen päällikön toimi lakkautettiin ja suomalaiset joukot alistettiin Venäjän sotilasviranomaisten käskyvaltaan. Suomalaisista joukoista haluttiin tehdä venäläisiä; sekä upseereilta että alipäällystöltä vaadittiin venäjänkielen taitoa.

Aliluutnantti Karl Rudolf Walden.

Suomalaiset upseerit määrättiin vuoden palveltuaan Suomessa johonkin keisarikunnan joukko-osastoon hankkimaan lisäkoulutusta sekä kohentamaan venäjänkielen taitojaan. Karl Rudolf Walden määrättiin Pietariin, Ismailovin kaartiin, jota pidettiin valtakunnan valiorykmenttien joukkoon kuuluvana. Waldenin ollessa poissa Suomessa tarkk’ampujapataljoona hajoitettiin ja Walden kuitenkin seurasi Pietarissa tarkasti kotimaan tilannetta. Tuolloin aivan varmasti hän kypsytteli päätöstään erota vakinaisesta palveluksesta, päätöstä, jonka hän keväällä 1902 sittemmin myös toteutti. Hänen päätöstään oli edesauttamassa oman pikkuveljen, Nilsin, tekemä ratkaisu.

Eversti Oskar Theodor Schauman.

Keväällä 1901 Nils Walden sai päästötodistuksensa Haminan kadettikoulusta ja hän asettui kornettina Suomen rakuunarykmenttiin. Nils Walden oli rykmenttinsä mukana suurissa manöövereissä Koivistolla, kun heidän tietoonsa tuli yllättäen monien suomalaisten pataljoonien lakkautus, joka tietysti arvatenkin kuohutti mieliä. Vain muutamaa päivää myöhemmin rakuunarykmentti joutui keisarimanöövereihin Krasnoje Seloon, jossa rykmentin upseeristo jäi pois mielenosoituksellisesti keisarin tarjoamalta aamiaiselta. Marraskuussa 1901 kenraalikuvernööri Bobrikov vieraili Lappeerannassa ja hän tahallisesti loukkasi syvästi rakuunarykmentin komentajaa eversti Oskar Theodor Schaumania (s. 13.10.1849 Helsinki ja k. 11.3.1931 Porvoo), että komentaja jätti heti erohakemuksensa. Samassa yhteydessä kaikki rakuunarykmentin upseerit pyysivät myös eroa. Komentaja Schauman erotettiin ja kaikki muut upseerit – heidän joukossa Nils Walden - vapautettiin viroistaan ilman oikeutta lakkautuspalkkaan. 7.12.1901 koko Lappeenrannan rakuunarykmentti lakkautettiin.

7.12.1901 Nils Walden kirjoitti kirjeessään isälleen näin: ”On vaikeata sanoa, mitä maa on voittanut tekomme kautta, mutta siitä olen vakuuttunut, ettei se kulje ohi jälkiä jättämättä. Eiköhän esimerkki tartu ja ruukku etsi vettä, kunnes se halkeaa. Tästä asiasta olisi kirjoittamista loputtomiin, vaikuttamistamme jne., mutta ei uskalla, sillä me olemme täydellisesti piiritettyjä. Meille osoitettuja kirjeitä häviää tai saapuu perille avattuina. Ja kirjeemme täältä Venäjällä oleville tovereille ja muille eivät ole tulleet perille. Hämäräperäiset henkilöt merkitsevät muistiin kaikki puhelut meille ja meidän puhelinkeskustelumme. Bobrikov tietää kaikenlaisia pikku seikkoja jo ennen kuin me itse edes olemme ajatelleet niitä. Ei ole muuta tehtävää kuin kärsivällisesti malttaa mielensä ja odottaa loppua alulle.”

Karl Rudolf Walden asui Pietarissa Ismailovin kaartinrykmentissä Max Spåren, monivuotisen luokkatoverinsa ja ystävänsä kanssa. Joskus on ihmetelty sitä, oliko lainkaan tarkoituksenmukaista tai järkevää komentaa nuoria suomalaisia upseereita sellaisiin kaupunkeihin, kuin Pietari, jos samalla heidän oli määrä saada sotilaallista jatkokoulutusta joukko-osastossaan. Monelle heistä olisikin varmaan ollut tarpeellisempaa joutua johonkin syrjäisemmälle paikkakunnalle, missä palvelus olisi ollut tiiviimpää ja missä olisi vähemmän monenlaisia häiritseviä houkutuksia tarjolla. Pietarilla oli kuitenkin maailmankaupunkina omat hyvätkin puolensa tarjolla, kunhan vain kykeni valitsemaan kaupungin tarjoamista palveluista parhaimmat ja hyödyllisimmät. Karl Rudolf Walden joutui Pietarissa tekemään paljon työtä venäjänkielen oppimiseksi. Palvelus rykmentissä ei vienyt kohtuuttomasti hänen aikaansa, joten aikaa jäi kyllä muuhunkin. Walden ei ollut kovin seurallinen, mutta silti aliluutnantin palkka ei tahtonut riittää hänen menoihinsa. Pietari oli kallis kaupunki elää.

Kenraalimajuri Viktor Bernhard Hedlund.

Vaikka Waldenin komennus Pietarissa piti kestää vuoden, hän palasi jo keväällä 1902 Suomeen takaisin. Paluun syy oli se, että useat kaartin upseerit olivat pyytäneet eroa ja muualla olevia upseereita komennettiin takaisin pataljoonaansa. Walden saapui 28.3.1902 Helsinkiin, keskelle masentunutta mielialaa. Sangen nopeasti hän teki oman ratkaisunsa ja jätti heikentyneeseen terveyteensä vedoten eroanomuksen sekä samalla sitoutui olla vaatimatta milloinkaan eläkettä palvelusajastaan. Pataljoonan komentaja, kenraalimajuri Viktor Bernhard Hedlund (s. 27.5.1853 Helsinki ja k. 4.7.1922 Helsinki) ei laittanut Waldenin eroanomusta eteenpäin keisarisuuriruhtinaalle, vaan jätti anomuksen itselleen ilmeisesti siinä toivossa, että Walden vielä peruttaisi eroanomuksensa.

