Maarit Hurmerinta (o.s. Äijö)

Maarit Tampereen Viikinsaaressa.

Maarit Äijö hakeutui kotikulmillaan muusikkokavereiden seuraan bändiharjoituksiin mukaan aluksi kuuntelemaan ja sitten myös laulamaan. Harakiri-bändi treenasi tikkurilaisessa autotallissa; eräänä kauniina kesäsunnuntaina harjoituksiin löysi tiensä pianisti Curre Boucht, joka ihastui Maaritin laulusta niin paljon, että liittyi bändiin soittamaan. Curre oli vakuuttunut Maaritin laulusta, että halusi tehdä siitä demonauhoituksen, jonka hän sittemmin toimitti levy-yhtiöön Atte Blomille perjantaina kuunneltavaksi. Atte Blom kuunteli demonauhan ja vaikuttui heti Maaritin suorituksesta; hän pyysi heti maanantaina Currea tuomaan Maaritin levy-yhtiö Lova Recordsiin Pitäjänmäelle. Yhtiön kuuluisan logon suunnitteli vuonna 1970 graafikko-kirjailija Harri Manner.

Atte Blom.

Levy-yhtiö Love Records Oy:n perustivat vuoden 1966 lokakuussa toimittaja Artto Anders ”Atte” Blom (s. 12.6.1943 Helsinki), säveltäjä, sovittaja ja tuottaja Henrik Otto Donner (s. 16.11.1939 Tampere ja k. 26.6.2013 Pietarsaari) ja rumpali Kurt Christian ”Chrisse” Schwindt (s. 14.3.1940 Helsinki ja k. 12.10.1992 Helsinki). Perustajat kokoontuivat tuolloin Kivelän sairaalan tupakkahuoneena toimineessa wc:ssä, koska Atte Blom oli tuolloin sairaalassa hoidettavana. Love Records oli Suomen tärkein vaihtoehtoisen ja kaupallisesti marginaalisen musiikin tarjoaja 1970-luvulla. Levy-yhtiö teki konkurssin vuonna 1979. Levy-yhtiön ensimmäinen julkaisu oli säveltäjä Kaj Oskar Chydeniuksen (s. 16.10.1939 Kuusankoski) albumi, Lauluja, vuonna 1966. Love Records ennätti julkaista 384 LP-levyä musiikkia. Sen tunnetuimpia levyttäviä artisteja olivat mm. Juice Leskinen, Hurriganes, Kaseva, Hector, Dave Lindholm, Pelle Miljoona, Pekka Pohjola, Royals, Leevi and the Leavings, Pekka Streng, Tasavallan Presidentti, Wigwam, Maarit Hurmerinta, Mikko Alatalo, Pepe & Paradise, M. A. Numminen, Pihasoittajat, Kari Peitsamo, Rauli ”Badding” Somerjoki, Agit Prop, KOM-teatteri, Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen, Aulikki Oksanen ja Arja Saijonmaa.

Kurt Christian ”Chrisse” Schwindt.

Samassa osoitteessa, Arinatie 8:ssa Pitäjänmäellä, missä levy-yhtiö Love Records Oy toimi oli myös legendaariset Finnvoxin studiot; näissä studioissa on tehty vuosien saatossa paljon tunnettua musiikkia Suomessa. Maaritin ensikäynnin aikana Finnvoxin isossa B-studiossa äänitti Wigwam levyään ja Maarit sai seurata idoleittensa työskentelyä samalla kertaa. Käynnin aikana Atte Blom teki Maaritille selväksi, että Love Records Oy haluaa tehdä Maaritille pikäsoittolevyn, jonka Atte Blom ja Otto Donner tuottaisivat.

Henrik Otto Donner.

”Levy-yhtiö ei ole mikään sukkatehdas. Lopputulos ei ole se levy tai kasetti, vaan se henkinen omaisuus, mikä siellä urissa on.” Näin lausui muinoin Henrik Otto Donner, suomalainen muusikko, musiikkivaikuttaja, säveltäjä, sovittaja ja Teoston pitkäaikainen puheenjohtaja (1994-2006). Hän yhdisti musiikkiprojekteissaan pop- ja rock-musiikkia, jazzia, uutta taidemusiikkia, elektronista musiikkia sekä iskelmää. Donner aloitti uransa vuonna 1958 Ossi Aallon orkesterin jazztrumpetististina Tampereella. Samanaikaisesti hän aloitti sävellysopinnot Sibelius-Akatemiassa Joonas Kokkosen (s. 13.11.1921 Iisalmi ja k. 2.10.1996 Järvenpää) ja Nils-Erik Fougstedtin (s. 24.5.1910 Raisio ja k. 12.4.1961 Helsinki) ohjauksessa. Donner jatkoi tämän jälkeen opintojaan säveltäjä György Ligetin opissa Wienissä ja Siemensin elektronisen musiikin studiossa Münchenissä. Donner toimi Love Records Oy:n toimitusjohtajana vuosina 1966-1969.

Ossi Aallon sekstetti.

Henrik Otto Donner oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäinen aviopuoliso oli vuosina 1962-1975 kuvanveistäjä Christina Margaretha Schulman ja toinen puoliso oli vuodesta 1975 lähtien Irina Martina (o.s. Lillas ent. Winquist). Henrik Otto Donnerilla on kaikkiaan viisi lasta. Donnerin oli tarkoitus aloittaa purjehduskausi Alholman satamasta, Pietarsaaresta ja purjehtia Hankoon. Hänet löydettiin kuolleena oman veneensä vierestä Pietarsaaresta kesäkuussa 2013. Henrik Otto Donnerin sävellystuotanto on laaja; siihen sisältyy mm. toistatuhatta laulua sekä jazz-sävellyksiä, kuorokappaleita, elokuvamusiikkia ja näyttämömusiikkia.

Maarit otti pianotunteja venäläiseltä neiti-ihmiseltä. Opettajalla oli pitkä ja paksu lyijykynä, jolla hän napautti soittajan sormia, jos asiat eivät soitossa menneet hyvin. Maarit kuitenkin pärjäsi opettajansa kanssa soittotunneilla, mutta kylällä oli useita muita lapsia, jotka jättivät ankaran ja vaativan opettajan vuoksi soittotunnit tai vaihtoivat toiseen instrumenttiin. Maaritin soittotunnit loppuivat lähinnä perheen sisäisten katastrofien vuoksi.

Ilkka Johannes Lipsasen (Danny, s. 24.9.1942 Pori) D-Tuotanto oli myös hyvin kiinnostunut Maaritista artistina, mutta Maarit kieltäytyi yhteistyöstä, sillä hän halusi tehdä vain omaehtoista musiikkia. Danny ei tästä tietysti pitänyt vaan suutahti asian vuoksi. Tapaamisessa D-Tuotannossa Maarit hoiti asian siten, että hän pyysi niin kovan palkkion, että sitä pidettiin pöyristyttävänä. Maarit ei hetkeäkään halunnut mennä D-Tuotantoon mukaan, koska hän halusi vaikuttaa omaan uraansa ja musiikkiinsa musiikkiurallaan. Maaritin ensimmäinen single tuli ulos heinä-elokuussa 1972; levyn A-puolella oli Maaritin oma sanoitus, Aamun tulo, jonka sävellyksen oli tehnyt James Francis ”Jim” Pembroke (s. 27.1.1946 Lontoo ja k. 8.10.2021 Kansas City, Missouri, Yhdysvallat). Singlen B-puolella oli laulu Nyt olen tullut maailmaan, joka on käännösversio Carole Kingin (s. 9.2.1942) Home again-kappaleesta. Mainos-TV markkinoin 30.12.1972 näyttävästi Maaritin ensilevyä Vuoden 1972 parhaat äänilevyt-ohjelmassa.

Simo Salminen.

Urpo "Upi" Sorvali.

Maarit lopetti samana syksynä päivätyönsä Tampereen Jalkineessa ja Atte Blom otti Maaritin toimistotöihin Love Recordsiin. Tätä toimistotyötä Maarit teki vuoden ajan levy-yhtiössä. Muusikkoystäviensä kanssa Maarit kasasi yhdessä bändin, jonka nimeksi tuli Afrikan Tähti. Bändissä soittivat Urpo ”Upi” Sorvali rumpuja, Simo Salminen trumpettia, Pekka Pöyry saksofoneja, Pelle Näätänen saksofoneja, Erkki Pekkilä kitaraa ja Ilkka Hanski bassoa. Bändi treenasi hienon ohjelmiston, joka koostui etupäässä soulmusiikista. Upi Sorvalikin kirjoitti bändille paljon kappaleita. Keikkapaikoilla palaute oli alkuun paljon sellaista, että bändille sanottiin: ”Soittakaa oikein kunnon musiikkia!” ja ”Tuollaista musiikkia ei voi kukaan kuunnella, eikä kukaan voi sitä tanssia!”

