Juuso Walden (24. osa)

Madden Corporationissa Yhdysvalloissa tehtiin näihin aikoihin myös muutamia muutoksia. Johtaja John Coffin siirtyi jonkinlaiseen neuvonantajan tehtävään ja hänen lähin miehensä, Strub, siirtyi Parson & Whittemoreen, josta oli tullutkin aikoinaan. Yhtiön toimitusjohtajaksi tuli Frank Jepson. Yhtiön tehtävät laajenivat merkittävästi sodan jälkeen, koska voimapaperi ja Enso-Gutzeitin tuoma voimapahvi vahvistivat sen edustamien tuotteiden määrää. James Madden, Maddenin ottopoika, toimi yhtiön varapuheenjohtajana, kuten myös Jack McGuirke. Muutaman vuoden kuluttua kuoli yllättäen Jim Madden ja hänen leskensä luopui yhtiön osakkuudesta. Bob Flander siirtyi yhtiön puheenjohtajaksi ja toimitusjohtajaksi tuli valittua Ray Auwarter.

Vienti alkoi hiljalleen elpyä ja samalla matkustusmahdollisuudet paranivat. Scan-järjestöjen toiminta alkoi myös elpyä. Sotavuosien aikana niiden toiminta oli sattumanvaraista ja osittain keskeytynyttäkin. Järjestöjen sääntöihin tehtiin muutamia muutoksia; joukkoon liittyi nyt Scannews, johon kuuluivat kaikki Pohjoismaiden sanomalehtipaperia ja sen tapaisia papereita tuottavat yritykset. Siitä huolimatta, että Scankraft, Scangreaseproof, Scansulfit, Scanpap sekä muutama muu oli saatu herätettyä toimintaa, kesti pitkä tovin, ennen kuin kyettiin likimainkaan yhtä mittaviin tavoitteisiin ja velvoitteisiin kuin ennen sotia.

Scannewsin ensimmäinen pääsihteeri oli suomalainen Erik Ahlqvist, joka seurasi Juuso Waldenia Paperiyhdistyksessä ja toimi sen jälkeen Lontoossa ja Egyptissä agenttina sekä Tukholmassa eräissä teollisuuden tehtävissä. Vielä myöhemmin Ahlqvist toimi Suomen Puuhiomoyhdistyksen toimitusjohtajana. Suomalainen majuri ja ruotsalainen kapteeni, Nils Palme (s. 26.2.1895 Djursholm ja k. 6.1.1963 Sjösa), toimi Scankraftin ja Scanpapin yhteisenä toimitusjohtajana. Hän oli Ruotsin vapaaehtoisjoukkojen johtaja Suomen sodissa jo vapaussodasta lähtien. Sitä ennen hän toimi upseerina Götan tykistörykmentissä. Nils Palmen äiti oli suomalainen, Hanna Maria von Born. Nils Palme oli Ruotsin pääministeri, Olof Palmen, läheinen sukulainen. Olof oli Nilsin veljenpoika. Nils Palme oli kovin sotilaallinen esimies ja piti työpaikoilla jämptin komennon. Ruotsalaisille tämä oli monasti liikaa; he eivät pitäneet hänen yksinvaltaisista tavoistaan. Thomas Ihren käsissä oli johtajuus Scangreaseproofissa, Scansulfitissa ja Scanpergaminissa. Kaikki Scan-järjestöt – lukuunottamatta Scannewsia – toimivat samassa konttorirakennuksessa.

Yhtyneet Paperitehtaat Oy kehittyi sodanjälkeisinä vuosina melko normaalisti entiselleen. Tytäryhtiöitä kehitettiin ja niiden tuotantoa parannettiin. Erityisen hyvin oli selluloosantuotanto saatu paranemaan. Yhtiön hallituksessa keskusteltiin usein selluloosan jalostamisesta edelleen paperiksi tai kartongiksi. Juuso Waldenin mielestä yhtiön olisi hyvä toimia mahdollisimman nopeasti, ennen muita kilpailijoita. Yhtyneethän olivat puunhankinnan suhteen täysin ostojen varassa. Yhtiön hallituksen puheenjohtaja, varatuomari Carl Gustaf Fredrik Björnberg taas edusta paljon varovaisempaa linjaa. Carl Björnbergin vanhemmat olivat toimitusjohtaja, maaherra ja eversti Fredrik Geronimo Björnberg (s. 31.5.1857 Pori ja k. 29.12.1924) ja Maria Charlotta (Lilly) Sanmark. Carl Gustaf Fredrik Björnbergin puoliso oli vuodesta 1934 Ingrid Margareta Aminoff, maanviljelysneuvos Alexander Aminoffin tytär. Fredrik Björnberg perusti veljensä, Claes Enrique Björnbergin (s. 31.12.1859 Pori ja k. 11.1.1931 Helsinki) Myllykoski Oy:n edeltäjän, Myllykoski Träsliperi Aktiebolagin vuonna 1892. Fredrik Björnberg toimi myös ministerivaltiosihteerin apulaisena sekä Vaasan läänin kuvernöörinä. Vuonna 1919 Myllykosken Träsliperi Aktiebolag siirtyi osaksi Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiötä. Vuonna 1920 uuden yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi valittiin kenraali Karl Rudolf Walden. Fredrik Björnberg valittiin myös yhtiön hallitukseen, jossa tehtävässä hän toimi kuolemaansa asti.

Carl Gustaf Fredrik Björnberg tuli ylioppilaaksi vuonna 1920 ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1925 sekä sai varatuomarin arvon. Carl Björnberg oli Myllykosken Paperitehdas Oy:n toimitusjohtaja vuosina 1951-1978. Hän oli myös Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön hallituksen varapuheenjohtaja vuosina 1924-1945 ja puheenjohtaja vuosina 1945-1951. Carl Björnberg oli aloitteentekijä Pohjolan Voima-yhtiön perustamisessa vuonna 1943. Björnbergin johdolla Myllykoski keskittyi ns. superkalenteroidun päällystämättömän aikakauslehtipaperin tuotantoon, jossa siitä tuli maailmanlaajuisesti markkinajohtaja. Myllykoskelle perustettiin samoin rakennuslevytehdas ja Carl Björnberg edisti myös suvun yhtiöiden harjoittamaa kaivosalan liiketoimintaa mm. Kerimäellä ja Kaavin Luikonlahdella. Suomen sisällissotaan hän osallistui sekä talvi- ja jatkosotaan. Hän oli sotilasarvoltaan luutnantti.