Kenraalikuvernööri Bobrikov saapui erään kerran huhtikuisena aamuna paikalle seuraamaan Waldenin harjoittamaa joukkoa. Bobrikov oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä ja hän otti aliupseeri Waldenin puhutteluunsa jälkeenpäin. Bobrikov kyseli Waldenin ikää, kotipaikkaa, opintoja sekä oleskelua Venäjällä. Bobrikovin adjutantti merkitsi vastaukset tarkasti ylös muistiinpanoihinsa. Erityisen tyytyväinen kenraalikuvernööri oli Waldenin kielitaidosta. Hyvin pian tämän jälkeen Karl Rudolf Walden sai siirron Hänen Majesteettinsa ensimmäiseen komppaniaan, vaikka Walden oli jättänyt eroanomuksensa.

Walden käsitti kyllä, että tämä siirto tehtiin toivoen hänen peruvansa sen vuoksi eroamisaikeensa. Hän oli kuitenkin sitkeästi eroanomuksensa takana ja vaati, että eroanomus lähetetään eteenpäin. Kenraali Viktor Hedlund ei kuitenkaan eroanomusta toimittanut eteenpäin. Nyt täytyi Karl Rudolf Waldenin hankkia lääkärintodistus, jolla voisi perustella eroaan. Walden kertoo näin tapauksesta itse: ”Tämä ei suinkaan ollut helppo tehtävä. Monen vastoinkäymisen jälkeen käännyin lopulta professori Holstin puoleen, joka aina ystävällisenä ja hyväsydämisenä käsitti tilanteen. Hän antoi minulle todistuksen, joka juuri ja juuri kävi lääkärintodistuksesta ja jossa oli sen verran aihetta pataljoonamme lääkärille, että hän saattoi antaa minulle virallisen todistuksen sotapalvelukseen kelpaamattomuudestani.”

Kun pataljoonan komentaja sai tämän lääkärintodistuksen, hän suuttui silmittömästi asiasta. Kostoksi kenraali Hedlund suunnitteli lähettävänsä Waldenin Kuopion ensimmäisen kutsuntapiirin sotilasjäseneksi. Tämä Kuopioon lähettäminen selvisi kenraalin adjutantin kertomuksen perusteella. Kukaan ei kuitenkaan ollut halukas lähtemään Kuopioon moiseen tehtävään, sillä kutsuntoja pidettiin maassa yleensä laittomina.

Waldenille ilmoitettiin, että Kuopion komennus tulisi päiväkäskyyn. Walden marssi heti kenraali Hedlundin ja tämän adjutantin puheille ja kertoi kuulleensa komennuksesta. Kenraali ensin kiisti tietävänsä asiasta mitään, mutta sittemmin myönsi asian adjutanttinsa läsnä ollessa. Walden ilmoitti hyvin lyhyesti paikalla olleille, että käyntinsä ainoa tarkoitus oli ilmoittaa kenraalille, että hän ei missään tapauksessa lähde Kuopioon valvomaan kutsuntoja. Kenraali hermostui kovasti tästä ilmoituksesta ja kysyi Waldenilta ymmärsikö tämä, mitä oli tekemässä. Seurauksena sellaisesta niskottelusta voisi olla vaikka rangaistuspataljoona tai Siberia. Tähän Walden vastasi valitettavasti tietävänsä seuraukset, mutta että hän ei sittenkään luovu omasta päätöksestään.

Kenraali Hedlund määräsi Waldenin laittautumaan valmiiksi vietäväksi tunnin kuluttua päävartioon. Walden poistui asuntoonsa keräten tarvittavia vaatteita ja tarvikkeita, joita arveli tarvitsevansa. Sen jälkeen hän meni upseeriklubiin odottamaan noutajiaan. Vain muutama minuutti ennen määräajan umpeutumista saapui adjutantti ilmoittamaan, että kenraali oli peruuttanut juuri kenraalikuvernöörin nimenomaisesta käskystä Waldenin päävartioon sulkemisen. Walden jäi nyt odottamaan, mitä tuleman pitäisi. Kului viikko ja lopulta eräänä iltana upseeriklubille saapui vanhempi kaartin upseeri kertomaan Waldenille, että jos hän saatuaan kirjallisen käskyn lähtisi Kuopioon, katsoisivat Bobrikov ja Hedlund viikon tapahtumat tapahtumattomiksi.

Walden vastasi kaartin upseerille, että nämäkään terveiset eivät pyörtäisi hänen päätöstään. Vain tuntia myöhemmin Walden sai kirjallisen käskyn Kuopion kutsuntatilaisuudesta. Walden kysyi silloin neuvoa lakitieteentohtori Kaarlo Yrjö Benedictus Ignatiukselta (s. 12.11.1869 Helsinki ja k. 13.1.1942 Helsinki), josta myöhemmin tuli Vaasan hovioikeuden presidentti vuosiksi 1923-1927. Tutustuttuaan käskykirjeeseen Ignatius huomasi siinä sanonnan: ”… ja lähdöstänne kutsuntaan minulle ilmoittamaan”. Ignatius antoi neuvon, että jos Walden ei lähde Kuopioon ja vain lähdöstä on pyydetty ilmoittamaan, ei Waldenin tarvitse ilmoittaa yhtään mitään. Juuri näin Walden myös toimi. Bobrikov ja pataljoonan komentaja odottivat Waldenin vastausta koko viikon. Kun vastausta ei kuulunut, alkoivat he toimenpiteisiin.