Helmikuussa 1973 Maarit osallistui Suomen Euroviisukarsintoihin esittämällä kaksi kappaletta, Ampukaa pianisti ja Life Is a Jigsaw Finlandia-talossa. Jälkimmäisen kappaleen säveltäjä oli Seppo Toivo Juhani ”Paroni” Paakkunainen (s. 24.10.1943 Tuusula) ja sanoituksen teki Jim Pembroke. Jazzmuusikko ja säveltäjä Eero Uolevi Koivistoinen (s. 13.1.1946 Helsinki) taas sävelsi kappaleen Ampukaa pianisti ja sen sanoituksesta vastasi kirjailija, runoilija ja kääntäjä Jarkko Aarre Juhani Laine (s. 17.3.1947 Turku ja k. 19.8.2006 Turku). Tämä tilaisuus haluttiin hyödyntää myös levy-yhtiössä; Love Records Oy julkaisi Maaritin laulamista molemmista kappaleista singlet. Ensimmäisellä singlellä A-puolella oli Life Is a Jigsaw ja B-puolella Irina Milanin laulama Song For a Dove. Toisella singlellä A-puolella oli kappale Niin se käy ja B-puolella Ampukaa pianisti.

Syksyllä 1973 Atte Blom ja Henrik Otto Donner alkoivat tehdä Maaritille ensimmäistä albumia yhdessä Maaritin kanssa. Donnerin mukaan meillä oli Suomessa kokonainen kaarti nuoria, aspiroivia rock- ja popmuusikkoja, joista osa sai nimeä hieman myöhemmin. 1960-luvun keskivaiheilta asti elettiin listailmapiirissä. Noin 30 muusikkoa koko Suomessa tekivät kaikki levyjen studiosoitot. Love Recordsin ajatus poikkesi tästä; Donnerin käsityksen mukaan Suomessa oli niin paljon nuoria hyviä muusikoita, että näitä käyttämällä levytyksissä haluttiin murtaa vanhojen soittajien rinki studiomuusikkoina. Näin myös ajan mittaa kävikin.

1960-luvulla ja varsinkin 1970-luvulla tehtiin Suomessa valtavasti käännöskappaleita artisteille. Maaritin ensimmäisen albumin materiaalista oli 50 prosenttia kuitenkin kotimaisten tekijöiden tekemiä kappaleita. Ensimmäiselle albumilleen Maarit valitsi Atte Blomin ja Henrik Otto Donnerin kanssa mm. kappaleet suosikkilaulajiensa ohjelmistosta; Carole Kingiltä ja Stevie Wonderilta. Kingin ohjelmistosta kappaleen Child of Mine ja Wonderin kappaleen You Are the Sunshine of My Life. Suomenkieliset sanat näihin kappaleisiin teki Heikki Veikko ”Hector” Harma (s. 20.4.1947 Helsinki) ja lauluista tuli: Lainaa vain ja Sua ehkä liikaa pomputin. Kappaleet ovat yhä edelleen Maaritin keikkaohjelmistossa.

Henrik Otto Donnerin rooli Maaritin levytyksissä oli lähinnä laulattaminen. Uusilla laulajilla usein esiintyy ilmiötä, että he eivät aina ymmärrä laulun sanoja. Samana päivänä, kun kappaleen Lainaa vain lauluosuutta tehtiin oli Maaritille syntynyt juuri pikkusisko. Donner piti Maaritin tulkintaa Lainaa vain kappaleessa yhtenä Maaritin uran huippukohdista. Heikki Harma teki Maaritin ensimmäiselle albumille muitakin sanoituksia, kuten Kingin kappaleeseen Going Back (Ei eiliseen) sekä Jim Pembroken sävellyksiin Suonsilmä (Sweet Maria) ja Uutisten jälkeen (Resigned to Surrender).

 Maarit Hurmerinta

Maarit Hurmerinta Tampereen Pyhäjärvellä.

Maarit Helena Hurmerinta (o.s. Äijö, s. 10.11.1953 Helsinki) on laulaja, muusikko ja säveltäjä, joka asuu Vantaan Hiekkaharjussa. Maaritin isoisä oli Italian Trinitapolissa 8.11.1887 syntynyt arvostettu huilutaiteilija, säveltäjä ja pedagogi, Michele Orlando (kuollut vuonna 1957). Trinitapoli sijaitsee Kaakkois-Italiassa ja kaupungin kukoistuskausi osui 1000-1300-luvuille. Orlando opiskeli musiikkia kotikaupungissaan, jossa häntä opetti professori Antonio Tonti. Vuodesta 1905 lähtien Michele Orlando soitti huilistina italialaisissa orkestereissa. Hän esiintyi mm. maailmankuulun, ilmiömäisen lahjakkaaksi ja diktatoriseksi kuvaillun italialaisen sellistin ja orkesterinjohtajan, Arturo Toscaninin (s. 25.3.1867 Parma, Italia ja k. 16.1.1957 New York) kiertueella vuonna 1919.

Kapellimestari Arturo Toscanini.

Kuvassa edessä/keskellä Michele Orlando huilunsa kanssa.

Michele Orlando esiintyi orkesterikonserttien huilusolistina mm. synnyinkaupungissaan Trinitapolissa, Malmössä ja Helsingissä. Vakituisemmin hän soitti Rooman ja Pariisin kaupunginorkestereissa. Samaan aikaan Orlandon kanssa Pariisin kaupunginorkesterissa soitti myös italialaisen laulajan, tanssijan ja näyttelijän Catarina Valenten (s. 14.1.1931 Pariisi) isä. Michele Orlando kohtasi Suomen kiertueella vuonna 1914 kauniin Dagmar Brusinin. He rakastuivat ja menivät naimisiin; siten Michele Orlando jäi loppuelämäkseen Suomeen asumaan. Dagmar oli kotoisin Kaivopuiston Ehrensvärdintieltä, mutta Michele Orlandon tavattuaan nuoripari muutti asumaan Rekolaan. Michele Orlando rakensi vielä itsekin Rekolaan omakotitalon, kun tuli sota.

Catarina Valente.

Maarit Hurmerinnan mukaan hän muistaa Dagmar-mummonsa ja Mikko-vaarinsa (Michele) hauskana parina; mummo oli pitkä ja komea nainen, mutta vaari oli lyhytkasvuinen ja hyvin energinen italialainen. Michele Orlando toimi vuodesta 1915 aina eläkeikäänsä vuonna 1951 saakka Helsingin kaupunginorkesterin huilujen äänenjohtajana ja ensimmäisenä soolohuilistina. Samoin Michele Orlando opetti huilunsoittoa vuodesta 1916 alkaen Helsingin musiikkiopistossa, jonka nimi vaihtui vuonna 1939 Sibelius-Akatemiaksi. Huilunsoiton opetuksen ohella Orlando esiintyi mielellään myös kamarimuusikkona, hän sävelsi kaikkiaan viisi sinfoniaa, sarjan huilukonserttoja sekä kamarimusiikkia. Michele Orlandon sävellyskäsikirjoituset säilöttiin Helsingin kaupunginarkistoon yliopiston kirjaston (nyk. Kansallisarkiston) ja Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen vuonna 1998 käynnistämän suomalaisten säveltäjien sävellyskäsikirjoitusten ja henkilöarkistoaineiston kartoitus- ja keruuprojekti Lyyran yhteydessä.

Helsingin kaupunginorkesteri.

Helsingin kaupunginorkesteri 31.5.1928.

Musiikkikirjailija ja -kriitikko Mikko Helistön kirjassa klarinetisti Kusti Aerilan elämänkertakirjassa (Aerila – Kajanuksen klarinetisti) kirjoittaa kirjailija näin: ”20-luvulla tapahtui sekin ihme, että muutamat puhaltajat pääsivät sinfoniakonserttien solisteiksi, ensimmäisenä huilisti Michele Orlando.” Professori Erik Tawaststjerna kirjoittaa samoin Michele Orlandosta seuraavasti: ”Sibeliuksen ohjelma oli täyteen merkitty, kuten yleensä. - - Hän jatkoi samaan tyyliin aina lauantaihin saakka, jolloin piti ensimmäisen konserttinsa täysilukuiselle yleisölle. Ohjelmassa oli kevätlaulu, Belzazar-sarja, jonka Nocturne-soolon soitti Helsingin kaupunginorkesterin erinomainen huilisti Michele Orlando, sekä toinen sinfonia. Sama ohjelma esitettiin sunnuntaina orkesterin matineassa.”

Maarit Äijö.

Maarit on kertonut, että hän alkoi laulaa melodioita jo ennen kuin oppi puhumaan ja hänen mukaansa naapuristossa häntä pidettiin varmaankin vähän kummallisena nähtävyytenä. Michele Orlando havaitsi Maaritin valtavan musikaalisuuden jo tämän ollessa vasta parivuotias. Maarit oli ainoa ihminen Orlandojen omakotitalossa Vantaan Rekolassa, joka sai kuunnella vaarinsa vieressä talon yläkerrassa, kun tämä harjoitteli huilunsoittoa. Mummonsa kanssa Maarit kuunteli myös suorana lähetyksenä vaarinsa soittoa Helsingin kaupunginorkesterissa putkiradiosta Rekolassa. Maarit sai soittaa myös vaarinsa pianolla jo varhain. Michele Orlando vannotti omaisia kuolinvuoteella, että hänen pianonsa täytyy jättää Maaritin käyttöön. Vaarin piano jäikin Maaritin opiskelukäyttöön vaarin kuoleman jälkeen hänen ollessa kuuden ikäinen.

