Aleksanterin kirkon urkufasadi.

Arkkitehti Aleksander Theodor Decker (s. 1.12.1838 Helsinki ja k. 3.4.1899 Helsinki) opiskeli arkkitehtuuria Tukholman taideakatemiassa vuosina 1858-1863. Jo tätä ennen hän oli arkkitehtioppilaana saanut ohjausta intendentin konttorissa sekä Turun lääninarkkitehdin Georg Theodor von Chiewitzin luona. Vuonna 1865 Decker nimitettiin Turun vt. lääninarkkitehdiksi. Vuonna 1875 hän erosi yleisten rakennusten ylihallituksen palveluksesta ja toimi jonkin aikaa yksityisenä arkkitehtina. Hän oli myös osakkaana Theodor Höijerin ja Frans Sjöströmin Suomen ensimmäisessä yksityisessä arkkitehtitoimistossa, mutta palasi vielä uudestaan ylihallituksen arkkitehdiksi vuonna 1883.

Tampere oli osa Messukylän seurakuntaa aina vuoteen 1904 asti. Tamperelaiset olivat jo 1820-luvulla anoneet oman kaupunkiseurakunnan perustamiselle lupaa ja vapautumista Messukylän kirkon ylläpidosta; tuolloin Suomen senaatti tosin hylkäsi anomuksen. Aivan samoin kävi myös vuosien 1847 ja 1853 anomuksille, jotka Turun tuomiokapituli hylkäsi. Vasta vuonna 1869 Suomen senaatti hyväksyi Tampereen seurakunnan anomuksen omasta itsenäisestä seurakunnasta, mutta asetti samalla tälle hyväksymiselleen kaksi ehtoa; Messukylän kirkkoherran tuli olla virastaan eronnut ja virka näin vapaasti täytettävissä ja toisena ehtona oli uuden kirkkorakennuksen rakentaminen Tampereelle.

Pastori Josef Grönberg.

Vuonna 1861 virassaan aloittanut alkoholisoitunut Messukylän kirkkoherra ja valtiopäivämies Josef Grönberg (alkujaan Mikkola s. 19.2.1813 Ylöjärvi ja k. 11.1.1903 Messukylä) eli kuitenkin lähes 90-vuotiaaksi, joten Tampereen itsenäinen seurakunta sai alkunsa vasta 1.5.1904, Josef Grönbergin kuolemaa seuranneen armovuoden päätyttyä. Tampereen ensimmäiseksi kirkkoherraksi tuli valituksi tuomiorovasti ja valtiopäivämies Anshelm Waldemar Walli (s. 7.6.1847 Pori ja k. 23.1.1925 Tampere). Tuohon aikaan vielä eläkkeitä ei tunnettu, joten usein virassa sinniteltiin aina kuolemaan saakka. Tamperelaisten puheissa Grönbergin nimi kääntyi muotoon ”Jos Grönberg”, koska oli yleinen letkaus olemassa: ”Tampere erotetaan Messukylästä, jos Grönberg kuolee”.

Josef Grönberg oli eläväinen, mutta heiveröinen ja sairaanloinen perheen ainoa aikuisikään varttunut poika; vanhemmat olivat Ylöjärven Mikkolan talollinen, kirkonisäntä Antti (Anders) Mikkola ja Brita Kaisa Johanintytär Makkarus. Mikkolan talon peri Josefia 16 vuotta vanhempi sisar ja Josef laitettiin jo 6-vuotiaana oppimaan ruotsin kieltä Tampereelle. 8-vuotiaana Josefin opintomatka suuntautui Porin triviaalikouluun vuonna 1821. Josef Mikkolan nimi muuttui tuolloin vallinneen yleisen tavan mukaan hienommaksi, Josef Grönbergiksi. Josef pääsi ylioppilaaksi 16-vuotiaana vuonna 1829 ja jatkoi opintojaan yliopistossa. 22-vuotiaana Josef Grönberg vihittiin vuonna 1835 papiksi, ja hän valmistui filosofian kandidaatiksi sekä maisteriksi vuonna 1836. Vuonna 1850 Josef Grönberg suoriutui pastoraalitutkinnosta.

Aluksi Josef Grönberg ryhtyi kirkkoherran apulaiseksi ja välivuodensaarnaajaksi Keuruulle vuosiksi 1835-1837 ja jatkoi pitäjänapulaisen sijaisena Eurassa vuonna 1837. Tampereen kaupungin vt. saarnaajaksi hän pääsi 1837-1838; virkapaikkana hänellä oli Tampereen vanha kirkko. Tampereen kaupunginsaarnaajana hän toimi vuodet 1838-1850. Vuonna 1841 Josef Grönberg avioitui Ruoveden kirkkoherran tyttären, Selma Katarina Fransiska Bergrothin kanssa; heille syntyi yhteensä 10 lasta, joista kuitenkin vain viisi selviytyi aikuisikään.

Uransa aikana kirkkoherra Grönberg näki kolmen kirkon nousevan Tampereelle. Ensimmäisenä valmistui vuonna 1879 – kirkko rakennettiin vajaassa vuodessa – Messukylän uusi kirkko. Samana vuonna valmistui Finlaysonin kirkko – kirkko oli alkujaan rukoushuone, jonka suunnitteli Tampereen ensimmäinen kaupunginarkkitehti Frans Ludvig Calonius (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere) - patruuna Wilhelm von Nottbeckin (s. 23.1.1816 Pietari ja k. 30.3.1890 Wiesbaden, Saksa) varoin ja vihdoin vielä Tampereen uusi kirkko, Aleksanterin kirkko – Keisari Aleksanteri II:n kunniaksi – vuonna 1880. Vuonna 1880 vihittiin vielä Kalevankankaan hautausmaa ja vuonna 1891 Messukylän kirkon hautausmaa Messukylän uuden kirkon kyljessä. Kalevankankaan hautausmaan vihkiäisissä vuonna 1880 kirkkoherra Josef Grönberg lausui kuolemattomat sanansa seurakuntalaisilleen: ”Tässä teille tamperelaiset on se paikka, jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerien koukut. Täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täällä ylimyksiin vedota. Täällä vallitsee Jumalan totuus”. Erään kerran kirkkoherra Grönberg innostui saarnaamaan seuraavasti: ”Taas on Takahuhdissa tapeltu ja Vehmaisissa tehty huorin. Minä jätän teidät kaikki saatanalle!”