 Karl Rudolf Walden (5. osa)

Karl Rudolf Walden aloitti syksyllä 1890 opiskelunsa Haminan kadettikoulussa, jonka syyslukukausi alkoi 13.8. ja päättyi 19.12. Kevätlukukausi käynnistyi 12.1. ja jatkui 18.6. saakka. Koulussa noudatettiin yleistä Venäjän sotakouluille vahvistettua opetussuunnitelmaa; matemaattisilla aineilla sekä uusilla kielillä oli pääpaino, kun taas klassisia kieliä ei luettu lainkaan. Kaikkiaan opetus oli hyvin teoreeettista, jopa liiankin teoreettista siihen nähden, että nuorista miehistä koulittiin käytännön tekijöitä. Opiskelu koulussa oli kuitenkin melko intensiivistä. Kahden ylimmän erikoisluokan kadetti otti yhden tai muutaman nuoremman ”holhoukseensa” ja ohjasi noviisien lukuja, kuulusteli läksyjä ja selitti tehtäviä.

Haminan kadettikoulu.

Haminan kadettikoulun ala-asteilla Karl Rudolf Waldenin arvosanat olivat vain keskinkertaisia, mutta alkoivat nousta sitten vuosi vuodelta. Hän oli oman luokkansa priimus II yleiseltä luokalta alkaen. Varsinkin matemaattisissa ja sotatieteellisissä aineissa Walden hankki aina kiitettävät arvosanat. Hänellä näyttäisi olleen selvästi matemaattista lahjakkuutta. Kielet eivät sen sijaan lukeutuneet hänen vahvimpiin taipumuksiinsa, mutta niistäkin aineistä hän suoriutui kuitenkin.

Valmistavassa kadettikoulussa Karl Rudolf Walden ei juurikaan herättänyt avuillaan huomiota. Hän lienee ollut liian omaperäinen tai vilkas, minkä vuoksi hänen oli varmasti myös totuteltava koulun tiukkaan järjestykseen. Kuitenkin jo kadettikoulun alaluokilla hänen avunsa laitettiin merkille. Kadettikoulu ei ollut ainoastaan oppilaitos, vaan koulussa haluttiin kasvattaa pojista miehiä. Kadettikoulun oppilaiden käytös oli jatkuvan seurannan alla, myös vapaa-aikana koulun ulkopuolella. Oppilaiden käytös punnittiin joka kuukausi. Kadettikoulun opettajien ensimmäset arviot Waldenista olivat, että hän oli ”luonteeltaan hiljainen ja ujo”. Tämä käsitys kuitenkin muuttui hyvin pian opettajilla. Opettajat joutuivat huomauttamaan Waldenin käytöksestä useaan otteeseen ja alaluokilla, mutta arvioitiinpa häntä jopa ”luonteeltaan itsepäisenä”.

Waldenin käytöstä arvioitiin erikoisluokilla jo huomattavasti myönteisemmin. Koulun opettajat olivat nyt näkevinään hänessä älyllistä lahjakkuutta ja suhtautuivat myös ymmärryksellä tämän itsepäivyyteen; ennen kaikkea opettajat pystyivät nyt ohjaamaan pojan avuja myönteisempään suuntaan. Walden osoitti ”entistä suurempaa harrastusta ja käyttäytyi hyvin”, jolloin hänet korotettiin joulukuussa 1898 jefreitteriksi eli korpraaliksi (saks. Gefreiter) ja seuraavassa kesäkuussa nuoremmaksi aliupseeriksi. Viimeisenä kouluvuonna Waldenista tuli ensin vanhempi aliupseeri ja sen jälkeen maaliskuussa 1900 vääpeli. Hänen arvostelukirjassaan Waldenia kuvaillaan ”luonteeltaan luotettavana ja vakavana” sekä että hän on ”lukuvuoden kuluessa osoittanut suurta harrastusta ja käyttäytynyt erinomaisesti”.

Waldenin veljeksistä nuorempi Nils oli välittömämpi ja helpommin lähestyttävä, mutta Karl Rudolf oli vaikeammin lähestyttävissä ja sulkeutuneempi luonteeltaan. Hänen älykkyytensä havaittiin kaikkialla, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Hän oli samoin hyvin määrätietoinen; varhain hän päätti, että hänestä tulee jotakin erikoista, eikä hän tätä päätöstä myöskään salannut tovereiltaan. Edellä mainitusta huolimatta Karl Rudolf Waldenia pidettiin kaveriporukassa tinkimättömän oikeamielisenä, suorana ja rehtinä sekä ystävyydessä luotettavana ja uskollisena. Walden oli myös kadettikoulun johtajan, jalkaväenkenraali Carl Enckellin (s. 22.10.1839 Ulvila ja k. 21.2.1921 Helsinki), erikoisessa suosiossa – oppilaskavereiden mielestä syystäkin.

Karl Rudolf Walden kävi Haminan kadettikoulun aikakautena, jolloin Suomen asema suuriruhtinaskuntana Venäjän kupeessa vain heikkeni. Venäläisillä oli selvä halu tehdä loppu Suomen erityisasemasta, maamme sisäisestä itsenäisyydestä ja sulauttaa Suomi kiinteämmin Venäjän keisarikuntaan. Maassamme tapahtui tuolloin monia oikeudenloukkauksia. Varsinkin Suomen oman ruotuväen edesottamukset olivat kiihkokansallisten venäläisten piirien silmätikkuna. Keisari Aleksanteri III kaudella Suomen armeijaan ei vielä kajottu, mutta Nikolai II:n hallintokaudella tilanne alkoi vähitellen muuttua huonommaksi. Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin kesällä 1898 jalkaväenkenraali Nikolai Bobrikov, joka aiemmin oli osallistunut Itämerenmaakuntien venäläistämiseen. Tammikuuksi 1899 kutsuttiin yllättäen ylimääräiset valtiopäivät koolle käsittelemään asevelvollisuuskysymystä. Viimestään silloin myöhäisemmätkin havahtuivat huomaamaan, että keisarikunnan sotaväkeen oli tarkoitus sulattaa Suomen sotaväki. Neuvottelujen aikana annettiin helmikuun 15. päivänä 1899 manifesti, joka samantien mitätöi Suomen oikeudet ja venäläinen sortokausi alkoi.

