Friedrich Carl von Savigny.

Oikeuden historiallinen koulukunta on 1800-luvulla syntynyt Saksan oikeutta tutkinut oikeusopin suuntaus. Romantiikkaan nojaten oikeuden historiallinen koulukunta painotti oikeuden historiallisia rajoitteita. Koulukunta vastusti aikaisempia luonnonoikeuden ja rationaalisen oikeuden (Vernunftrecht) suuntauksia.

Historiallinen koulukunta pohjautuu Saksan Badenin Lörrachissa syntyneen juristi Gustav Hugon (s. 23.11.1764 ja k. 15.9.1844) ja erityisesti Friedrich Carl von Savignyn kirjoituksiin ja opetuksiin. Luonnonoikeuden koulukunnan kannattajat ajattelivat, että oikeus voidaan löytää vain rationaalisella deduktiolla ihmisluonnosta. Aloitettuaan ensin opiskelunsa Karlsruhessa Gustav Hugo jatkoi opintojaan edelleen lain parissa Göttingenin yliopistossa kolmen vuoden ajan. Tohtorin tutkinnon hän suoritti vuonna 1788 Hallen yliopistossa ja professoriksi hänen nimitettiin vuonna 1792.

Historiallisen koulukunnan perusoletus oli, että oikeutta ei tule tarkastella sattumanvaraisena sääntelyn ryhmittelynä, jonka joku viranomainen on asettanut. Sen sijaan tämä sääntely tulee nähdä kansakunnan vakaumuksen ilmaisuna samoin kuin kieli ja tavat ovat kansakunnan itseilmaisua. Oikeus perustuu yleisen tietoisuuden muotoon nimeltä kansanhenki (Volksgeist). Oikeus voi johtua viranomaisten sääntelystä, mutta useammin oikeus kehittyy orgaanisesti ajan myötä ilman viranomaisten puuttumista asiaan. Jatkuvasti muuttuvilla ihmisten käytännön tarpeilla on erittäin tärkeä rooli tässä jatkuvassa orgaanisessa kehityksessä.

Oikeusjärjestyksen kehittyessä on oikeusoppineiden ammatillinen velvollisuus (merkityksessä työn jakautuminen yhteiskunnassa) perustaa akateemiset työnsä oikeudesta ottamalla selvää kansan tahdosta. Tällä tavoin oikeusoppineet ruumiillistavat yleisen tahdon. Historiallinen koulukunta jakautui romanisteihin ja germanisteihin. Romanistit, joihin myös Savigny kuului, ajattelivat kansanhengen tulevan esille roomalaisen oikeuden reseptiossa. Germanistit (esim. Karl Friedrich Eichhorn, Jacob Grimm, Georg Beseler, Otto von Gierge) taasen näkivät keskiaikaisen saksalaisen oikeuden olevan kansanhengen ilmentymä. Historiallisella koulukunnalla oli merkittävä vaikutus oikeuden akateemiseen tutkimiseen Saksassa. Georg Friedrich Puchta ja Bernhard Windscheid jatkoivat Savignyn aloittamaa romanistista juonnetta johtaen niin sanotun pandektioikeuden syntyyn, joka nähdään käsitelainaoppina (Begriffsjurisprudenz).

Friedrich Carl von Savigny (s. 21.2.1779 Frankfurt am Main ja k. 25.10.1861 Berliini) oli preussilainen juristi ja historioitsija, joka perusti oikeiden historiallisen koulukunnan. Savigny kuului lorrainelaiseen perheeseen, jonka sukunimi on peräisin Charmes´n lähellä olevasta linnasta Moselin laaksossa. Jäätyään 13-vuotiaana orvoksi hänestä huolehti holhooja. Vuonna 1795 hän aloitti oikeustieteen opinnot Marburgin yliopistossa. Hänen opettajiinsa kuuluivat muun muassa saksalaisen rikosoikeuden uudistuksen uranuurtaja Anton Bauer (1772–1843) ja merkittävä keskiajan oikeuden tuntija Philipp Friedrich Weiß. Savigny on yksi oikeuden historiallisen koulukunnan perustajista. Koulukunnalla oli merkittävä vaikutus Euroopassa. Hänen oppilaisiinsa kuului belgialainen oikeushistorioitsija Auguste van Dievoet Hän toimi Jacob ja Wilhelm Grimmin opettajana.