Vuonna 1950 Yhtyneitten Paperitehtaitten hallituksessa keskusteltiin vakavasti yhtiön jakamisesta. Carl Gustaf Fredrik Björnbergiä näissä neuvotteluissa avusti pankinjohtaja Göran Robert Ehrnrooth (s. 1.4.1905 Helsinki ja k. 9.1.1996 Helsinki) ja Juuso Waldenin avustajan toimi tuomari Samuel Johannes Malakias Pentti (vuoteen 1905 Fransén, s. 11.8.1885 Kalvola ja k. 28.3.1954). Vaikka äänet menivät suunnilleen tasan, sai Björnberg kerättyä Yhdyspankin avulla jonkin verran suuremman äänimäärän. Yhtyneitten Paperitehtaitten ylimääräinen yhtiökokous kutsuttiin koolle ja siellä äänet jakautuivat 120 000 – 110 000. Pankinjohtaja C. J. Wegelius oli lyhyen aikaa hallituksen puheenjohtajana ja samalla hän toimi eräänlaisena rauhoittavana tekijänä tilanteessa. Vuoden 1951 kuluessa Björnbergin ryhmän neuvottelijat tekivät ehdotuksen: yhtiö jakautuisi joko lain sallimin keinoin tai valinnaisesti irtautuisi Myllykoski, johon liittyisivät omistukset Sunilassa, Vuolenkoskessa ja malmikaivoksissa samoin kuin Myllykosken paikalliset metsät. Toiseen ryhmään jäisivät kaikki muut tehtaat ja tytäryhtiöt ja liitännäiset samoin kuin suurin osa metsistä sekä koskiosuudet. Jos arviomiehet huomaisivat näissä vaihdoissa jotai eroja, ne hoidettaisiin rahassa.

Lopullinen ratkaisu tapahtui yhtiön syysyhtiökokouksessa Savoyssa (Helsinki) joulukuussa 1950. Waldenit hävisivät hallituspaikkoja kokouksessa. Hallitukseen noussut Göran Ehrnrooth ehdotti tammikuussa 1951 Juuso Waldenille R. Erik Serlachiuksen 50-vuotispäivillä saman ehdotuksen, jonka hän oli jo aikaisemmin esittänyt Carl Gustaf Fredrik Björnbergille; yhtiö jaettaisiin omistajasukujen kesken. Jälkimmäinen vaihtoehto tuli valituksi ja eropäiväksi sovittiin vuodenvaihde 1951-1952. Lasku ja arviointitoimenpiteet kestivät pitkään ja niitä hoitivat isännöitsijä Samuel Krogerius ja konttoripäällikkö W. A. Haaja avustajineen. Björnbergin ryhmälle jouduttiin maksamaan kaikkiaan kaksi miljardia silloista markkaa.

Urho Kaleva Kekkonen.

Kaarlo Ilmari Turja.

Pääministeri Urho Kaleva Kekkonen sekaantui tavoilleen uskollisena myös vuorineuvos Juuso Waldenin ystävänä Yhtyneitten Paperitehtaitten jakamiseen. Se tapahtui kirjoittamalla vuoden 1951 ensimmäiseen Suomen Kuvalehteen artikkelin, ”Kielipolitiikkaa teollisuuden piirissä”. Hän käytti kirjoituksessa nimimerkkiä Karjalainen talousmies. Kirjoituksessaan Kekkonen suomi ruotsinkielistä pääomaa samalla tavalla, kun oli aikaisemmin toiminut ylioppilaspoliitikkona. Oman osansa kirjoituksessa sai pääjohtaja Juho Hämäläinen, joka oli jättänyt tukematta Juuso Waldenia. Kirjoituksen ilmestymisen jälkeen päätoimittaja Kaarlo Ilmari Turja (s. 28.10.1901 Isokyrö ja k. 6.1.1998 Helsinki) sai lehden lukijoilta vain kiittävää palautetta, mutta hänen kutsuttiin myös Suomen Kuvalehden johtokunnan kokoukseen. Siellä Turja sai potkut tehtävästään. Syksyllä 1951 Ilmari Turja perusti KOP:n pääjohtaja Matti Samuli Virkkusen (s. 28.7.1908 Kangasala ja k. 11.7.1980 Hämeenlinna) ja Juuso Waldenin sekä suomenkielisten teollisuuspiirien ystävällisellä tuella uuden aikakauslehden, Uuden Kuvalehden, joka ilmestyi kahdentoista vuoden ajan.

Matti Samuli Virkkunen.

Matti Virkkusella oli hyvin mielenkiintoinen asema myöhemmin Yhtyneissä Paperitehtaissa. Virkkusen vanhemmat olivat kirkkoherra ja Kokoomuksen kansanedustaja ja puheenjohtaja vuosina 1932-1934, Paavo Virkkunen (vuoteen 1906 asti Snellman, s. 27.9.1874 Pudasjärvi ja k. 13.7.1959 Pälkäne) ja käsityönopettaja Katri Thulé. Matti Virkkunen valmistui ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisen normaalilyseon klassiselta linjalta vuonna 1927. Virkkunen suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1934 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1937. Hän aloitti ulkoministeriön palveluksessa vuonna 1934. Virkkunen toimi varakonsulina Lontoossa vuosina 1939-1941 ja ulkoministeriön jaostosihteerinä vuonna 1941. Sodan aikana vuosina 1941-1945 Virkkunen työskenteli ministeriön kauppapoliittisen osaston apulaisosastopäällikkönä ja suunnitteli sekä toimeenpani sotavuosien kappapolitiikkaa. Osaston päällikkönä Virkkunen toimi vuosina 1945-1947 järjestäen elintarvikehuoltoa ja talouselämän rahoitusta ja oli mukana ratkomassa sotakorvauksiin liittyneitä ongelmia ja neuvottelemassa merkittävää dollarilainaa Yhdysvalloissa Suomelle.

Juuso Walden (23. osa)

Juuso Walden oli puoliksi vahingossa joutunut Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliittoon ja aluksi varsinkin sen paperi- ja puumassaosaston johtoelimiin. Sodan aikana liiton puheenjohtajana toimi vuorineuvos Åke Gartz ja hänen jälkeensä ohjaksiin alkoi vuorineuvos K. E. Ekholm. Neuvottelujen tuloksena Suomeen syntyi ensimmäinen täydellinen työehtosopimus. Neuvottelut alkoivat maaliskuussa 1945 ja ne käytiin melko tiiviissä tahdissa. Sopimusluonnos oli valmiina 28.6 1945, mutta ammattiosastot eivät luonnosta sellaisenaan hyväksyneet. Vasta 28.10 jatkettiin neuvotteluja ja sopimus oli lopulta valmis noin kuukauden päästä siitä. 10.12.1945 allekirjoitettiin työehtosopimus.

Vuorineuvos Åke Gartz.

Karl Rudolf Walden sairastui vakavasti heti välirauhan jälkeen ja Juuso Walden menetti sodassa kaksi veljeään, Rudolfin ja Laurin. Juuso Waldenin perheeseen syntyi poika, Lauri, vuonna 1945. Karl Rudolf Waldenia hoidettiin sairauden aikana Helsingissä ja Rapalassa. Halvauksesta hän ei koskaan toipunut kokonaan, mutta mielellään rouva Walden luki hänelle. Rouva Walden oppi jopa saamaan selville, mitä Karl Rudolf Walden tahtoi. Karl Rudolf Walden halusi kovasti päästä käymään tehtailla ja hän oli jo suunnitellut, missä järjestyksessä käynnit toteutettaisiin. Juuso Walden oli näillä käynneillä myös isänsä mukana. Myllykoskelta aloitettiin ja seuraava käynti tehtiin Simpeleelle. Valkeakoski olisi ollut seuraavana vuorossa, mutta sitä käyntiä ei koskaan ennätetty tehdä.