Michele ja Dagmar Orlandon tytär, Conchetta, oli Maarit Hurmerinnan äiti. Conchettan lisäksi Orlandoilla oli myös kaksi muuta tytärtä, Lucrezia – hän työskenteli toimistotehtävissä Helsingin Puhelinyhdistyksessä - ja Dolly. Maaritilla on myös kaksi sisarta, Jaana, joka työskenteli sihteerinä ja lentoemäntänä toiminut Noora. Perheen isä, Rainer, oli ammatiltaan hitsaaja, joka teki monenlaisia hanttihommia, kuten esimerkiksi putkitöitä. Hänen rakas harrastus oli autojen parissa puuhastelu. Conchetta oli nuorempana töissä hetken aikaa Akateemisessa Kirjakaupassa ja Stockmannilla hissityttönä, sillä hän taisi ruotsinkielen. Muuten Conchetta oli kotirouva, joka ei varsinaisesti tehnyt elämänsä aikana juuri muuta. Vuonna 2005 kuollut Conchetta-äiti oli isältään perinyt vahvan musikaalisuuden. Hänen luonteensa oli myös huomattavan kaksijakoinen; parhaimmillaan hän oli maailman ihanin ja huonoimmillaan maailman kauhein ihminen. Valloittava, hurmaava, todella vilkas sekä nuorena todella kaunis, pellavasilmäinen ja käkkärähiuksinen nainen.

Maarit muistaa oman kouluaikansa onnellisena aikana, vaikka hän sai kärsiä koko nuoruutensa omien vanhempiensa alkoholismista. Rainer-isä lähti Maaritin ollessa 14-vuotias merille ja hän pyysi Maarittia pitämään äidistä huolta. Maaritin oli huolehdittava myös pikkusiskostaan, Jaanasta. Vaikeiden kotiolojen vuoksi Maarit muutti jo varhain asumaan isänsä vanhempien luokse. Kerran kotona käydessään Maarit löysi äitinsä melko sekavassa tilassa; äiti oli ottanut 30 Valium-taplettia ja juonut pullollisen Koskenkorvaa. Maarit soitti ystävälleen, jolla oli ajokortti, ja he veivät yhdessä äidin lääkäriin. Vasta kun lääkäri ymmärsi, että Maarit joutui 14-vuotiaana huolehtimaan oman äitinsä hengissä pysymisestä, hän kirjoitti lähetteen Kellokosken suljetulle osastolle. Vaikka tämä tapaus pelasti sillä kertaa äidin hengen ja hän pysyikin hyvän aikaa raittiina, äiti muisti tämän tapauksen ja vihasi lopun elämäänsä tämän tapauksen vuoksi omaa tytärtään.

Maaritin isän, Rainerin, vanhemmat Huugo ja Helena Äijö olivat karjalaisia; he olivat juuri saaneet Karjalaan valmiiksi uuden kotitalon Laatokan rannalle, kun sodan vuoksi täytyi lähteä evakkoon Karjalasta. Sotilaat saapuivat eräänä päivänä Äijöjen taloon, samaan aikaan kun perhe oli valmistelemassa Helenan äidin hautajaisia. Valmistelut olivat jo niin pitkällä, että hautajaisiin oli paistettu jo yli kolmesataa karjalanpiirakkaa. Sotilaat vaativat kuitenkin perheen poistumista kotoaan ripeästi. Helena Äijön äidin ruumis jäi kiireessä saunaan ja sotilaat tuhosivat kaiken arvokkaan. Äijöt ehtivät juuri ja juuri poislähtevään junaan kahden lapsensa kanssa.

Äijön perheen evakkomatka kulki talosta taloon Pohjanmaalla, jonne heidät oli ensin siirretty. Rainer-isä kertoi myöhemmin nöyryyttävistä kokemuksista, kun kukaan ei halunnut perhettä kotiinsa majoittaa. Äijöt olivat käyneet Karjalassa kiertokoulua, jossa olivat oppineet mm. lukemaan. 1950-luvulla Äijön perhe asettui asumaan Vantaan Hiekkaharjulle. Molemmat vanhemmat olivat jonkun aikaan tehtaassa töissä saadakseen pääomaa kerättyä. He halusivat elämän, jossa olisivat omavaraisia. Äijöt perustivat Hiekkaharjulle elintarvikekioskin. Perhe oli ahkera toimissaan ja elintarvikekioskikin oli kiinni vain yhtenä päivänä vuodessa, joulupäivänä. Äijöjen ensimmäinen omakotitalo Vantaalla oli Hiekkaharjun aseman vieressä. Sen jälkeen he ostivat lääkäri Katilan 1940-luvun alussa rakennuttaman puisen omakotitalon Huvilatieltä, Hiekkaharjusta. Perhe asui talon alakertaa ja yläkerta oli vuokralaisten käytössä. Talon pihassa oli saunarakennus ja kotitalon takana oli raakalaudasta rakennettu leikkimökki.

Maarit oli myös välillä isovanhempiaan auttamassa elintarvikekioskilla; ensimmäisen kerran hän on oman muistinsa mukaan ollut kioskilla auttamassa jo kahdeksan vuoden ikäisenä. Maarit myös muutti asumaan isänsä vanhempien taloon teini-ikäisenä. Täällä hän sai rauhassa keskittyä omiin musiikkiharrasteisiin muiden häiritsemättä. Isovanhempiensa talossa Hiekkaharjulla Maarit kuunteli paljon levyiltä musiikkia ja kirjoitti myös tässä talossa ensimmäiset sanoituksensa. 12-vuotiaana Maarit hoiti puolivuotiasta vauvaa, joka oli Jaakko Kaplin, Metsä-Serlan johtajia. Usein nuoruutensa kesät Maarit hankkii rahaa hoitamalla lapsia.

Huonolla palkalla Maarit työskenteli vuonna 1972 tsupparina Tampereen Jalkineessa, joka oli perustanut myymälän Tikkurilaan, Vantaan kauppalaan. Hän sai silloin pian kuulla joltakin kaveriltaan, että Airamin lampputehtaalla saisi ainakin kolme kertaa suurempaa palkkaa. Maarit käveli lampputehtaalle ja pyysi päästä johtajan puheille. Ilmoitettuaan halunsa tulla tehtaalle töihin Maarit sai vastauksen johtaja Puumalaiselta: ”Kuule, tämä on niin kamala työpaikka, että noin nuorta ja nättiä tyttöä en voi ottaa tänne.” Maarit ei antanut periksi, vaan ilmoitti olevansa ahkera ja työtä pelkäämätön. Lopulta hän sai työpaikan lampputehtaalta. Mutta johtaja Puumalasen sanat pitivät paikkansa ja työsuhde kesti vain parisen kuukautta, vaikka palkka olikin kolminkertainen edelliseen työpaikkaan verrattuna.

 Professori Arthur af Forselles ja Majvik (2. osa)

Professori Arthur af Forselles.

Professori Arthut af Forselles oli hyvin kiinnostunut tekniikasta. Siksi hän suunnitteli Majvikin huvilaansa vesijohdot ja asennutti puhelimen jopa uimahuoneeseen ja autotalliin. Af Forselles oli kirurgina erittäin kätevä käsistään. Erään kerran professori poisti langan ja hiilihangon avulla irronneen pultin auton pakoputkesta, kun autonasentaja ei saanut kolisevaa pulttia pois millään. ”Tämähän käy samalla tavoin kuin nielurisojen poisto”, kerrotaan professori Arthut af Forsellesin sanoneen.

Majvikin linnahuvila Kirkkonummella.

Majvikin huvilan rannassa tontin alarinteessä oli navetta, sikala, talli, vahtikoppi sekä uimahuone. Omalle Anna-Maria tyttärelleen professori af Forselles rakennutti tenniskentän tuulilta suojattuun kallionkoloon päärakennuksen pohjoispuolelle. Helsingistä kuljettiin Majvikiin tuohon aikaan junalla tai Adlercreutz-nimisellä laivalla. Arvovieraiden vuoksi juna toisinaan pysäytettiin rantaradalla aivan Majvikin linnahuvilan kohdalla. Majvikin korkea-arvoisia professorin vieraita olivat mm. valtiomiehet Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4.6.1867 Asikainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi), Per Evind Svinhufvud (s. 15.12.1861 Sääksmäki ja k. 29.2.1944 Luukäki), Kyösti Kallio (alk. Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) ja Väinö Alfred Tanner (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19. 4.1966 Helsinki). Väinö Tanner poltti kalliita sikareita, jonka vuoksi professori Arthur af Forselles sai aiheen huomauttaa, että vasemmisto polttaa hyviä ja porvari huonoja sikareita. Majvikissa pelattiin skruuvia hyvin valitussa seurassa.

Väinö Tanner.