Opiskeltuaan Jenassa, Leipzigissa, Göttingenissä ja Hallessa Savigny palasi Marburgiin, jossa hänet vuonna 1800 promovoitiin tohtoriksi ja jossa hän opetti rikosoikeutta ja pandektioikeutta. Vuonna 1803 ilmestyi hänen kuuluisa tutkimuksensa omistamisoikeudesta, Das Recht des Besitzes. Anton Thibaut ylisti tutkimuksen mestariteokseksi, joka lopetti vanhan kriittisen tutkimuksen Rooman oikeudesta. Teos nousi nopeasti Euroopassa maineeseen ja on edelleen merkittävä virstanpylväs oikeuskäytännön historiassa. Savigny nai vuonna 1804 Kunigunde Brentanon, Bettina von Arnimin ja runoilija Clemens Brentanon sisaren. Samana vuonna Savigny aloitti laajan matkan Ranskan ja Etelä-Saksan läpi etsien uusien Rooman lain lähteitä. Vuodesta 1808 alkaen Savigny opetti kolmen lukuvuoden ajan Landshutin yliopistossa roomalaista oikeutta professorina. Vuonna 1810 Savigny nimitettiin Rooman oikeuden puheenjohtajaksi Berliinin yliopistossa varsinkin kielitieteilijä, filosofi ja diplomaatti Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtin vaatimuksesta. Berliinissä Savigny perusti oikeustieteellisen tiedekunnan yhteyteen ylimääräisen tuomioistuimen, joka oli toimivaltainen antamaan lausuntoja tapauksista, jotka tavalliset tuomioistuimet olivat sille siirtäneet. Hän osallistui myös hyvin aktiivisesti tämän lautakunnan toimintaan. Berliinissä ollessaan Savigny ystävystyi Barthold Georg Niebuhrin ja Karl Friedrich Eichhornin kanssa.

Vuonna 1814 Savigny julkaisi pamfletin, Vom Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung und Rechtswissenschaft. Vuotta myöhemmin Savigny perusti yhdessä Eichhornin ja Johann Friedrich Ludwig Göschen kanssa Zeitschrift für geschichtliche Rechtswissenschaft-julkaisun. Samana vuonna 1815 Savigny julkaisi myös ensimmäisen osan Geschichte des römischen Rechts im Mittelalterista (Rooman oikeuden historia keskiajalla), jonka kuudes ja viimeinen osa ilmestyi vasta vuonna 1831. Ensimmäisessä osassa Savigny käsitteli Rooman oikeuden historiaa imperiumin hajoamisesta 1200-luvun alkuun.

Savigny nimitettiin vuonna 1817 Preussin maakuntien järjestämistoimikunnan jäseneksi sekä Staatsrathin (osavaltion neuvoston) oikeusministeriön jäseneksi. Hänestä tuli vuonna 1819 Reinin maakuntien korkeimman muutoksenhakutuomioistuimen jäsen ja hänestä tehtiin vuonna 1820 Preussin säännösten tarkastusvaltuuskunnan jäsen. Vuonna 1822 hänellä todettiin hermostosairaus. Savigny aloitti vuonna 1835 yksityiskohtaisen työn nykyaikaisen Rooman oikeudesta, System des heutigen römischen Rechts (8 osaa vuosina 1840-1849). Maaliskuussa 1842 hän lopetti toimintansa professorina, kun hänet nimitettiin ”Grosskanzleriksi” (korkea liittokansleri), Preussin oikeusjärjestelmän päälliköksi. Tässä toimessa hän vielä edisti useiden tärkeiden lakiehdotusten aikaan saantia. Vuonna 1848 Savigny erosi ja jätti tämän viran.

Vuonna 1850 Savignylta ilmestyi viidessä osassa julkaisu, Vermischte Schriften (Sekalaiset kirjoitukset), joka koostui pienten teosten kokoelmasta, jotka oli julkaistu vuosina 1800-1844. Savignya pidettiin koko Saksassa ”suurena mestarina” ja nykyaikaisen oikeuskäytännön perustajana. Hän julkaisi vuosina 1851 ja 1853 teoksen velkasopimuksesta, Das Obligationenrecht, kaksiosaisen teoksen siitä, mitä englanninkieliset lakimiehet pitävät sopimusoikeutena. Se oli oiva lisä Rooman nykyaikaista lakia koskevalle työlle, jossa Savigny puolusti lain historiallisen käsittelyn välttämättömyyttä.