Karl Rudolf Waldenkin joutui nyt hyvin tarkasti puntaroimaan ja miettimään, miten tulevaisuutensa aikoi rakentaa. Kaikille tuon ajan kadeteille kysymys nousi vääjäämättä ajankohtaiseksi. Walden ratkaisi tässä kohtaa tilanteen odotusten mukaisesti, lapsuudenkodin ja sukutradioitten ennustamalla tavalla. Kadettivääpelinä ja luokkansa priimuksena Waldenilla olisi ollut oikeus päästä johonkin venäläiseen valiorykmenttiin, mutta hän jätti käyttämättä tietoisesti tämän oikeuden. Hänen päätökseensä oli vaikuttamassa varmasti ainakin kaksi syytä: Walden ei halunnut suomalaisena astua venäläiseen armeijaan aikana, jolloin Suomen oman armeijan asema oli epäselvä. Toiseksi Walden ymmärsi varsin hyvin olevansa liian köyhä menestyäkseen venäläisessä upseerikunnassa, jonka jäsenet olivat upporikkaita ja upseerinpalkastaan täysin riippumattomia. Walden valitsi Suomen kaartin ja hänet nimitettiin 22.8.1900 kaartiin aliluutnantiksi. Hän aloitti palveluksensa 24.9.1900 neljännessä komppaniassa.

Nuoren 21-vuotiaan aliluutnantin, Karl Rudolf Waldenin, elämässä siirto Haminasta Helsinkiin oli suuri muutos. Helsinki oli kuitenkin Suomen pääkaupunki, vaikka kaupunki ei ollut mikään suurkaupunki. Helsingissä sijaitsivat maan hallitus sekä keskusvirastot, kaupunkiin keskittyi myös kaikkinainen henkinen elämä maassa, siellä olivat yliopisto ja polyteknillinen opisto korkeakouluina sekä taide-elämän keskittymä teattereineen ja konsertteineen. Helsingissä oli myös merkittävää teollisuutta ja kaupankäyntiä. Helsingillä saattoi siis olla nuorelle aliluutnantille kovin paljonkin houkuttelevaa tarjottavaa.

Ryhdikkäänä ja komeana kaartinluutnanttina Karl Rudolf Walden herätti liikkuessaan Helsingissä varmaan huomiota; hänet saattoi nähdä ravintoloissa, teattereissa tai Esplanadilla iltapäiväkävelyllä. Hän harrasti myös miekkailua sekä ratsastusta kuntoilumielessä. Palveluksesta huolimatta hänelle jäi nyt kadettikoulua huomattavasti enemmän myös omaa vapaa-aikaa. Walden viihtyi mielellään samoin toveripiirissä mm. skruuvia pelaten. Hänet saattoi tavata myös seurustelemassa helsinkiläisperheissä.

Helmikuun manifestin jälkeen Venäjän valtakunnanneuvosto otti tarkastaakseen venäläisten viranomaisten laatiman esityksen Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Enemmistö valtakunnanneuvostosta jäi sille kannalle, että suomalaisten tuli suorittaa asevelvollisuutensa Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa, joita täydennettäisiin Suomen kansalaisilla. Neuvoston vähemmistö yhtyi sotaministeri ja kenraali Aleksei Nikolajevitš Kuropatkinin (s. 29.3.1848 ja k. 16.1.1925) käsitykseen, että suomalaisia asevelvollisia voitiin sijoittaa joko Suomessa tai Pietarin kuvernementissä oleviin venäläisiin joukko-osastoihin. Suomalaiset oppisivat näin paremmin Kuropatkinin mielestä tuntemaan ja pitämään arvossa Venäjää ja venäläisiä. Samalla suomalaiset vähitellen myös venäläistyisivät. Edelleen enemmistö katsoi kuitenkin, että Suomen sotaväkeä ainoastaan sodan aikana voitaisiin tilapäisesti siirtää maan rajojen ulkopuolelle. Vähemmistä taas katsoi, että hallitsijalla yksin oli valta sekä sodan että rauhan aikana määrätä tästä asiasta. Palvelusajan pituudeksi enemmistö kannatti kolmea vuotta, mutta vähemmistö vaati palveluksen pituudeksi viisi vuotta.

Tuskaisen odottelun jälkeen heinäkuussa 1901 julkaistiin Pietarissa ilmestyvässä venäjänkielisessä ”Hallituksen sanansaattajassa” keisarin vahvistama Suomen uusi asevelvollisuuslaki sekä erityinen armollinen julistuskirja, joka 29.6.1901 oli allekirjoitettu Pietarinhovissa. Julistuskirja mainitsee, että ”Suomen suuriruhtinaan maan asema Venäjän keisarikunnassa velvoittaa sen väestöä ottamaan osaa valtaistuimen ja isänmaan puolustukseen ja alistumaan kaikkien alamaistemme rinnalla asetusten alaisiksi, jotka turvaavat Venäjän armeijan yhteyden”. Siksi oli Suomessakin toimeenpantava asevelvollisuus. Uusi ja laiton asevelvollisuuslaki julkaistiin Suomen asetuskokoelmassa Venäjän valtakunnanneuvoston puheenjohtajan, suuriruhtinas Mikael Nikolajevitš Romanovin (s. 25.10.1832 Pietarhovi ja k. 18.12.1909 Cannes) allekirjoituksin ja ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwen (s. 20.4.1846 ja k. 28.7.1904 Pietari) varmentamana. Plehwe tuki Suomessa harjoitettua venäläistämispolitiikkaa ja lisäksi vainosi muita kansallisia vähemmistöjä kuten juutalaisia ja armenialaisia. Hänet murhattiin kuukausi Bobrikovin surman jälkeen.

 Karl Rudolf Walden (4. osa)

Inhan kartano.

