Anneli Saaristo 

Tampereen pääkirjasto Metsossa järjestettiin Metson Markkinat lauantaina 20.4.2024 klo 10-16. Runsaalle yleisölle oli järjestetty pääkirjastolle kolme esiintymispaikkaa, joissa esiintyivät mm. monet muusikot ja kirjailijat. Pääkirjasto Metson musiikkiosastolla haastatteli kirjastonhoitaja Juhani Koivisto tänä vuonna 75 vuotta täyttänyttä laulajatar Anneli Saaristoa lauantaina klo 12-13. Anneli Saaristolla on on parhaillaan tänä vuonna menossa juhlakiertue, jonka nimi on La Dolce Diva. Hän viettää samalla 55-vuotistaiteilijajuhlaansa kiertueen merkeissä.

Anneli Saaristo.

Laulaja ja näyttelijä Terttu Anneli Orvokki Saaristo (s. 15.2.1949 Jokioinen) vietti lapsuutensa Jokioisissa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Perheen vanhemmat olivat musikaalisia, sillä molemmat vanhemmat lauloivat kuorossa. Anneli Saaristo itse opiskeli laulua laulunopettaja Marja Bergin ohjauksessa. Käytännöllisesti melkein koko 1970-luvun ajan Anneli Saaristo oli Kalevi Rothbergin tanssiyhtyeen solisti. Nuorta solistia kohdeltiin yhtyeessä monella tavoin huonosti, mutta samalla Anneli Saaristo koki, että tuo aika yhtyeen solistina oli hänelle hyvin opettava kokemus. Hän joutui mm. opettelemaan yhtyeen kanssa vaikeita lauluja ja laulamaan stemmoja. Tanssiorkesterin kanssa hän sai jopa levyttää iskelmistä coverversioita. Kun Anneli Saaristo uskaltautui vaatia itselleen samaa palkkaa tanssiorkesterissa kuin muusikotkin saivat, orkesterin johtaja Kalevi Rothberg antoi Anneli Saaristolle potkut yhtyeestä.

Kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastattelee Anneli Saaristoa.

Ylioppilaaksi Anneli Saaristo pääsi Turun Iltaoppikoulusta vuonna 1978. Ensimmäisen oman konserttinsa laulajana Anneli Saaristo piti vuonna 1980 Turun Ruotsalaisessa Teatterissa saatuaan Turun kaupungilta 1 000 markan stipendin. Konsertissa oli pelottava paikka Annelille hoitaa juonnot, sillä hän ei ollut tanssibändin solistina tottunut paljoa puhumaan yleisön kanssa. Keväällä 1978 Anneli Saaristo osallistui Suomen euroviisukarsintoihin Eero Tiikasalon säveltämällä laululla, Sinun kanssasi, sinua ilman, jonka Anneli Saaristo myös lauloi levylle. Seuraava levytys oli kappale, Aamulla rakkaani näin, jonka myös laulajatar Lea Laven (ent. Marjanen, ent. Forssell, ent. Tulonen, o.s. Luukinen, s. 19.6.1948 Haukipudas) on laulanut levylle.

Lääkäri Jukka Alihanka.

Vuonna 1980 julkaistiin ensimmäinen Anneli Saariston laulamia lauluja sisältävä albumi, Aina aika rakkauden, jonka tuottajana toimivat Jukka Johannes Mauri Alihanka (s. 16.11.1949 Hartola ja k. 21.11.2013 Naantali) ja Eero Tiikasalo. Tällä albumilla muusikkoina olivat mm. Matti Puurtinen, Ilpo Murtojärvi, Ronnie Österberg ja Henrik Otto Donner. Savonlinnassa syntyneestä muusikosta, säveltäjästä, sovittajasta ja kapellimestarista, Veli Matti Puurtisesta (s. 31.5.1949 Savonlinna ja k. 24.10.2017 Tampereen Lielahti) tuli Anneli Saaristolle hyvin tärkeä yhteistyökumppani vuosien varrella. Puurtinen aloitti soittamisen hanurilla 1950-luvulla kotikylässään Ahvensalmen Tuppuvirralla. Matti Puurtinen lähti ylioppilastutkinnon jälkeen Jyväskylään opiskelemaan pianonsoittoa, orkesterinjohtoa, teoriaa ja musiikkitiedettä.

Matti Puurtisen säveltämällä ja Turkka Malin sanoittamalla La Dolce Vita kappaleella osallistui Anneli Saaristo Euroviisujen laulukilpailuun vuonna 1989. Kappale tuli seitsemänneksi kilpailussa.

Matti Puurtinen toimi 1970-luvun lopulla Turun Kaupunginteatterin kapellimestarina (1975-1979) ja hän on siten säveltänyt musiikin noin 40 näytelmään, kuten mm. vuonna 1991 musikaaliin Myrskyluodon Maija, kun Lasse Mårtenson ei ottanut tuolloin sävellystehtävää vastaan. Puurtisen iskelmäsävellystuotanto käsittää noin 500 laulua, joita ovat levyille laulaneet Anneli Saariston lisäksi mm. Anita Hirvonen (oik. Anita Riitta Helena Lindgren, s. 7.2.1946 Äänekoski), Lea Laven, Kauko ”Kake” Randelin (s. 26.1.1955 Mäntyharju), Reijo Raikas Kallio (s. 27.12.1933 Helsinki ja k. 18.6.2018 Espoo) ja Marion Evi Rung (s. 7.12.1945 Helsinki). Monet muistavat Matti Puurtisen parhaiten television kapellimestarina Yle TV2-kanavan ohjelmissa, kuten esimerkiksi Tammerkosken sillalla, Thilia Thalia sekä Tuttu Juttu Show.

Matti Puurtinen.

Matti Puurtinen sai korvaansa soimaan pahan tinnityksen 2000-luvun alussa. Puurtinen asui viimeiset elinvuotensa Tampereen Lielahdessa Ollinojankadulla. Hän teki mielellään koiransa kanssa kävelylenkkejä sekä kävi usein Lielahtikeskuksen kirjastossa. Valokuvaus muodostui hänelle loppuaikoina musiikin tilalle korvaavaksi harrastukseksi. Matti Puurtiselle myönnettiin vuonna 2016 taiteilijaeläke. Lopulta tinnitys kävi Puurtiselle niin raskaaksi taakaksi, että hän ei jaksanut enää elää sairauden kanssa. Puurtisella oli kaksi aikuista tytärtä. Toinen tytär, Satu Puurtinen, oli vuosina 2000-2007 naimisissa iskelmälaulaja Markku Aron (oik. Markku Tuomas Puputti, s. 3.2.1950 Mouhijärvi) kanssa.

Anneli Saariston laulajanuran alkuaikoina tuottajana ja sovittajana toimi ahkerasti Urpo Tapani ”Upi” Sorvali (s. 31.7.1952 Helsinki ja k. 24.3.1989 Helsinki). Sorvali oli muusikko, rumpali, säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja musiikinopettaja, joka opetti mm. konservatoriossa ja Oulunkylän Pop & Jazz musiikkiopistossa. Sorvali soitti studiomuusikkona lukuisilla levytyksillä sekä useissa kokoonpanoissa, kuten mm. Anssi Matti Tikanmäen (s. 18.3.1955 Haapajärvi) orkesterissa ja Hannu Juhani ”Tuomari” Nurmion (s. 21.11.1950 Helsinki) albumilla Punainen planeetta. Saaristo menetti vuonna 1989 kolmen viikon välein kaksi tärkeää ihmistä elämässään, kun Upi Sorvali kuoli aivosyöpään ja Anneli Saariston oma pikkuveli kuoli. Anneli Saaristo on laulanut omia sooloalbumeita kaikkiaan yksitoista kappaletta ja näiden lisäksi hän on ollut mukana laulamassa monilla muillakin levyillä.

Laulajana Anneli Saaristo on saanut kansainvälistä tunnustusta vuonna 1983, jolloin hänet valittiin Knokken festivaaleilla parhaaksi naissolistiksi. Vuonna 1985 Anneli Saaristo sai Rostockin kansainvälisessä laulukilpailussa Menschen und Meer parhaan artistin palkinnon ja vuonna 1987 toisen palkinnon Dresdenissä järjestetyssä kilpailussa. Saariston levyille laulamiin tunnetuimpiin lauluihin kuuluvat Viimeinen känni, Toivo Veikko Lavin (s. 23.4.1912 Kotka ja k. 22.5.1996 Hamina) säveltämä ja sanoittama Evakon laulu – perustuu Lavin säestäjänä toimineeseen palomies Pertti Husun omakohtaiseen tarinaan -, Päättyneet juhlat, Kypsän naisen blues ja Appelsiinipuita aavikkoon. Miten enkeleitä vietellään -projektissa Anneli Saaristo tulkitsi Bertolt Brechtin (oik. Eugen Berthold Friedrich Brecht, s. 10.2.1898 Augsburg, Saksa ja k. 14.8.1956 Berliini, DDR) eroottisia runoja Monna Sylvia Kamun (s. 30.5.1949) ja Liisa Kaarina Tavin (s. 12.5.1956 Tohmajärvi ja k. heinäkuu 2023) kanssa. Anneli Saaristo on ollut mukana Rakkauden kiertokulku -konserteissa yhdessä Eija-Riitta Kantolan (s. 6.3.1966 Pori) ja Marjorien (oik. Marjo-Riitta Nieminen, s. 15.12.1965 Valkeakoski) kanssa.

Anneli Saaristo on toiminut samoin näyttelijänä mm. Turun Kaupunginteatterissa. Saaristo näytteli vuonna 2005 Timo Johannes Koivusalon (s. 31.10.1963 Pori) elokuvassa Kaksipäisen kotkan varjossa. Elokuvan musiikista tehtiin samana vuonna myös samanniminen soundtrack, jonka levyn sovituksista ja orkesterin johdosta vastasi trumpetisti, sovittaja, säveltäjä ja kapellimestari Markku Henrik Johansson (s. 22.3.1949 Lahti). Levyllä laulavat mukana Anneli Saariston kanssa myös Nina Tapio (s. 24.2.1972), Mikko Johannes Leppilampi (s. 22.9.1978 Pälkäne) ja Vesa-Matti ”Vesku” Loiri (s. 4.1.1945 Helsinki ja k. 10.8.2022 Helsinki).