Tampereen Aleksanterin kirkko.

Tampereen keskustassa Kaakinmaan kaupunginosassa Hämeenpuiston kupeessa sijaitseva Aleksanterin kirkko toimi vuoteen 2013 asti Pyynikin seurakunnan kirkkona. Kirkkoa rakennettiin vuosina 1880-1881 ja se tehtiin puhtaaksi muuratuista tiilistä. Arkkitehti Aleksander Theodor Decker piirsi Tampereen Aleksanterin kirkon. Kirkko valmistui Pyynikin kirkkopuistoon – vanhalta nimeltään Aleksanterin kirkkopuistoon – jossa alkujaan sijaitsi kaupungin ensimmäinen ja vanhin, vuonna 1785 perustettu Tampereen vanha hautausmaa. Vanhan hautausmaan käyttö hiipui vuonna 1880, kun Kalevankankaan hautausmaa otettiin käyttöön. Aleksanterin kirkon peruskivi muurattiin 2.3.1880 ja kirkko vihittiin käyttöön Tampereen kaupunkiseurakunnan pääkirkkona adventtina 1881.

Aleksanterin kirkossa on 1 430 istumapaikkaa. Kirkko edustaa uusgoottilaista tyyliä; kirkko on päätytornillinen pitkäkirkko, jonka pitkiltä sivuilta erkanevat monikulmaisen kuoripäädyn kohdalla lyhyet ristinvarret. Aleksanterin kirkon julkisivua hallitsevat isot pyöreät ja pyörökaariset ikkunat sekä ulkonevat pilarit, jotka ovat kuitenkin vain arkkitehtonisia koriste-elementtejä vailla rakenteellisia merkityksiä. Kolmilaivaisen kirkkosalin puilla katetut yläparvet ovat tiilipilareilla tuetut. Kirkon alttaritaulun maalasi Alexandra Frosterus-Såltin vuonna 1883 ja teos on nimeltään Kristuksen kirkastus. Kirkon Kangasalan urkutehtaan valmistamat 56 + 3-äänikertaiset sähköpneumaattiset urut ovat vuodelta 1939. Diplomiurkuri ja -laulaja Matti Hannula ja hänen jälkeensä tämän puoliso Marjatta Hannula, toimivat vuosia Aleksanterin kirkon urkureina. Aleksanterin kirkon peruskorjauksen yhteydessä vuonna 1937 kirkko melkein tuhoutui tulipalossa; kirkon korjaus valmistui joulukuussa 1938.

Hävittyään vuonna 1891 Helsingin Johanneksen kirkon urkurin paikan vaaleissa Oskar Merikannolle, säveltäjä, professori ja urkuri Ilmari Henrik Reinhold Krohn (s. 8.11.1867 Helsinki ja k. 25.4.1960 Helsinki) vanhan koulukaverinsa, Emanuel Kalkkisen houkuttelemana, haki Tampereen Aleksanterin kirkon urkurin virkaa vuonna 1893. Kirkon kanttori-urkuri Samuel Hellmannin haluttiin jatkossa keskittyvän vain kanttorin työhön ja urkurille perustettiin siksi aivan uusi virka. Aleksanterin kirkkoon haettiin nyt selvästi osaajaa urkuriksi, koska vuosipalkkakin määrättiin 2 000 markaksi; Tampereen vanhan kirkon urkurin vuosipalkka oli 1 500 markkaa. Ilmari Krohn haki Aleksanterin kirkon urkurin tointa yhdessä kahdeksantoista muun hakijan kanssa.

Ilmari Krohn.

Ilmari Krohn avioitui Emilie Dittmannin (1870-1905) kanssa 31.12.1893. Ensimmäisen vaalisijan saanut Ilmari Krohn antoi vaalinäytteensä Tampereella Aleksanterin kirkon suomenkielisessä ja ruotsinkielisessä jumalanpalveluksessa 9.7.1893. Urkurin vaaleissa 13.-14.8.1893 Ilmari Krohn sai 342 kaikkiaan 381 äänestä eli 89,8 %. Raahelainen urkuri Willehahd Wirtanen sai 29 ääntä (6.1 %) ja oululainen Karl August Bäckman vain kymmenen ääntä (2,6 %). Sekä Bäckman että Wirtanen tekivät äänestyksen tuloksesta kuitenkin valituksen, sillä Ilmari Krohn oli vaalinäytteensä aikana käynyt ehtoollisella ja antanut kirkon virkaatekevän urkurin Kaarle Ernst Eklundin soittaa ehtoollisvirren. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli hylkäsi urkureiden tekemän valituksen tammikuussa 1894. Vielä urkurit Bäckman ja Wirtanen valittivat tuomiokapitulin päätöksestä senaattiin, mutta se katsoi valituksen aiheettomaksi elokuussa 1894. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli antoi Ilmari Krohnille valtakirjan uuteen urkurinvirkaan 27.9.1894 ja Krohn valmistui filosofian kandidaatiksi 5.10.1894. Emilia ja Ilmari Krohn muuttivat Tampereelle 6.10.1894 ja tuore Aleksanterin kirkon urkuri aloitti työnsä kirkon urkurina 7.10.1894.

Kesällä 1898 Ilmari Krohn osti Parvulan kesähuvilan Kangasalalta, joka kuului Vääksyn kartanoon. Tampereella Krohnista tuli melko nopeasti kaupungin keskeinen muusikko. Työnsä ohella hän johti Tampereen evankelisluterilaisen rukoushuoneen kuoroa vuonna 1895, kaksikielistä Sedecim-mieskuoroa 1896-1898, Tampereen naiskuoroa 1897-1899, Aleksanterin kirkon kirkkokuoroa 1898-1900 ja Tampereen Musikaalisen Seuran sekakuoroa 1899-1900. Lisäksi hän esiintyi usein paikallisten ja vierailevien muusikoiden säestäjänä ja toisinaan urku- ja pianosolistina. Krohnin oppilaina olivat mm. tuleva Aleksanterin kirkon urkuri Hjalmar Backman ja tuleva Sibelius-Akatemian rehtori Ernst Lindroth (Linko).