Savigny lukeutui saksalaiseen Gustav Hugon perustamaan historialliseen juristien koulukuntaan ja osallistui voimakkaasti tämän koulukunnan vahvistamiseen. Teokset, joista Friedrich Carl von Savigny parhaiten tunnetaan, ovat Recht des Besitzes ja Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung, jossa Savigny väitti, että laki on olennainen osa kansallista elämää. Hän vastusti ranskalaisten 1800-luvun juristien ja Benthamin yhteistä ajatusta, jonka mukaan laki voidaan määrätä mielivaltaisesti maalle riippumatta sen sivilisaation tilasta ja historiasta. Toinen tärkeä Savignyn ajatus oli, että oikeuden käytäntöä ja teoriaa ei voida erottaa vahiongoittamatta molempia.

Savignysta tuli vuonna 1843 Preussin oikeusministeri, ja tässä virassa hän uudisti maan oikeutta. Hänen poikansa Karl Friedrich von Savigny (1814–1875) toimi myöhemmin Preussin ulkoministerinä.

 

Kenkätehtailija Emil Aaltonen Pyynikin työhuoneessaan.

Syyskuun toinen päivä vuonna 1919 Tampereen kaupunginvaltuusto kirjasi pöytäkirjaansa kenkätehtailija Emil Aaltosen (s. ) 28.8.1919 miljoonan markan lahjoituksen Tampereelle rakennettavaa yleistä keskuskirjastotaloa varten. Tehtailija Aaltonen ei lahjoituskirjeessään asettanut lahjoitukselleen mitään ehtoja. Hän jätti keskuskirjaston käytännön toteuttamisen luottamuksella kirjastovaliokunnan – jonka kaupunginvaltuusto asetti – harteille. Kirjastovaliokunnan puheenjohtajana toimi varatuomari, historioitsija ja kunnallisvaikuttaja Yrjö Rafael Raevuori (vuoteen 1906 Hagelberg, s. 24.12.1889 Riihimäki ja k. 21.12.1975 Helsinki).

Kirjastovaliokunnan myötämielisessä lausunnossakaan ei asetettu keskuskirjaston käyttömuotoihin tai sivistyspoliittisiin näkemyksiin mitään reunaehtoja. Valiokunta ainoastaan ehdotti Emil Aaltosen lahjoituksen ottamista vastaan ja rahalahjan siirtoa ”lukusalin ja kirjaston rahastoon” sekä tehtailija Aaltosen kutsumista kirjastovaliokunnan jäseneksi. Kaupunginvaltuuston pöytäkirjasta löytyy seuraava lainaus:

”On mieltä ylentävää tämänlaatuisena aikana nähdä, että kuntalaisten joukossa on henkilöitä, jotka käyttävät työnsä, yritteliäisyytensä ja käytännöllisen kokemuksensa siten, että silla lailla karttuneita varoja eivät käytä yksinomaan omaksi hyödyksi, omaksi eduksi, oman mukavuuden saavuttamiseksi, vaan että se seikka jää sivuseikaksi ja pääasiaksi tulee, kuten tässä on tullut, käyttää näin saadut varat kuntalaisten hyväksi, lähimmäisten hyväksi. On aivan luonnollista siis, että kaupungin Valtuusto, kuten Valmisteluvaliokunta ehdotti, lausuu syvimmän kiitoksensa tällaisen jalon esimerkin antajalle.”

Myös vuonna 1881 perustettu Aamulehti kirjoitti 30.8.1919 pääkirjoituksessaan Tampereella, ”jossa ruumiillinen työ antaa suurenmoisen leiman kaupungille, täällä jos missään tarvitaan myös taloa, joka korkealle kohottaa henkisen työn lippua. Niinkuin yksilössä henki ja aine ovat välittömästi yhdistettyjä ja olemus surkastuu, jos eivät ne tarpeet, joita me tarvitsemme niin henkisesti kuin ruumiillisesti, tule kunnollisesti ja tasasuhtaisesti vaalituiksi, aivan samoin on elämän laita yleensä.” Kaiken pohjana tulee olla ”henkinen valistus, se valistus, joka opettaa antamaan kaikelle rehelliselle työlle arvon ja joka velvoittaa meitä alati muistamaan, mitä meiltä vaatii kunnioitus itseä ja lähimmäistä, yhteiskuntaa, valtiota, kansaa ja isänmaata kohtaan”. Tampereelta oli pitkään puuttunut yksi huomattava keino tässä työssä; kunnollinen kirjastotalo. Kunnan huonon talouden vuoksi oli vedottu kaupungin liikemiehiin: ”olemme tilaisuudessa toteamaan, että Tampereella on toiminut, suurella menestyksellä toiminut, uranuurtaja alalla, kohonnut vähäisistä oloista varakkaaksi mieheksi ja samalla osannut säilyttää mielensä liiaksi mammonaan kiintymättä. Hän, vaikkei ole käynyt muuta koulua kuin sitä kaikkein tärkeintä, nimittäin kokemuksen koulua, joka tekee sivistyneeksi, kun sitä avosilmin osaa käydä, hän on oppinut tuntemaan työn arvon ja oppinut käsittämään hiljaisten hetkiensä itsetutkistelemuksissa, mikä etu on tiedosta, kunhan sitä oikein käyttää.”