Säveltäjä, sovittaja, pianisti, runoilija ja taidemaalari Matti Rag Juhani Paanannen (s. 9.11.1939 Turku ja k. 24.4.2022 Turku) sävelsi seitsemän sinfoniaa sekä pienimuotoisempia teoksia, mutta hän sävelsi lauluja myös oopperalaulaja (sopraano) Taru Aura Helena Valjakalle (o.s. Kumpunen, s. 16.9.1938 Helsinki) ja Anneli Saaristolle. Anneli Saaristo on laulanut peräti viidellä albumilla, joissa on säveltäjä Matti Rag Paanasen musiikkia: Lauluja (1982, Matti Rag Paanasen sävellyksiä), Aleksis Kivi (1984, Matti Rag Paanasen sävellyksiä Aleksis Kiven runoihin), Prinsessan testamentti (1988, Matti Rag Paanasen sävellyksiä tyttärensä muistoksi), Kosketus (1997, Matti Rag Paanasen sävellyksiä) ja Frederico Garcia Lorca (1998, Matti Rag Paanasen sävellyksiä Lorcan runoihin).

Paanasen isä oli pankkivirkailija ja äiti oli taidetanssija. Paananen opiskeli musiikkia pianisti Asser Paasimaan ohjauksessa ja kapellimestari, säveltäjä, sovittaja ja musiikinopettaja Arvo Airaksisen (s. 4.5.1910 Espoo ja k. 14.7.1993 Turku) johdolla. Muusikonuransa hän aloitti ravintolapianistina 1960-luvun alussa; Paananen soitti tuolloin yhtyeensä kanssa jazzia ja ragtimea, josta syystä hän sai sittemmin virallistetun lisänimensä. Paananen työskenteli myös merimiehenä ja kullankaivajana ja hänet vihittiin vaimonsa kanssa Afrikassa. Paanasen lempipaikka oli Pariisi, jota hän kuvasi useasti maalauksissaan. Paananen maalasi vuodesta 1978 lähtien useita satoja teoksia ja hänen kotonaan Turun Hirvensalossa sijaitsi oma taidegalleria, Ragala.

Jazzpianistina Paananen esiintyi lukuisissa konserteissa sekä äänilevyillä. Hänen pääteoksensa on tuhat ja yksi osaa sisältävä sarjasävellys, Tuhannen ja yhden yön laulut, jota Paananen sävelsi 16 vuotta (1977-1993). Paanasen sävelteos, Venyvä käsite (Elastic Concept), sisältää 200 osaa, lähinnä lauluja. Paanasen sarjassa, Varjojen loisteessa, on 180 laulua. Raamatun pohjalta Paananen sävelsi 12 ensimmäistä lukua ja useita lauluja sarjaan, Korkea Veisu. Oratorio Jobin kirja sai kantaesityksensä vuonna 2010 Turun Mikaelinkirkossa. Monologiooppera Dzyanin kirja eli Kaiken synty (Blavatsky) valmistui vuonna 1993. Guinnessin Suuri Ennätystenkirja (1976 ja 1994) kertoo, että Paanasen säveltämä 42-tuntinen jazzteos Vuoden päivät (The Year) on maailman pisin yhtenäinen sävelkokonaisuus.

Matti Rag Paananen sai usein ideat sinfonioihinsa eksoottisista aiheista, esimerkiksi Robinson Crusoe -sinfonian hän sävelsi vietettyään aikaa samalla saarella, jolle Robinson Crusoe kirjan mukaan haaksirikkoutui. Samoin paikan päällä Amazonjoella Paananen sävelsi WWF:lle albumin Amazon, jota myytiin Amazonian sademetsien suojelun hyväksi. Paananen sävelsi Afrikassa WWF:lle villieläinten suojeluun rahaa keränneen CD-levyn The Sounds of Wild sekä sinfonian The White Maasai’s Jazz Symphony (kantaesitys vuonna 2009). Rag’s Blues Symphony valmistui vuonna 2000, mutta teos jäi Paanasen elinaikana esittämättä. Sinfonian Treasure Island (kahdeksas sinfonia) pianopartituurin Paananen sävelsi Karibianmerellä Grenadassa vuosina 1994-1995. Paanasen säveltämää musiikkia on kuultu elokuvassa Rakastunut rampa (1975) sekä televisiosarjassa Vihreän kullan maa. Lisäksi hän sävelsi musiikkia dokumenttielokuviin, kuten Aleksis Kiven (1984), Elias Lönnrotin (1985) ja Pentti Haanpään (1988) elämänkertaelokuviin.

Matti Rag Paananen.

Esko Favén ohjasi Paanasesta tehdyn dokumenttielokuvan Ompelin säkin iholleni vuonna 1983. Dokumenttielokuva Sinfonia Robinson Crusoelle valmistui vuonna 1986. Matti Rag Paananen kuvasi ja sävelsi ystävästään ”Amazonin erakosta” Pekka Soinista dokumentin Amazonin yksinäisyys vuonna 1987 Perun Pacaya-joella. Paananen teki pitkään huumeidenvastaista valistustyötä vaimonsa Ammin kanssa heidän tyttärensä kuoltua huumausaineiden yliannostukseen 21-vuotiaana vuonna 1987. Konsertteja pidettiin ympäri Suomen, lähinnä kouluissa yli 200. Paananen sai Turun kaupungin taidepalkinnon vuonna 1985 ja hänelle istutettiin oma tammi (tunnistuslaattoineen) vuonna 2018 Turun Samppalinnan puistoon. Valtion taiteilijaeläkkeen Paananen sai vuonna 1999. Matti Rag Paananen kuoli vaikeaan sairauteen 82-vuotiaana. Hänet on haudattu Turun hautausmaalle.

Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (13. osa)

 ”Liikekumppanit” sopivat, että Oscar soittaisi Elmyrille, jos saisi jotakin kaupaksi; samalla he sopivat siitä, että joka tapauksessa he tapaisivat New Yorkissa kahden viikon kuluttua. Seuraavaan kuukauteen Elmyr ei nähnyt eikä kuullut mitään Oscar Herneristä. Kuukauden päästä Elmyr sai Oscar Hernerin puhelimeen, kun hän vastasi Mexico Citystä. Elmyrin tiedusteluun Oscar vastasi: ”Minulla ei ole mitään ilmoitettavaa. En ole myynyt mitään. Jos haluat keskustella kanssani, tule tänne”. Tämän sanottuaan Oscar sulki puhelun.

Taideväärentäjä Elmyr de Hory.

Kun Elmyr soitti toisen kerran hieman myöhemmin vihaisena Oscar Hernerille töistään, tämä vastasi: ”Kuule, epätoivottujen vieraiden ei ole hyvä tulla Meksikoon. Täältä saa vuokrata halvalla pistoolimiehiä.” Oscat oli myynyt Figuuri ja kukka-taulun Meksikossa yhdysvaltalaiselle keräilijälle nimeltä G. David Thompson. Keräilijä maksoi käsirahan ja vei taulun mukanaan Philadelphiaan, kotiinsa. Pian keräilijälle selvisi, että taulu on väärennös. Oscar joutui palauttamaan käsirahan ja sai taulun takaisin, jonka hän seuraavaksi sveitsiläiselle agentille. Agentilta taulu kulki arvostetumman sveitsiläisen taidekauppiaan haltuun. Taidekauppias näytti kuvan ja tarjosi taulua E. Coe Kerrille Knoedlerin nuorimmalle osakkaalle Pariisiin. Taulu myytiin sittemmin Knoedlerilta ja siitä ilmoitettiin Art News Annualissa.

Taidekauppias E. Coe Kerr.

Taidekeräilijä Thompson huomasi saman ilmoituksen lehdessä ja ilmoitti Herrille, että taulu on väärennös, jonka hänkin on kerran hankkinut Meksikosta. Lopulta Kerr joutui hyvittämään taulun hinnan ostajalle. Maalaus palautui Sveitsiin, josta se jälleen kolmen vuoden jälkeen nousi uudestaan tietoisuuteen. Henri Matissen tytär, madame Duthuitin tunnisti taulun väärennökseksi. Tytär ei kuitenkaan aukkottomasti pystynyt todistamaan väitettään, mikä johti ennennäkemättömään kirjeiden vaihtoon mantereiden välillä taideteoksesta. Lopulta kohu vaimeni ja Matissen tytär ei halunnut saattaa Knoedlerin taidegalleriaa huonoon maineeseen.

Vuoden 1956 lopulla Elmyr de Hory halusi lähteä Meksikosta, mutta häntä mietitytti kovasti se, miten hän pääsee takaisin Yhdysvaltoihin. Ensin hän lensi kuitenkin Kanadaan viipyen tuokion Montrealissa. Elmyrin käteisvarat olivat jälleen vähissä. Montrealissa Elmyr kohtasi paljon unkarilaisia, jotka vuoden 1956 kansannousun jälkeen odottelivat siellä pääsyään Yhdysvaltoihin. Elmyr tutustutettiin pariskuntaan, joka omisti jalokivimyymälän. Kun Elmyr mainitse pariskunnalle pienestä taidekokoelmastaan, nämä suosittelivat Elmyrille kanadalaista serkkuaan, joka oli suuren yhtiön johtaja ja keräsi taidetta. Elmyr tapasi pian tämä yritysjohtajan ja esitteli johtajalle piirustuksiaan kansiostaan. Johtaja halusi ensin näyttää piirustuksia asiantuntijoilleen ja Elmyr soitti johtajalle neljän päivän kuluttua. Asiantuntijat olivat pitäneet piirustuksista ja pitivät niitä myös aitoina. Elmyr pyysi niistä 15 000 dollaria, mutta kauppa tehtiin tinkimisen jälkeen 12 000 dollarilla.

Elmyr de Hory valitsi rajanylityspaikakseen vilkasliikenteisen kohdan, Windsorista, Ontariosta, Detroitiin. Matkatavaransa hän lähetti pikarahtina edeltä ja itse hän matkusti taksilla Windsorista Detroitiin. Taksi tietysti pysäytettiin rajalla ja tullimiehet kysyivät henkilöllisyystodistusta Elmyriltä. Tarkastuksessa kesti kymmenen minuuttia. Tarkastaja kysyi ainostaan häneltä, mitä hän halusi nähdä Detroitissa. Tähän kysymykseen Elmyr vastasi, että taidemuseon. Hänelle toivotettiin vain hyvää matkaa. Taksinkuljettaja vei hämmästyneen Elmyrin suoraan taidemuseon ovelle, jossa Elmyr vaelsi päämäärättömästi. Äkkiä Elmyr näki ranskalaisessa kokoelmassa roikkuvan hänen oma väärennös Henri Matissen työstä. Työn oli lahjoittanut museolle joku säätiö.