Professori Arthut af Forselles osti huvilalleen Majvikiin vuosien kuluessa lisää maata, jota paikkakunnan isännät kävivät hänelle rahapulassaan tarjoamassa. Majvikin huvilalinna siirtyi vuonna 1837 professori Arthur af Forsellesin tyttärelle, Anne-Marielle ja tämän aviomiehelle, Jarl Albert Oskar Weckmanille (s. 25.9.1898 Uleåborg ja k. 23.7.1982 Helsinki). Anne-Mariella ja Jan Albert Oskarilla oli yksi tytär, Marianne Emelie Weckman (s. 29.3.1925 ja k. 14.1.2019 Danderyd, Ruotsi). Professoi Arthur af Forsellesin perhe sekä Weckmanin perhe joutuivat luopumaan tyhjennetystä Majvikin huvilasta. Majvik on Prkkalan alueella, joka Moskovan rauhassa vuonna 1944 vuokrattiin 50 vuoden ajaksi Neuvostoliitolle. Porkkalan vuokra-alueen raja kulki pitkin Espoonlahtea ja nykyisen kehätien ja rantaradan yhtymäkohdasta Humaljärvelle. Rajalinja näkyy vielä metsässä Luoman seisakkeen läheisyydessä. Professori Arthur af Forselles kiinnitti lähtiessään Majvikista huvilan ulko-oveen kuvateoksesta repäistyn sivun, jossa runoilija, opettaja ja toimittaja Johan Ludvig Runebergin (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo) kuvaama Savon ja Karjalan läänin maaherra Olof Wibelius toteaa käsi lakikirjan päällä: ”Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää.”

Olof Wibelius (oik.) kohtaa kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdeni. Albert Edelfeltin maalaus vuodelta 1899.

Venäläisten vuokra-aikana Majvikissa sijaitsi Porkkala sotilastukikohdan viimeisen komentajan, kenraali Sergei Ivanovitš Kabanovin (s. 31.3.1901 Pietari ja k 30.6.1973 Leningrad), joukkojen tiedusteluesikunta vuosina 1951-1956. Majvik on Kirkkonummen korkeimpia maastokohtia – 43 metriä merenpinnan yläpuolella – ja vuoksi Majvikin huvilan päärakennukseen neuvostoliittolaiset sijoittivat tutka- ja radioaseman. Majvikin huvilan rinteessä oli tähystysaukko ja Espoonlahdelle sekä lähistön puihin oli kiinnitetty antenneja. Tiedusteluesikunnan päällikkö piti asuinpaikkanaan ”Lilla villaa” ja Majvikin alueella vallitsi vuokra-aikana kova komento; marssilaulut kaikuivat Espoonlahden toiselle puolelle usein. Neuvostoliitto päätti luopua Porkkalan sotilastukikohdasta Kirkkonummella. Kenraaliluutnantti Sergei Kabanov luovutti Porkkalan suomalaisille 26.1.1956 takaisin. Sergei Kabanov vetäytyi palveluksesta huhtikuussa 1956.

Majvik oli Porkkalan alueen vuokra-aikana osa Neuvostoliiton sotilastukikohtaa vuosina 1944-1956.

Majvikin linnahuvilan päärakennuksen edessä, nykyisen aurinkokellon paikalla, oli neuvostoliittolaisten sotilaiden jättämä pieni patsas, joka muistutti alassuin käännettyä kukkaruukkua. Sen ympärille oli pikkukivistä sommiteltu punainen tähti. Weckmanit nimittivät patsaan ”Stalinin hatuksi”. Neuvostoliiton palautettua vuonna 1956 Porkkalan takaisin Suomelle, Weckmanit muuttivat takaisin asumaan Majvikiin. Professori Arthur af Forselles oli tuolloin kuitenkin jo ennättänyt kuolla vuonna 1953. Vuokralaisten jäljiltä Majvikin linnahuvila oli todella huonossa kunnossa; mm. huvilan kaakeliuunit oli kahta lukuunottamatta poltettu piloille. Weckmanin perhe kuitenkin kunnostutti rakennuksen jälleen asuttavaan kuntoon.

1950-luvun lopulta lähtien Teknisten Liitossa oli puhuttu kurssikeskuksen hankinnasta liitolle. Liiton edustajat olivat kesäkuussa 1974 katsastamassa puheenjohtajansa Matti Huuskosen (s. 1.12.1931 Käkisalmi ja k. 18.12.2006 Tampere) johdolla eräitä myytäviä maa-alueita Karjalohjalla. Illansuussa liiton edustajat poikkesivat paluumatkalla Majvikin linnahuvilalla, kun he olivat saaneet vinkin arkkitehti Aarno Jaakko Juhani Välkepinnalta (1940-2012), että Majvik saattaisi olla myytävänä.

Monivaiheisen kaupankäynnin jälkeen Weckmanit hyväksyivät Teknisten Liiton Majvikin huvilan ostajaksi. Weckmanit toivoivat, että Majvikin alue säilyisi kokonaisena ja ”nuorten ihmisten aktiivisessa käytössä”. Majvikin 15 hehtaarin tila siirtyi syyskuussa 1974 Teknisten Liiton omistukseen. Kahden miljoonan markan kauppahinnasta sovittiin maksettavaksi heti puoli miljoonaa markkaa ja loput muutaman kuukauden kuluttua, sillä Weckmanit halusivat vielä ottaa perunat omasta maastaan.

Majvikin tilalla ja rakennuksissa aloitettiin laajat kunnostustyöt; huvilan päärakennus peruskorjattiin ja entiseen ”Lilla Villaniin” eli Pehtooriin tehtiin luokkatila. Koulutustoiminta Teknisellä Liitolla alkoi tässä rakennuksessa yhdysmieskurssilla huhtikuussa 1975. Henkilökuntaa ja liiton oppilaita varten pystytettiin Majvikin rantaan väliaikainen puurakenteinen rivitalo. Tilan tiet kunnostettiin, metsää hakattiin ja pidettiin raivaustalkoita. Puistoon rakennettiin kuntorata ja vanha Arthur af Forsellesin tyttärelleen rakennuttama tenniskenttä laitettiin kuntoon. Uusi luokkarakennus valmistui vuonna 1977. Rakennuksen luokkahuone ristittiin Arthur af Forsellesin kunniaksi Artturiksi ja alakerran vapaa-ajan tila nimettiin Jarl Weckmanin mukaan tuttavallisesti Jalluksi.

Majvikin rannasta Teknisten Liitto osti lisämaaksi Majbystrand-tilan, jolle liitto rakennutti kolme rakennusta; luokkatila nimettiin Emmaksi af Forsellesin vaimon, Emma Kolsterin kunniaksi, majoitusrakennuksen nimi ”Ragni” viittasi puolestaan af Forsellesien hyvään tuttavaan ja talonmiehen asunto sai nimekseen ”Marin” Anna-Marie Weckmanin mukaan. Uusi päärakennus, kokous- ja kongressihotelli Majvik, valmistui syksyllä 1990 Majvikiin.  

 Professori Arthur af Forselles ja Majvik

Professori Arthur af Forselles.

Lääketieteen ja kirurgian tohtori, Helsingin yliopiston ensimmäinen korva-, nenä- ja kurkkutautien professori, korvaklinikan perustaja, maapäivämies sekä RKP:n kansanedustaja Artur Edvard af Forselles (s. 11.2.1864 ja k. 27.7.1953 Kannus) syntyi Lammilla. Hänen vanhempansa olivat everstiluutnantti, metsähallituksen ylijohtaja, todellinen valtioneuvos Jakob Henrik Alexander af Forselles (s. 26.1.1820 Elimäki ja k. 4.7.1896 Helsinki) ja hänen aviopuolisonsa vuodesta 1857 Emilie Sofie Jacquette Waenerberg. Professori Arthur af Forsellesin sisar oli kuvanveistäjä Sigrid Maria Rosina af Forselles (s. 4.5.1860 Lammi ja k. 16.1.1935 Firenze, Italia). Arthur af Forsellesin aviopuoliso oli vuodesta 1892 lähtien Emma Adéle Kolster (s. 14.6.1869 Helsinki ja k. 26.11.1923 Helsinki). Arthur ja Emma af Forsellesin lapsia olivat Anne-Marie Weckman (s. 24.6.1903 Helsinki ja k. 23.10.1992 Helsinki) ja Artur Fredrik Rudolf Alexander af Forselles (s. 1.11.1893 ja k. 11.6.1906).

Kuvanveistäjä Sigrid Maria Rosina af Forselles.

Vuonna 1883 ylioppilaaksi tultuaan Arthur af Forselles valmistui vuonna 1886 filosofian maisteriksi, lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1888 sekä lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1891. Vuonna 1894 hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Hän teki lukuisia ulkomaisia opinto- ja tutkimusmatkoja Saksaan, Itävaltaan, Ranskaan, Italiaan ja Sveitsiin. Vuonna 1888 valmistuneen Helsingin kirurgisen sairaalan (Kirurgen) apulaislääkärinä Arthur af Forselles toimi vuosina 1892-1895 ja dosenttina vuodesta 1896 lähtien. Vuosina 1907-1929 Arthur af Forselles toimi Helsingin yliopiston korva-, nenä- ja kurkkutautiopin ylimääräisenä professorina. Vuonna 1929 hän erosi täysinpalvelleena virastaan. Hänen organisatorinen panostuksensa varsinkin uuden oppiaineen alkuaikana oli hyvin merkittävä. Af Forselles oli aatelissäädyssä sukunsa edustaja valtiopäivillä vuosina 1897, 1899 ja 1905-1906. Suomen eduskuntaan hänet valittiin kolmen vuoden ajaksi vuoden 1919 vaaleissa RKP:n kansanedustajana.