Rapalan kartano.

Karl Rudolf Waldenin vointi heikkeni radikaalisti syksyllä 1946 Rapalassa ja kaupunkiin ei voinut häntä enää kuljettaa. Juuso Walden sai 24.10 1946 Myllykoskelle ilmoituksen, että hänen isänsä sydäntoiminta oli heikentynyt huomattavasti. Kaikkia lähiomaisia kehoitettiin saapumaan Rapalaan. Juuso Walden saapui Rapalaan iltayöstä ja hän ennätti vielä isänsä vuoteen ääressä viettää muutaman tunnin. Karl Rudolf Walden kuoli hieman puolenyön jälkeen. Karl Rudolf Waldenin arkku kuljetettiin Yhtyneitten Paperitehtaitten hinaajan kannella Vääksyyn ja sieltä edelleen Helsinkiin. Hautajaiset olivat 1.11.1946 Helsingin Vanhassa kirkossa ja sieltä arkku siirrettiin sotilaallisessa saattueessa vanhalle hautausmaalle. Siunauksen toimitti kenttäpiispa J. Björklund. Tasavallan presidenttiä, Mannerheimia, edusti hautajaisissa hänen adjutanttinsa ja seppeleen laskivat myös Juho Kusti Paasikivi puolisoineen. Muistotilaisuus pidettiin Marmoripalatsissa ja Juuso Walden piti vanhimpana poikana isälleen muistopuheen Vanhassa kirkossa.

Helsingin Vanha Kirkko.

Johtaja Harry Gullichsen nousi Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton johtoon ja hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Karl Rudolf Waldenin kuoleman jälkeen tuomari C. G. Björnberg. Rouva Anni Walden ei viihtynyt Mermoripalatsissa, jonka hän koki kolkoksi paikaksi asua. Hän muutti Helsingissä pienempään huoneistoon asumaan. Samoihin aikoihin rakennettiin Rapalassa uutta kivitaloa, jonka suunnitteli arkkitehti Pekka Emil Saarema (s. 21.3.1907 Voikkaa, Valkeala ja k. 1998). Vuonna 1934 ostettu Marmoripalatsi luovutettiin valtiolle perintöverojen suorituksena. Marmoripalatsissa toimi ensin joitakin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin osastoja ja sen jälkeen siellä istui Helsingin hovioikeus.

Sodan loputtua Myllykoskelle alettiin rakentaa kipsilevytehdasta. Tehtaan rakennustyömaalla oli paljon myös valkeakoskelaisia ammattimiehiä ja kipsilevytehdas valmistui omana työnä. Koska kipsilevyn valmistukseen tarvittiin runsaasti kartonkia, päädytti tämän tehtaan pystyttämiseen. Kartonkia kipsilevytehtaalle saatiin Simpeleeltä sekä Myllykosken pieneltä koneelta kevyempiä laatuja. Idean kipsilevyjen valmistukseen antoi säkkipaperiagentti Tanskasta ja hän myös lupasi auttaa tuotteen markkinoinnissa Tanskassa. Kipsilevyillä oli uutuutensa vuoksi aluksi vaikeuksia Suomen viranomaisten ja rakennuttajien keskuudessa, ennen kuin tuote tuli tunnetuksi markkinoilla. Pohjoismaihin, kuten Ruotsiin ja Norjaan, kipsilevyjä kyllä vietiin, koska heillä ei ollut tuolloin omaa tuotantoa. Kipsijauhoa tuotiin tehtaalle Kyprokselta ja myöhemmässä vaiheessa myös Saksasta. Alkuperäistä tehdasta laajennettiin myöhemmin huomattavasti.

Sodan jälkeen tuotannot käynnistyivät ja palasivat vähitellen entisiin mittoihinsa. Tehtaita täytyi samoin uudistaa ja kunnostaa. Yhtyneittein Paperitehtaittein Simpeleen Pk 1 oli vuorossa ensin, sillä sen elinkaaren aikana sitä vielä koskaan ollut korjattu. Tarjouskilpailun koneen kunnostuksesta ja uusimisesta voitti Valmet, joka pääsi näin ensimmäisen kerran harjoittelemaan paperikoneen kanssa. Paperikoneen uusimisen jälkeen sen tuotantokyky kasvoi yli kaksinkertaiseksi.

Valkellan lasitehdas käynnistyi myös vähin erin. Kesti tosin jonkin aikaa, että tyydyttävää laatua saatiin aikaiseksi tehtaalla. Sodan jälkeen oli tyydytty myös heikompaan laatuun markkinoilla. Kun Yhtyneet ostivat Hangon Lasitehtaan, tuli Valkeakoskelle sijoitettavaksi noin 50 henkilöä ammattimiehiä kaupan mukana ja nämä miehet olivat etepäässä ruotsinkielisiä. Tämän vuoksi tehdas joutui perustamaan Valkeakoskelle ruotsinkielisen kansakoulun tehtaan työntekijöiden lapsille. Muutaman vuoden päästä siirtoväki pyysi, että heidän lapsensa saisivat suomenkielistä opetusta ja koulu lopetettiin sen vuoksi.

Juuso Walden halusi nopealla vauhdilla uudistaa tehtaitten vaatimatonta toimintaa, mutta hallituksen puheenjohtaja, varatuomari Carl Gustaf Fredrik Björnberg (s. 24.6.1901 Helsinki ja k. 8.12.1995) oli paljon varovaisempi. Björnberg vastusti usein Juuso Waldenin ajatuksia ja ehdotuksia, jotka sitten kuitenkin myöhemmässä vaiheessa toteutuivat täysin. Björnberg saattoi ajatella myös oman sukunsa tulevaa etua, jos Myllykosken entisinä omistajina heidän velkataakkansa ei nousisi yhtiön mahdollisesti jakautuessa. Niin pian, kun se vain oli mahdollista, haluttiin vanhoja suhteita ostajiin elvyttää. Englanti oli ennen sotia ollut isoin ostaja Yhtyneille ja Suomi oli sodassa taas ollut Englannin vihollinen. Juuso Walden matkusti Englantiin tapaamaan paperikaupan hallitsijaa – ”the paper controller” – Ralph Reediä. Heidän neuvotteluissa saatiin sovittua, että sääntely asteittain puretaan ja Suomen diskriminointi loppuisi.

Ralph Reed järjesti Juuso Waldenille tapaamisen toimitusjohtajan, eversti Clifford Sheldonin kanssa Savoyssa, Lontoossa. Tämä tapaaminen käynnisti hyvin pitkäaikaisen yhteistyön Reed-yhtymän ja Yhtyneitten Paperitehtaitten välillä. Tämä yhteistyö avasi myös Yhtyneille paljon uusia mahdollisuuksia kauppoihin esim. Yhdysvalloissa ja Kanadassa sekä Australiassa.