1950-luvun puolivälin jälkeinen Ranskan impressionististen sekä jälki-impressionististen taideteosten äkillinen arvonnousu hinnoissa näkyi selvästi myös Elmyrin jäljitelmien hintatasossa. Maalauksia liikkui sekä gallerioista yksityisille taiteenomistajille että yksityisiltä omistajilta taidemuseoihin. Elmyrinkin tekemät luomukset levisivät näin tehokkaasti joka puolelle. Samoin hänen teostensa aitouteen uskottiin edelleen useimmiten epäilemättä. Elmyr matkusti Detroitista jonkia ajan kuluttua New Yorkiin, jossa hän huomasi Viidennellä avenuella Brentonin kirjakaupassa käteensä osuneesta Arthur Pfannstielin toimittamasta Modiglianin piirustuksia käsittelevästä kirjasta peräti kolme omaa työtään ja niiden lisäksi vielä kaksi muuta, joiden hän olisi voinut olettaa omiksi töikseen. Erään Elmyrin väärennöksen selityksessä kirjassa kerrottiin teoksen olevan taiteilijan elämän tietyn vaiheen ”ensimmäinen mestariteos”.

Vuodesta 1957 alkaen Elmyr näki hyvin usein omia töitään erilaisten taidekirjojen esittelyissä, vaikka ei varsinaisesti niitä edes etsinyt. Häneltä ei myöskään jäänyt huomaamatta hinnat, joita hänen teoksistaan maailmalla maksettiin. Hinnat olivat nousseet valtavasti siitä, mitä hän oli uskaltanut teoksistaan pyytää myydessään niitä. Vähitellen hänen hienoinen ylpeytensä teosten leviämisestä laajemmalle alkoikin syödä miestä ja häntä alkoi harmittaa, että hän ei ollut saanut teoksistaan suurempia korvauksia. Taidekauppiaita kiinnostivat Elmyr de Horyn mielestä vain valtaisat voittomarginaalit teoksista. Elmyrin mielestä taidekauppiaat olivat vastenmielistä väkeä.

Elmyr de Horysta tuntui viimein ettei hänen tarvinnut katua vähääkään tekojaan. Moraaliset estot, joita alkuun oli paljonkin ollut hänen urallaan, olivat kaikonneet hänestä lähes täysin. Hän tiesi varmasti, että lähes kaikki hänen teoksensa päätyisivät lopulta taidegallerioista kauppiaiden välityksellä joko taidemuseoihin tai varakkaiden henkilöiden yksityiskokoelmiin. Jos joskus kävisikin ilmi, että hänen teoksensa olisivatkin väärennöksiä, lasku niistä menisi taidekauppiaille, koska olivat myyneet väärennetyn teoksen ja niistä saadut rahat tulisi palauttaa ostajalle takaisin. Tämä ajatus kiehtoi jotenkin Elmyr de Horya.

Marilyn Monroe.

Elmyr de Hory tutustui New Yorkissa marokkolaiseen lääketieteen tohtoriin, Josue Corcosiin. Elmyr vuokrasi talon Murray Hilliltä, jossa hän järjesti näyttävät tupaantuliaiset, joissa oli mukana mm. näyttelijätär Marilyn Monroe (oik. Norma Jeane Mortenson, s. 1.6.1926 Los Angeles ja k. 4.8.1962 Los Angeles). Tohtori Josue Corcos toi mukanaan Elmyrin tupaantuliaisiin nuoren miehen, tilaisuudessa epäsiistin taidekauppiaan Fernand Lagrosin (s. 26.1.1931 ja k. 7.4.1983). Tämä tapaaminen oli Elmyrille kohtalokas.

Marilyn Monroen syntymänimi Norma Jeane Mortenson vaihtui pian Bakeriksi äidin mukaan. Marilyn Monroe-nimen hän otti käyttöön taiteilijanimenään vuonna 1946 ja hän virallisti sen vuonna 1956. Monroella oli hyvin rikkinäinen lapsuus; hän vietti usein aikaa orpokodissa tai sijaisvanhempien luona. 16-vuotiaana hän solmi jo ensimmäisen avioliittonsa ja pian sen jälkeen hän aloitti uransa mallina. Ensimmäisen elokuvasopimuksen hän sai vuonna 1946, mutta ensimmäiset elokuvaroolit olivat pieniä. Huomiota saivat enemmän jo elokuvat Asfalttiviidakko ja Kaikki Eevasta, molemmat vuodelta 1950.

Marilyn Monroen komediennen kykyjä ylistettiin mm. elokuvissa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953), Kuinka miljonääri naidaan (1953) ja Kesäleski (1955). Monroesta kehittyi yksi Hollywoodin ja samalla koko maailman palvotuimmista elokuvatähdistä. Hänen etenemistään elokuvauralla oli osaltaan haittaamassa hänen luokittelunsa ”tyhmäksi blondiksi”. Hän opiskeli kuitenkin Actors Studiossa sekä perusti oman tuotantoyhtiön, Marilyn Monroe Productions. Elokuvakriitikot kyllä kehuivat Monroen suoritusta elokuvassa Bussipysäkki (1956) ja hän sai parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon musikaali- ja komediaelokuvan kategoriassa roolisuorituksestaan elokuvassa Piukat paikat (1959).

Marilyn Monroe oli aikanaan naimisissa kolme kertaa: merisotilas James Doughertyn (1942-1946), baseball-tähti Joe DiMaggion (1954) ja näytelmäkirjailija Arthur Asher Millerin (s. 17.10.1915 New York ja k. 10.2.2005 Roxbury, Connecticut) (1956-1961) kanssa. Marilyn Monroen elämää leimasi viimeisinä vuosina useat terveysongelmat, riippuvuudet sekä hankalan työkaverin maine. Marilyn Monroe kuoli vain 36-vuotiaana barbituraattien (rauhoittavia unilääkkeitä) yliannostukseen. Viralliseksi kuolinsyyksi mainittiin ”todennäköinen itsemurha”, mutta onnettomuutta tai henkirikosta ei myöskään ole täysin pois suljettu.

Elmyr de Hory itse kuvasi olosuhteitaan tuolloin näin: ”Kesä kului etupäässä Fire Islandilla, missä olin yleensä Peggy Fearsin vieraana The Pinesissa tai asuin Pinesin purjehdusseuran hotellissa. Jos FBI etsiskeli minua noihin aikoihin, se olisi löytänyt minut helposti – se oli samanlaista kuin sodan loppupuolella, kun olin Berliinistä paettuani Budapestissa ja Gestapon kuviteltiin metsästävän minua. Manhattanissa ollessani otin joka ilta kello seitsemältä ryypyn Plazan baarissa. Fire Islandilla minut tunnettiin hyvin. En koskaan vaivautunut piileksimään. Voi olla että olin pelkästään huoleton, mutta pohjimmalti luulin, etten piitannut asiasta enää pennin vertaa.” 

Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (12. osa) 

Elmyr de Hory empi ehdotusta: ”En ollut tehnyt sellaista aikaisemmin – järjestänyt galleriaan kokonaista väärennösnäyttelyä. Olin kauheassa paineessa. Souzalla oli samaan aikaan suuren meksikolaismaalarin Rufino Tamayon näyttely ja Tamayo itse tuli luokseni sanoen: ’Elmyr, sinun on pakko tehdä se jo yleisönkin takia.’ Niinpä minä myönnyin vasten tahtoani. Kaikki kustannukseni peitettiin ja näyttelyä varten painettiin kaunis luettelo. Museokin halusi järjestää näyttelyn, mutta siellä oli silloin toinen varhaisempien ranskalaisten teosten näyttely. Minua pyydettiin odottamaan, mutta sanoin: ’Voi, olen tänään täällä ja jo huomenna poissa.’ Näin siis paljon paljon vaivaa enkä saanut ainuttakaan työtä myydyksi. Muutamat avajaisvieraat kyselivät hintoja, mutta ne olivat niin korkeat, ettei myymisestä ollut puhettakaan. Meksikossa tuonlaatuiset maalaukset ja niiden hinnat olivat tavalliselle keräilijäjoukolle jotakin aivan uutta. Taulun joka oli yli kahden kolmen tuhannen dollarin hintainen oli oltava Rembrandt. Tietysti oli rikkaitakin perheitä, jotka tiesivät mitä mikin on, mutta nuo ihmiset tekivät luonnollisesti ostoksensa New Yorkissa tai Pariisissa. Näyttely epäonnistui, mutta minä sain paljon julkisuutta rikkaana taiteenkeräilijänä. Se osoittautui myöhemmin pahimmaksi mitä tapahtua saattoi.”

Käteisrahan toivossa Elmyr de Hory – esiintyen Louis E. Raynalina – lähestyi Galleria Proteon omistajaa, Señora Montes de Oca Quijadaa. Elmyr tarjoutui myymään galleristille ”osan kokoelmastaan”, joka koostui etupäässä Modiglianin piirustuksista. Ensimmäinen asia, mihin galleristi kiinnitti huomionsa oli se, että Elmyr oli laskenut hintojaan merkittävästi. Keskimääräinen teoshinta oli 350 dollaria kappaleelta. Gallerian omistajalla alkoi epäilys herätä; miten yhdessä taidekokoelmassa voi olla niin paljon näin halpoja, mutta harvinaisia piirustuksia. Galleristi lähetti kirjeitä Amerikan eri galleristeille ja tässä yhteydessä häneen tietoon tuli, että tarjotut piirustukset muistuttivat vaarallisen paljon väärennössarjaa, joka oli tullut markkinoille New Yorkissa ja Chicagossa.

Elmyr sai lähteä tyhjin käsi tästä galleriasta. Lomamatkan luonne muuttui nopeasti, kun Elmyr joutui paikallisen poliisin kanssa tekemisiin vain kaksi kuukautta Meksikoon saapumisen jälkeen. Mexico Cityn hienoimmassa esikaupungissa asui huvilassaan englantilainen homoseksuaalinen kuusikymmentävuotias mies, joka oli murhattu. Tämä englantilainen mies viihtyi hyvin 18-22-vuotiaiden nuorukaisten seurassa. Yöiseen aikaan miehellä oli tapana saalistaa pahamaineisissa baareissa kaupungilla. Eräänä aamuna mies löydettiin yksin kotoa kuolleena.

Elmyr ei tuolloin taitanut espanjankieltä eikä hänellä ollut tapauksesta alkuun mitään tietoa. Muutaman päivän päästä eräiden cocktailkutsujen jälkeen Elmyr jäi ranskalaisen taidekeräilijän ja ystävänsä Jean-Louisin kanssa keskustelemaan tilaisuuden jälkeen samalla, kun palvelustyttö siivosi kutsujen jälkiä. Ovikello soi ja sisään astui kaksi etsivää, jotka pyysivät Elmyrin mukaansa poliisiasemalle. Elmyr lähti poliisien mukaan Jean-Louisin kanssa. Kyse olikin murhatutkinnasta, vaikka Elmyr oli ensin pelännyt, että poliisit kyselivät hänen henkilöpapereistaan. Elmyr tietysti kiisti tunteneensa englantilaista miestä. Samoin hän kiisti tuntevansa meksikolaista Carlos-poikaa, joka oli epäiltynä murhasta poliisien pidättämänä.