Arthur af Forselles oli samoin Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1899-1913 ja 1915-1918. Vuonna 1862 perustetun Suomen Yhdyspankin hallintoneuvoston jäsenenä Arthur af Forselles oli vuosina 1913-1917 ja sen jälkeen Pohjoismaiden Yhdyspankin hallintoneuvoston jäsenenä ja puheenjohtajana. Af Forselles toimi myös Vakuutusosakeyhtiö Auton hallituksen puheenjohtajana, Suomen Pankin valtuuskunnan jäsenenä vuosina 1923-1929 sekä Automobiiliklubin puheenjohtajana vuodesta 1920 lähtien. Arthur af Forselles on julkaissut ainakin seuraavia teoksia: Om vår valutas framtid 1921, Kring prisfallet 1930, Om prisfallets föregångare 1931 sekä lukemattomia teoksia korva-, nenä- ja kurkkutaudeista.

Majvikin huvilalinna.

Professori Arthur af Forselles hankki omistukseensa kesänviettopaikaksi 1800-luvun lopulla Majvikin alueen Kirkkonummen Masalasta omalle perheelleen. Hänelle oli tarjottu ostettavaksi kesäpaikkaa Helsingin itäpuolella olevasta Kulosaaresta, mutta professori piti Kulosaaren paikkaa liian suurena alueena tuolloin kaksilapsiselle perheellensä. Majvikin kesäpaikan ensimmäinen rakennus oli ”Lilla villan”, punainen mökki, joka sijaitsi nykyisen päärakennuksen paikalla; täällä mökissä af Forsellesin perhe vietti kesänsä silloin kuin jugendlinnaa rakennettiin Majvikiin. Punaisessa puumökissä Atrhut af Forselles kirjoitti myös väitöskirjansa. Myöhemmin Lilla villan jäi huvilanvartijan asunnoksi. Talvisodan aikana 1939-1940 mökki toimi pommisuojana.

Majvikin huvilan päärakennuksen interiööri.

Historiallisesti arvokkaan linnarakennuksen suunnittelijasta ei ole olemassa täysin varmaa tietoa, mutta arkkitehtina on mahdollisesti toiminut arkkitehti Armas Eliel Lindgren (s. 28.11.1974 Hämeenlinna ja k. 3.10.1929 Kööpenhamina). Armas Lindgren toimi yhdessä asunto- ja ateljeetalo Hvitträskissä Kirkkonummella arkkitehtiystäviensä Herman Ernst Henrik Geselliuksen (s. 16.1.1874 Helsinki ja k. 24.3.1916 Hvitträsk, Kirkkonummi) ja Gottlieb Eliel Saarisen (s. 20.8.1873 Rantasalmi ja k. 1.7.1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat) kanssa. Hvitträsk valmistui vuonna 1902 ja se sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Majvikista Kirkkonummella. Arkkitehti Armas Lindgren piti omaa arkkitehtitoimistoaan vuosina 1905-1929. Hänen kiinnostuksensa suuntautui erityisesti mm. rakennussuojeluun ja hän otti voimakkaasti kantaa esimerkiksi Vanhan Rauman säilyttämisen puolesta. Armas Lindgrenistä tuli vuonna 1902 Taideteollisuuskoulun ensimmäinen taiteellinen johtaja. Arkkitehti Hugo Alvar Henrik Aalto (s. 3.2.1898 Kuortane ja k. 11.5.1976 Helsinki) opiskeli Armas Lindgrenin suojeluksessa vuodesta 1916 ja työskenteli myös Lindgrenin arkkitehtitoimistossa.

Arkkitehti Armas Lindgren.

Majvikissa ja Hvitträskissa on samoja jugend-tyylille ominaisia koristeluja ja ratkaisuja, kuten kooltaan epäsäännölliset ikkunat, kaarevat ikkunoiden yläosat, holvit, runsaasti koristellut pilarit sekä kasvi- ja eläinaiheiset reunuskoristeet seinissä. Rakennusten yhtäläisyyksien vuoksi Armas Lindgrenin arvellaan suunnitelleen myös Majvikin linnarakennuksen. Jugendlinna on sr-suojeltu sen kulttuurihistoriallisen arvon vuoksi. Majvikin linna on oletettavasti rakennettu vuosina 1906-1908. Majvikin linna on rakennettu tontille, jonka koko on 21900 neliömetriä.

Majvikin linnan perustus on tehty graniittijärkäleistä ja talon seinät ovat tiilestä sekä puusta. Linnan torni on muurattu tiilestä. Tiilet tuotiin laivalla Espoonlahden toisella puolella sijainneesta Bastvikin tiilitehtaalta. Bastvik (Saunalahti) on ollut paitsi Muulon kyläosa ja tilan nimi, myös ilmeisesti alun perin ennen kaikkea lähden nimi. Tilannimenä se mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1758 muodossa Bastwik ja tila on edelleen olemassa. Espoonlahteen alkoi syntyä uusia teollisuusyrityksiä, koska Helsingissä alkoi 1860-luvulla voimakas rakentamisen ajanjakso. Espoonlahdesta oli Helsiinkiin samoin hyvä yhteys vesiteitse. Alueesta tulikin Espoon merkittävin teollisuusalue 1800-luvulla. Stenvikin tiilitehdas (Stensvik) valmistui vuonna 1861 ja siellä työskenteli 98 työntekijää vuosisadan vaihteessa.

Nikolajeffin autokauppa oli Hankkian talossa Helsingissä.

Sergei Nikolajetiš Nikolajeff junior tyttärensä Margaretan kanssa.

Majvikin huvilalinnan paikaksi suunniteltiin aluksi paikkaa alempana rinteessä, tulotien varressa isojen kivien luona sijaitsevaa aluetta. Lopulta päädyttiin kuitenkin linnan nykyiseen paikkaan, kallioiselle mäelle sen korkeimpaan kohtaan, jota kutsutaan Bergaksi. Professori Arthur af Forsalles matkusteli hyvin paljon Euroopassa. Hän ajoi Sergei Nikolajetiš Nikolajeff juniorilta (s. 6.5.1878 Helsinki ja k. 30.6.1920 Aix les Bains, Ranska) ostetulla saksalaisella Opel-autollaan Alppien yli Italiaan. Nikolajeff oli venäläistä sukujuurta – kauppiassuku muutti Suomeen 1820-luvulla - edustanut suomalainen kauppias, joka perusti ensimmäisen merkittävän autoliikkeen Suomeen vuonna 1905. Sergei Nikolajeff harrasti nuorena valokuvausta ja pyöräilyä. Koulun käytyään hän toimi myyjänä aluksi vuonna 1862 perustetulla kauppahuone Heinrich Georg Franz Stockmannilla (s. 14.1.1825 Ritzerau, Preussi ja k. 6.1.1906 Bad Kreuznach, Saksan keisarikunta).

Professori Arthut af Forselles oman autonsa kyydissä.

Lukuisilta matkoiltaan professori Arthur af Forselles toi mukanaan tullessaan erilaisia esineitä Majvikiin. Päärakennuksen nykyiset esineet ovat pääosin peräisin Arthur af Forsellesien ajoilta tai Weckmanin suvulta. Esineitten joukossa on mm. 1700-luvulta oleva peili ja yläkerrassa sijaitseva virolainen matka-arkku. Majvikin arvokkaaseen esineistöön kuuluvat myös ruokasalin barokkikalusto ja yli sataosainen Rosenthal-astiasto. Af Forsellesien perheen ja Weckmanien aikana Majvikia käytettiin ainoastaan kesäaikaan ja varkaat siksi vierailivat talviaikaan talossa usein. Varkaiden varalta professori af Forselles rakensi kätevänä miehenä itse taloonsa erilaisia hälytyslaitteita sekä monia salalokeroita, joihin talonväen poissaolon ajaksi kätkettiin arvokkaimmat esineet.

Erääseen tällaiseen salalokeroon kätketyt esineet, joiden joukossa oli mm. Majvikin linnahuvilan piirustukset, säilyivät uskomattomasti vuosina 1944-1956. Piirustuksista ei valitettavasti löydy rakennuksen suunnittelijan nimeä. Tuolloin Porkkalan alue oli vuokrattu Neuvostoliitolle tukikohdaksi ja alueen kunto pääsi tuona aikana pahasti rapistumaan. Poistumiskiireessään Weckmanien taloudenhoitaja työnsi puukenkänsä salalokeroon, jotka hän ilokseen löysi jälleen huvilalle palatessaan. Tästä hän sai aiheen muistella vanhaa sanontaa: ”Minne jätät kenkäsi, sinne palaat myöhemmin.”

Professori Arthur af Forselles oli tukevasti automiehiä.

Arthur ja Emma af Forselles istuttivat Majvikiin harvinaisia puita, pensaita ja muita kasveja päärakennuksen ympäristöön ja muuallekin alkujaan kahdeksan hehtaarin laajuiselle tontilleen. Majvikin alueella kasvaa mm. douglas-mänty, pihtakuusia, kastanjapuita, käärmekuusi ja riippasaarni. Kasveja tuotiin tontille mm. Suomenlinnasta, jonka varuskunnan komentaja, amiraali Studentsky, oli professori Arthur af Forsellesin potilas. Emma af Forselles oli polyteknisen instituutin professorin, Rudolf Kolsterin (s. 13.3.1837 Hamburg, Saksa ja k. 28.10.1901 Helsinki) ja Emma Angelica Kolsterin (s. Noin 1809 ja k. 1900) tytär. Emma harrasti mielellään puutarhanhoitoa ja hän ajatti huvilan mäen päälle hevoskuormittain multaa ja suomutaa kasvualustaksi puutarhalleen. Maata tuotiin Masalan aseman takana olevalta alueelta, jonka professori Arthur af Forselles osti vain tätä tarkoitusta varten.