Inhan ruukin ympärille kasvoi August Keirknerin aikana vilkas yhdyskunta kouluineen ja kauppoineen. Ruukkikylä leipuri, Emanuel Pohjaväre (vuoteen 1906 Helin, s. 29.4.1875 Teisko ja k. 31.12.1949 Petroskoi), toimi jopa kansanedustajana. Ruukin kylässä oli 1900-luvun alussa noin 400 asukasta; sinne rakennettiin työväentalo, tanssilava ja oma elokuvateatteri, Inhan Bio-Bio. Ruukinpatruuna Keirkner rakennutti itselleen vuonna 1899 Inhaan ”Pytingiksi” kutsutun uusrenessanssipalatsin, Inhan kartanon, jonka piirsi Vaasan lääninarkkitehti Karl Viktor Reinius (1862 Vaasa – 1936 Vaasa). Inhan kartanon puistossa on väentupa, huvimaja ja talousrakennus. August Keirkner myi Inhan tehtaat vuonna 1917 osaksi Fiskars-yhtiötä vuorineuvos Lindsay von Julinille. August Keirkner rakennutti eläkeasunnokseen Helsingin Kaivopuistoon arkkitehti Eliel Saarisen (s. 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat) suunnitteleman Marmoripalatsin.

Marmoripalatsi Helsingin Kaivopuistossa.

Karl Rudolf Walden varttui fennofiilisessa kodissa umpisuomalaisessa Ähtärissä, kodissa, joka oli monessa suhteessa tavallinen virkamieskoti. Ruotsalainen äiti perheessä leimasi perhettä omalla tavallaan, sillä äiti ei koskaan oppinut täydellisesti suomenkieltä. Tästä johtuen perheen koti- ja seurustelukieli oli ruotsi. Tuomarniemessä käytettiin paljon myös suomenkieltä ja siihen tottuivat jo perheen lapsetkin. Tuomari Waldén joutui jo viransa puolesta suomenkielen kanssa tekemisiin; hän otti jo ennen vuoden 1883 kieliasetuksen virallista pakkoa pöytäkirjojensa kieleksi suomenkielen. Tuomari piti toimenpidettä luonnollisena viran hoidossa, jossa asiakaskunta kuitenkin oli etupäässä suomenkielistä. Tästä syystä tuomari Waldén mm. tilasi kotiinsa suomalaisia sanomalehtiä ja laittoi lapsensa suomenkielisiin oppikouluihin. Tuomarin tapa tässä asiassa ei ollut Snellmanin vaan Topeliuksen suomalaisuutta: oltiin myötämielisiä suomalaisuudelle, mutta ei tahdottu eikä voitukaan asettua taistelemaan suomalaisuuden rintamaan.

Karl Rudolf Walden tuskin sai lapsuudessaan minkäänlaisia suomalaiskansallisia herätteitä. Kun hänet nuoremman veljensä, Nilsin, kanssa laitettiin ruotsalaiseen kadettikouluun, he saivat varmasti ruotsalaisimman koulukasvatuksen, minkä Suomenmaa tuolloin pystyi pojilleen tarjoamaan. Ähtärin kodin ruotsinkielinen seurapiiri kesälomien aikana ja hänen kihlautuminen ruotsinkielisen neidon kanssa olivat voimakkaasti viemässä Karl Rudolf Waldenia ruotsalaisuuteen. Hän oli paikkakunnan nuorisopiiristä valinnut jo itselleen tulevan elämänkumppanin, Märtha Råberghin, mutta tyttö sairastui parantumattomasti äkillisesti juuri ennen sovittua hääpäivää.

Kenraali Fredrik Waldemar Schauman.

Inhan Tuomarniemen kodissa kokoontui paikkakunnan harvalukuinen säätyläisperheiden joukko, jonka perustan muodostivat rovasti ja kappalainen, apteekkari ja lääkäri, asemapäällikkö ja Inhan tehtaan patruuna, jotka tapaamisissaan käyttivät ruotsinkieltä. Suven aikaan vahvistui tämä ruotsia puhuva säätyläisten joukko, kun Ähtäriin saapui joukko kesänviettäjiä. Heidän joukossaan olivat mm. Vaasan hovioikeuden presidentti ja senaattori Gustaf Wilhelm Råberg (s. 27.7.1833 Turku ja k. 12.1.1890 Vaasa), hovioikeudenasessorit Alexander Tujulin (s. 1.1.1843 Tohmajärvi ja k. 29.5.1921 Helsinki) ja Frans Viktor Eriksson (s. 10.12.1846 Vaasa ja k. 7.1.1919 Vaasa), kapteeni Karl Hjalmar Rosenbröijer (s. 22.6.1847 Pyhäjärvi Vpl ja k. 7.7.1916 Kangasala) ja kuvernööri, kenraali Fredrik Waldemar Schauman (s. 10.8.1844 Helsinki ja k. 16.9.1911 Helsinki). Kaikki em. toivat myös perheensä kesälaitumille, joten tuomari Waldénin lapset saivat myös kesäseuraa heidän lapsistaan.

Eugen Schauman.

Kenraali Schaumanin poika, Eugen Schauman (s. 10.5.1875 Harkova ja k. 16.6.1904 Helsinki) oli suomenruotsalainen virkamies, josta tuli sotavuosien aktivisti ja kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin (s. 27.1.1839 Strelna ja k. 17.6.1904 Helsinki) surmaaja; tapaus muistetaan Suomen tunnetuimpana poliittisena murhan, jossa Schauman tappoi myös itsensä. Eugen Schauman retkeili mielellään Tuomarniemen poikien kanssa metsissä mm. metsästäen. Eugen oli pikkuserkusten everstiluutnantti Fredrik Waldemar Schaumanin ja Elin Maria Schaumanin perheen toinen lapsi. Elin Schumanin isä oli Porvoon piispa ja teologian professori Frans Ludvig Schauman (s. 24.9.1810 Maaria ja k. 28.6.1877 Porvoo). Eugenin nuorempi sisar oli taidemaalari ja taidekriitikko Sigrid Maria Schauman (s. 24.12.1877 Tšugujev, Harkova ja k. 22.2.1979 Helsinki).