Myös Kymin Osakeyhtiö ilmoitti sodan jälkeen halusta palata Suomen Paperitehtaitten Yhdistykseen jäseneksi jälleen. Kymin agenttina Englannissa oli toiminut Reeve Angel, mutta nyt muodostettiin LAMCO (yhtiön muodostivat Lagge, Corke, Reeve ja Angel) valvomaan yhdistyksen etuja. Tämä uusi yhtiö asettui Laggen entisiin, osin pommituksissa vaurioituneisiin tiloihin, osoitteessa 81. Cannon Street, siihen asti, kunnes uusi Suomi-talo valmistui. Englantiin toimitettiin selluloosaa merkittävästi enemmän kuin esim. kartonkia ja paperia. Selluloosa toimi Englannissa raaka-aineena maan omalle teollisuudelle. Myös kaikenlaista rakennuspuutavaraa kaivattiin paikkaamaan sodan tuhoja. Vastaava tilanne oli samoin Hollannissa, Ranskassa ja Belgiassa.

Saksa oli jaettu sodan jälkeen ja länsiosa jäi puuta kaipaamaan pitkäksi aikaa, sillä valloittajat säätelivät sen tarpeita. Silloisessa Länsi-Saksassa toimi Yhtyneiden agenttina edelleen J. Flach & Co, joka oli sodan pommituksen vuoksi siirtänyt konttorinsa Hampurista lähelle Frankfurtia sodan loppuvaiheessa. Sodan jälkeen toiminta palasi jälleen Hampuriin. Agentuurin voimia vahvistettiin niin, että osakkaiksi tuli Flachin lisäksi Heydenreich ja Kurt Bürger sekä myöhemmin vielä Friedrich Russegger. Russeggeristä tuli myöhemmin agentuurin toimitusjohtaja. Wiemeyerit olivat Hollannissa pääagentteja. He hoitivat agentuuria Belgiassa ja myöhemmin tätä agentuuria vahvistettiin Torsten Damsténilla.

Yhtyneiden Ranskan agentuuri oli edelleen pääkonsuli Kaarlo Brusinin käsissä. Brusinin apurina toimi Eino Enegren. Molemmat herrat olivat konsuleita ja edustivat muutakin, kuin paperia. Kaarlo Brusin tuli alkujaan Pariisiin Ahlströmin tehtaan sahatavaran myyjäksi. Euroopan vähemmän tärkeillä alueilla tehtiin näinä vuosina monia pieniä järjestelyjä. Useissa tapauksissa asiat ratkesivat siten, että Kaukomarkkinat Oy toimi rahoittajana sekä tavallaan vientiliikkeenä.

Sodan aikana Etelä-Afrikassa elintaso oli noussut ja sen paperintarve oli myös kasvanut merkittävästi. Aikaisemmin Etelä-Afrikka oli hoidettu vientiliikkeiden kautta, mutta nyt katsottiin maan tarvitsevan oman edustuksensa. Maassa toimivat ainakin seuraavat edustajat: Walter Holmstén (toimi aikaisemmin Paperiyhdistyksessä ja sen jälkeen Lameo Paperin toimitusjohtajana Lontoossa), J. Andersen (siirtyi myöhemmin Kapkaupunkiin, oli jonkin aikaa Tanskassa ja palasi Paperiyhdistyksen kolmososaston johtajaksi) sekä Carl-Christian Rosenbröijer (oli myöhemmin Paperiyhdistyksen ensimmäisen osaston toimitusjohtaja, hän toimi Lontoossa sanomalehtipaperin myyntityössä ja vastasi monen vuoden ajan Kapkaupungissa yhdistyksen edustuksesta). Heidän lisäksi edustajina toimivat vielä von Veh ja Hernberg nuorempi sekä Dick Brandt (Capen johtaja ja Paperiyhdistyksen pitkäaikainen johtaja, joka toimi myös myyntipäällikkönä Kaukomarkkinat Oy:ssä). 

 Juuso Walden (22. osa)

Hotelli Torni Helsingissä.

Liittoutuneiden valvontakomissio asettui Helsinkiin valvomaan rauhansopimuksen noudattamista. Valvontakomission neuvostoliittolaisjäsenet asuivat hotelli Tornissa Yrjönkadulla. Valvontakomissiota hallitsivat Neuvostoliiton edustajat ja sen puheenjohtajana oli Andrei Aleksandrovitš Ždanov (s. 26.2.1896 ja k. 31.8.1948). Liittoutuneiden valvontakomissiossa oli kaikkiaan 160 jäsentä ja sillä oli alakomissioita Helsingin ulkopuolella kaikkiaan 15 kaupungissa. Valvontakomissioon kuului myös 15 brittiä, mutta heidän roolinsa komissiossa oli passiivinen. Valvontakomission käytössä oli Malmin lentokenttä. Valvontakomission toiminta päättyi Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamiseen.

Sodan jälkeen Neuvostoliitossa oli monista asioista huutava puute, erityisesti kaikenlaisesta paperista. Kauppaneuvotteluja käytiin paperintoimituksista ja niillä oli aina kova kiire. Paperin hinta ei tuntunut olevan niinkään tärkeä kysymys. Neuvostoliiton puolelta neuvotteluja johti ministeri Borisov. Suomen kauppavaltuuskuntaan lukeutuivat vuorineuvos Walter Gräsbeck sekä monia ulkoministeriön virkamiehiä ja yhdistysten edustajia ja aivan aluksi neuvotteluissa oli mukana myös Juuso Walden. Nopeasti perustettiin sotakorvaustoimitusten valtuusto eli Soteva ja sita varten säädettiin tarvittavat lait. Sotevan päätoimiseksi puheenjohtajaksi tuli vuorineuvos Lauri Kivinen ja hänen apulaisekseen nimettiin yli-insinööri Ilmari Harki. Kaikki muut Sotevan valtuuskunnan jäsenet olivat osatoimisia. Heitä olivat vapaaherra G. W. Wrede, Metallityöväen Liiton puheenjohtaja Nurmela, kansliapäällikkö Reino Lehto, kansliapäällikkö Toivo Takki ja Juuso Walden. Sotevan toimitilat sijaitsivat Sokoksen talossa, jossa talvisodan aikana toimi Enso-Gutzeitin tiloja. Sotevan neuvostoliittolainen vastaelin asettui pysyvästi Hotelli Andreaan ja heidän kanssaan oli sovittava sekä neuvoteltava kaikista avoimista asioista ja yksityiskohdista.