Tampereella ilmestynyt sosiaalidemokraattinen Kansan Sana-lehti julkaisi myös oman, hyvin katkeran kirjoituksensa kenkätehtailija Emil Aaltosen lahjoituksesta, jota seuraavaksi lainaan: ”Niin ettei se niinkään jalosta sydämestä se miljoona tainnut sentään lähteä vaikka täti Voipio eilen illalla valtuuston kokouksessa kädet ristissä ja katse taivaalle kohotettuna sitä vakuutti. Pikemminkin kannusti miljonääriä lahjoituksiinsa se kalvava omatunto, sillä ne rahat olivat nälkäisen suutariparven sapuskarahoja ja niiden kokoon haalimisessa on monta kalvasta työläistä koneensa ääreen sortunut, jättämättä uuraan työnsä tuloksina jälkeensä muuta kuin itkevän vaimon ja repaleisia lapsia.” Arvet olivat vielä arkoja kansalaissodan jäljiltä ja Emil Aaltosen juristi olisi tahtonut nostaa kanteen törkeästä herjauksesta. Tehtailija Aaltonen ei kuitenkaan katsonut sitä tarpeelliseksi, vaan piti parempana olla asiaa kommentoimatta.

Tehtailija Emil Aaltonen tuli lahjoituksensa ansiosta valituksi kirjastovaliokunnan jäseneksi ja uuden keskuskirjastotalon rakennuslautakuntaan; valiokunnan varapuheenjohtajana Emil Aaltonen oli hyväksymässä mm. lautakunnan laskuja. Valiokunta etsi ja löysi kirjastotalolle paikan, ehdotti kirjaston rakennuslautakunnan perustamista sekä selvitti hankkeen kustannusarvion laatimiseksi luonnoksia kirjastotalon pohjapiirroksiksi. Valiokunta laati samoin arkkitehteja varten luonnoksen kilpailusuunnitelmaksi ja vihdoin käsitteli rakennuspiirustuksista järjestetyn kilpailun tulokset. Emil Aaltonen osallistui itse jopa valiokunnan mukana tutkimuksiin, jossa valittiin keskuskirjaston ulkoväri.

Tampereen tuore keskuskirjastotalo vihittiin käyttöönsä Aleksis Kiven päivänä 10.10.1925. Rehtori Kaarlo Tiililä kuvaili päiväkirjassaan avajaistunnelmia seuraavasti: ”Aleksis Kiven päivänä tänään vihittiin uusi Kirjastotalo. Olin koulun puolesta kutsuvieraana, mutta en illallisilla, jotka pidettiin vain kutsutuille. Suurenmoinen palatsi tämä uusi talo. E. Aaltosen miljoona on tehnyt sen mahdolliseksi. Kun sosialisti Kanto, valtuuston nyk. puheenjohtaja, puheessaan häntä kiitti, teki hän sen tavalla, ettei A. tietänyt, pitikö hänen seisoa vai istua. Pikku asia, mutta häiritsevä. Tilaisuus oli muuten taas niistä, joissa sosialistit ja porvarit yhdessä esiintyivät ja elivät. O. Mantereen puhe hipaisi politiikkaa, kun hän on puhunut puolustusmenojen vähentämisestä. Nyt hän koetti sanoa, että vapaa valistustyö turvaa kansan ulkonaisestikin.”

Vuonna 1920 perustettu kuvataiteilijoiden etujärjestö, Tampereen Taiteilijaseura, hankki varoja patsashankkeeseen kansalaiskeräyksellä; pääasiallinen patsashankkeen rahoittaja 200 000 markalla oli kuitenkin kenkätehtailija Emil Aaltonen. Kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (s. 8.3.1894 Karinainen ja k. 30.5.1966 Helsinki) voitti vuonna 1926 järjestetyn muistomerkkikilpailun teoksellaan Runoilija ja muusa. Patsas on kirjailija Aleksis Kiven (Alexis Stenvall, s. 10.10.1834 Nurmijärvi ja k. 31.12.1872 Tuusula) muistomerkki ja se sijaitsee Tampereen vanhan kirjastotalon (Kulttuuritalo Laikun) pääsisäänkäynnin edustalla. Muistomerkki paljastettiin Hämeen heimojuhlien yhteydessä Tampereella 11.8.1928.