Sivutoimisesti Ilmari Krohn välitti asiakkailleen pianoja ja kanteleita. Hän myös opetti Tampereen työväenopistossa vuosina 1894-1899 mm. kirkkohistoriaa, Tampereen yhteiskoulussa 1895-1897 ja 1898-1899 laulua ja Suomen historiaa sekä Tampereen suomalaisessa tyttökoulussa 1895-1897 ainekirjoitusta ja toimi lisäksi eri opettajien sijaisina Tampereen reaalilyseossa. Ilmari Krohn oli vaivaishoidon piirimies vuosina 1897-1900, ja tämän lisäksi hän oli kaupungin musiikkivaliokunnan jäsen vuonna 1900. Seurakuntansa vanhemmistossa hän toimi vuosina 1897-1900, avusti eri lehtiä, esitelmöi eri järjestöjen tilaisuuksissa ja toimi hyväntekeväisyyden parissa.

Syksyllä 1904 Krohnin perhe muutti Helsinkiin pysyvästi. Samassa yhteydessä senaatti myönsi hänelle tuhannen markan säveltäjäpalkinnon. Samana syksynä Ilmari Krohn tutustui ensi kerran myös kirjailija, opettaja ja suomentaja Hilja Theodolinda Haahteen (entinen Hahnsson, s. 11.9.1874 Hämeenlinna ja k. 6.1.1966 Helsinki), tulevaan puolisoonsa, jolle Krohn suositteli luentojaan ja laulusanoitusten kirjoittamista. Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli myönsi Ilmari Krohnille eron Tampereen Aleksanterin kirkon urkurin virasta 8.2.1905. Suurikokoinen perhe kärsi ajoittain jopa nälkää, kun elintaso jäi vain Krohnin opetustyön varaan. Tähtäsikö Ilmari Krohn jo tuolloin valmisteilla olevan Kallion kirkon urkurin virkaan?

Emilie Krohnin kohtaloksi tuli synnytysten suuri määrä; hän menehtyi synnyttäessään kahdeksatta lastaan 21.3.1905 ja Ilmari Krohnista tuli yksinhuoltaja 38-vuotiaana. Viimeisen ajatuksen saa tässä tarinassa esittää Ilmari Krohn: ”Sävelissäkin on sisältönsä kuten sanoissa, vaikka sitä on vaikea määritellä. Sävelet ilmaisevat omalla tavallansa sen, mihin sanat eivät riitä. Usein ne koskettelevat sielun syvinpiä tunteita ja saavat ne hellästi väräjämään.”

Sir Thomas More.

”More is a man of an angel’s wit and singular learning. I know not his fellow. For where is the man of that gentleness, lowliness and affability? And, as time requireth, a man of marvelous mirth and pastimes, and sometime of as sad gravity. A man for all seasons.”

Näin kirjoitti agnostikko ja näytelmäkirjailija Robert Oxton Bolt (s. 15.8.1924 ja k. 21.2.1995) 1960-luvulla näytelmässään, A man for all seasons, joka vuonna 1966 sai samalla nimellä Fred Zinnemannin ohjauksen elokuvassa, jossa näyttelijä Paul Scofield esitti Sir Thomas Morea. Muita Boltin kirjoittamia käsikirjoituksia ovat mm. Lawrence of Arabia ja Tohtori Zhivago.

Aaron Zelman taas kirjoitti kirjassaan The State Versus the People vertaillen Thomas Moren Utopiaa ja Platonin Tasavaltaa. Aaron Zelman ei ollut täysin vakuuttunut oliko More ironinen vai kannattiko hän poliisivaltiota kirjoituksissaan. Zelman päätyi kuitenkin toteamaan, että Thomas More on ainut kristillinen pyhimys, joka on saanut Kremlissä oman patsaansa.

Mikä sitten oli miehiään tämä Sir Thomas More (s. 7.2.1478 ja k. 6.7.1535)? Hän oli englantilainen asianajaja, filosofi, kirjailija, humanisti ja valtiomies sekä liittokansleri kuningas Henrik VIII valtakaudella. Thomas Moren tunnetuin ja samalla kiistellyin teos on kirja Utopiasta, jonka hän kirjoitti latinaksi. Teologi, tutkija, katolinen pappi ja filosofi Erasmus Roterdamilainen (s. 28.10.1466 ja k. 12.7.1536) julkaisi tämän teoksen Leuvenissä vuonna 1516, mutta englanniksi käännettynä teos julkaistiin vasta vuonna 1551, 16 vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen. Vuoden 1684 käännöksenä kirjasta tuli vasta kaikkein tunnetuin versio. Kirjan kertojahahmo on fiktiivinen matkamies, Raphael Hythlodaeus – sukunimi tarkoittaa kreikan kielessä hölynpölyn puhujaa. Kirjassa kuvataan Utopiaa (kreikkalainen puno ’ou-topos’ [ei paikkaa] ja ’eu-topos’ [hyvä paikka]), kuvitteellista saarivaltiota ja vertaillaan sen poliittisia järjestelyjä Euroopan kristillisten valtioiden elämään. Kuvitteellisessa Utopiassa ei ollut lakimiehiä, koska lait olivat niin yksinkertaisia, että niitä ei tarvinnut tulkita. Ihmisiä rohkaistiin osallistumaan julkisiin yhteiskunnallisiin kokoontumisiin ja käyttäytymään niissä hyvin. Yhteisöllinen omistaminen syrjäytti yksityisen omistuksen ja miehet ja naiset olivat koulutettuja sekä saarella vallitsi uskonnollinen savaitsevaisuus.

Vaikka Thomas More oli harras katolilainen, hän valitsi Utopia-teoksessaan lähestymistavaksi kuvitteellisen valtion saarella, jotta voisi kirjoittaa myös kielletyistä asioista vapaasti. Ei ole täysin selvää, mitä Thomas Moren poliittisen ajattelun suhde oli kuvitteelliseen Utopiaansa. Arvailtu kyllä on, että Utopian taustalla olisi ollut näkemys varhaiskristillisestä yhteisöelämästä, sellaisena, kun se välittyi Apostolien tekojen kautta.