 Giuseppe Verdin Rigoletto

Säveltäjä Giuseppe Verdi.

Tampereen Oopperassa syksyn 1957 teos oli Giuseppe Verdin Rigoletto. Oopperan johti Tampereella Kansallisoopperan silloinen kuorokapellimestari, wieniläinen Peter Lacovich (s. 2.4.1927 ja k. 3.12.2013 Wien). Lacovich opiskeli Wienin musiikkikorkeakoulussa, josta hän sitten siirtyi harjoittajaksi Grazin oopperaan. Tämän jälkeen Peter Lacovich suoritti kapellimestaritutkinnon ja aloitti vuonna 1949 Wiener Sängerknaben-kuoron yhtenä kuoronjohtajana. Vuosina 1954-1958 ja 1960-1962 Peter Lacovich johti Helsingin tuomiokirkon poikakuoroa Cantores Minoresia. Suomesta Lacovich siirtyi johtajaksi Kölniin, Wiesbadeniin ja Linziin. Vuodesta 1968 lähtien hän opetti Wienin musiikkikorkeakoulussa.

Kapellimestari Peter Lacovich.

Tampereen Oopperan Rigolettoon tuli ohjaajaksi oopperalaulajatar Irja Simola (s. 12.9.1911 Vöyri ja k. 30.7.1971 Helsinki), joka kuului Tampereen Oopperayhdistyksen laulajiin vuosina 1949-1957. Hän oli ensikonserttinsa antanut Helsingissä 9.51933 ja kuulunut vuosina 1935-1948 Suomalaisen oopperan solistikuntaan. Vuosina 1963-1971 hän toimi ohjaajana Suomen Kansallisoopperassa. Vuonna 1957 Irja Simolalla oli ohjaajakokemusta yhden Lepakko-operetin verran.

Mauno Arnold Kuusisto.

Verdin Rigoletton harjoituksia Tampereen Oopperassa järjestettiin yötä myöten ensi-illan lähestyessä, sillä harjoituksia haittasivat pahoin oopperan esiintyjien vakituiset toimet sekä käynnissä ollut aasialainen influenssa. Rigoletton ensi-ilta oli kuitenkin marraskuun puolivälissä Tampereen Oopperassa. Rigoletton tähtirooli oli varattu Tampereella Finlaysonin mallipuusepälle ja lyyriselle tenorille, Mauno Arnold Kuusistolle (s. 3.11.1917 Tampere ja k. 29.8.2010). Kriitikot jopa Helsinkiä myöten ylistivät Mauno Kuusiston suorituksia. Kuusisto vieraili kaksi kertaa Helsingin Kansallisoopperassa. Ensikonserttinsa hän antoi vuonna 1952 Tampereella. Oopperarooleja Kuusistolla oli vuosina 1952-1968; Tampereen Oopperassa Mauno Kuusisto lauloi kaikkiaan 21 operetti- ja oopperaroolia. Yleisradion kantanauhoituksien lisäksi Kuusisto on levyttänyt mm. kappaleet Kertokaa se hänelle (Rodolfo Falvon, 1959), Romanssi (Pjotr Tšaikovski, 1959), Kaunis kotimaani (1959), Kodin kynttilät (1959), Miksi? (Warum?, 1964), Edelweiss (1966), On jossakin (1967), Vaiennut viulu (1971), Lokki (1971) ja Elämäni on lauluni (1971).

Viikkosanomat.

Tauno Pylkkänen kehui Uudessa Suomessa Mauno Kuusiston äänellistä loistoa ja kauneutta. Hän kirjoitti, että kankeus näyttämölläkin oli helpottunut. Martti Vuorenjuuri Helsingin Sanomissa näki Tampereen Oopperan tuottaman Verdin Rigoletton kokonaisuudessaan musiikillisesti varmana teoksena. Erityisesti hän korosti mallipuuseppä Mauno Kuusiston nautinnollisen pehmeää äänen sointia. Helsingistä ei Mantovan herttualle ymmärretty kuitenkaan jakaa stipendejä, joten keväällä 1958 Tampereen Oopperayhdistyksen naistoimikunta jakoi Mauno Kuusistolle 50 000 markan apurahan. Kuusiston apuraha kattoi puolet koko vuoden myönnetyistä apurahoista; toisen puolen jakoivat yhdessä Kalle Lehtomäki ja Heikki Nurminen (s. 1921 ja k. 2002 Lempäälä).

Vuosina 1922-1975 ilmestynyt uutiskuvalehti Viikkosanomat alkoi 1950-luvulla Aatos Juho Michel Erkon (s. 16.9.1932 Helsinki ja k. 5.5.2012 Helsinki) aikana uudistua ja julkaista uudentyyppisiä kuvareportaaseja yhdysvaltalaisen Life-lehden esikuvan mukaisesti. Viikkosanomien toimittaja Kirsti Jaantila teki lehteen monen aukeaman kuvareportaasin Tampereen Oopperan Rigolettosta. Toimittaja Kirsti Jaantila etsi Tampereen Oopperan solistien toiset kasvot. Rigoletton ohjaaja Irja Simola oli luovuttuaan oopperalaulajattaren urastaan kukkakauppias. Suomalaisen Oopperan jätettyään Gilda eli Vera Froloff oli perheenäitinä Kokkolassa. Rigoletton osaa esittävä komeaääninen Heikki Nurminen toimi sähköasentajien esimiehenä, ja hänen neljästä lapsestaan kolme opiskeli musiikkia.

Sulo Saarits.

Mantovan herttuan osaa laulava Mauno Kuusisto oli Finlaysonin mallipuusepänverstaan sorvit jätettyään vaihtanut työmaansa hautaustoimiston hoitajaksi. Nuorena Mauno Kuusisto oli kunnostautunut TUL:n piirimestariksi asti hiihdossa. Simo Haapaniemi lauloi Rigolettossa kreivi Cepranon osan ja hänen siviiliammattinsa oli Takon kartonkitehtaan painokoneensyöttäjä. Sulo Taavetti Saarits (s. 22.2.1911 Luumäki ja k. 25.5.1990 Luumäki) jakoi Simo Haapaniemelle ohjeita laulamiseen. Tampereen Sähkölaitoksen konttoristi Juha Koivisto lauloi ensimmäisessä oopperaroolissaan Tampereella Rigoletton pahasilmäisen rosvon Sparafucilen roolin. Hoviherra Borsan rooliin oli kiinnitetty längelmäkeläinen kansakoulunopettaja Toimi Pietikäinen, joka laulamisensa ohessa harrasti myös keihäänheittoa. Ensimmäisessä oopperaroolissa lauloi myös siurolainen kansakoulunopettaja Antti Hisso osansa hoviherra Marullona. Antti Hisso otti laulutunteja mm. Jorma Huttusen ohjauksessa ja Hisso oli juuri hiljan voittanut Tampereen Oopperan laulukilpailun.

Mezzosopraano Antonietta Toini.

Kotirouva Marja-Leena Aro oli Tampereen Oopperan yksi kokeneimpia solisteja. Hänen roolinsa oli Maddalenan osa. Aron isä toimi Porissa kuoronjohtajana sekä hänen aviomiehensä soitti viulua. Aro opiskeli laulua mezzosopraano Antonietta Toinin (oik. Toini Inkeri Nikander, o.s. Putkonen, s. 5.11.1901 Rauma ja k. 3.7.1990 Tampere) johdolla. Toini oli ensimmäinen suomalainen sopraano, joka lauloi Milanon La Skalassa vuosina 1929 ja 1934. Kreivi Monteronena lauloi oopperassa reserviin siirtynyt yliluutnantti, vartoimisliikkeen konttorinjohtaja Uki Happonen, joka oli Tampereen Oopperan perustajajäseniä sekä oopperan toiminnanjohtaja. Happonen opiskeli musiikkia jo Sortavalassa baritoni ja laulupedagogi Albert Olavi Nyborgin (s. 28.7.1901 Sortavala ja k. 3.7.1962 Helsinki) johdolla. Lauluopintojaa Uki Happonen jatkoi myös Tampereella Kalle Mäkisen koulussa. Kalle Mäkinen toimi Tampereen Pyynikin seurakunnan kanttorina sekä laulunopettajana.

Tampereen Oopperan toiminnanjohtaja Uki Happonen ottaa vastaan Oy Pyynikkin teollisuusneuvos Rosa Aleksandra Salmelinin 100 000 markan lahjoituksen Oopperayhdistykselle täyttäessään 60 vuotta vuonna 1950. 