Isän sotilasuran perässä perhe muutti aina eri puolille keisarikuntaa. Eugen Schumanin isänmaallisuus heräsi jo pikkupoikana, kun äiti luki hänelle ääneen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. Äiti kuoli kuitenkin syksyllä 1884 Eugenin ollessa yhdeksänvuotias ja poika joutui oppikouluun Helsinkiin muun perheen jäädessä asumaan Puolaan. Äidin muisto säilyi hänellä tärkeänä lopun ikää. Eugen Schaumanin huonokuuloisuus vaikeutti hänen koulunkäyntiään. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä vuonna 1895, suoritti Helsingin yliopistossa ylemmän hallintotutkinnon vuonna 1899 ja sai seuraavan vuoden tammikuussa viran senaatin valtiovaraintoimikunnan ylimääräisenä kopistina. Vuodesta 1901 hän työskenteli kouluylihallituksen apukamreerina, aluksi väliaikaisena ja vuoden 1903 alusta vakinaisena. Schauman harrasti innokkaasti urheilua: purjehdusta, hiihtoa ja varsinkin ammuntaa, jonka kaikenlainen edistäminen oli hänelle tärkeää. Hän kävi ahkerasti harjoittelemassa Suomen Metsästysyhdistyksen ampumaradalla Helsingin Oulunkylässä.

Eugen Schauman joutui läheltä seuraamaan laittomina pidetyt venäläistämistoimet. Waldemar Schauman erosi kesällä 1900 senaattorin tehtävistään vastalauseeksi kielimanifestille, joka teki venäjän kielestä pakollisen oppiaineen kouluissa. Tämä tapahtumaherätti nuoren Eugen Schaumanin vihan venäläisiä ja heidän harjoittamaa sortotoimintaa vastaan. Vähitellen hän alkoi muiden ylioppilaiden ja aktivistien tavoin passiivisen vastarinnan sijaan aktiivisen vastarinnan kannalle. Hän järjesti ulkomailta asehankintoja toimittaen Suomen Metsästysyhdistyksen avulla maahan amerikkalaisia kivääreitä, joita jaettiin osakunnan jäsenille. Tämän lisäksi hän järjesti Helsingin ympäristössä ampumaseuroja, joissa opetettiin ylioppilaille ja muille nuorille ampumataitoja. Eugen Schauman sopi kouluttajaksi urheilu- ja ampumaharrastuksen vuoksi. Pian hän alkoi yhdessä muiden aktivistien kanssa suunnitella aseellista kansannousua. Bobrikovin murhan jälkeen kenraaliluutnantti Waldemar Schaumanin kotoa löytyi kotietsinnässä suunnitelma yleisten ampumaseurojen perustamiseksi. Eugen Schaumania kuohutti lisäksi hänen setänsä, eversti Oskar Theodor Schaumanin (s. 13.10.1849 Helsinki ja k. 11.3.1931 Porvoo) erottaminen Suomen Rakuunarykmentin komentajuudesta joulukuussa 1901.

Bobrikovin murhaaminen ei ollut Eugen Schumanin oma ajatus, vaan yleinen suunnitelma aktivistipiireissä. Kenraalikuvernöörin surman toivottiin lopettavan sortopolitiikan tai ainakin kiinnittävän keisari Nikolai II:n huomion Suomen asemaan. Schauman teki päätöksen Bobrikovin murhasta jo kuukausia etukäteen. Hän kirjoitti testamenttinsa helmikuussa 1904 ja isälleen anteeksipyyntökirjeen sekä luovutti ystävälleen tärkeimmät paperinsa ja tohtori Gunnar Castrénille kaksi kirjettä, jotka saisi avata vasta sitten ”kun aihetta siihen ilmenee”. Toinen oli henkilökohtainen kirje ja toinen oli suoraan keisari Nikolai II:lle osoitettu pitkä kirje, joissa kummassakin hän perusteli tekoaan. Schauman ei paljastanut suunnitelmaansa sukulaisilleen tai tuttavilleen. Mahdollisena vaikuttimena oli se, että Schaumanin jo kymmenen vuotta rakastama nainen oli hiljattain jättänyt hänet kylmästi. Lisäksi Eugen kärsi asteittaisesta kuuroutumisesta.

Torstaina 16.6.1904 aamupäivällä klo 11 Bobrikov oli tulossa johtamaan Senaatintalossa eli nykyisessä Valtioneuvoston linnassa istuntoa. Schauman kohtasi Bobrikovin toisen kerroksen porrastasanteella. Schauman otti esiin FN Browning M1900-pistoolin, astui Bobrikovin eteen ja ampui kolme laukausta kohti Bobrikovia. Tämän jälkeen Schauman astui pari askelta taaksepäin ja ampui kaksi laukausta sydämeensä. Schauman kuoli heti, mutta Bobrikov pysyi pystyssä ja hoippui senaatin istuntosaliin, josta hänet vietiin ensin kotiinsa ja sieltä Ullanlinnassa sijaitsevaan Kirurgiseen sairaalaan. Bobrikov kuoli seuraavana yönä. Viranomaisten määräyksestä Schauman haudattiin Malmin hautausmaalle nimettömien köyhäinhautaan vain lähiomaisten ollessa läsnä. Haudalla oli alkuun venäläisten sotilasvartio kunnianosoitusten estämiseksi. Olojen muututtua hänen ruumiinsa siirrettiin Schaumanien sukuhautaan Porvoon Näsinmäen hautausmaalle. Hänen uudelleenhautauksensa Porvoossa 10.5.1906 muodostui suureksi kansalliseksi surujuhlaksi, johon Sibelius sävelsi hautajaismarssin, In memoriam, Schaumanin muistoksi.

Hamina, pieni vaatimaton maaseutukaupunki Suomenlahden rannalla oli vanha raja- ja linnoituskaupunki, mikä näkyi jo kaupungin asemakaavastakin. Ensin kaupunki palveli Ruotsi-Suomen ja myöhemmin Venäjän puolustustarpeita. Kaupunki menetti kuitenkin tämän asemansa ja tehtävänsä jo aikoja sitten. Kun ”Vanhan Suomen” Viipurin kuvernementti yhdistettiin vuonna 1812 Suomen suuriruhtinaskuntaan, katosi valtakunnan entinen raja näiltä tienoilta. Haminan vanhat vallit ja varustukset menettivät tuolloin myös sotilaallisen merkityksensä.