Sotakorvaukset koostuivat pääosin koneista ja koska niiden suunnittelu ja varsinkin valmistelu puutteellisista raaka-aineista vei aikaa, sovittiin tilaajan kanssa, että kahden ensimmäisen vuoden pääpaino olisi puujalostusteollisuuden tuotteiden toimittamisella. Vähitellen koneiden osuus toimituksissa kasvoi, kuten pitikin, ja paljon näissä koneissa oli nimenomaan aluksia. Alkuaikoina Soteva-valtuuskunta kokoontui keskimäärin kolme kertaa viikossa, joka oli luonnollisesti hankalaa muita töitä tehneille sekä maaseudulta kokouksiin tulleille. Juuso Walden sai tuomari Häggströmille vapautuksen armeijasta ja tuomarin näin hoitamaan vakituisesti omia tehtäviään valtuuskunnassa. Tuomari Häggströmin apurina toimi venäjänkielentaitoinen vapaaherra von Knorring Puuhiomoyhdistyksestä. Tavaratoimitusten kuljetuksista ja aikatauluista piti huolta myöskin venäjänkielentaitoinen ekonomi Aleksi Karisalo.

Marmoripalatsi Helsingissä.

Lokakuussa 1944 Karl Rudolf Walden sai halvauskohtauksen, josta Walden ei koskaan toipunut. Halvauksen seurauksena Karl Rudolf Walden menetti puhekykynsä sekä luku- ja kirjoitustaitonsa. Hän jäi myös osittain liikuntakyvyttömäksi. Karl Rudolf Waldenia hoidettiin Marmoripalatsin kodissa Helsingissä ja kesäaikaan Rapalassa. Hän säilytti kaikesta huolimatt paikkansa kuolemaansa asti Yhtyneiden Paperitehtaitten hallituksen puheenjohtajana, vaikka ei kyennyt näitä tehtäviään hoitamaan terveytensä vuoksi. Ennen sairastumistaan Karl Rudolf Walden oli esittänyt hartaana toiveenaan pojalleen, että Juuso Walden menisi Sotevaan mukaan. Soteva oli Juuso Waldenin mielestä sodan ruhjomalta väestöltä suuri saavutus. Lopulta sotakorvausmäärät vähenivät muutaman vuoden kuluttua puoleen.

Sodan jälkeen Oulunjoen ensimmäinen voimalaitos, Pyhäkoski, valmistui. Se oli silloin maamme toiseksi suurin voimalaitos Imatran jälkeen. Koko Oulunjoen pääuoma ja osa sen sivuvesistöistäkin oli tehty kauppoja. Nyt tähyiltiin pohjoisen suuntaan. Yhtyneet Paperitehtaat kiinnitti huomionsa lähinnä Kemijokeen. Yhtiön tukikohtana alueella toimi Pirttikoski, josta operoiden yhtiö hankki vähitellen itselleen suuren koskiosuuden; näistä osuuksista osa myytiin Imatran Voimalle ja osa liitettiin Kymijoki Osakeyhtiöön. Toiminta johtikin pian siihen, että Kymijoki tuli lähes kokonaan rakennetuksi. Paikallista rakennustoimintaa johti tuolloin yhtiön hallituksen sihteeri ja lainopillinen neuvonantaja, varatuomari Lauri Pentti.

Ennen Kemijoki Oy:n rakentamisen aloittamista ennätti Pohjolan Voima rakentaa Isohaaran ja tässä projektissa myös Yhtyneet Paperitehtaat olivat mukana. Pohjolan Voima myöhemmin rakensi erityisesti Iijoen alueen, alueen, jossa sillä on monia keskisuuria voimalaitoksia. Voiman saantia rajoitti kuitenkin patoamismahdollisuuksien puuttuminen sekä vesimäärän vaihdellessa suuresti. Pohjolan Voiman johtajana toimi jo sota-aikana rakennuspäällikkönä toiminut diplomi-insinööri, Erkki Aalto. Pohjoisen koskissa tuotettu sähkövoima täytyi siirtää etelään käytettäväksi, mutta tuolloin ei ollut vielä voimajohtoja siirtoa varten. Tähän tehtävään täytyi nimetä sodan jälkeen voimataloustoimikunta. Tätä toimikuntaa johti puheenjohtajana ensin pankinjohtaja Rainer von Fieandt. Tehtävässä häntä seurasi myöhemmin varatuomari Luostarinen. Tässä toimikunnassa istui myös Juuso Walden. Muita jäseniä olivat insinööri Väinö Veijala Sähkölaitosten Yhdistyksestä, johtaja Alfons Alfthan Imatran Voimasta, vuorineuvos Gösta Nordenswan Nokia Oy:n omistamien ja siihen liitettyjen sähkövoimalaitosten edustajana sekä maaherra Arvo Määttä pohjoisen edustajana. Toimikunnan sihteerinä toimi Heikki Lehtonen Imatran Voimasta. Heikki Lehtonen teki kattavan työn hankkimalla toimikunnalle tilastoja ja tietoja sen käyttöön. Eroavista mielipiteistä huolimatta tämä toimikunta pääsi kuitenkin lopulta tehtävänsä päätökseen jättämällä kertyneen materiaalin ja päätöslauselman asiasta vastaavalle ministeriölle. Voimataloudessa on Suomessa tämän toimikunnan aikana ja sen jälkeen saatettu voimaan useita sen ehdottamia ratkaisuja, mutta toimikunnan ehdottamaa voimansiirron järjestelyä sen enemmistön haluamalla tavalla ei ole toteutettu.

Sekä vapaat että korvaustoimitukset Neuvostoliittoon korvasivat ainakin osittain saksalaisten tilausten menetyksiä ja vientitilanne pysyi hyvin hankalana sodan loppumiseen asti. Vähitellen kaupan esteitä alkoi kuitenkin poistua ja paperin kysyntä elpyi myös maailmalla. Puolustusministeriön toimistopäällikkönä sodan loppuvaiheen ja sen päättymisen jälkeen toimi Holger Nystén. Hän huolehti hyvin laajasta erikoisasioiden kirjosta, joihin kuuluivat esim. kansainväliset kuljetukset. Tuohon aikaan Holger Nystén ei kyennyt osallistumaan paljonkaan työhön Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksessä. Häntä korvasi yhdistyksessä kauppaneuvos Schuster mm. myyntijohtajan tehtävissä. Muut osastojen johtajat pysyivät yhdistyksessä tehtävissään, vaikka heidän apulaiskunnassaan tapahtui paljon siirtoja.

Suomen Kartonkiyhdistyksen perustamisesta oli tehty päätös sodan aikana – erotettiin Puuhiomoyhdistyksen toiminnasta – ja sen tehtäviin kuului eräiden kartonkilaatujen myynti, joita ennen oli hoitanut Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksen toinen osasto. Eversti Kotilainen kutsui tämän vuoksi Enson konttoriin kartonkialan edustajia, kuten kreivi Vitzthumin ja Juuso Waldenin. Uuden yhdistyksen toimitusjohtajaksi nimettiin Björn Starck, joka oli aikaisemmin hoitanut Puuhiomoyhdistyksen kartonkiosastoa. Yhtyneitten Paperitehtaitten osalta tämä perustaminen liittyi vain Simpeleen kartonkikoneeseen.