Seuraavaksi poliisit ihmettelivät, miksi Elmyrin nimi ja puhelinnumero oli englantilaisen pienessä muistikirjassa. Tuolloin Elmyr muisti, että hän oli tavannut cocktailkutsuilla englantilaisen miehen ja keskustelun jälkeen antanut tälle yhteystietonsa. Kuulustelut kestivät useita tunteja ja lopulta näytti siltä, että poliisit myös uskoivat Elmyrin tarinaa. Yllätys oli suuri hänelle, kun poliisit kuulustelujen päätteeksi pyysivät Elmyriltä 1 000 pesoa päästääkseen hänet vapaaksi. Elmyr suuttui aluksi, mutta neuvottelujen jälkeen suostui maksamaan 500 pesoa poliiseille. Kun hänet haettiin kolmannen kerran kuulusteltavaksi ja kiristettiin jälleen rahaa, Elmyrin mitta tuli täyteen. Elmyr oli tutustunut Englannin lähettilääseen, Sir Andrew Nobleen, ja tämä suositteli Elmyrille lakimiestä, William O’Dwyeriä, New York Cityn entistä pormestaria ja Yhdysvaltojen entistä Meksikon lähettilästä; O’Dwyer oli myös tutustunut Elmyrin näyttelyyn.

William O’Dwyer rauhoitteli Elmyrin ja lupasi hoitaa asian kuntoon. Viikon päästä asianajaja ilmoitti Elmyrille, että asia on hoidettu ja viranomaiset eivät enää vaivaa Elmyriä. He sopivat tapaamisen, jossa asianajaja esitti Elmyrille 1 000 dollarin laskun. Elmyr ihmetteli, mistä hän oikein maksaa, kun sillä summalla hän olisi voinut maksaa poliiseille kaksikymmentä 500 peson kiristyssummaa. O’Dwyer vastasi: ”Kerronpa teille totuuden, paroni Raynal. Minun oli annettava poliisipäällikölle 500 dollaria siitä, että lupasi jättää teidät rauhaan ja mielestäni ansaitsen vähintään 500 dollaria siitä hyvästä, että systyn vaikuttamaan tuolla tavalla päällikköön. Näin on tapana Meksikossa. Teidä on opittava pitämään varanne.”

Elmyr tyytyi siihen, mutta kysyi asianajajalta, ottasiko hän käteismaksun sijaan pienen Renoirin piirustuksen. Asianajaja oli enemmän kuin tyytyväinen järjestelyyn. Elmyr kohtasi Meksikossa samoin itävaltalaisen pakolaisen, Oscar Hernerin, jolla oli oma taidegalleria Calle Iturbidella. Galleristi oli tutustunut Elmyrin näyttelyyn Meksiko Cityssä ja hän oli kovin kiinnostunut Elmyrin kokoelmasta. Hän esitti Elmyrille usein kutsuja kotiinsa. Aikaisemmin galleristi oli omistanut Wienissä antiikkikaupan. Elmyr huomasi pian, että Oscar Herner oli ovela liikemies, joka myös epäili Elmyrin puuhia. Oscar Hernerin muutamat huomautukset saivat tämän vaikutelman Elmyrissä aikaan.

Oscar Herner ehdotti Elmyr de Horylle, että he yhdessä perustaisivat oman taidegallerian. Elmyr kuitenkin luetutti sopimusluonnoksen lakimiehellään – ei kuitenkaan O’Dwyerillä – huomautti lakimies, että Oscar saisi sen mukaan voitot ja Elmyrille jäisi kaikki työ. Elmyr antoi Oscarille puoli tusinaa maalausta Meksikosta lähtiessään myytäväksi. Töiden joukossa oli Miami Beachissa maalattu Henri Matissen jäljitelmä taulusta, jossa tyttö istui pöydän ääressä mimoosamaljakon vieressä. Tätä aihetta Matisse oli maalannut usein ja Elmyr tahtoi maalauksestaan 10 000 dollaria. Väärentäjä oli kehystänyt taulunsa vasta Meksikossa. He sopivat Oscarin kanssa, että kaikki rahat, jotka taulusta menisivät yli 10 000 dollarin olisivat Oscarin palkkiota. Oscar antoi vielä taulusta Elmyrille 2 000 dollaria ennakkomaksua.

Elmyr luki puolenvuoden jälkeen Hollywoodin ja Vinen kulmassa Art News Annual-lehteä, jonka sivulla 22 oli kokosivun ilmoitus ja kuva Henri Matissen öljymaalauksesta nimeltään Figuuri ja kukkia. Ilmoituksessa kuvan yläpuolella luki: Knoedler Galleries, New York. Kiirehtäen Elmyr palasi hotelliinsa, josta soitti Knoedlerille New Yorkiin esiintyen puhelimessa taiteenkeräilijäksi, joka oli nähnyt lehdessä gallerian ilmoituksen. Elmyr tiedusteli kyseisen taulun hintaa. Galleriasta hintaa ei kerrottu hänelle, sillä taulu oli jo myyty. Galleriasta samalla kerrottiin, että ensi kuussa heille oli tulossa toinen, vähän pienempi Matissen öljymaalaus. Tämän hinnaksi arvioitiin noin 60 000 dollaria.

Seuraavaksi Elmyr soitti Oscar Hernerille ja kyseli rahojensa perään. Oscar ilmoitti Elmyrille, että hän ei tiedä mitään kyseisesta kukkamaalauksesta. Samalla Oscar kertoi olleensa Sveitsissä muutama kuukausi aikaisemmin ja jättäneensä ”Matissen öljymaalauksen” Genéveen agentille. Elmyr kysyi, myikö agentti taulun Knoedlerille New Yorkiin. Tästä Oscarilla ei ollut tietoa ja hän rauhoitteli kiihtynyttä Elmyriä lupaamalla heti soittaa Sveitsiin ja sen jälkeen tulla Elmyriä Hollywoodiin tapaamaan. Oscar saapui Kaliforniaan ja kertoi yrittäneensä olla yhteydessä sveitsiläiseen agenttiin tässä kuitenkaan onnistumatta. Elmyr tiedusteli myös mitä kuului Renoirin ”teoksille”, jotka hän oli jättänyt Oscarille välitykseen; olivatko nämä työt myös joutuneet Genéven agentin haltuun. Tähän Oscar vastasi, että nämä ovat edelleen Mexico Cityssä. Oscar edelleen rauhoitteli Elmyriä ja lupasi, että asiat hoituvat kyllä jatkossa. Heti hän suostui maksamaan Elmyrille 3 000 dollaria ennakkoa.

Elmyr otti Oscarin tarjoaman rahan vastaan. Oscar lupasi myös tulla Elmyriä tapaamaan kahden viikon päästä New Yorkiin, josta Oscar jatkaisi sitten matkaansa Genéveen asiaa selvittämään. Oscar puhui tässä tapaamisessa Elmyrin ympäri ja sai Elmyrin luovuttamaan itselleen mukaan Modiglianin ison öljyvärimuotokuvan, kaksi Reinorin uutta pastellityötä sekä muutamia piirustuksia ja vielä toisen pienen Matissen öljytyön. Teosten markkina-arvo liikkui tuolloin noin 300 000 dollarissa. Vielä ennen teosten pakkaamista Oscar kysyi tutkittuaa teoksia Elmyriltä: ”Etkö luule että sinun pitäisi lisätä e-kirjain Matissen nimikirjoitukseen?” Viimeistään tuon kysymyksen jälkeen Elmyr vakuuttui, että Oscar ymmärsi missä hän oli mukana ja mitä hän oli tekemässä. Joka tapauksessa Elmyr lisäsi Oscarin odottaessa tauluun e-kirjaimen.

 Maailman tunnetuin taideväärentäjä Emyr de Hory (11.osa)

Yhdysvalloissa vain vanhaa maalamatonta ranskalaista kangasta ei yksinkertaisesti ollut saatavissa ja toisaalta sopivan ikäiset ranskalaiset öljymaalaukset – niistä värin saisi pois liuottamalla pohjamaalaukseen saakka – olivat turhan kalliita Elmyr de Horylle hankittavaksi. Myös kiilakehykset – puiset kehykset, joihin maalauskangas pingotetaan – varsin erikoisine ranskalaisine nurkkakiiloineen olivat sangen harvinaisia Kansas Cityssä, Dallasissa tai Hollywoodissa. Elmyr de Hory kehitti ratkaisuksi ongelmaan Yhdysvalloissa ennen vuotta 1954 kekseliäästi käyttäen paikallisia kankaita ja kiilakehyksiä. Niin pian kun kangas oli kuivunut hän leikkasi partakoneenterällä kankaan huolellisesti irti kehyksestä, jonka jälkeen Elmyr liimasi maalauksen toisen samankokoisen pingotetun kankaan päälle. Konservaattorit käyttivät tätä samaa menetelmää työssään.

Taideväärentäjä Elmyr de Hory.

Floridassa asuessaan myöhemmin Elmyr de Hory hankki Pariisista yhdet ainoa, mutta aidot ranskalaiset kiilakehykset, josta Elmyr teetätti paikallisella puusepällä useita tusinoita tarkkoja kopioita kehyksestä. Elmyr itse vanhensi teettämänsä kehyspuut tärpätistä, likaisesta pellavansiemenöljystä ja ruskeasta väristä valmistamallaan sekoituksella. Tämän jälkeen Elmyr pingotti kankaan ja teki saman käsittelyn kankaan toiselle puolelle. Maalauksen valmistuttua hän ruiskutti teoksen toiseen kertaan suihkepullolla, joka sisälsi samaa ainetta ohuemmalla sekoituksella.

Elmyr de Horyn elämä Floridan Miami Beachillä oli miellyttävää, jopa liiankin makeaa jatkuakseen; ennusmerkit näyttivät jo siltä, että pian elämä taas muuttuisi. Elmyr oli käynyt muutamaa vuotta aikasemmin chicagolaisen taidekauppiaan, Joseph W. Faulknerin, taidegalleriassa Main Streetillä. Faulknerilla oli galleriansa yhteydessä pieni kirjakauppa, jossa myytiin Pablo Picasson ja Braquen töitä ja Elmyr oli aikaisemminkin käynyt Faulknerin kanssa kauppaa. Elmyr kirjoitti taidekauppiaalle ja ilmoitti, että hän kauppaisi Henri Matissen piirustusta. Taidekauppias tarttui heti syöttiin ja ilmoitti kiinnostuksensa samalla tiedustellen, oliko Elmyrillä muuta kaupattavaa. Elmyr mainitsi omistavansa Modiglianin piirustuksia, joita hän nipun lähettikin taidegalleriaan. Kauppias soitti pian galleriastaan haluten kaikki piirustukset ja hinnat sovittiin puhelimessa; rahat olivat Elmyrillä parissa päivässä.