 Karl Rudolf Walden (3. osa)

Mikä mahtoi houkutella tuomari Walfrid Emanuel Waldénin perheen muuttamaan kaukaiseen ja etelästä katsoen syrjäiseen Sisä-Suomeen? Yksi mahdollinen selitys on metsät, joihin tuomari oli jo varhain tutustunut sekä luonnon tarjoamat riistat. Taloudellisessa mielessä myös tuolloin Jyväskylän tuomiokunnan tuomarin vuositulot arvioitiin suuremmiksi kuin Helsingin tuomiokunnassa saatavat tulot. Rautatie oli myös voimakkaasti tuomassa ihmisiä Sisä-Suomeen tuohon aikaan. Joka tapauksessa tuomari Waldénin perhe muutti ensin asumaan Jyväskylään syyskesällä 1880. Seuraavana juhannuksena perhe muutti Ähtäriin, missä sijaitsi tuomarin virkatalo, Nääsi, joka ruotsiksi oli Domarnäs. Talosta tuli Waldénien koti useaksi vuosikymmeneksi. Pian tätä virkataloa alettiin kutsua myös nimellä Tuomarniemi.

Tuomarniemi sijaitsi Ähtärin Inhassa, johon rautatie tuli jo vuonna 1883; Jyväskylän rautatie saavutti vasta vuonna 1897. Inhan rautatieasemalta Tuomarniemeen oli vain muutaman kilometrin matka. Tuomarniemessä oli tuolloin 12 torpparia. Tuomarniemessä oli näihin aikoihin kaksi asuinrakennusta, joista isommassa tuomari Waldénin perhe asusti. Pihan puolella oli väentupa, johon myös käräjiä seuraavat tuomarinapulaiset sekä tuomiokunnan kanslia oli sijoitettu. Tuomarniemen päärakennus paloi myöhemmin ja sen paikalle rakennettiin vuonna 1903 metsänvartijakoulu, joka vielä myöhemmin muuttui metsäopistoksi. Vanha päärakennus oli kaksikerroksinen ja rakennuksessa oli paljon tilaa suurellekin perheelle. Talon alakerrassa sijaitsivat salonki ja sen vieressä kabinetti, tuomarin työhuone sekä toisella puolella ruokasali ja keittiö sekä muita huoneita. Alakerrassa oli myös lastenkamari, johon nuorimmat pojat asettuivat asumaan. Yläkerrassa tytöillä oli omat huoneet. Vanhin poika, Gustaf, siirtyi asumaan ”kanslian” puolelle. Salongin eteen, puutarhaan ja rantaan päin rakennettiin veranta, jota lämpimään aikaan usein käytettiin oleskeluun.

Koska isä, tuomari Waldén oli paljon poissa kotoa käräjämatkojensa vuoksi, äidin tehtävä oli pitää perheessä ohjat käsissään. Mathilda Kristina Waldén oli hyvin järjestelykykyinen, tarmokas, täsmällinen ja pedantti kaikissa toimissaan. Monet talon isännän tehtävät jäivät käytännössä perheen äidin huolehdittavaksi. Hän joutui järjestelemään tilan tehtäviä isäntärengin kanssa ja torpparin olivat tietysti myös apuna tilan tehtävissä. Aina välillä oli tuomarillakin aikaa omille lapsilleen. Tuomari Waldén oli hyvin innokas hevosmies; kun hän ajoi hevosella, silloin ajettiin myös lujaa vauhtia. Tuomari Waldén harrasti kovin mielellään myös kalastusta ja metsästystä.

Tuomarniemessä pidettiin aina monia metsästyskoiria; nämä koirat olivat samalla perheen lasten parhaita ystäviä. Metsärikas Ähtäri upeine vesistöineen tarjosi loistavat puitteet eränkäyntiin. Perheen lapset – erityisesti pojat – sopeutuivat jo varhain ratsastamaan ja hoitamaan hevosia sekä liikkumaan luonnossa, aluksi isän opastuksella, mutta hyvin pian yksinkin. Waldénit ostivat Ähtärin selän länsirannalta Ohraniemi-nimisen tilan. Aluksi tilan viljelysmaata oli 10 hehtaaria, mutta viljelysmaata kasvatettiin lisää aina 22 hehtaariin. Ohraniemellä oli metsamaata noin 200 hehtaaria. Tuomarniemestä tuli matkaa noin 16 kilometriä Ohraniemeen. Tuomari Waldén vetäytyi Ohraniemen tiluksilleen hyvin mielellään lepäämään, kun hän halusi rentoutua virkatoimistaan; vapaa-aikaansa hän vietti varsinkin metsästäen ja kalastaen luonnossa. Tuomarin mukana luonnossa kulkivat varsinkin pojat ja tytöistä varsinkin Anna. Anna otti hoitaakseen Ohraniemen emännän tehtäviä myös ruokahuollon suhteen.

Rouva Mathilda Kristina Waldén olisi toivonut, että perheen kesäviettopaikka olisi hankittu Turun saaristosta, sillä hän oli lapsuudestaan saakka rakastanut purjehtimista. Perheen lapset kuitenkin kiintyivät voimakkaasti Ohraniemeen; Karl Rudolf Waldenille Ohraniemi oli hyvin läheinen ja tärkeä paikka. Junan mukana saapui postit Inhan rautatieasemalle noin klo 19 aikaan iltaisin, josta posti haettiin Tuomarniemeen. Lasten varttuessa hekin pääsivät postia hakemaan Inhan asemalta ja sen jälkeen isän kamariin kokoontumaan lehtiä lukemaan ja keskustelemaan. Tuomari Waldén tilasi kotiinsa sekä koti- että ulkolaisia sanomalehtiä ja aikakausikirjoja. Tuomarniemessä luettiin paljon kotimaista ja skandinaavista kirjallisuutta ja kirjoista keskusteltiin paljon sekä perheen kesken että vieraiden kanssa. Helsingistä kirjakauppias Vasenius lähetti vähän väliä kirjauutuuksia nähtäväksi ja hän huolehti näin, että tuomarin perhe pysyi ajan ja sen virtauksien tasalla maaseudullakin. Perhe harrasti jonkin verran musiikkia ja laulua, mutta kukaan perheen jäsenistä ei ollut erityisemmin musiikillisesti lahjakas.