Sotavuosien aikana oli paperinjalostustoiminta kaikilla aloilla merkittävästi lisääntynyt. Puuttui kuitenkin yhteinen edunvalvontaelin tältä teollisuusalalta. Juuso Walden kirjoitti kaikille alalla toimiville tehtaanjohtajille sodan aikana kirjeen, jossa ehdotti alan yhdistyksen perustamista. Kaikki kirjeiden vastaanottajat suhtautuivat asiaan myötämielisesti. Varatuomari Jaakko Rautanen laati yhdistykselle säännöt ja näin syntyi Suomen Paperin- ja Kartonginjalostajain Yhdistys eli Converta. Aluksi yhdistys toimi intressiyhdistyksenä, mutta melko pian täydennettiin sen ohjelmaan myös myynti; tämä lisäys vaati sitten myös sääntöjen muutoksen. Tämän yhdistyksen ensimmäinen toimitusjohtaja oli T. K. Kannel Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitosta ja puheenjohtajana toimi Juuso Walden.

Sodan aikana Scan-järjestöt olivat vajaalla toiminnalla, sillä esim. Norja oli miehitetty valtio. Ruotsi yritti vaalia länsikauppaa. Suomella ei ollut sitä mahdollisuutta, mutta maallamme oli eräissä vaiheissa erinomaiset edellytykset käydä kauppaa Saksan ja Neuvostoliiton kanssa. Kun valtioiden kanssa käytiin kauppaa, oli yhteisestä hinnottelusta luovuttava. Kaikkia mahdollisia kansainvälisiä elimiä yritettiin sodan jälkeen jälleen käynnistää. Suomessa työnantajat aloittivat neuvottelut SAK:n alaisten erillisten työntekijäliittojen kanssa.

Juuso Walden (21. osa)

Yhtyneitten Paperitehtaitten tuotanto ja erityisesti paperintuotanto oli hyvin monipuolista, mutta Simpeleellä oltiin kartongintuotannossa vain yhden suhteellisen vaatimattoman koneen varassa. Nyt päätettiin jatkaa neuvotteluja kahden suuren kartonkikoneen hankinnasta Myllykoskelle, jotka ennen sotia olivat jääneet kesken. Myllykoskella oli vielä käyttämätöntä puuhiokekapasiteettia yli oman tarpeen ja Sunilan sulfaattiselluloosakin tuntui piisaavan. Neuvotteluja oli aikanaan käyty lähinnä saksalaisen vuonna 1854 perustetun Füllner Werkin AG kanssa. Heinrich Füllner perusti korjauspajan paperinvalmistuslaitteita varten Bad Warmbrunniin. Yhtiö rakensi ensimmäisen kokonaisen paperikoneensa kymmenen vuotta myöhemmin.

Myllykosken tehdas.

Neuvottelut eivät nytkään olleet kovin helppoja, sillä Saksassakin oli suuri määrä miehiä sotatoimissa. Neuvotteluissa lopulta päädyttiin kahden duplexkartonkikoneen hankintaan. Kartonkikoneiden leveys oli 160 tuumaa ja niillä niiden ajonopeudet olisivat 100 000 tonnia vuodessa. Koneista maksettiin vain pieni käsiraha, mutta sodan loputtua koneita ei vieläkään ollut toimitettu Suomeen. Koneita valmistava tehdas jäi sodan loputtua Puolan puolelle. Yhtyneet Paperitehtaan perui konekaupat sodan loputtua, mutta maksettuja rahoja ei palautettu Puolan puolelta takaisin. Tehdas ilmoitti kuitenkin myöhemmin halukkuutensa toimittaa tilatut kartokikoneet, mutta Yhtyneillä Paperitehtailla ei uskottu Puolan toimitusmahdollisuuksiin. Saksa maksoi muutaman vuoden kuluttua maksetun käsirahan takaisin Yhtyneitten Paperitehtaitten suureksi yllätykseksi.

Kenraali Karl Rudolf Walden.

Kaikki muu, kuin puolustuvoimia palvellut uudisrakentaminen ja hankinta oli sotavuosina tietysti käytännössä mahdotonta. Kaikista raaka-aineista oli huutava puute ja sama päti henkilökuntaan. Joitakin valmistavia esitöitä Yhtyneillä Paperitehtailla pystyttiin kuitenkin tekemään. Paperituotteen uutta tehdasta rakennettiin ja Valke Oy:n liima- ja lasitehdasta Varsanhäntään alettiin perustaa. Jälleenrakennuksen aikana ikkunalasista oli kova kysyntä. Neuvostoliittolaisia sotavankeja käytettiin Valke Oy:n rakennustyömaalla ja sen tarpeisiin oli Valkeakoskelle perustettava apuvankileiri. Orivesi-Jämsänkoski rautatietyömaa oli käytännöllisesti pysähdyksissä, kun sen työvoimaa käytettiin lähinnä maanviljelys- ja metsätöihin. Karl Rudolf Waldenilla oli hallituksen puheenjohtajana vaikeuksia saada hallituksen jäseniä kokoon, vaikka monet tärkeät asiat odottivat ratkaisuaan. Juuso Walden joutui tämän vuoksi useassa asiassa turvautumaan omaan harkintakykyynsä, jotta kiireelliset asiat edistyisivät.

Kenraali Edvard Fritjof Hanell.

Juuso Waldenin perhe kasvoi jatkosodan aikana kahdella tyttärellä, Eeva-Liisalla ja Riitalla. Perheen taloushenkilökunnassakin tapahtui muutosta, kun rouva Toini Vallenius siirtyi perheensä luokse Valkeakoskelle ja hänen korvasi neiti Lyyli Heinonen, miellyttävä nuori nainen, joka oli aikaisemmin palvellut myös Riihimäen Lasitehtaan apulaisjohtaja, Roope Kolehmaisen perheessä. Lapsi hoiti koulutettu lastenhoitaja. Waldenin perhe asui yleensä Myllykoskella, mutta kesäaikaan perhe kuitenkin kävi Rapalassa, jos se vaan oli mahdollista. Tellervo Walden järjesteli lasten ja suurperheiden evakuointia, auttoi perheitä monissa käytännön asioissa, auttoi kirjeenvaihdossa ja toimi Myllykosken sotilaskodin johdossa. Sotien välisenä jaksona oli Myllykoskelle sijoitettu eräitä linnoitusesikunnan osastoja ja vähitellen koko esikunta siirtyi Myllykoskelle. Sen henkilökunta oli melko runsaslukuinen, kun lisäksi sinne tuli vielä koulutuskeskus. Näin sotilaskodissakin riitti touhuamista aivan tarpeeksi. Linnoitustöitä johti kenraali Edvard Fritjof Hanell (s. 1.5.1894 Tornio ja k. 8.4.1947 Jyväskylä), joka välistä oli pitkiä aikoja komennettuna päämajan esikuntapäälliköksi kenraali Axel Erik Heinrichsin (s. 21.7.1890 Helsinki ja k. 16.11.1965 Helsinki) ollessa komennettuna rintamatehtäviin. Kenraali Hanellin poissaollessa esikunnan päällikkönä toimi eversti Otto Emil Avenir von Bonsdorff (s. 7.7.1892 Tampere ja k. 16.3.1987 Helsinki), joka perheineen asui vakituiseen Myllykoskella.