Taidekauppiaan ruokahalu vain kasvoi ja tiedusteli, oliko Elmyrillä lisää kaupattavaa. Siihen tiedusteluun Elmyrin oli sangen helppo kertoa omistavansa melko ison kokoelman, jota hän ei kuitenkaan kerralla. Taidekauppias ilmoitti, että hänellä on laaja asiakaspiiri, joka näin keväällä olisi halukas sijoittamaan taiteeseen. Elmyr lähetti taas muutamia teoksiaan lisää taidekauppiaalle, joka jälleen pian soitti Elmyrille kysyen teosten hintaa. Lyhyen tinkauksen jälkeen Elmyr myi teokset 7 000 dollarilla; jälleen rahat tulivat Elmyrille nopeasti.

Joseph Faulkner ilmoitti eräänä päivänä soittamalla, että saapuisi lomailemaan helmikuussa 1956 Miamiin ja haluaisi siinä yhteydessä tavata myös Elmyrin. Joseph Faulkner majoittui Fontainebleau-hotellin ylelliseen huoneistoon. Hän tuli ystävänsä kanssa tapaamaan Elmyr de Horya. Uteliaana taidekauppias tutki ympäristöään ja löysi Elmyriltä pienen ”Matissen maalauksen”, jonka halusi välttämättä ostaa. Elmyr pyysi taulusta 10 000 dollaria, mutta taidekauppias ei voinut päättää hintaa heti ja hän pyysi saada taulun mukaansa Chicagoon näytettäväksi. Kauppias tai taulun mukaan vielä kolme piirustusta; viikon päästä taidekauppias soitti ja kertoi taululle löytyvän asiakkaan, mutta hinnaksi Elmyrille jäisi kaikesta 7 500 dollaria. Kaupat lopulta tehtiin sillä hinnalla ja viikon päästä Elmyrillä oli taas rahat saatuna kaupoista. Nyt Elmyrillä oli varoja useita kymmeniätuhansia dollareita, joilla hän mm. vaihtoi vanhan Lincoln Continentalin täysin uuteen, vuoden 1956 malliseen avo-Cadillaciin.

Faulkner oli Chicagossa näyttänyt kaikkia Elmyriltä saamiaan teoksia taideinstituutille, jonka arvion mukaan teokset olivat aitoja. Taidekauppias lähetti samassa kuussa vielä useamman piirustuksen Elmeriltä ostamiaan töitä Delius-galleriaan New Yorkiin näyttelyä varten. Töiden mukana meni myös ”Henri Matissen öljymaalaus”. Kahden viikon jälkeen Delius-galleria ilmoitti kirjeitse, että näyttely peruuntuu, koska ”kaksi Renoirin teosta oli jäljennöksiä, ei alkuperäistöitä”. Galleriasta arveltiin myös, että Modiglianin työt olisivat väärennöksiä. Henri Matissen öljyvärityöstä galleria oli lähettänyt valokuvan Matissen entiselle sihteerille Etelä-Ranskaan ja saanut tältä sähkeessä tietää, että maalaus oli väärennös.

Elmyrin taidekauppiaalle antaman selvityksen mukaan teokset olivat kuuluneet Ray-Paul von Majowskyn budapestilaiseen kokoelmaan, jotka Raynal/Elmyr oli muinoin ostanut pariisilaisen taidekauppiaan välityksellä. Renoirin piirustuskokoelma oli Budapestin museon pysyvässä kokoelmassa, mutta kokoelman pääosa oli jäljennetty faksimilena piirustuspaperille ja sidottu kansioihin. Jokaiseen painolaatan kulmaan oli pakotettu kohoelma. Ne olivat kvaliteetiltaan erinomaisia ja vain leima erotti ne alkuperäisestä. Taidekauppias ryntäsi kiireellä Chicagon taideinstituutin Ryerson-kirjastoon tarkistamaan von Majowskyn kokoelman faksimilejäljennöksiä. Pettymys oli tietysti suuri, kun hän huomasi tulleensa petetyksi.

Taidekauppias oli luonnollisesti Elmyriin yhteydessä, mutta samalla hän korvasi kaikille häneltä näitä teoksia ostaneille täysimääräisesti teosten hinnan ja otti näin tappion itse kannettavakseen. Elmyr oli seuraavana päivänä poistunut Floridasta, kun hän tiesi ja aavisti, mitä tästä seuraisi. Taidekauppias nosti Chicagossa syytteen liittovaltion tuomioistuimessa sillä perusteella, että postia, puhelinta ja lennätintä oli käytetty rikolliseen toimintaan. Lopulta Floridan Daden piirikunnan tuomioistuina antoi Raynal/Elmyrille tuomion, jonka mukaan tämän pankkitili ja tallelokeronsa takavarikoitiin. Näistä kuitenkin saatiin vain muutama sata dollaria takavarikoitua varoja.

Elmyr de Hory pakeni kiireesti Atlantaan Floridasta. Sieltä hän soitteli ystävälleen Jimmy Damionille ja tiedusteli kuulumisia. Silloin hän sai kuulla, että kaksi FBI:n agenttia oli käynyt heidän huoneistossaan Miami Beachissä. Nämä eivät suorittaneet kotietsintää, katselivat vain vähän ympärilleen ja kysyivät, koska Elmyr palaisi takaisin. Elmyrillä ei ollut varaa jäädä FBI:n kanssa tekemisiin, sillä hänellä ei ollut passia ja hän oleskeli Yhdysvalloissa laittomasti. Nyt Elmyr oli takaa-ajettu.

Länsi oli seuraava suunta Elmyr de Horyn avo-Cadillacilla. Matkalla hän joutui korjauttamaan autoa pariin otteeseen, joista toinen osui Little Rockiin, Arkansasin osavaltioon. Eräs hotellinomistaja esitteeli Elmyrin paikkakunnan hienoimman gallerian omistajalle. Elmyr sai galleristille myydyksi kaksi ”Henri Matissen” piirustusta 1 800 dollarilla. Edelleen matka jatkui hitaasti ja kohteena oli jälleen kerran Los Angelesin kaupunki.

Näyttelijä Peter Lawford.

Elmyr kuvaili: ”Asuin ensiksi melko tyylikkäässä huoneistossa kukkuloilla ja muutin sitten Bel Airiin, missä vuokrasin talon nuorelta näyttelijäystävältäni. En ollut muuttanut nimeäni, olin edelleen Elmyr de Hory. Tämä näyttelijä tunsi jokaisen tyypin Hollywoodissa, joten tapasin joitakin kuuluisuuksia. Minusta tuli hyvä ystävä lady Lawfordin, Peter Lawfordin ja Nina Andertonin kanssa, mutta en koskaan myynyt heille mitään, koska he eivät olleet hiukkaakaan kiinnostuneita taiteesta. Pyysi kerran erästä kanadalaista ystävääni viemään Derainin eräänlaisen puolikubistisen asetelma-akvarellin ja Vlaminckin vesivärimaiseman Hatfieldin galleriaan, jonne olin kolme vuotta aikaisemmin myynyt kuuluisan Modiglianin omakuvan. ’Tiedän että saan ne myydyksi Hatfieldille, mutta en ole hänen kanssaan hyvissä väleissä.’ Ystävä jätti työt Hatfieldille ja muutaman päivän päästä sain rahat, noin 1 000 dollaria kummastakin. Kävin myös monta kertaa Santa Barbarassa, missä myin museolle muutamia Matissen piirustuksia.”

André Derain (s. 10.6.1880 ja k. 8.9.1954)

Elmyr sai vihiä, että vanha tuttu taidegalleristi, Frank Perls, Beverly Hillsistä oli tietoinen Elmyrin liikkeistä länsirannikolla. Elmyrin itsesuojeluvaisto ei ollut moitteeton ja hän liian usein luotti puhtaasti onneensa. Maa alkoi taas poltella Elmyrin jalkojen alla ja hän ajatteli: ”Vihasin ajatusta että joutuisin menettämään Los Angelesin markkinat. Se oli Yhdysvalloissa helpoin paikka myydä jotakin.”

Antonio Souzan taidegallerian avajaiset Mexico Cityssä.

Elmyr de Hory päätti pitää hieman lomaa ja poistua maasta. Yhdysvaltain kansalaiset eivät tarvinneet passia etelärajan ylitykseen, joten Elmyr luonnollisesti päätti lähteä Mexico Cityyn. Matkaa varten hän tarvitsi kuitenkin jonkun henkilöllisyyspaperin, joten hän tilasi sellaisen George Albertilta Floridasta. Cadillacin hän myi ja lensi Miamiin järjestämään asiansa ja viikossa hänellä oli henkilöpaperit Louis E. Raynalin nimelle tehtynä. Mexico Cityssä Elmyr vuokrasi tilavan viiden huoneen huoneiston. Parissa viikossa hän tutustui paikalliseen varakkaaseen taidegalleristiin, Antonio Souzaan, joka rohkaisi Elmyriä pitämään oman näyttelynsä kaupungissa.

 Wynton Marsalis & The Jazz Lincoln Center Orchestra

The Jazz Lincoln Center Orchestra.

The Jazz Lincoln Center Orchestra on perustettu vuonna 1988 oman kesäkonserttisarjan Classical Jazz jälkeen. Tuolloin orkesteria johti David Berger. Orkesterin kotisali on New Yorkin Lincoln Centerissä. Vuonna 1991 Lincoln Centerin jazzorkesterin taiteelliseksi johtajaksi kutsuttiin Wynton Learson Marsalis (s. 18.10.1961 New Orleans, Louisiana). Wynton Marsalis palautti orkesterille heti jazzin perinteet ja historian kunniaan; hän toi orkesterille varsinkin pianisti, säveltäjä ja jazzorkesterin johtaja Edward Kennedy ”Duke” Ellingtonin (s. 29.4.1899 ja k. 24.5.1974) musiikkia soitettavaksi.

Duke Ellington.

Vuonna 1992 Big band teki ensimmäisen albuminsa, Ellington Portraits. Seitsemän vuotta myöhemmin The Jaxx Lincoln Orchestra kunnioitti Duke Ellingtonin 100-vuotisjuhlaa omalla albumillaan, Live in Swing City: Swingin’ with the Duke (1999). Orkesteri tuottaa itse albumejaan oman levy-yhtiön, Blue Engine Recordsin, kautta. Vuonna 2011 Wynton Marsalis ja blues- ja rock-kitaristi Eric Patrick Clapton (s. 30.3.1945) esiintyivät yhdessä Jazz at Lincoln Center-konsertissa. Tämä upea konsertti äänitettiin ja julkaistiin 13.9.2011 albumina Play the Blues: Live from Jazz at Lincoln Center.

Trumpetisti Wynton Marsalis.