Waldénin perhe kokoontui sunnuntaisin perhepiirissä kuulemaan saarnaa, joka luettiin jostakin postillasta. Hyvin paljon käytettiin J. W. Wallinin (1871-1955) saarnoja; äiti vastasi uskonnollisena ihmisenä näistä tilaisuuksista. Perheen isää kiinnosti enemmän varsinaisesti uskontofilosofiset kysymykset. Mieluiten hän tutki teosofiaa ja seurasi siitä kirjoitettua kirjallisuutta.

Waldénin perheen lapsien kasvaessa ajankohtaistui lasten koulunkäynti. Alkeisopetus järjestettiin kotona ja sen vuoksi Tuomarniemeen hankittiin myös kotiopettajia. Alkuperäisen ajatuksen mukaan perheen pojat olisi lähetetty oppiin Helsingin Suomalaiseen Alkeisopistoon ja tytöt saksalaiseen tyttökouluun, mutta ainoastaan Anna suoritti kouluopintonsa Helsingissä. Gustaf laitettiin maan ensimmäisen suomenkieliseen oppiklouluun, Jyväskylän suomalaiseen lyseoon, ja Karl Rudolfkin kävi samaa koulua aikanaan. Jyväskylässä kävivät koulunsa myös perheen nuoremmat tyttäret. Käytännön syyt varmaan ratkaisivat lasten opiskelupaikaksi juuri Jyväskylän Vaasan sijasta; tuomari Waldén joutui työmatkoillaan usein viipymään juuri Jyväskylässä, jolloin hän pystyi samalla seuraamaan lastensa opiskelujen edistymistä samalla matkalla.

Vuonna 1888 Karl Rudolf Walden kirjoittautui Jyväskylän suomalaiseen lyseoon. Jo tätä ennen hän oli käynyt Ähtärissä kansakoulua ja Jyväskylässä valmistavaa koulua. Opiskelu ei kuitenkaan annetulla tavalla koulussa kiinnostanut vilkasta poikaa. Hän olisi halunnut tehdä kaikkea muuta kuin turhautuneena istua pulpetissa hiljaa oppitunnilla ja lukea läksyjään kotona. Karl Rudolf Walden menestyi heikosti Jyväskylän lyseossa; hän sai ehdot sekä suomessa että ruotsissa. Ehdot hän suoritettua ja pääsi seuraavana syksynä 1889 toiselle luokalle. Sairauden vuoksi hänellä ei ollut lainkaan poissaoloja. Toisella luokalla hän menestyi hieman paremmin, mutta ehdot tulivat jälleen kahdesta aineesta: ruotsista ja saksasta.

Vanhemmat olivat tuskastuneita Karl Rudolf Waldenin koulumenestyksen vuoksi. Pojan älyllistä lahjakkuutta ei kuitenkaan epäilty. Tuomari Waldén alkoi itse Anna-sisaren avustamana valvoa kesäloman aikana poikansa tietojen kartuttamista, jotta tulevista koitoksista syksyllä hän selviytyisi. Jyväskylän lyseoon Karl Rudolf Walden ei koskaan enää palannut opintojaan jatkamaan. Oli näet virinnyt keskustelu pojan opintojen jatkamisesta kadettikoulussa. Suomalainen kadettikoulu oli seitsenluokkainen; neljä ensimmäistä luokkaa oli yleisiä ja vastasivat oppikoulun luokkia, kolme erikoisluokkaa, joissa opiskeltiin sotatieteitä sekä vieraita kieliä ja valmistuttiin upseereiksi. Koulun sisäänpääsytytkinto oli tunnetusti hyvin tiukka. Kadettikoulun opetuskielenä oli ruotsinkieli.

Ähtäristä noin 7-8- kilometriä kaakkoon sijaitsevan Inhan tehtaat Hankaveden rantamaisemissa. Vuonna 1841 sai laamanni Erik Gustaf Roschier privilegion harkkohytin perustamiseen Inhajoen varteen. Erik Gustaf Roschier käynnisti vuonna 1851 yhdessä Östermyran ruukinpatruunan, ”Pohjanmaan kuninkaan” Gustaf Adolf Wasastjernan (s. 26.2.1785 Vaasa ja k. 10.10.1849 Pietarsaari) kanssa harkkohytin, jossa sulatettiin järvi- ja suomalmia. Vuonna 1884 alkoi Inhan tehtaiden menestysaika. Kun ruotsalainen insinööri August Nilsson Keirkner (s. 24.9.1856 Ruotsi ja k. 22.2.1918 Helsinki) otti tehtaan omistukseensa – hänen omistuksessa Inhan tehtaat olivat vuosina 1884-1917 – hän kehitti tehtaiden toimintaa merkittävästi. Tehtaanpatruuna Keirkner keräsi sangen merkittävän suomalaisen taiteen kokoelman, joka lahjoitettiin myöhemmin Suomen valtiolle.

Inhan tehtaiden valmistamaa rautaa pidettiin parhaiden ulkomaisten veroisena ja se kävi hyvin kaupaksi Suomen konepajoihin. August Keirkner kehitti raudan paikallista jalostustoimintaa ja synnytti näin teräsvalimon, hevosenkenkätehtaan sekä pultti- ja niittitehtaan. Yhtiön vesisaha muutettiin höyrysahaksi. Kun alueen malmivarat alkoivat ehtyä, siirryttiin käyttämään Ruotsista tuotua rautamalmia sekä kotimaista romurautaa. Inhan tehtaiden rautamalmin ja valmiiden tuotteiden vientikuljetusta helpotti vuonna 1883 valmistunut Tampereen ja Vaasan välinen rautatie. Inhan tehtaat saivat tämän rautatien varteen oman pysäkkinsä Hankaveden rannalle.