Kenraali Axel Erik Heinrich.

Juuso Walden palasi jälleen Imatran sotilashallintoon kuin aivan tuttuun paikkaan. Waldenin poissaollessa esikunnan henkilöstöstä osa oli ehtinyt vaihtua. Kapteeni Malkamäki oli nimitetty kauppa- ja teollisuus- sekä sotasaalisosaston päälliköksi, ikäänkuin Juuso Waldenin tilalle. Nyt työt esikunnassa järjestettiin siten, että kapteeni Malkamäki hoiti sotasaaliosastosta ja Juuso Waldenille jäi ”vanha” kauppa- ja teollisuusosasto. Juuso Walden yritti kaiken liikenevän vapaa-aikansa käyttää Yhtyneitten paperitehtaitten asioiden edistämiseen. Karl Rudolf Walden oli jo osittain luovuttanut Rapalan asioiden hoitamisen Juuso Waldenille, joten vapaa-ajan ongelmia hänellä ei kyllä ollut. Näiden lisäksi Juuso Walden hoiti vielä joitakin tehtäviä teollisuusyhdistyksessä. Vanhemmasta päästä rivit harvenivat lähes joka toimialalla ja nuoremmilla yritettiin korvata ilmenneitä aukkoja.

Eversti Otto Emil Avenir von Bonsdorff.

Teollisuuslaitoksia alettiin vähitellen palauttaa niiden entisille omistajille ja sitä varten täytyi laatia usein laajoja ja asiantuntemukseen perustuvia pöytäkirjoja. Kapteeni Tammisen siirryttyä siviilitöihin, tarjottiin Juuso Waldenille tilapäiseksi avuksi mm. diplomi-insinööri Leo Toikkaa Yhtyneiltä Paperitehtailta. Walden joutui paljon matkustamaan Imatran ja Myllykosken väliä sekä vierailemaan entistä enemmän myös Helsingissä. Tähän päälle tulivat vielä puolustusvoimien virkamatkat. Varsinkin matkoillaan Karjalassa Walden sai nähdä ihmisten palanneen kotiseuduilleen ja aloittaneen elämänsä suunnilleen alusta. Jylhävaaran tehtaitten lisäksi myös lähellä Kämärää sijainnut Peron tehdas oli melko hyvässä kunnossa. Osa tehtaiden koneista oli säilynyt ja osa koneista oli evakoitu suhteellisen kevytrakenteisina, pultti- ja mutterikoneina. Peron omistajat ilmoittivat, etteivät jatka tehtaan toimintaa ja halusivat myydä tehtaansa sekä sen koneet. Siten nämä Peron tehtaan entiset koneet kulkeutuivat myöhemmin Jylhävaaran tehtaaseen Valkeakoskelle ja koneiden perässä myös moni tehtaan entinen työntekijä muutti Valkeakoskelle.

Varmaankin osittain paljon matkustuksen vuoksi Juuso Walden sai jälleen kutsun päämajaan puhutteluun, jossa hän tällä kertaa sai taas komennuksen liikennepäälliköksi Pohjois-Kymenlaaksoon, sijoituspaikkana jälleen Kouvola. Henkilökunta oli paljolti samaa kuin talvisodan aikana ja lähin Waldenin apulainen oli luutnantti Rautamäki. Muita toimijoita olivat mm. vääpeli Paajanen Voikkaalta ja kersantti Esko Kossila Myllykoskelta. Esko Kossila oli kunnostautunut Suomen Painiliiton pitkäaikaisena puheenjohtajana ja myöhemmin hän toimi mm. merkittävänä linja-autoliikennöitsijä. Liikennepäällikkö suoritti alueella moottoriajoneuvojen valvontaa, hoiti käyttö- ja sijoitusoikeuksia, vastasi korjauspajan raaka-aineista, joten liikennetoimistossa hoidettiin enemmän siviilipuolen asioita kuin varsinaisia sotilastehtäviä. Liikennetoimisto järjesteli esim. paperinkuljetuksia sekä henkilöliikennettä, jne. Normaalia päivätoimintaa häiritsi lisäksi vielä Kouvolan kovat pommitukset, jotka yhä edelleen jatkuivat. Juuso Walden arvosti korkealle naisia, jotka näissä olosuhteissa omaa henkeänsä uhaten jäivät Kouvolaan asumaan ja tätä kaupunkia puolustamaan.

Saksan itärintamalta alkoi kuulua yhä vain huonompia uutisia ja Saksa koki aina vain suurempia aluemenetyksiä. Vaikutukset levisivät aina Suomeen asti ja vaikuttivat myös yleiseen mielialaan laskevasti. Vuonna 1944 Neuvostoliitto aloitti Kannaksella rajun hyökkäyksen, joka mursi hajoittaen suomalaisten puolustuksen pakottaen Suomen merkittäviin alueluovutuksiin varsinkin Kannaksella. Kotiutettuja reserviläisjoukkoja haettiin vahvistukseksi ja samaan aikaan siirrettiin itäisen puolustuslohkon joukkoja etelään. Näin syntyi uusi saksalais-suomalainen sopimus, joka takasi Suomen armeijalle uusien aseiden saannin ja hyväksikäytön. Rintama saatiin näin edes vakiintumaan Kannaksella, mutta vetäytyminen jatkui vääjäämättä idässä, Laatokan pohjoispuolella. Suomalainen rauhanneuvottelukunta matkasi jälleen rajan yli Moskovaan ja neuvottelun tuloksena syntyi nyt toinen Moskovan välirauha, paljon edellistä ankarammilla ehdoilla. Evakointi oli jälleen karjalaisten edessä, jotka olivat ehtineet palata vanhoille kotiseuduilleen.

Välirauha solmittiin 19.9.1944 ja sopimus velvoitti suomalaisten joukkojen poistavan saksalaiset maaperältään sotilaallisin keinoin. Alueluovutukset olivat jokseenkin samat kuin edellisellä kerralla. Lapista niihin kuitenkin liitettiin Petsamo ja eräitä Lapin itäisiä alueita. Porkkalan alue oli vuokrattava määräajaksi Neuvostoliitolle. Tämän lisäksi tulivat vielä sotakorvaukset; määräajassa oli suoritettava sotakorvauksia 600 miljoonan dollarin edestä Neuvostoliitolle. Korvaustoimitukset ryhmiteltiin jo valmiiksi, joskaan niitä ei määritelty yksityiskohtaisesti. Saksalaisten kiinteistöomistus Suomessa samoin kuin täällä ollut saksalaisliikkeiden osakekanta oli luovutettava Neuvostoliitolle. Samoin myös konsuliedustus muuttui jatkossa. 