Thomas More syntyi 7.2.1478 Milk Streetin varrella Lontoossa maineikkaan lakimiehen, King’s Benchin oikeusistuimen tuomarin, Sir John Moren, poikana. Thomas More opiskeli St. Anthonyn koulussa ja toimi sittemmin hovipoikana Englannin anglikaanisen kirkon tärkeimmän johtajan, Canterburyn arkkipiispa John Mortonin (s. 1420 ja k. 15.9.1500) apulaisena. Latinaa ja logiikkaa Thomas More opiskeli kahden vuoden ajan Oxfordin yliopiston Canterbury Hallin jäsenenä. Lincoln’s Inn-lakikouluun Thomas More hyväksyttiin vuonna 1496 ja hän valmistui asianajajaksi vuonna 1501.

Isänsä suureksi pettymykseksi Thomas More uumoili lakimiehen säällisen uran jättämistä ja aikoi ryhtyä munkiksi. Neljän vuoden verran Thomas More asusti Lontoossa Bruno Kölniläisen perustaman kartusaanien sääntökunnan rakennuksessa munkkien ja nunnien kanssa ja harkitsi samalla liittymistä fransiskaanien sääntökuntaan. Hänelle selvisi kuitenkin, ettei hän pysty elämään selibaatissa, joten hän päätti mennä naimisiin vuonna 1505 Jane Coltin kanssa. Avioparilla oli neljä lasta, mutta Jene-vaimo kuoli vuonna 1511. Melko pian tämän kuoleman jälkeen Thomas More avioitui uusiin naimisiin rikkaan lesken, Alice Middletonin kanssa; leski oli useita vuosia Thomasia vanhempia. Yhteisiä lapsia tästä uudesta liitosta ei enää syntynyt, mutta leskirouvan edellisestä liitosta syntyneen tyttären Thomas More kasvatti kuin oman lapsensa. Thomas More järjesti kaikille tyttärilleen klassisen koulutuksen, vaikka sellainen oli tuohon aikaan varattu vain miehille. Itse Thomas More eli harjoittaen monia askeettisia käytäntöjä, kuten itsekuritusta, läpi elämänsä. Hän piti esim. epämukavaa karvapaitaa joka päivä ja ruoski myös toisinaan itseään.

Vuosina 1510-1518 Thomas More toimi toisena Lontoon apulaisnimismiehenä. Vastuullisessa tehtävässään hän ansioitui tehokkaana ja rehellisenä virkamiehenä. Kuningas Henrik VIII:n palvelukseen Thomas More tuli vuonna 1517 valtuutettuna ja ”henkilökohtaisena palvelijana”. More teki diplomaattisen matkan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle V:n luokse ja tästä kiitoksena hänet aateloitiin ja tehtiin kuninkaan alivarainhoitajaksi vuonna 1521.

Kuningas Henrik VIII.

Kuningas Henrik VIII (s. 28.6.1491 ja k. 28.1.1547) hallitsi Englantia ja Irlantia vuosina 1509-1547. Henrik VIII oli Tudor-suvun toinen monarkki, joka seurasi valtaistuimelle isäänsä Henrik VII:tä. Yorkin suvun viimeinen hallitsija, kuningas Richard III sai vastustajan nuoresta walesilaisesta aatelismiehestä, Henrik Tudorista, joka oli elänyt maanpaossa Ranskassa. Henrik Tudor tajusi anoa Ranskan hallitukselta avustusta Englantiin tehtävää sotaretkeä varten; sotaretki alkoi elokuussa 1485. Henrik Tudor nousi maihin Walesin rannikolle, sai koottua armeijan itselleen ja marssi Englannin sisämaahan. Bosworthin kylän vaiheilla Richard III kohtasi Henrik Tudorin joukot eräänä syyskesän päivänä 1485. Richard III hävisi taistelun ja kaatui tuossa samassa taistelussa itsekin.

Henrik VIII muistetaan kuudesta avioliitostaan sekä siitä, että oli luultavasti enemmän valtaa kuin kenelläkään muulla Englannin monarkilla. Hänen pyrkimyksensä saada avioero ensimmäisestä vaimostaan johti Englannin ja katolisen kirkon välirikkoon, itsenäisen Englannin kirkon perustamiseen ja luostareiden lakkauttamiseen, joka oli ensimmäinen vaihe Englannin uskonpuhdistusta. Henrik VIII:n valtakaudella myös Wales liitettiin pysyväksi osaksi Englannin valtakuntaa. Henrik VIII:n hallintokaudella Englanti kävi monia tarpeettoman kalliita ja tappiollisiakin sotia Manner-Euroopassa. Henrik VIII tunnettiin intohimoisena uhkapelurina ja varsinkin viime vuosinaan hän söi valtavasti ja lihoi erittäin ylipainoiseksi terveyden kustannuksella. Nuorena miehenä hän urheili menestyksellisesti, etenkin keskiaikaisessa tenniksessä. Hänet tiedettiin myös taitavaksi muusikoksi, runoilijaksi ja kirjailijaksi. Hän edistu myös monien tunnettujen rakennusten rakentamista ja laajentamista, kuten esim. Westminster Abbeyn.

Westminster Abbey.

Henkilökohtaisena neuvonantajana ja kuningas Henrik VIII:n sihteerinä Thomas More osallistui hallintoon ahkerasti; hän otti vastaan ulkomaisia diplomaatteja, luonnosteli virallisia dokumentteja sekä palveli välittäjänä kuningas Henrik VIII:n ja lordikansleri, Yorkin herttua, Thomas Wolseyn (s. n. 1475 ja k. 29.11.1530) välillä. Parlamentin alahuoneen puhemieheksi Thomas More valittiin vuonna 1523. Myöhemmin More palveli vielä Oxfordin ja Cambridgen yliopistoissa. Lancasterin herttuakunnan kansleriksi More tuli vuonna 1525; virkaan kuului pohjoisen Englannin hallinnollinen ja oikeudellinen johtaminen.

Hampton Court.