Tämä Big band esiintyy ahkerasti Wynton Marsalisin johdolla kotisalissaan Lincoln Centerissä New Yorkissa, mutta se kiertää myös kaikkialla Yhdysvalloissa sekä ulkomailla konsertoimassa. Vierailuita se tekee myös kouluihin ja esiintyy mielellään samoin televisiossa. Se esiintyy myös yhdessä sinfoniaorkestereiden kanssa. Orkesteri oli vahvasti mukana Wynton Marsaliksen kaksi ja puoli tuntia kestävässä oratoriossa, Blood on the Field, jonka tilasi Lincoln Center ja teos voitti vuonna 1997 Pulitzer Prize for Music -palkinnon. Palkinnon suuruus on 5 000 dollaria.

George Rupp luovuttaa Wyntonille Pulitzer-palkinnon vuonna 1997.

Oratorion ensi-ilta oli 28.1.1997 Woolsey Hallissa, Yalen yliopistossa, New Havenissa, Connecticutissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun palkinto annettiin jazz-musiikkisävellyksen sisältävälle albumille. Oratorio Blood on the Field kertoo tarinan kahdesta orjasta, Jessestä ja Leonasta, jotka kulkevat vaikeaa matkaansa vapauteen. Tarinassa viitataan siihen, että sen päähenkilöiden yksilöllinen vapaus ja tahdonvapaus on välttämättä ja erottamattomasti kietoutunut yhteisön ja koko kansan voimaantumiseen.

Branford Marsalis.

Wynton Marsalis syntyi pianisti ja musiikinopettaja Ellis Marsalis Jr. Ja Dolores Ferdinand Marsalis’n perheen toisena kuudesta pojasta New Orleansissa. Hän varttui Kennerin esikaupunkialueella. Wyntonin veljeksistä myös saksofonisti, säveltäjä ja kapellimestari Branford (s. 26.8.1960) – Branford on vanhempi veli – sekä rumpali Jason ja pasunisti Delfeayo Marsalis ovat samoin jazzmuusikoita. Trumpetisti ja bändin johtaja Alois Maxwell ”Al” Hirt (s. 7.11.1922 ja k. 27.4.1999) tarjoutui hankkimaan kuusivuotiaalle Wyntonille trumpetin.

Jason Marsalis.

Wynton Marsalis aloitti trumpetin soittamisen 12-vuotiaana. Wynton opiskeli Benjamin Franklin High Schoolissa sekä New Orleans Center for Creative Arts (NOCCA) -koulussa musiikkia. Koulussa hän sai opetusta perinteisempään taidemusiikkiin ja kotona oma isä opetti hänelle jazzinsoittoa. Wynton soitti funck-bändissä sekä Danny Moses Barkerin (s. 13.1.1909 ja k. 13.3.1994) johtamassa marssibändissä. Hän oli ensimmäinen musta muusikko New Orleans Civic Orchestrassa.

Delfeayo Marsalis.

Neljätoistavuotiaana voitettuaan musiikkikilpailun Wynton soitti Franz Joseph Haydnin (s. 31.3.1732 ja k. 31.5.1809) vuonna 1796 sävelletyn trumpettikonserton Es-duurissa New Orleansin filharmonikkojen kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin Wynton soitti konsertissa Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisen konserton nro 2 F-duurissa, BWV 1047. Wynton Marsalis oli yksi nuorimmista musiikinopiskelijoista, kun hänet seitsemäntoistavuotiaana hyväksyttiin Tanglewood Music Centeriin Lenoxissa, Massachusettsissa. Wynton Marsalis pyrki vain kahteen musiikkiopistoon, Julliard Schooliin New Yorkissa ja Northwestern Universityyn Evanstonissa, Illinoisissa; molempiin opistoihin hänet myös hyväksyttiin, mutta hän lähti opiskelemaan Juilliard Schooliin.

Herbie Hancock.

Wynton Marsalis muutti vuonna 1979 New yorkiin opiskelemaan Juilliard Schoolissa, mutta hän lopetti siellä opiskelun vuonna 1982 ilman tutkintoa. Hänen tarkoitus oli jatkaa soittouraansa taidemusiikin parissa. Vuonna 1980 Wynton Marsalis kiersi Euroopassa yhdysvaltalaisen jazzrumpali ja bändinjohtaja Art Blakeyn (s. 11.10.1919 ja k. 16.10.1990) big bandin soittajana. Jätettyään Art Blakeyn kanssa soittamisen vuonna 1982 Wynton Marsalis oli vaihtanut urasuunnitelmansa ja aikoi keskittyä jazzmusiikin soittamiseen. Myöhemmin hän on tunnustanutkin, että soittaminen Art Blakeyn kanssa vaikutti hänen tyylivalintaansa. Ensimmäisen levytyksensä Wynton Marsalis teki Art Blakeyn kanssa ja vuotta myöhemmin Wynton Marsalis liittyi Herbie Hancockin kiertueelle mukaan soittajaksi.

Art Blakey.

Omasta soololevystään Wynton Marsalis allekirjoitti sopimuksen 22.1.1889 perustetun Columbia Recordsin kanssa. Hän perusti vuonna 1982 kvintetin veljensä Branford Marsalis’n, pianisti Kenneth David Kirklandin (s. 28.9.1955 ja k. 12.11.1998), basisti Chatnett Moffettin (s. 10.6.1967 ja k. 11.4.2022) ja jazzrumpali Jeff ”Tain” Wattsin (s. 20.1.1960) kanssa. Branford Marsalis ja Kenny Kirkland lähtivät kolme vuotta myöhemmin äänittämään ja sittemmin vielä kiertueelle englantilaisen Stingin (Gordon Matthew Thomas Sumner, s. 2.10.1951) kanssa, Wynton Marsalis muodosti uuden kvartetin, jossa soittivat hänen itsensä lisäksi pianoa Marthaniel ”Marcus” Roberts (s. 7.8.1963), bassoa Robert Hurst (4.10.1964) ja rummuissa oli jälleen Jeff ”Tain” Watts. Melko pian hänen yhtyeensä laajeni sellaisilla muusikoilla, kuin saksofonisti Wessell ”Warmdaddy” Anderson (s. 1966), pasunisti Wycliffe A. Gordon (s. 29.5.1967), pianisti Eric Scott Reed (s. 21.6.1970), rumpali Herlin Riley (s. 15.2.1957), basisti ja multi-instrumentalisti Reginald Veal (s. 5.11.1963) ja saksofonisti ja klarinetisti Todd Williams.

Sting.

Jos Wyntonilta tiedustellaan muusikoita, jotka ovat vaikuttaneet hänen soittotyyliinsä, hän epäilemättä mainitsee Duke Ellingtonin, Miles Dewey Davisin (s. 26.5.1926 ja k. 28.9.1991), Clark Virgil Terryn (s. 14.12.1920 ja k. 21.2.2015), Harry Sweet Edisonin (s. 10.10.1915 ja k. 27.7.1999), John Birks ”Dizzy” Gillespien (s. 21.10.1917 ja k. 6.1.1993), Jelly Roll Mortonin (Ferdinand Joseph LaMothe, s. 20.9.1890 ja k. 10.7.1941), Charlie Parkerin (s. 29.8.1920 ja k. 12.3.1955), Wayne Shorterin (s. 25.8.1933 ja k. 2.3.2023), Thelonius Sphere Monkin (s. 10.10.1917 ja k. 17.2.1982), Charles Melvin ”Cootie” Williamsin (s. 10.7.1911 ja k.15.9.1985), Ray Willis Nancen (s. 10.12.1913 ja k. 28.1.1976), Maurice Andrén (s. 21.5.1933 ja k. 25.2.2012) ja Adolph John Hofnerin (s. 8.6.1916 ja k. 2.6.2000) sekä Clifford Benjamin Brownin (s. 30.10.1930 ja k. 26.6.1956), Freddie Dewayne Hubbardin (s. 7.4.1938 ja k. 29.12.2008) ja Adolph Sylvester ”Bud” Hersethin (s. 25.7.1921 ja k. 13.4.2013). Wynton Marsalis on vakiinnuttanut asemansa kysyttynä luennoitsijana ja musiikillisena lähettiläänä eri puolilla maailmaa.

 Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (6. osa)

Andrew ja Louise Carnegien (o.s. Whitfield) ainoa lapsi oli Margaret Carnegie Miller (s. 30.3.1897 ja k. 11.4.1990). Margaret toimi vuosina 1834-1973 isänsä kuoleman jälkeen tämän New Yorkin Carnegie Corporation – apurahoja myöntävän säätiön – edunvalvojana. Andrew Carnegie perusti tämän säätiön vuonna 1911. Margaret Carnegie oli vuodesta 1973 aina kuolemaansa saakka vuonna 1990 säätiön kunnia-edunvalvojana.

Margaret ja Roswell hääkuvassa.

Margaret avioitui 22.4.1919 – vain neljä kuukautta ennen isänsä kuolemaa – Roswell Miller Jr. (1894-1983) kanssa Andrew Carnegien New Yorkin kartanossa. Vuonna 1953 Margaret Carnegien avioliitto Roswell Millerin kanssa päättyi avioeroon. Avioerossa Margaret menetti Long Islandin Atlantic Beachin kylän kesämökkinsä. Margaret Carnegie Millerillä oli neljä lasta: Louise, Roswell III, Barbara ja Margaret. Hänellä oli myös kolme lastenlasta: Gail Boggs, Barbara Sanders ja Pamela Morrison Mitchell. Lapsenlapsenlapsia tuli vielä: Andrew Boggs, Morgan Boggs, Laura Draper, Courtney Sweeney ja Dylan Evans. Margaret Carnegie Miller kuoli 11.4.1990 kotonaan Fairfieldissä Connecticutissa 93-vuotiaana.

Vuonna 1910 Andrew Carnegie oli perustanut merkittävän vaikutusvaltaisen rauhanjärjestön, Carnegie Endowment for International Peace. Tähän rauhanjärjestöön Carnegie antoi varoja kymmenellä miljoonalla dollarilla. Vuonna 1899 oli syntynyt myös tarve Haagin rauhankonferenssissa pysyvälle välitystuomioistuimelle, jossa eri valtiot voisivat ratkoa sovittelemalla syntyneitä riitojaan. Ajatus tuomioistuimesta heräsi amerikkalaisen diplomaatin Andrew Dickson Whiten ja venäläisen diplomaatin Friedrich Martensin välisessä keskusteluissa. Nämä kaksi diplomaattia saivat myös Andrew Carnegien vakuuttumaan asiasta ja rahoittamaan tuomioistuinrakennusta 1,5 miljoonalla dollarilla.

Haagin Rauhanpalatsi.