Giovannan roolin lauloi Rigolettossa Tampereella rouva Raina Savia. Raina Savia oli aikaisemmin esittänyt mm. Mozartin Taikahuilun Yön kuningattarta. Raina Savia oli siviiliammatiltaan laskuttaja. Helena Kujala toimi siviilissä insinööritoimiston toimistoapulaisena ja hän oli ensimmäistä kertaa mukana solistitehtävissä. Hänelle lankesi heti kaksi roolia; hän oli kreivitär Ceprano sekä hän hoiti myös hovipojan tehtävät. Kirjansitoja Tuulikki Sarri sekä suunnitteli että harjoitutti Rigoletton tanssiosuudet.

Baritoni Tito Gobbi.

Giuseppe Verdin Rigoletto on aina tarjonnut kolmelle pääroolin esittäjälle paljon haasteellista ja mielekästä laulettavaa. Varsinkin baritonilaulajille Rigoletton osa on ollut aina hyvä mittapuu. Maailmalla kaikkien aikojen Rigoletto oli varmasti italialainen Tito Gobbi (s. 24.10.1913 Bassano del Grappa, Italia ja k. 5.3.1984), joka opiskeli ensin lakia Pavovan yliopistossa ennen laulajanuraansa. Oopperadebyyttinsä Gobbi teki Count Rudolfin roolissa Vincenzo Bellinin oopperassa vuonna 1935. Milanon La Scala-oopperassa Tito Gabbi debytoi vuonna 1942 ja Covent Gardenissa Lontoossa vuonna 1951. Vanhoilla päivillään Tito Gobbi opetti vielä roolin tulkintaa Suomen kuuluisimmalle Rigolettolle, Usko Samuel Viitaselle (s. 23.2.1928 Orimattila ja k. 6.6.2005 Helsinki). Viitanen opiskeli laulua kotimaassa mm. laulupedagogi Lea Maire Piltin (s. 2.1.1904 Rautjärvi ja k. 5.2.1982 Helsinki) johdolla sekä Italiassa. Vuosina 1959-1981 Viitanen oli kiinnitettynä Suomen Kansallisoopperaan. Usko Viitanen julkaisi vuonna 1985 muistelmateoksensa, Laulujen lunnaat.

Baritoni Titta Ruffo.

Maailmalla muita hyvin kuuluisia Rigolettoja ovat esittäneet mm. italialainen Titta Ruffo (Ruffo Cafiero Titta, s. 9.6.1877 Pisa ja k. 5.7.1953 Firenze), Giuseppe De Luca (s. 25.12.1876 ja k. 26.8.1950), yhdysvaltalainen Leonard Warren (s. 21.4.1911 ja k. 4.3.1960), Sherrill Milnes (s. 10.1.1935 Downers Grovessa, Illinois), Renato Bruson (s. 13.1.1936) ja Leo Nucci (s. 16.4.1942).

Lina Pagliughi.

Rigoletton tyttären, Gildan, roolista muistetaan erityisesti mm. Lina Pagliughi (s. 27.5.1907 ja k. 2.10.1980), Joan Sutherland (s. 7.11.1926 Sydney, Australia ja k. 10.10.2010 Geneve, Sveitsi), Anna Moffo (s. 27.6.1932 Wayne, Pennsylvania, Yhdysvallat ja k. 9.3.2006 New York, Yhdysvallat), Maria Callas (Maria Ánna Sofia Sesilia Kalogeropoúlou, s. 2.12.1923 New York ja k. 16.9.1977 Pariisi) ja Renata Scotto (s. 24.2.1934 Savona ja k. 16.8.2023).

Herttuan Mantuan roolissa Enrico Caruso. 

Rigoletton Mantuan herttuan rooli on kaikkien aikojen kuuluisimpia tenorirooleja mieleenpainuvine aarioineen. Parhaiten maailmalla tästä roolista varmasti muistetaan tenori Luciano Pavarotti (s. 12.10.1935 Modena, Italia ja k. 6.9.2007 Modena, Italia), joka alkoi musiikkia opiskella vakavasti vasta 19-vuotiaana Arrigo Polan (s. 5.7.1919 ja k. 3.11.1999) ohjauksessa. Arrigo Pola antoi köyhän perheen pojalle laulutunteja ilmaiseksi. Arrigo Polan kouluttamia laulajia ovat myös Giuliano Bernardi (s. 21.12.1939 Revanna ja k. 4.6.1977 Revanna), Vincenzo La Scala (s. 26.1.1958 ja k. 15.4.2011) ja Michele Pertusi (s. 12.1.1965 Parma). Muita kuuluisia Mantuan herttuaita maailmalla ovat olleet tenorilaulajat Enrico Caruso (s. 25.2.1873 Napoli ja k. 2.8.1921 Napoli), Johan Jonatan ”Jussi” Björling (s. 5.2.1911 Stora Tuna, Borlänge ja k. 9.9.1960 Tukholma), Giuseppe di Stefano (s. 24.7.1921 Catania, Sisilia ja k. 3.3.2008 Milano) ja Alfredo Kraus Trujillo (s. 24.9.1927 Las Palmas ja k. 10.9.1999 Madrid).

 Giuseppe Verdi, Villa Verdi ja Casa Verdi

Villa Verdi Sant'Agatan kylässä.

Giuseppe Verdi hankki omistukseensa vuonna 1844 Sant’Agatan kylästä – kylä sijaitsi 3,5 kilometriä pohjoiseen Busseton kaupungista – vanhan maatilan. Tila on vain 4,5 kilometriä luoteeseen pienestä Le Roncolen kylästä, jossa Giuseppe Verdi aikoinaan synty. Verdin vanhemmat olivat jo omistaneet tämän talon ja viljelysmaat sen ympäriltä. Vuonna 1848 Giuseppe Verdi alkoi teettää remonttia talossa ja taloon samalla rakentui kaksi lisäsiipeä. Giuseppina Strepponi ja Giuseppe Verdi muuttivat asumaan Villaan vakituisesti vuonna 1851. Koska Giuseppe Verdin omat lapset olivat kuolleet jo nuorina, adoptoi Verdi serkkunsa Maria Filomena Verdin tyttärekseen. Lokakuussa 1879 Maria Filomena Verdi meni avioliittoon Alberto Carraran (1854-1925) kanssa, jonka isä, Angiolo Carara (1825-1904) oli Giuseppe Verdin notaari. Maria Filomena Verdin ja Alberto Carraran avioliitosta syntyi kaksi lasta, Giuseppina (1879-1927) ja Angiolo Carraro.

Giuseppe Verdi istuu talonsa puutarhassa.

Lopulta Villan rakennushanke laajeni niin, että vanhan rakennuksen lisäksi Verdi rakennutti tilalleen täysin uuden huvilan, joka valmistui vuonna 1880. Lisäsiipien eteen rakennettiin terassit. Tilalla oli myös kasvihuoneita sekä kappeli ja vaunuja varten tallit. Giuseppina Strepponin ja Giuseppe Verdin aikana huvilan ympärillä ollutta puutarhaa myös laajennettiin ja sinne istuttettiin paljon puita. Osa vanhoista puista on vieläkin elossa ja puutarhaan istuttettiin joitakin eksoottisia puitakin. Suurimman osan elämästään säveltäjä Giuseppe Verdi asui tällä tilallaan; osan talvista 1862 ja 1863 Verdi vietti Venäjällä La forza del destinon (Kohtalon voima) ensi-iltaa valmistellessa; oopperan ensi-ilta oli Bolshoi Kamenny-teatterissa Pietarissa 10.11.1862. Joskus Verdi talvehti myös Genovassa. Giuseppina Strepponin kuoleman jälkeen vuonna 1897 Giuseppe Verdi vietti enää vähemmän aikaansa tällä maatilallaan. Verdi valvoi henkilökohtaisesti kartanon hallintoa ja johti kannattavaa maatalousyritystä itse.

Villa Verdin alueella vuonna 1900:
seisovat : Teresa Stolz , Umberto Campanari, Giulio Ricordi ja Leopoldo Metlicovitz .
Istuvat : Maria Carrara Verdi , Barberina Strepponi ( Giuseppinan sisko), Giuseppe Verdi ja Giuditta Ricordi (Giulion vaimo).

Villa Verdin interiööri.

Viime aikoihin saakka Villa Verdiä ovat omistaneet neljä sisarusta, jotka ovat Maria Filomena Verdin – Giuseppe Verdin nuorimman serkun – jälkeläisiä. Sisarukset ovat osittain asuneet Villa Verdissä. Villa Verdiä on johtanut vuodesta 2010 lähtien Angiolo Carrara Verdi ja Villa Verdi on ollut ainakin osittain museona. Vieraat ovat voineet tutustua joihinkin talon huoneisiin, joissa kalustus, joitakin Verdin teoksia, kirjoja, maalauksia sekä muuta tavaraa on katsottavana. Carrara Verdin perhe on viimeisen 20 vuoden ajan kamppaillut siitä, mitä Villa Verdin kanssa tehdään. Sisaruksilla ei ole ollut varaa lunastaa toisiltaan itselleen osuuksia, joten he ovat päättäneet laittaa talon myyntiin huutokaupalla. Italian valtiolla on on kuitenkin etuosto-oikeus taloon.

Casa Verdi Milanossa.