Kuningas Henrik VIII oli avioliitossa Katariina Aragonialaisen, veljensä, Arthurin lesken kanssa. Kun Henrik VIII ei kuitenkaan onnistunut saada Katariinan kanssa miespuolista perillistä kruununprinssiksi, kuningas Henrik VIII yritti saada avioliittonsa mitätöidyksi, väittäen avioliitoa laittomaksi. Lordikansleri Thomas Wolsey lahjoitti kuningas Henrik VIII:lle Hampton Courtin palatsin, joka sijaitsee noin 20 km Lontoosta lounaaseen Thames-joen partaalla. Vuodesta 1236 lähtien paltsin on toiminut Johanniittain ritarikunta. Kuningas Henrik VIII vaati kardinaali Wolseytä vetoamaan Rooman paaviin avioliiton mitätöimiseksi, mutta paavi ei Roomassa kuitenkaan suostunut hänen vaatimuksiinsa. Kuningas Henrik VIII pakotti kardinaali Wolseyn jättämään lordikanslerin virkansa ja nimitti Thomas Moren hänen paikalleen vuonna 1529. Pian kuningas Henrik VIII alkoi suosia protestanttista painotusta, jonka mukaan paavi oli vain Rooman piispa eikä hänellä ollut valtaa koko muuhun kristilliseen kirkkoon.

Thomas More – aina uskollisena ja omistautuneena kuninkaalle ja kuninkaallisten valtaoikeuksien asialle – hyväksyi myös aluksi kuningas Henrik VIII:n uuden politiikan. Wolsey irtisanottiin myös parlamentista ja Oxfordin ja Cambridgen teologien mielipiteitä suosittiin; näiden mukaan kuninkaan aiempi avioliitto oli ollut laiton. Mutta kun kuningas Henrik VIII kielsi paavin auktoriteetin, Thomas More alkoi epäillä toimintaa. Hän pelkäsi, että protestanttisuuden kasvu aiheutti ison uhan kristillisen Euroopan yhteiskunnalle ja sen poliittiselle järjestykselle. Lordikanslerina More kirjoitti monia teoksia, joissa hän puolusti katolisuutta ja tuki voimakkaasti vallitsevia harhaoppisuuden vastaisia lakeja. Suurin huolenaihe Morella oli kitkeä maanpakoon karkotetun luterilaisen William Tyndalen (s. n. 1494 ja k. 6.10.1536) sitkeät kannattajat. Tyndale telotettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisenä. Kuningas Jaakon raamatussa on osia William Tyndalen käännöksestä.

Thomas Moren uskotaan olleen kuningas Henrik VIII:n julkaiseman Defence of the Seven Sacraments-kirjan taustahahmo vuonna 1521. Paavi Leo X palkitsi kuningas Henrik VIII:lle tästä kirjasta nimityksen Fidei defensor (Uskon puolustaja) vuonna 1521. Valtaosa Thomas Moren varhaisemmasta uskonnollisesta tuotannosta on kirjoitettu tiettävästi kuningas Henrik VIII:n ja hänen uskollisimpien tukijoidensa toimeksiannosta, osana Henrik VIII:n luterilaisuuden vastaista kampanjaa. Lordikansleri Thomas More kieltäytyi allekirjoittamasta kirjettä, jossa kirkonmiehet ja aristokraatit anoivat paavia mitätöimään kuningas Henrik VIII:n avioliiton Katariina Aragonialaisen kanssa. More yriyyi erota virastaan vuonna 1531, koska hänet oli pakotettu vannomaan vala, joka julisti kuninkaan Englannin kirkon päämieheksi. Vielä vuonna 1532 More uudisti eropyyntönsä kuninkaalle väittäen olevansa sairas ja kärsivänsä rintakivuista. Tähän eropyyntöön kuningas jo suostuikin.

Vuonna 1533 Thomas More kieltäytyi osallistumasta Anna Boleynin kruunajaisiin Englannin kunigattareksi. Hyvin pian kruunajaisten jälkeen Morea syytettiin lahjusten ottamisesta, mutta nuo selkeästi tekaistut syytteet kaatuivat todisteiden puutteeseen. Thomas Morea syytettiin vuonna 1534 salaliitosta kuninkaan avioeroa vastaan profetoineen nunnan, Elisabeth Bartonin, kanssa. More pystyi kuitenkin esittämään kirjeen, jossa hän oli neuvonut Bartonia olemaan sekaantumatta valtion asioihin.

Thomas More kutsuttiin 13.4.1534 komission eteen vannomaan kuuliaisuutta perlamentin vallanperimysasetukselle. Hän hyväksyi perlamentin oikeuden julistaa Anne Englannin lailliseksi kuningattareksi, mutta samalla hän kieltäytyi vannomasta valaa, koska asetuksessa oli paavinvastainen johdanto, joka epäsi paavin auktoriteetin ja soi parlamentille luvan tehdä säädöksiä myös uskonnollisista kysymyksistä. Neljän päivän kuluttua hänet vangittiin Lontoon Toweriin; täällä vankilassa ollessaan hän kirjoitti hartaan teoksensa Dialoque of Comfort Against Tribulation.

Thomas More joutui oikeuteen 1.7.1535 ja oikeudenkäynnin tuomareina toimivat lordikansleri Sir Thomas Audley sekä Anne Boleyn isä, veli ja eno; häntä syytettiin vallanperimysasetuksen kieltämisestä. Thomas More luuli, ettei häntä voida tuomita, jos hän ei kiellä kuninkaan asemaa kirkon päänä. Sen vuoksi hän kieltäytyi vastaamasta mihinkään asiaan liittyvään kysymykseen.Kuninkaan vaikutusvaltainen neuvonantaja, Thomas Cromwell, toi oikeuden eteen asianajaja Richard Richin todistamaan, että More oli tämän läsnäollessa kieltänyt kuninkaan aseman kirkon päänä. Oikeudenkäynnin lopuksi tuomarit äänestivät Thomas Moren syylliseksi. Hänet tuomittiin kuolemantuomioon hirttämällä, vetämällä ja paloittelemalla, joka oli petturille varattu tuomio. Kuningas vaihtoi tuomio mestaustuomioksi, joka toteutettiin Towerin linnassa 6.7.1535.

Thomas Moren ruumis haudattiin Lontoon Toweriin St. Peter ad Vinculan kappelissa ja hänen päänsä oli näytteillä kuukauden London Bridgella. Pään korjasi talteen Moren tytär, Margaret Roper, ja kallon uskotaan lepäävän Roperin hautaholvissa St. Dunstanin kirkossa Canterburyssä.

Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Johdettuaan Suomen rauhaan presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) oli tehnyt päätehtävänsä ja hän vetäytyi sivummalle. Ulkopolitiikan käytännön johtaminen eli välirauhansopimuksen toimeenpano ja Suomen vieminen kohti normaaliaikoja tuli pääministerin tehtäväksi varsinkin sen jälkeen, kun Juho Kusti Paasikivestä (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) tuli Suomen pääministeri. Hän jatkoi ulkopolitiikan johtamista myös sen jälkeen, kun hänestä itsestään tuli presidentti.

Juho Kusti Paasikivi.

Suomen suvereenisuutta rajoitti maahan tullut Neuvostoliiton ja Iso-Britannian valvontakomissio, jota johti Viron neuvostolaistajana Suomessa tunnettu kenraalieversti ja poliitikko, Andrei Ždanov (s. 26.2..1896 Mariupol ja k. 31.8.1948 Moskova). Valvontakomission vahvuus oli suurimmillaan 160 henkeä ja sillä oli alakomissioita 16 kaupungissa. Sen poliittinen vaikutusvalta perustui itärajan takana ja Porkkalan tukikohdassa olleeseen vahvaan puna-armeijaan. Valvontakomissio määräsi kaiken sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti tärkeän tiedon luovutettavaksi käyttöönsä. Kommunistit ja monet poliittiset käännynnäiset täydensivät auliisti valvontakomission tietoja suorassa yhteydenpidossa, usein maanmiestensä kaatamiseksi ja oman asemansa nostamiseksi. Professori ja politiikan tutkija Pekka Visurin (s. 25.12.1942 Hämeenlinna) mukaan ”näihin aikoihin syntyi kuuluisa ’maan tapa’, jonka mukaan vieraan vallan edustajille voitiin aivan hyvin kertoa myös sellaisia asioita, jotka salattiin tiukasti Suomen kansalaisilta”.

Kenraalieversti Andrei Ždanov.

Pääministeri Paasikivi piti Suomen kansalle radiopuheen itsenäisyyspäivänä 1944. Siinä puheessa hän hahmotteli Paasikiven linjana tunnetuksi tulleen uuden ulkopolitiikan linjan, jossa ”kaikkea hallitsevana oli maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon”. Paasikivi toivoi luottamuksellisten suhteiden luomista, ”Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan.” Paasikivi katsoi myös, että suhteemme Ruotsiin ja pohjoismaihin tuli säilyttää vahvana. Kaiken perustana oli Suomen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva länsimainen yhteiskuntajärjestys.

Rauhanteon vaikeimpana ennakkoehtona pidetty saksalaisten karkottaminen alkoi yhteisymmärryksessä saksalaisten kanssa, mutta sitten vapaaehtoinen vetäytyminen muuttui hyvin raskaiksi taisteluiksi. Niistä muodostui Suomen kolmas sota, Lapin sota, jossa Suomi jälleen vaihtoi puolta ja taisteli nyt liittoutuneiden rinnalla yhteistä vihollista vastaan. Syynä saksalaisten sitkeään viipymiseen Euroopan pohjoisreunalla oli ollut mitä ilmeisemmin sodankäynnille välttämättömän nikkelin saannin varmistaminen.

Merkittäviä välirauhan seurauksia olivat Petsamon sekä vuoden 1940 rauhan rajan taakse jääneen alueen tyhjentäminen ja luovuttaminen Neuvostoliitolle. Neuvostoliitolle luovutetut alueet olivat noin 12 prosenttia maan pinta-alasta ja niillä oli asunut noin 12 prosenttia maan väestöstä. Jo kesällä 1944 oli 260 000 ihmistä siirtynyt läntiseen Suomeen ja syksyllä siirtyi vielä 90 000 evakkoa. Vain 19 henkeä jäi luovutetulle alueelle. Porkkalan sotilastukikohdaksi luovutetulta alueelta lähti syksyllä noin 10 000 henkeä ja Lapin sodan jaloista Ruotsiin 50 000 – 60 000 henkeä ja Pohjois-Pohjanmaalle noin 38 000 Pohjoisen Suomen asukasta.

Maanhankintalain nojalla maata jaettiin sodan jälkeen 2,8 miljoonaa hehtaaria. Se oli kaksi kertaa enemmän kuin asutuslakien asutustoiminnassa 1920- ja 1930-luvulla. Noin 60 prosenttia maata jaettiin karjalaiselle siirtoväelle. Maahan perustettiin yli 94 000 tilaa, joista kolmannes oli asuintontteja ja toinen kolmannes asuintiloja, joilla ei ollut maataloudellista vaikutusta. Luovutetusta maasta yli 40 prosenttia oli valtion ja loppu otettiin ensisijaisesti yksityisiltä maanviljelijöiltä.

Helsingistä noin 20 km länteen sijaitsevasta Porkkalasta Neuvostoliitolle jouduttiin vuokraamaan 380 km²:n kokoinen sotilastukikohta 50vuodeksi. Presidentti Mannerheim piti tykinkantaman etäisyyttä riittämättömänä ja ehdotti pääministeri Paasikivelle, että pääkaupunki pitäisi siirtää Helsingistä Turkuun. Jari Leskinen ja Pekka Silvast ovat osoittaneet tutkimuksissaan Suljettu aika, miten Porkkalasta muodostuikin erittäin merkittävä sotilaallinen ja poliittinen painostusväline ja tiedustelun tukikohta Suomea vastaan. Suomea saattoi pitää osaksi miehitettynä siihen saakka, kunnes tukikohta vuonna 1956 luovutettiin takaisin Suomelle.

Sotakorvauksia Suomen maksettavaksi määrättiin 300 miljoonan dollarin edestä. Tosiasiallisesti korvaus oli huomattavasti suurempi, sillä maksun tuli tapahtua vuoden 1938 hinnoin. Sotakorvauksia varten asetettiin Suomen sotakorvausteollisuuden valtuuskunta Soteva. Neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa saatiin pieniä helpotuksia niin, että korvaussuoritusten arvoa voitiin korottaa vuoden 1938 hintatasosta pääomatavaroiden osalta 15 prosenttia ja kulutustavaroiden osalta 10 prosenttia. Myös korvausohjelman rakenteeseen ja määriin saatiin eräitä helpotuksia. Tältä pohjalta allekirjoitettiin 25,11,1944 sotakorvauksia koskeva perussopimus. Maksuaikaa pidennettiin vuonna 1945 kahdeksaan vuoteen ja keväällä 1948 korvaussumman nimellisarvo alennettiin 226,5 miljoonaan dollariin. Sotakorvausten todellinen arvo oli noin 500-600 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Tämän lisäksi jouduttiin maksamaan Neuvostoliitosta viedyn omaisuuden palautuksia noin 22 miljoonan dollarin arvosta. Sotakorvaukset Suomi suoritti vuoteen 1952 mennessä. Samana vuonna Helsingissä järjestettiin vuonna 1940 sodan takia pitämättä jääneet olympialaiset.