Muistomerkin allegorisessa veistoksessa runouden henki siunaa taiteilijan kutsumuksella ja runoilija kohottaa oikean kätensä sydäntänsä kohti. Patsas oli laatuaan ensimmäinen Suomen henkilömuistomerkkien historiassa, jossa aihetta käsiteltiin vertauskuvan kautta. Pronssiveistoksen kokonaiskorkeus on 255 cm, josta graniittijalusta vie 120 cm. Patsaan hahmot ovat tekijälleen tyypillisesti suuripäisiä, korkeaotsaisia ja pienikätisiä sekä -jalkaisia; miehen keho on atleettinen ja naisen vartalo tyylitelty korkealle sijoitettuine rintoineen. Patsaan hahmojen eleet suuntautuvat sekä ylös että alas päin. Patsaan jalustassa on vertauskuvallinen lyyra ja reliefikuva Aleksis Kivestä sekä ote Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä: ”Ylös pyhään pyörryttävään korkeuteen hän katseli”. Wäinö Aaltonen on veistänyt myös Helsingin Rautatietorilla Kansallisteatterin edustalla 10.10.1939 paljastetun Aleksis Kiven patsaan.

 

Suomenkielen ja kirjallisuuden professori Emil Nestor Setälä.

Ratsutilallisen, Otto Setälän, poikana syntyi Kokemäellä Emil Nestor Setälä (s. 27.2.1864 ja k. 8.2.1935 Helsinki) pahojen nälkävuosien aikoihin. Otto-isä kuoli lavantautiin vuonna 1867 ja Emil jäi kasvatettavaksi tätinsä ja tämän miehen perheeseen, jotka olivat Branderin sivistyssuvun jäseniä. Vuonna 1998 pystytettiin Kokemäelle kuvanveistäjä Lauri Astalan (s. 6.10.1958 Valkeakoski) tekemä Emil Nestor Setälän elämäntyötä symboloiva muistomerkki, Kielioppi. Se esittää maahan juurtunutta kirjaa, jonka juurista kasvaa kielioppiteosta kannattelevia joonialaisia pylväitä.

Kokemäen Setälöiden kantaisänä pidetään Kokemäen laamanninkäräjien lautamiestä, Heikki Sonnia, joka historian kirjoissa mainitaan vuonna 1455. Setälän suvun tunnuksena on vanhoista puumerkeistä muunneltu Z-merkki, jonka pohjalta suku otti 1940-luvulla käyttöön taiteilija Germund Paaerin piirtämän vaakunamerkin. Setälän suku viljeli Sonnin tilaa Sonnilan kylässä Kokemäellä.

Nuori Emil Setälä osoittautui hyvin lahjakkaaksi pojaksi ja hänet laitettiin opintielle vuonna 1873 perustettuun Hämeenlinnan normaalilyseoon. Koulussa ovat sittemmin opiskelleet mm. Eino Leino, Jean Sibelius, Veikko ”Vexi” Salmi ja Antti Hammarberg eli Irwin Goodman. Jo 16-vuotiaana Emil Setälä laati Suomen kielen lauseoppi-teoksensa opettajansa Arvid Oskar Gustaf Genetzin (s. 1.7.1848 Impilahti ja k. 3.5.1915 Helsinki) rohkaisemana. Arvid Genetz käytti kirjailijanimenään nimeä Arvi Jännes. Setälän teosta – sama koskee hänen myöhemmin kirjoittamaansa Suomen kielen oppikirjaa Kaarlo Niemisen ja Aulis Ojajärven uudistamana – käytettiin pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle asti Suomen oppikouluissa äidinkielen kieliopin oppikirjana.

Arvid Oskar Gustaf Genetz.

Emil Setälä opiskeli yliopistossa kielitiedettä ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1885. Hän sai arvosanan laudatur suomesta, latiasta ja sanskriitista sekä vertailevasta kielentutkimuksesta. Vuoden 1886 lopussa hän julkaisi väitöskirjansa suomen kielen modusten ja tempusten kehityksestä. Emil Setälä käytti väitöskirjassaan nuorgrammaattista tutkimusmetodia ensimmäisenä Suomessa. Setälä teki vuosina 1888-1890 tutkimusmatkoja liiviläisten, vepsäläisten ja vatjalaisten parissa ja matkoilta keräämänsä aineiston pohjalta Setälä ryhtyi valmistelemaan itämerensuomalaisten kielten vertailevaa äännehistoriaa, jonka konsonantteja käsittelevä ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1891.

Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professori ja runoilija Karl August Engelbrekt Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopio ja k. 20.11.1889 Helsinki) kuoltua Emil Setälä kilpaili Arvid Genetzin kanssa vapautuneesta Helsingin yliopiston suomen kielen professorin virasta. Tämä kaksikon kilpailu virasta myrkytti oppilaan ja opettajan välit. Vuonna 1893 professuuri jaettiin siten, että Arvid Genetz sai fennougristiikan professorin arvon ja Emil Setälästä tuli suomen kielen professori. Setälä oli miehistä kuitenkin se, joka määritteli Suomen kielitieteen ohjelman vuosikymmeniksi. Setälä alkoi ensimmäisenä käyttää suomen kieltä yliopiston konsistorin istunnoissa.

Emil Setälä luonnosteli laajan suomen kieltä ja suomalais-ugrilaisia kieliä koskevan keruu- ja julkaisuohjelman, joka sittemmin on hyvin pitkälle toteutunut. Mm aloitettiin Suomen murteiden sanakirjan, Suomen etymologisen sanakirjan ja karjalan kielen sanakirjan toimittaminen juuri Emil Setälän aloitteesta. Kielitieteilijä ja kansanrunouden tutkija Kaarle Leopold Krohnin (s. 10.5.1863 Helsinki ja k. 19.7.1933 Sammatti) kanssa Emil Setälä perusti tieteellisen aikakausikirjan, Finnisch-ugrische Forschungen ja toimitti sitä vuodesta 1901 lähtien. Setälä oli aloittamassa myös teoksen Suomen kansan vanhat runot – 34-osaista teosta – toimittamista.

Emil Setälän merkittävin tieteellinen ansio liittyy suomalais-ugrilaisten kielten äännesuhteiden selvittämiseen. Setälän toimittama Yhteissuomalainen äännehistoria on säilyttänyt asemansa fennougristiikan klassisena tutkimuksena. Siinä on ensimmäisenä annettu kohtuullisen luotettava kuva itämerensuomalaisten kielten ja tärkeimpien suomalais-ugrilaisten kielten konsonantistossa ilmenevistä äännesuhteista. Suomalais-ugrilaisten kielten vokaalihistoriaa Emil Setälä ei pystynyt selvittämään. Setälä kannatti pitkään virheelliseksi osoittautunutta astevaihteluteoriaa, joka oli saanut innoituksensa indoeurooppalaisten kielten tutkimuksesta. Emil Setälä oli mukana selvittämässä samojedikielten suhdetta suomalais-ugrilaisiin kieliin ja kansanrunoudentutkimuksen alalta setälä julkaisi mm. teoksen, Sammon arvoitus vuonna 1932.

Nuorempana Emil Setälä kannatti Suomalaisen puolueen politiikkaa sekä avusti Uusi Suometar-lehteä vuosina 1891-1899. Setälä toimi vuosina 1880-1922 Söderströmin julkaiseman aikakausjulkaisu Valvojan toimittajana ja päätoimittajana vuosina 1897-1905. Routavuosiksi kutsuttujen sortovuosien (1899-1905) alkaessa Setälä liittyi perustuslaillisiin nuorsuomalaisiin, joiden puoluehallintoon Setälä kuului vuodesta 1902 lähtien. Emil Setälä oli Helsingin kaupaunginvaltuuston jäsen vuosina 1903-1906, valtiopäivillä pappissäädyn edustaja vuosina 1904-1906 sekä kuului eduskuntauudistusta valmistelevaan komiteaan. Setälä oli kansanedustajana vuodet 1907-1909, 1910-1911 ja 1917-1927. Setälä toimi eduskunnan perustuslakivaliokunnan ensimmäisenä ja moninkertaisena puheenjohtajana sekä edustajana kirkolliskokouksessa vuosina 1898, 1903 ja 1918.

Oskari Tokoin (sd) senaatti muodostettiin keväällä 1917 ja Emil Setälä tuli kirkollistoimikunnan johtoon (opetusministeriksi) siihen. Setälästä tuli kolmen kuukauden ajaksi virkaa tekevä puheenjohtaja, kun sosiaalidemokraatiti erosivat senaatista saman vuoden syksyllä. Emil Setälä jatkoi kirkollistoimikunnan johdossa myös itsenäisyyssenaattina tunnetussa Svinhufvudin senaatissa ja sitä seuranneessa Juho Kusti Paasikiven senaatissa. Emil Setälän katsotaan merkittäviltä osin kirjoittaneen tekstin Suomen itsenäisyysjulistukseen ja hän sommitteli myös sen yhteydessä eduskunnalle annetun hallitusmuotoesityksen, joka ei vielä siinä yhteydessä toteutunut. Kulttuuriliberaali Emil Setälä oli laittamassa liikkeelle mm. oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslakia, joiden toteutuminen kuitenkin viivästyi vuoteen 1921 saakka.