Säveltäjä Giuseppe Verdi perusti muusikoita varten vanhainkodin (Casa di Riposo per Musicisti) Milanoon Michelangelo Buonarrotti-aukiolle. Verdi oli rakennuttanut vuonna 1888 täysin varustellun sairaalan paikalliselle väestölle lähelle hänen Villanova sull’Arda-tilaansa. Giuseppe Verdi asettui asumaan Sant’Aagtan kylään keväällä 1851 yhdessä Giuseppina Strepponin, hänen kumppaninsa ja toisen vaimonsa kanssa. Vuonna 1889 Giuseppe Verdi kirjoitti milanolaiselle kustantajalleen Giulio Ricordille (s. 19.12.1840 Milano ja k. 6.6.1912 Milano), että hän oli ostanut suuren viljelemättömän tontin Milanosta Porta Magentan ulkopuolelta, jonne hän aikoi rakennuttaa vanhainkodin. Giuseppina ja Giuseppe Verdi tapasivat arkkitehtia useita kertoja arvioidakseen talohanketta yhdessä sekä parantaakseen talon ominaisuuksia.

Elämänsä loppupuolella Giuseppe Verdi kirjoitti kuvanveistäjäystävälleen Giulio Monteverdelle näin: ”Teoksistani pidän eniten talosta, jonka rakensin Milanoon toivottamaan tervetulleiksi vanhoja laulutaiteilijoita, joita onni ei suosinut tai joilla ei nuorena ollut säästämisen hyvettä. Elämäni köyhät ja rakkaat seuralaiset.” Giupeppe Verdi määräsi vuonna 1895 testamentissaan, että hänen ooppereidensa tuotoilla talo rakennetaan. Talon rakentaminen aloitettiin vuonna 1896 ja Verdin perustama rakennus valmistui 16.12.1899 ja rakennuksen suunnitteli italialainen arkkitehti Camillo Boito (s. 30.10.1836 Rooma ja k. 28.6.1914 Milano). Camillo Boito oli kuuluisan muusikko ja kirjailijan, Arrigo Boiton (s. 24.2.1842 Padova ja k. 10.6.1918), veli ja Giuseppe Verdin hyvä ystävä.

Casa Verdi sisältä.

Camillo Boito opiskeli rakennustaidetta ja kirjallisuutta Venetsiassa ja Padovassa, matkusteli Toscanassa (1856) ja toimi vuosina 1860-1908 arkkitehtuurin professorina Milanon teknillisessä opistossa sekä Museo Poldi Pezzolin johtajana. Camillo Boito oli Milanossa ja Padovassa käytännöllisenä arkkitehtina Museo civicossa Padovassa vuonna 1881 ja uudisti Donatellon alttarin Santossa. Camillo Boito julkaisi merkittäviä kirjoituksia ja tutkielmia varsinkin keskiaikaisesta ja uudemmasta arkkitehtuurista sekä novelleja.

Verdin vanhainkoti Milanossa.

La casa di riposo per musicisti on tyyliltään uusgoottinen rakennus. Talo oli aluksi kaksikerroksinen, mutta taloon lisättiin kolmas kerros vuonna 1930. Giuseppe Verdi perusti vanhainkodin laulajille ja muusikoille, jotka ovat täyttäneet 65 vuotta. Vanhainkodin omistaa Muusikoiden lepokoti – Giuseppe Verdin Säätiö, jolle säveltäjä Verdi lahjoitti talon ennen kuolemaansa. Verdin Säätiön hallinto päättää vanhainkodin asukkaiden pääsystä huomioiden asukkaiden ikä, tarpeet ja taiteelliset ansiot. Giuseppe Verdin toiveiden mukaisesti taloon ei sijoitettu asukkaita ennen hänen kuolemaansa, joka tapahtui vuonna 1901. Syynä Verdin toiveeseen oli, että kenenkään ei tulisi tuntea olevansa säveltäjälle kiitollisuudenvelassa. Casa Verdin talon pihassa on krypta, johon sekä Giuseppina että Giuseppe Verdi ovat haudattu.

Ensimmäiset Verdin vanhainkodin asukkaat muuttivat taloon 10.10.1902; asukkaissa oli viisi miestä ja neljä naista. Nykyisin vanhainkodissa asustaa noin 65 henkilöä. Casa Verdi on historiansa aikana majoittanut noin tuhat taiteilijaa heidän elämänsä viimeisinä vuosina. Vanhainkodin sisustuksessa on käytetty paljon Giuseppe Verdille kuuluneita huonekaluja. Talosta löytyy esimerkiksi vuonna 1871 Verdin oopperan Aidan esityksen johdosta Egyptin hallitsijan Verdille lahjoittamat huonekalut. Kalustuksen joukossa talossa on myös Érard-piano, jota kapellimestari Arturo Toscanini (s. 25.3.1867 Parma, Italia ja k. 16.1.1957 New York, Yhdysvallat) käytti vuonna 1898. Verdin vanhainkodin toimintaa rahoitettiin aluksi Verdin tekijänoikeustuloilla, jotka sille oli määrätty toukokuussa 1900. Vuodesta 1962 vanhainkodin rahoituksesta ovat vastanneet Italian valtio ja muut tukijat.

Kairon kuninkaallinen oopperatalo.

Giuseppe Verdiltä tilattiin juhlahymni 162,25 kilometriä pitkän – nykyään 193,3 km - Suezin kanavan ja Kairon kuninkaallisen oopperatalon avajaisiin vuonna 1869. Kairon kuninkaallinen oopperatalo oli Afrikan ensimmäinen oopperatalo, mutta se tuhoutui valitettavasti tuhoisassa tulipalossa 28.10.1971. Verdi kieltäytyi tehtävästä, mutta seuraavana vuonna Giuseppe Verdi innostui jälleen oopperan säveltämisestä. Vuosina 1863-1879 Egyptiä hallinnut kediivi Ismail (s. 31.12.1830 Kairo ja k. 2.3.1895 Istanbul) tilasi Kairon kuninkaalisen oopperatalon juhlistamaan Suezin kanavan avajaisia. Oopperatalo suunnittelivat italialaiset arkkitehdit Pietro Avoscani ja Rossi. Oopperatalo suunniteltiin 850 hengelle ja talo rakennettiin pääosin puusta. Oopperatalo sijaitsi Egyptin pääkaupungissa Kairon Asbakin ja Ismailyyan kaupunginosien välissä. Lopulta oopperatalon avajaisissa esitettiin Giuseppe Verdin ooppera Rigoletto 1.11.1869.

Egyptin kediivi Ismail pašša tilasi vuonna 1870 Giuseppe Verdiltä oopperan esitettäväksi Kairon kuninkaallisessa oopperatalossa. Giuseppe Verdi pyysi palkkioksi 20 000 dollaria oopperan säveltämisestä ja sen hän myös sai. Verdi sai oopperan aiheeksi Aidan, jonka kediiville suositteli ranskalainen egyptologi ja Kairon Egyptiläisen museon perustaja, François Auguste Ferdinand Mariette (s. 11.2.1821 ja k. 19.1.1881). Oopperan italiankielisen libreton kirjoitti kirjailija Antonio Ghislanzoni (s. Marraskuu 1824 Lecco ja k 1893). Antonio Ghislanzoni kirjoitti kaikkiaan yli 60 librettoa, joista varmasti Aida muistetaan parhaiten.

Antonio Ghislanzoni.

Egyptologi Mariette oli mukana antamassa neuvoja teosta tehtäessä. Giuseppe Verdi kirjoitti Aidan neljässä kuukaudessa ja teos valmistui jo marraskuun puolivälissä vuonna 1870. Preussin ja Ranskan välisen sodan vuoksi teoksen kantaesitys lykkäytyi. Oopperan lavasteet ja puvut valmistettiin Ranskassa ja ne joutuivat melko pitkään odottamaan Pariisissa Kairoon pääsyä. Verdi tutki paljon muinaisten egyptiläisten tapoja ja soittimia teosta säveltäessään. Giuseppe Verdi teetti oopperansa juhlamarssiin kuusi ”aidatrumpettia”, kolme As- ja kolme H-vireistä; nämä soittimet muistuttavat paljon egyptiläisiä soittimia.

Sopraano Teresa Stolz.

Aidan ensi-ilta järjestettiin Kairon kuninkaallisessa oopperatalossa 24.12.1871. Italialainen sopraano Antonietta Pozzoni Anastasi (s. 1847 Venetsia ja k. 8.4.1917) lauloi Aidan nimiosan oopperassa. Oopperan ensi-ilta oli sensaatio ja mm. kriitikko Filippo Filippi mainitsi oopperan olevan Verdin oopperoista paras. Euroopassa nelinäytöksinen Aida esitettiin ensimmäisen kerran Milanon La Skalassa 8.2.1872 ja tämän esityksen säveltäjä Verdi johti itse. Oopperan nimiosan lauloi silloin tšekkiläinen sopraano Teresa Stolz (s. 2.6.1834 ja k. 23.8.1902). Oopperaesityksen päätyttyä säveltäjä Verdi huudettiin 32 kertaa esille ja hänelle ojennettiin norsunluinen tahtipuikko sekä timanttitähti, johon oli Aida-nimi kirjoitettu rubiinilla ja Verdi muilla arvokkailla jalokivillä.

Sopraano Antonietta Pozzoni Anastasi.

Teatro alla Scala Milanossa.