Rauhanpalatsi (holl. Vredespaleis) valmistui Alankomaiden Haagiin vuonna 1913; rakennus on kansainvälisen oikeuden hallinnollinen rakennus. Rakennuksessa sijaitsee kansainvälinen tuomioistuin, pysyvä välitystuomioistuin ja Haagin kansainvälinen oikeuden akatemia. Tämän lisäksi rakennuksessa toimii myös Rauhanpalatsin kirjasto, jossa on yksi maailman merkittävimmistä kansainväliseen oikeuteen keskittyneistä kirjakokoelmista. Valmistumisestaan lähtien Rauhanpalatsissa on pidetty kansainvälisiä rauhankonferensseja, joiden tarkoituksena on mm. säännellä asevarustelua maailmassa.

Andrew Carnegie perusti vuonna 1914, ensimmäisen maailmansodan aattona, Church Peace Unionin (CPU), uskonnollisille, tiedemaailman ja politiikan johtajille tarkoitetun ryhmän. Tämän organisaation kautta Carnegie halusi saada liikkeelle maailman kirkkokunnat, uskonnolliset järjestöt sekä muut henkiset ja moraaliset voimavarat sitoutumaan edistämään moraalista johtajuutta sotien lopettamiseksi lopullisesti. CPU sponsoroi kansainvälistä avajaistapahtumaa, konferenssia, joka järjestettiin 1.8.1914 Bodenjärven rannalla Etelä-Saksassa. Kun kokousdelegaatit matkustivat konferenssiin junalla, Saksa hyökkäsi Belgiaan.

CPU kuitenkin menestyi hankkeissa, vaikka alku olikin kovin vaikeaa. Nykyään sen painopiste on etiikassa ja se tunnetaan paremmin nimellä Carnegie Council for Ethics in International Affairs; se on riippumaton, puolueeton, voittoa tavoittelematon järjestö, jonka tehtävä on olla etiikan ääni kansainvälisissä asioissa. Andrew Carnegielle ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen oli selvästi shokki ja se vaikutti hänen optimistisiin käsityksiin maailmanrauhasta. Vaikka hänen anti-imperialistinen ajattelunsa ja maailmanrauhan edistäminen olivat epäonnistuneet eikä hänen rahastonsa ollut täyttänyt kaikkia odotuksia, kuitenkin hänen uskomuksensa ja ajatuksensa kansainvälisistä asioista olivat auttaneet rakentamaan perustan Kansainliitolle hänen kuolemansa jälkeen.

Mikäli olet kiinostunut enemmän Andrew Carnegien elämästä, voit tutustua hänen henkilökohtaisiin papereihinsa Library of Congressin käsikirjoitusosastolla. Columbian yliopiston harvinaisten kirjojen ja käsikirjoituskirjaston Carnegie-kokoelmat koostuvat seuraavien Carnegien perustamien organisaatioiden arkistoista: The Carnegie Corporation of New York (CCNY); Carnegie Endowment for International Peace (CEIP); Carnegie Foundation for the Advance of Teaching (CFAT); Carnegie Council on Ethics and International Affairs (CCEIA). Nämä kokoelmat käsittelevät pääasiassa Carnegie-filantropiaa ja niissä on hyvin vähän Carnegieen liittyvää henkilökohtaista materiaalia. Catnegie Mellon University ja Pittsburghin Carnegie Library hallinnoivat yhdessä Andrew Carnegie -kokoelmaa, joka sisältää digitoituja arkistoja Carnegien elämästä.

Andrew Carnegiella oli elämänsä viimeisinä päivinä keuhkokuume. Ennen kuolemaansa 11.8.1919 hän ennätti itse lahjoittaa 350 695 654 dollaria moniin tarkoituksiin hyväntekeväisyyteen. Carnegien oma elämänohje vauraille ihmisille oli, että he jakaisivat elämänsä ns. kolmeen vaiheeseen: ensimmäisessä vaiheessa kannattaa hankkia itselleen niin paljon tietoa ja taitoa kun se vain on ikinä mahdollista, seuraavassa vaiheessa kannattaa keskittyä varallisuuden keräämiseen kaikilla säällisillä tavoilla, ja kolmannessa vaiheessa kannattaa lahjoittaa hankkimansa varallisuus hyviin tarkoituksiin. Vaikka Andrew Carnegie oli vahvasti mukana hyväntekeväisyydessä, hän piti itsensä kuitenkin erossa uskonnollisista piireistä. Carnegie sai suurta vaikutusta ajatteluunsa englantilaiselta radikaalilta ja liberaalilta valtiomieheltä sekä kveekarilta, John Brightilta (s. 16.11.1811 ja k. 27.3.1889).

John Bright.

Andrew Carnegie kirjasi jo 33-vuotiaana itselleen vuonna 1868 ohjeeksi, että varallisuuden kerääminen on eräs pahimmista epäjumalanpalvonnan lajeista. Minkään muun palvominen, kuin rahan, ei ole yhtä halveksuttavaa. Hän jo tuolloin muistutti itseään, että kannattaisi jäädä 35-vuotiaana eläkepäiville harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, koska ”mies, joka kuolee näin rikkaana, kuolee häpeään”. Carnegie aloitti itse merkittävän hyväntekeväisyystyönsä vasta vuonna 1881, 46 vuoden iässä, jolloin hän lahjoitti kirjaston kotikaupungilleen Skotlannin Dunfermlineen. The Gospel of Wealth -artikkelissaan Andrew Carnegie ohjeisti vauraita ihmisiä, että näiden tulisi käyttää vaurauttaan yhteiskunnan rikastuttamiseen. Samassa artikkelissaan hän ilmaisi samoin myötätuntonsa kiinteistöveroa sekä progressiivista verotusta kohtaan.

Andrew Carnegie vastusti jyrkästi hallituksen sekaantumista kauppaan sekä valtion tukemia hyväntekeväisyysjärjestöjä. Carnegie ajatteli, että pääoman keskittäminen oli välttämätöntä yhteiskunnan edistymiselle ja sitä tulisi rohkaista. Andrew Carnegie kannatti kiihkeästi kaupallista ”parempien selviytymistä” ja yritti saavuttaa suojan liiketoiminnan haasteilta hallitsemalla kaikkia teräksenvalmistusprosessin vaiheita. Carnegien päättäväisyys alentaa tuotantokustannuksia sisälsi myös työvoimakustannusten leikkaamisen. Erityisesti spencerilaisella tavalla Andrew Carnegie väitti, että ammattiliitot estivät luonnollista hintojen laskua nostamalla kustannuksia, mikä esti evoluution edistymistä. Andrew Carnegie näki, että ammattiliitot edustivat harvojen kapeaa etua, kun taas hänen toimintansa hyödytti koko yhteisöä.

Andrew Carnegien mukaan yhteiskunnallinen kehitys nojautui vahvasti yksilöihin, jotka säilyttivät moraalisia velvoitteita itseään ja yhteiskuntaa kohtaan. Tämän lisäksi hän katsoi, että hyväntekeväisyys tarjosi hyvät keinot niille, jotka halusivat parantaa itseään saavuttaakseen tavoitteensa. Carnegie kehotti muita varakkaita ihmisiä osallistumaan yhteiskuntaan lahjoittamalla puistoja, taideteoksia, kirjastoja ja kaikkea muuta sellaista, koska siten yhteisö paransi itseään ja edisti vain kestävää hyvää. Andrew Carnegie vastusti samoin voimakkaasti perinnöllistä varallisuutta. Carnegie katsoi, että varakkaiden liikehiehien pojat olivat vain harvoin yhtä lahjakkaita kuin heidän isänsä. Jättämällä valtavia rahasummia ja omaisuuksia omille lapsilleen vauraat yritysjohtajat tuhlasivat resursseja, joita voitiin käyttää yhteiskunnan hyödyksi. Andrew Carnegiella oli vahva näkemys siitä, että yhteiskunnan tulevat johtajat nousevat köyhien ihmisten riveistä. Carnegie luotti siihen juuri sen vuoksi, että hän oli itse noussut yhteiskunnassa täysin pohjalta lähtien. Hän perusteli näkemystään köyhien ihmisten paremmilla lähtökohdilla sillä, että varattomampi väki piti lapsistaan parempaa huolta ja heille opetetaan myös parempaa työetiikkaa.

Andrew Carnegien jakamat lahjoitukset kuvasivat hyvin hänen käsitystään tavallisten ihmisten auttamisesta. Lahjoitukset kuvastavat edustavuudeltaa kaikkia hänen henkilökohtaisia mieltymyksiään; rakkautta kirjoja, musiikkia, taidetta sekä luontoa kohtaan. Samalla niissä näkyy myös hänen kunnioitus uudistuksia kohtaan, kuten tieteellinen tutkimus, kirjallinen ja tekninen koulutus sekä varsinkin sotimisen lopettaminen. Parhaiten aikalaiset muistivat hänen juuri kirjastojen lahjoittajana. Andrew Carnegie oli myös pohjimmiltaan itsekin sitä mieltä, että tärkeintä hänen lahjoitustoiminnassaan olivat juuri kirjastojen perustamiset ihmisille. Carnegie katsoi, että ihmiskuntaa vaivaaviin ongelmiin oli ainoastaan yksi tehokas lääke ja se oli valaistuminen. ”Tulkoon valo” oli hänen mottonsa, jonka hän myös alkuaikoinaan halusi sijoittaa kaikkiin lahjoittamiinsa kirjastorakennuksiin.

Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (5. osa) 

Andrew Carnegie.

Andrew Carnegien perhe vietti New Yorkin kartanossaan aikaansa yleensä lokakuusta toukokuulle ja kesästä syksyyn perhe asutti usein Skotlannin ylämaalla sijaitsevaa Skibon linnaa. New Yorkin kartanostaan Carnegie hoiti hyväntekeväisyyshankkeitaan; Andrew Carnegiella oli tapana työskennellä omassa työhuoneessaan ja kirjastossaan heti aamusta. Työskentelyn jälkeen hän treenasi kuntosalillaan tai teki kävely tai ratsastusretken Central Parkissa, jonka jälkeen hän otti pienet iltapäivätorkut kartanossaan. Päiväunien jälkeen hän saattoi vielä ottaa vastaan kartanossaan liikevieraita. Kaupunkikartanon palvelushenkilökuntaan kuului noin 25 henkilöä, mutta parhaimmillaan hän työllisti kartanollaan 42 palvelijaa. Henkilökunnan joukossa oli mm. insinöörejä, kokkeja, hovimestareita, avustajia, turvamiehiä, sihteerit sekä autokuljettajat. Aamiaisen ajaksi Andrew Carnegie oli palkannut Walter C. Galen soittamaan kartanon urkuja joka aamu ja säkkipillinsoittoa tarjosi Angus MacPherson. Louise-vaimo osallistui myös aktiivisesti kartanon taloustoimintoihin.

Skibon linna Skotlannissa.