Antti Agathon Tulenheimo.

Emil Setälä järjesti Suomen ortodoksisen kirkon kansallistamisen eli sen erottamisen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1917 ja kytkemisen Suomen toiseksi valtionkirkoksi. Roomalaiskatolisen kirkon asemaakin hän yritti järjestää, mutta tämä tapahtui huonommalla menestyksellä. Vuonna 1923 Suomen ortodoksinen kirkko liittyi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen ja Emil Setälä edusti Suomen valtiota Konstantinopoliin matkustaneessa lähetystössä. Valtiomuotokiistan aikana vuonna 1918 Emil Setälä siirtyi monarkistien puolelle ja päätyi Kansalliseen Kokoomuksen; puolueen puheenjohtajana Setälä toimi vuosina 1920-1921. Setälä vaikutti arvovallallaan melkoisesti Suomen lainsäädäntöön itsenäisyyden alkuvuosina. Setälä oli keskeinen vaikuttaja luonnosteltaessa Suomen kielipolitiikan periaatteita ja hän vaikutti merkittävästi yliopistolakien ja tekijänoikeuslain syntyyn. Kokoomuksen oppositioasema siirsi Setälän syrjään päätöksenteosta, mutta hän palasi vielä opetusministeriksi Antti Agathon Tulenheimon (vuoteen 1906 Thulé, s. 4.12.1879 Kangasala ja k. 3.9.1952 Helsinki) hallitukseen vuonna 1925 ja sitä seuranneeseen Kyösti Kallion II hallitukseen ulkoministeriksi. Ulkoministerikautta seurasi lyhyt diplomaattiura Suomen lähettiläänä Kööpenhaminassa ja samanaikaisesti myös Budapestissa vuosina 1927-1930.

Emil Setälä omisti 1920-luvun alusta lähtien Toimela-nimisen 60-hehtaarisen tilan Tuusulassa; tila oli aivan Sibeliuksen Ainolan, Juhani Ahon Aholan ja Järnefeltien Suvirannan naapurissa. Tilan vanha nimi oli Lepola, tuolloin tila oli arkkiatri Otto Hjeltin omistuksessa. Setälä avioitui vuonna 1891 professori Julius Krohnin tyttären, kääntäjä, kirjailija ja toimittaja Helmi Krohnin kanssa. Tämä avioliitto päättyi kuitenkin avioeroon vuonna 1913. Heidän lapsiaan olivat toimittaja, valokuvaaja, tutkija ja tietokirjailija Vilho Setälä (s. 4.4.1892 Helsinki ja k. 11.4.1985 Espoo), arkkitehti Salme Setälä (s. 18.1.1894 Helsinki ja k. 6.10.1980 Helsinki), kirjailija Annikki Setälä (s. 29.7.1900 Helsinki ja k. 10.2.1970 Rovaniemi). Vilho Setälä julkaisi vuonna 1940 teoksensa, Valokuvaus tieteenä ja taiteena. Pian avioeron jälkeen Emil Setälä avioitui tanskalaisen professorin Vilhelm Thomsenin (s. 25.1.1842 Kööpenhamina ja k. 13.5.1927 Kööpenhamina) tyttären, Kristianen kanssa. 

Professori Vilhelm Thomsen.

Emil Setälä valittiin vuonna 1926 Johan Richard Danielson-Kalmarin (s. 7.5.1853 Hauho ja k. 23.5.1933) seuraajana yksityisen suomenkielisen Turun yliopiston kansleriksi, missä toimessa hän jatkoi kuolemaansa asti. Vielä 1930-luvulla Setälää konsultoitiin asiantuntijana Helsingin yliopiston kielisuhteita uudistettaessa. Emil Setälä vihittiin kunniatohtoriksi vuonna 1909 Leipzigin, vuonna 1911 Kristianin, 1924 Tarton ja 1933 Budapestin yliopistoissa ja Setälä sai Suomessa valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1934. Emil Setälä kuoli junassa matkalla Helsingistä Järvenpäähän 8.2.1935 ja hänet on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle.

Säveltäjä Alexander Robert Reinagle.