Neuvostoliitolle oli luovutettava sotasaaliina Saksan ja sen liittolaisten sotilasomaisuutta ja näiden maiden laivat. Kymmenkunnan pienen aluksen lisäksi sotasaalistavaraa toimitettiin rautateitse noin 66 000 tonnia, autokuljetuksin noin 6 000 tonnia ja laivattuna noin 24 000 tonnia. Lisäksi Neuvostoliitolle luovutettiin välirauhansopimuksen mukaisesti Saksan kansalaisten omaisuutta.

Kenraalieversti Lothar Rendulic.

Kun todelliset sotatoimet alkoivat, saksalaiset tunsivat itsensä petetyiksi ja aloittivat kostoksi Lapin järjestelmällisen tuhoamisen. Lokakuun 9. päivänä 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti Lothar Rendulic antoi käskyn poltetun maan taktiikasta. Käskyä oli valmisteltu jo pitkään: Aikaisemman komentajan kenraalieversti Eduard Dietlin käskystä oli laadittu jo vuonna 1942 suunnitelma Pohjois-Suomen infrastruktuurin tuhoamisesta tarpeen vaatiessa. Sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Tornionjokilaaksossa kylien tuho jouduttiin kokemaan rankalla tavalla: Evakkoon lähteneet asukkaat seurasivat kotitalojensa polttamista Ruotsin puolelta Tornionjokea. Lokakuun 13. päivänä 1944 vuoristoarmeijan esikunta määräsi tuhottavaksi linjan Ylitornio-Sinettä-Sodankylä, nämä paikkakunnat mukaan lukien, pohjoispuolella kaikki asumuksisksi kelpaavat rakennukset. Perusteluna oli, että viholliselta haluttiin riistää majoitusmahdollisuudet talven tullessa. Sairaalat, kirkot ja rakennukset, jotka olivat joko asuttuja tai sijaitsivat kaukana teistä, tuli säästää.

Rakennuksia tuhoutui kaikkiaan 14 779. Näistä asuinrakennuksia oli 5 047. Pahiten Lapin kunnista tuhottiin Savukoski, 95-prosenttisesti. Rovaniemi ja Enontekiö tuhottiin 90-prosenttisesti. Koko Lapin tuhoprosentti lienee ollut noin 40-46. Kolarin, Sodankylän, Turtolan (nykyisin Pello), Muonion ja Sallan tuhoprosentti vaihteli noin 60–75 % välillä. Oulun läänissä tuhoutui noin 3 100 rakennusta, pahiten kärsi Kuusamo, jonka rakennuskannasta hävisi 65 prosenttia. Pienempien kylien lisäksi vilkas Rovaniemen kauppala tuhottiin käytännössä kokonaan: Rakennuksista säästyi ainoastaan noin kymmenesosa. Rakennukset tuhottiin käyttötarkoituksesta välittämättä; jopa Rovaniemen, Enontekiön, Kemijärven, Turtolan ja Kuusamon kirkot poltettiin.

Vaikeuttaakseen vihollisen etenemistä, saksalaiset miinoittivat Oulun läänissä 6 575 metriä ja Lapin läänissä 3 222 kilometriä teitä ja teihin räjäytettiin laajoja katkaisukohtia. Lapin läänin silloista tuhottiin 90 prosenttia eli 675 siltaa. Noin 2 500 maantienrumpua räjäytettiin. Kaikki 24 lossia tuhottiin. Noin 800 kilometrin matkalta kyläteiltä tuhottiin sillat ja rummut. Raskas liikenne rikkoi muutkin kelirikkoiset tiet. Liikenne suljettiin 526 kilometrin matkalta.

Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista ja järjestelmällistä. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautatiestä käyttökelvottomaksi joutui 471 kilometriä. Maantieverkostoa miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9 500 kilometriä. Kaikki lossit laitureineen, 675 siltaa ja noin 2 800 maantierumpua tuhottiin. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin eri asteisesti 3 700 kilometriä. Rautateillä tuhottiin kiskoja, rumpuja, siltoja ja vaihteita. Kaikki Lapin 115 puhelinkeskusta ja 163 puhelinpaikkaa tuhottiin. Maanraivauksessa Lapissa kuoli vuoden 1952 alkuun mennessä 72 henkilöä ja haavoittui 141. Vuoteen 1973 mennessä saksalaisten jäljiltä Lapista oli kaikkiaan raivattu yli 800 000 ammusta, noin 70 000 miinaa ja 400 000 muuta räjähdettä, yhteensä 1 142 000 kappaletta. Yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo.

Suomalaisten henkilötappiot Lapin sodassa olivat kaikkiaan 3 940 ja saksalaisten noin 4 300-4 500 miestä. Saksalaiset ryhtyivät irtautumaan huhtikuun 7. päivästä alkaen ja poistuivat omaehtoisesti 27.4. Norjan puolelle. Kenraaliluutnantti Hjalmar Fridolf Siilasvuo (vuoteen 1936 saakka Strömberg, s. 18.3.1892 Helsinki ja k. 11.1.1947 Oulu) saattoi 28.4.1945 ilmoittaa ylipäällikölle täyttäneensä syyskuussa 1944 saamansa tehtävän. Saksalaiset joukot oli karkotettu Pohjois-Suomesta 27.4.1945 kello 13.30:een mennessä.

Fritz Kreisler.