Skibon linna sijaitsee Sutherlandin ylämaan piirikunnassa Skotlannissa, josta on kauniit upeat näkymät Dornoch Firthin luonnonkauniille kansalliselle alueelle. Ensimmäinen merkintä historian kirjoissa Skibon linnasta on sen perustamisesta vuodelta 1211. Alusta lähtien linna on ollut Caithnessin piispojen asuinpaikka. Piispojen asuinpaikkana linna oli vuoteen 1545 saakka, jolloin sen kirkko luovutti John Graylle vahvistaakseen liittoaan voimakkaan perheen kanssa protestanttisen kapinan uhan levitessä kohti pohjoista. Paikan omistajat vaihtuivat usein vuoteen 1772 saakka, jolloin omistajaksi tuli Evan Charles Sutherland-Walker. Linnan kunto oli päässyt jo melko huonoksi, kun vuonna 1897 teollisuusmies Andrew Carnegie teki linnasta yhden vuoden vuokrasopimuksen osto-optiolla.

Sisäkuvia Skibon linnasta.

Carnegie käytti tätä optiotaan vuonna 1898 ostamalla linnan 85 000 punnalla. Linna oli tuolloin hyvin huonossa kunnossa ja Andrew Carnegie käytti lisäksi kaksi miljoonaa puntaa linnan remontointiin. Samassa yhteydessä hän hankki myös maata lisää. Tilan koko kastoi 1 500 neliömetristä yli 5 600 neliömetriin. Linnaan tehtiin samalla myös sisäuimapaviljonki, Loch Ospisdale sekä 9-reikäinen golfkenttä. Myöhemmin linnan osti englantilainen liikemies Peter John de Savary (s. 11.7.1944 ja k. 30.10.2022), joka oli menestynyt öljy-, merenkulku- ja kiinteistöalalla. Hän perusti linnan maille yksityisen jäsenklubin, The Carnegie Clubin. Vuonna 2003 de Savary myi klubinsa amerikkalaiselle liikemiehelle, Ellis Shortille (s. 6.10.1960).

Andrew Carnegie ei kovasti välittänyt New Yorkin kaupungin seurapiirielämästä, mutta hän kutsui mielellään kartanoonsa poliitikkoja ja älymystön edustajia päivällisille. Carnegiet isännöivät mm. sellaisia tapahtumia kartanossaan, kuten isännän veljentyttären, Nancyn häät vuonna 1905, Carnegien omat 25-vuotishääpäivät vuonna 1912, Margaret-tyttären debutanttijuhlat vuonna 1916 sekä Carnegien liikekumppaneiden vuosittaiset tapaamiset. Syntymäpäivänään Andrew Carnegie kutsui usein toimittajia kartanoonsa. Tilaisuudet vieraille pidettiin usein ruokasalissa tai taidegalleriassa; usein nähty puhuja näissä tilaisuuksissa oli Booker Taliaferro Washington (s. 5.4.1856 ja k. 14.11.1915) ja pianistina musiikista yleensä vastasi puolalainen Ignacy Jan Paderewski (s. 18.11.1860 ja k. 29.6.1941). Vieraiden joukossa olivat mm. fyysikko ja kemisti Marie Curie (s. 7.11.1867 ja k. 4.7.1934), kirjailija Mark Twain (oik. Samuel Langhorne Clemens, s. 30.11.1835 ja k. 21.4.1910) sekä useat Yhdysvaltojen presidentit.

Marie Curie.

Vuodesta 1911 alkaen Andrew Carnegie salli paikallisten lasten leikkiä kaupunkikartanonsa puutarhassa. Louisen veli, arkkitehti Henry Davis Whitfield, suunnitteli kartanoon käytävän viherhuoneen ja kuvagallerian välille. Vuonna 1915 anarkisti yritti pommittaa kartanoa, mutta hän onneksi epäonnistui yrityksessään. Andrew Carnegie osti puisen talon Viidennen Avenuen ja 90. Kadun kaakkoiskulmasta vuonna 1917 estääkseen nän kerrostalon rakennuttamisen tälle tontille. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Carnegien perhe lopetti kesäksi muuttamiset Skobon linnaan Skotlantiin. Margaret Carnegie solmi avioliiton Roswell Millerin kanssa New Yorkin kartanossa vuonna 1919.

Margaret Carnegie Miller (s. 30.3.1897 ja k. 11.4.1990).

Andrew Carnegie ehti vielä ennen kuolemaansa ostaa Stockbridgestä, Massachusettista Shadowbrook-nimisen kartanon vuonna 1916 perheelleen kesänviettopaikaksi. Amerikkalainen runoilija ja kirjailija sekä pankkiiri ja yksi Metropolitan Museum of Artin perustaja, Samuel Gray Ward (s. 3.10.1817 ja k. 17.11.1907), osti itselleen vuonna 1844 maata Baldheadin rinteiltä ja rakennutti Shadowbrooksin kartanon paikalle. Tuossa vaiheessa kartano tunnettiin nimellä Oakwood. Vuonna 1892 kartano tuli varakkaan amerikkalaisen kauppiaan, kiinteistökehittäjä, pankkiiri, sukututkija ja hyväntekijä Ansonille Phelps Stokesin (s. 22.2.1838 ja k. 28.6.1913) omistukseen.

Stokes laajensi kartanon maita 610 hehtaariin saakka ja puretti Oakwood-rakennuksen melkein kokonaan – itäsiipeä lukuun ottamatta – sekä rakennutti uuden kartanorakennuksen mailleen. Tämä L-muotoinen kartano valmistui vuonna 1893 ja se tuli maksamaan 500 000 dollaria. Anson Stokes teloi jalkansa ratsastusonnettomuudessa ja jalka jouduttiin amputoimaan. Omista lähti kartanosta vuonna 1898 ja kartano oli tyhjillään vuoteen 1905 saakka. Tuolloin kartanon osti kanadalainen liikemies Spencer Proudfoot Shotterille (s. 1855 ja k. 5.12.1920).

Shadowbrookin päärakennus.

Shotterin velkaiset jälkeläiset myivät kartanon Shotterin kuoleman jälkeen vuonna 1916 Andrew Carnegielle 300 000 dollarilla. Kartanoa pidettiin Carnegien omistuksessa siihen aikaan Yhdysvaltojen toiseksi suurimpana yksityisasuntona. Andrew carnegie kuoli täällä kartanossaan 11.8.1919 ja kolme vuotta myöhemmin kartano myytiin Society of Jesus-yhdistykselle jesuiittapappien koulutuskeskukseksi. Shadowbrookin päärakennus tuhoutui 9.3.1956 tulipalossa, joka vaati kaikkiaan neljän ihmisen hengen. Kaksi muuta talon asukasta kuoli vielä myöhemmin tulipalossa saamiinsa vammoihin. Shadowbrookissa kouluttautunut pappi, Francis Xavier ”Frank” Shea (s. 1926 ja k. 9.7.1977 kirjoitti vuonna 1956 kirjan Shadowbrook-kartanon historiasta ja sen tuhosta, joka vuonna 2009 julkaistiin postuumisti nimellä The Shadowbrook Fire.

Andrew Carnegien kuoleman jälkeen Louise Carnegie osti tyttärelleen ja vävylleen toukokuussa 1920 George McAlpinin talon osoitteessa 9 East 90th Street. Tämä talo kunnostettiin pariskunnalle kodiksi vuoden 1920 lopulla. Millerien ja Carnegien talot olivat sisäisesti yhteydessä – käytävällä, jonka Almus Pratt Evans suunnitteli - toisiinsa, joten Louise Carnegien oli helppo vierailla tyttärensä ja vävynsä luona päivittäin. Tässä vaiheessa Louise Carnegie asui isossa kartanossaan yksin 14 palvelijan kanssa. Louise Carnegie teetätti pienen leikkialueen lastenlapsilleen kartanon puutarhaan.

Andrew Carnegie vaimonsa ja tyttärensä kanssa vuonna 1910.

Leski Louise Carnegie jatkoi New Yorkin kaupunkikartanossaan erilaisten pienten tilaisuuksien ja urkukonserttien isännöintiä. Näihin tapahtumiin kuuluivat mm. Carnegien veljentyttären, Louise Whitfieldin avioliitto vuonna 1927, ompelutuntien järjestäminen, opiskelijaklubin kokoukset, erilaiset monet muut tilaisuudet ja konsertit. Kartanoasuma-alueen kehitys jatkui myös Andrew Carnegien kuoleman jälkeen. Kartanon ja sitä vastapäätä sijainneen Kahnin talon rajoitukset vain asuinkäyttöön poistuivat vuonna 1934; tuolloin Kahnin omistama talo myytiin Convent of the Sacred Heart -tyttökoululle. Louise Carnegie asuin kaupunkikartanossaan kuolemaansa 24.6.1946 saakka.

Louise Carnegien kuoleman jälkeen kartano siirtyi testamentti lahjoituksena New Yorkin Carnegie Corporationille. Kartano säilyi ennallaan ja sitä ylläpitivät välttämätön henkilöstö sekä perheen taloudenhoitaja, Alexander Morrison. Kartanorakennusta yritettiin tarjota vuokralle Yhdistyneiden Kansakuntien sihteeristölle toimistoiksi loppuvuodesta 1946. Tarjous uusittiin YK:lle vielä vuonna 1948, mutta YK ei koskaan tullut vuokralaiseksi kartanoon.

Carnegie Corporation vuokrasi tammikuussa 1949 sekä Carnegien kartanon että Millerien kodin New York School of Social Workille 21 vuoden sopimuksella, johon liittyi lisäksi mahdollisuus jatkaa sopimusta. Edgar I Williams suunnitteli rakennuksille 140 000 dollarin kunnostukset. Carnegie Corporation toimitti New Yorkin rakennusministeriölle muutossuunnitelmat 11.2.1949 ja rakennus suljettiin kunnostustöiden vuoksi kaksi viikkoa myöhemmin. Kunnostustyöt rahoitti New Yorkin Community Service Society.

Kartanon keittiöstä tehtiin kahvila ja taidegalleriasta luentosali. Alkuperäinen pähkinäpuuportaikko varastoitiin ja korvattiin suljetulla portaikolla. Kartanon toisenkerroksen makuuhuoneet muutettiin luokkahuoneiksi. Kolmas kerros toimi hallinnon toimistotiloina ja ylin kerros tehtiin tiedekunnan toimistoksi. Kirjasto säilyi kirjastohuoneena ja Carnegie Corporation toivoi, että ensimmäisen kerroksen urut säilytettäisiin omalla paikallaan. Myös Carnegien työhuone ja yksi hänen muotokuvansa saivat jäädä taloon paikalleen. School of Social Work muutti uudistettuun rakennukseen 5.10.1949. Samassa kuussa asennettiin rakennuksen ulkoseinään kartanon muistolaatta muistuttamaan asuinpaikasta ja kartanon asukkaista.