Säveltäjä ja urkuri Alexander Robert Reinagle (s. 23.4.1756 Portsmouth ja k. 21.9.1809) syntyi Etelä-Englannissa, Portsmouthissa unkarilaisen ammattimuusikkoisän ja skottiäidin muodostamaan perheeseen. Hänen nuorempi veljensä, Joseph Reinagle (1762-1825), oli myös musiikillisesti lahjakas säveltäjä ja sellisti. Musiikkiopintonsa Alexander Reinagle aloitti jo varhain oman isänsä avustuksella, ja myöhemmin hän opiskeli Edinburgissa englantilaisen urkurin, säveltäjän ja musiikinopettajan Rayner Taylorin (1747 Lontoo -1825 Philadelphia) ohjauksessa musiikkia.

Alexander Reinagle pääsi ensimmäisen kerran Lontooseen vuonna 1763 ja jo seuraavana vuonna hän tapasi Lontoossa lapsinerona säveltäjänä isänsä kanssa Eurooppa kiertäneen Wolfgang Amadeus Mozartin (s. 27.1.1756 Salzburg ja k. 5.12.1791 Wien), jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Elantonsa Alexander Reinagle alkoi aivan ensimmäiseksi hankkimaan laivanvarustusalalta. Näissä tehtävissä hän seilasi laivoilla useita kertoja Amerikan siirtomailla 1770-luvun aikana. Edinburghissa Alexander Reinagle tunnettiin kuitenkin kyvykkäänä musiikinopettajana ja siellä hän myös piti useita menestyneitä konsertteja. Glasgowissa julkaistiin hänet ensimmäiset kosketinsoittimille tehdyt sävellyksensä, joista tuli hyvin suosittuja Amerikan mantereella.

Äkkiä vuonna 1786 Alexander Reinagle päätti rakentaa tulevaisuutensa uudella mantereella ja muutti Yhdysvaltoihin. Amerikassa hän asettui ensin New Yorkiin, mutta muutti sieltä vielä silloiseen pääkaupunkiin, Philadelphiaan. 1790-luvulla Alexander Reinagle elvytti pääkaupunki Philadelphian musiikkielämää tuoden konsertteihinsa Joseph Haydnin ja Wolgang Amadeus Mozartin musiikkia sekä omia sävellyksiään esitettäviksi.

Presidentti Georg Washington.

Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, George Washington (s. 22.2.1732 ja k. 14.12.1799), oli Alexander Reinaglen ja hänen musiikkinsa varmasti kuuluisin ihailija. Presidentin virkaanastujaistilaisuudessa Trentonissa, New Jerseyssä Alexander Reinaglen Kuoro-teos esitettiin Georg Washingtonille. Presidentti Washingtonin sukulaistytär, Nellie Curtis, opiskeli myös myöhemmin musiikkia Alexander Reinaglen opetuksessa. Presidentti George Washington oli sangen ahkera kävijä Alexander Reinaglen konserteissa. Kun presidentti Washington kuoli vuonna 1799, sävelsi Alexander Reinagle hänen hautajaisiinsa musiikkia.

Alexander Reinagle työskenteli Philadelphiassa englantilaissyntyisen näyttelijän ja teatterin johtaja, Thomas Wignellin (1753-1803) kanssa. Thomas Wignellin isä, John Wignell työskenteli Covent Garden Theattressa, Lontoossa. Yhdessä Thomas Wignelli ja Alexander Reinagle tuottivat yli 75 baletti- ja oopperaesitystä Chestnut Street Theaterin näyttämölle. Kun Thomas Wignell kuoli 21.2.1803, muutti Alexander Reinagle vuonna 1729 perustettuun Baltimoreen, Marylandiin. Baltimoressa Alexander Reinagle liittyi mukaan Holliday Street Theaterin toimintaan. Alexander Reinagle kuoli Baltimoressa 21.9.1808 ja hänet haudattiin kaupungin keskustassa Vanhan Pyhän Paulin Hautausmaalle.

Valitettavan paljon Alexander Reinaglen musiikista tuhoutui Chestnut Street Theaterin tulipalon yhteydessä vuonna 1820 Philadelphiassa. Reinaglen varhaisemmasta tuotannosta tunnetaan esim. Duot kahdelle sellolle, Opus 2 sekä Variaatiot tunnetuista skottisävelistä, jotka julkistiin ensin Glasgowissa ja sitten vielä myöhemmin Philadelphiassa. Kiinnostavinta antia Alexander Reinaglen jälkeensä jättämässä sävellystyössä edustaa hänen pianosonaattinsa, ns. Philadelphia sonaatit, joiden sävelkielessä voi nähdä säveltäjä C. P. E. Bachin – suuren esikuvansa – vaikutteita. Nämä sonaatit olivat ensimmäiset sonaatit, jotka oli sävelletty Yhdysvalloissa.