Juutalaisen lääkärin Samuel Kreislerin poika oli loistava viulisti ja säveltäjä Fritz Kreisler (s. 2.2.1875 Wien ja k. 29.1.1962 New York). Lääkäri-isä antoi pojalleen ensimmäiset viulutunnit neljän vuoden iässä. Fritzin äiti oli Anna Reches. Vuonna 1882 Fritz aloitti musiikin opiskelun Wienin konservatoriossa; viulunsoittoa hänelle opetti säveltäjä, viulisti ja kapellimestari Josef Hellmesberger Jr. (s. 9.4.1855 Wien ja k. 26.4.1907) ja musiikkiteoriaa säveltäjä, musiikinopettaja ja urkuri Josep Anton Bruckner (s. 4.9.1824 Ansfelden ja k. 11.10.1896 Wien). Vuodet 1885-1887 Fritz Kreisler opiskeli Pariisin konservatoriossa. Siellä häntä opetti belgialainen viulisti Lambert-Joseph Massart (s. 19.7.1811 ja k. 13.2.1892 Pariisi) ja ranskalainen säveltäjä Clèment Philibert Lèo Delibes (s. 21.2.1836 Saint-Germain-du-Val ja k. 16.1.1891 Pariisi) sekä ranskalainen ooperasäveltäjä Jules Èmile Frèdèric Massenet (s. 12.5.1842 Montaud Saint-Etienne ja k. 13.8.1912 Pariisi). Vuonna 1887 Fritz Kreisler valmistui Pariisin konservatoriosta ja hänet palkittiin Premier Prix-palkinnolla opiskeluistaan.

Viulisti Fritz Kreisler soittimensa kanssa.

Puolalais-amerikkalaisen pianistin, Moriz Rosenthalin (s. 17.12.1862 Lviv ja k. 3.9.1946 New York) kanssa Fritz Kreisler aloitti laajan konserttimatkan – vuosina 1888-1889 – joka suuntautui Yhdysvaltoihin. Konserttimatkan jälkeen Fritz Kreisler pyrki koesoitossa Wienin filharmoniseen orkesteriin, mutta ei läpäissyt prima vista-tehtäväänsä kokeessa. Tästä suivaantuneena Fritz Kreisler jätti kaikki musiikkipuuhastelut sikseen lähes kymmenen vuoden ajaksi. Hän opiskeli lääkärin ammatin ja ryhtyi maalaamaan sekä vietti lyhyen aikaa armeijassa. Uudestaan vuonna 1896 Fritz Kreisler kaivoi viulunsa esiin ja jo vuonna 1898 hän soitti Wienin filharmonikkojen solistina Wienissä. Fritz Kreisler soitti unkarilaisen kapellimestari Arthur Nikischin (s. 12.10.1855 Mosonszentmiklòs ja k. 23.1.1922 Leipzig) johdolla Berliinin Filharmonikkojen solistina ennen liittymistään soittajaksi Berliinin orkesteriin.Vuosina 1901-1903 Fritz Kreisler toteutti jälleen suuren suosion saavuttaneen konserttikiertueen Yhdysvalloissa. Vuonna 1904 Kreisler sai kunniamitallin ansioistaan Britannissa.

Musiikkituokio kotona.

Vuonna 1902 Fritz Kreisler avioitui tupakkakauppiaan eronneen tyttären, Harriet Liesin kanssa. Vaimo alkoi Fritzin agentiksi järjestäen Fritzille parhaimmillaan yli 250 konserttia vuodessa. 750 000 dollaria tuotti myös viiden vuoden levytyssopimus Victor Companyn kanssa. Harrietilla oli suuri vaikutus Fritzin elämään ja ammattiin. Jotkut jopa arvostelivat Fritzin jääneen Harrietin ”tossun alle”. Pari oli kuitenkin onnellinen ja Harriet arvosti miehensä suurta musikaalisuutta. Harriet sai tehdä suuriakin päätöksia Fritzin puolesta ja useimmiten nämä päätökset osuivat aivan oikeaan. 

Fritz Kreisler ei enää säveltänyt niin paljoa, mutta hän levytti ahkerasti. Vuonna 1910 Fritz Kreisler otti ohjelmistoonsa Edward Elgarin viulukonserton. Kreisler esiintyi seitsemänkymmenenkahden päivän aikana jopa viidessäkymmenessä seitsemässä konsertissa. Kreisler osallistui myös ensimmäiseen maailmansotaan lyhyesti Itävallan armeijassa luutnanttina. Sodassa hän haavoittui eikä kelvannut enää palvelukseen. Hän antoi kuitenkin konsertteja Punaisen Ristin hyväksi. Vuodesta 1915 Fritz Kreisler asettui vaimoineen asumaan Yhdysvaltoihin, mutta teki silti ympäri maailmaa konserttimatkoja. Ensimmäisen konserttikiertueensa Kaukoitään Kreisler teki vuonna 1923.

Fritz ja Harriet Kreisler.

Vuodesta 1924 lähtien aina vuoteen 1939 Harriet ja Fritz Kreisler asuivat metsäisellä alueella Berliinin lähellä suuressa huvilassa. Tänne kartanoonsa hän keräsi matkoiltaan tuomia esineitä, viuluja ja kirjoja. Vuonna 1939 Kreislerit joutuivat sodan jaloissa jättämään Berliinin kartanonsa, joka sitten tuhoutui Saksan pommituksissa. Fritz Kreislerin musiikki asettiin Saksassa esityskieltoon ja Kreislerit pakenivat ensin Etelä-Ranskaan, jossa he saivat Ranskan kansalaisuuden. Vielä samana vuotena Kreislerit muuttivat takaisin Yhdysvaltoihin loppuiäkseen. Vuonna 1943 Fritz Kreislerista tuli Yhdysvaltojen kansalainen. Hän joutui vielä onnettomuuteen, jonka johdosta vähensi esiintymisiään rajusti. Hän ryhtyi nyt esiintymään radiossa Bell Telephone Hour-sarjassa vuonna 1944. Fritz Kreisler esiintyi konserttilavoilla 61 vuoden ajan ja hänen viimeinen julkinen esiintymisensä tapahtui New Yorkin Carnegie Hallissa 1.11.1947. Hänen 75-vuotispäivänsä yhteydessä Fritz Kreislerille järjestettiin valtavat juhlat hänen kunniakseen Ritz-hotellin juhlasalissa New Yorkissa.

Kreislerien suuri huvila Berliinin lähellä.