Lielahden kartano (4. osa) 

Tsaari Aleksanteri II:n kolmas poika, Vladimir Aleksandrovitš Romanov (s. 22.4.1947 ja k. 17.2.1909) oli venäläinen poliitikko, sotilas ja keräilijä. Suurherttua Vladimir Romanov sai hyvin huolellisen koulutuksen, joka johti hänet kehittämään intohimoa taiteisiin ja kirjallisuuteen. Kuten useat muutkin Romanovit, hän sai sotilaskoulutuksen, joka vei hänet palvelemaan keisarillisessa armeijassa Venäjän ja Turkin sodan aikaan vuosina 1877-1878. Isänsä Aleksanteri II:n ja veljensä Aleksanteri III:n hallituskausilla suurherttua Vladimir toimi useissa virallisissa tehtävissä: Venäjän etnografisen seuran kunniapuheenjohtajana (1867), kenraaliadjutanttina ja keisarikunnan senaattorina (1868), keisarikunnan neuvoston jäsenenä (1872), keisarillisen taideakatemian presidenttinä ja Venäjän tiedeakatemian jäsenenä (1880).

Vladimir Aleksandrovitš Romanov.

Suurherttua Vladimir avioitui vuonna 1874 Mecklenburg-Schwerinin prinsessa Marien Alexandrine Elisabeth Eleonoren (s. 14.5.1854 Schloss Ludwigslust, Mecklenburg, Saksa ja k.6.9.1920 Ranska) kanssa ja heille syntyi kaikkiaan viisi lasta. Taiteen suojelija ja keräilijä, suurherttua Vladimir ja hänen perheensä viettivät loistavaa sosiaalista elämää ja kutsuivat useita taiteen ja politiikan maailman persoonallisuuksia Pietarin residenssiinsä. Suurherttua oli kunnianhimoinen mies, joka yritti ainakin alkuun myös vaikuttaa nuoreen Nikolai II:een.

Kenraali A. A. Mosolov, joka oli monia vuosia keisari Nikolai II:n sisäpiirin jäsen, kirjoitti suurherttuan persoonallisuudesta ja hänen suhteestaan keisariin näin: ”Komea, hyvä vartaloinen mies, vaikkakin hieman lyhyempi kuin veljensä, puhui äänellä, joka saavutti vierailemiensa klubien syrjäisimmät huoneet, suuri metsästyksen rakastaja, poikkeuksellinen elintarvikkeiden tuntija, kiistaton auktoriteetti; tsaari Nikolai II tunsi poikkeuksellisen arkuuden tunteen Vladimir Alexandrovitšin edessä, joka rajoittui pelkoon. Suurherttua - luultavasti huomatessaan vaikutelman, jonka hän teki keisarille – alkoi pysyä erossa valtion asioista.”

Suurherttua Vladimir matkusti tarkastusmatkalla Etelä-Suomessa kesäkuussa 1899 ja tällä matkalla hän poikkesi myös Tampereelle. Juna saapui Tampereen rautatieasemalle illalla 19.6.1899 ja suurherttua Vladimirin seurueen matka jatkui asemalta välittömästi kohti Lielahden kartanoa. Lielahden kartanossa nautittiin illallinen ja suurherttuaan lähin seurue myös majoittui yöksi Lielahden kartanoon. Tampereella vuosina 1890-1905 ilmestynyt Tampereen Uutiset-sanomalehti kertoi artikkelissaan, että suurherttua oli herännyt aikaisin aamulla, kun kartanon isäntäväki vielä autuaasti nukkui. Suurherttua Vladimir lähti kävelylle nautiskellen luonnon kauneudesta. Sen jälkeen hän vielä ajoi Lielahden kapearaiteisella rautatiejunalla radan kauimmaiseen kohtaan eli Pohtolaan saakka.

Kartanossa nautitun aamiaisen jälkeen suurherttua tutustui Tampereella rakenteilla olevaan ortodoksiseen kirkkoon sekä Finlaysonin ja Tampellan tehtaisiin Tammerkosken rantamaisemissa. Tampereelta suurherttuan matka jatkui vielä kohti Vaasan kaupunkia, mutta sitä ennen seurue palasi vielä Lielahden kartanoon ja teki Näsijärvellä huviretken höyrylaivan kyydissä. Lielahden kartanossa nautittiin retken jälkeen päivällinen. Suurherttua Vladimir Romanov lahjoitti kiitokseksi vieraanvaraisuudesta Lielahden patruuna Wilhelm von Nottbeckin perheelle signeeratun valokuvansa, jonka kehys oli koristeltu jalokivin. Suurherttuan vierailun majoituspaikan valikoituminen Lielahden kartanoksi oli pitkälti seurausta siitä, että Nottbeckeilla oli lämpimät suhteen keisariperheeseen Pietarissa; jo vanha patruuna Wilhelm von Nottbeck oli omassa pitsihuvilassaan majoittanut keisari Aleksanteri I:stä ja Aleksanteri II:sta.

Lielahden kartanon puutarhurin asunto.

Suurherttua Vladimirin matkaseurueeseen kuului myös kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov (s. 27.1.1839 Strelna ja k. 17.6.1904 Helsinki). Bobrikov ei uskaltanut yöpyä salamurhaajan pelon vuoksi edes Lielahden kartanon päärakennuksessa, vaan hänet majoitettiin kartanon puutarhurin asuntoon. Tätä hirsirakennusta vartioi tuolloin neljä santarmia; myöhemmin puutarhan keskellä sijainnutta puutarhurin asuntoa alettiin yleisesti kutsua Bobrikovin mökiksi. Nikolai Bobrikov tunnetaan päättäväisestä yhtenäistämispolitiikan ajamisesta ja hän oli yksi ensimmäisen sortokauden pääarkkitehdeista. Nikolai Bobrikovin toiminta Suomessa nostatti voimakasta vastarintaa, jonka nujertamiseksi hän vaati itselleen diktaattorin valtuudet keväällä 1903. Lopulta kenraalikuvernööri Bobrikov joutui aktivisti Eugen Schaumanin ampumaksi ja lienee siten Suomen historian tunnetuin poliittisen murhan uhri.

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov.

Bobrikovin isä, Ivan Vasiljevitš Bobrikov (1798-1883) oli sotilaslääkäri ja äiti baltiansaksalainen Alexandra Seeland. Nikolai Bobrikov valmistui upseeriksi vuonna 1858, ylennettiin everstiksi vuonna 1869; hän siirtyi kaartin joukkoihin Pietariin, jolloin hän pääsi keisarin lähipiiriin. Vuonna 1876 Bobrikov lähetettiin Venäjän sotilasvaltuutetuksi Romanian Bukarestiin ja vuonna 1878 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi Turkin sodan aikana. Aleksanteri II nimitti Bobrikovin vuonna 1880 Mihail Loris-Melikovin johtaman erityiskomitean jäseneksi. Komitean tehtävä oli taistella vallankumouksellisia vastaan. Bobrikov oli aktiivisesti mukana Talvipalatsissa vuonna 1880 järjestetyn pommi-iskun selvittelyssä. Vuonna 1884 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hänestä tuli kaartijoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö. Jalkaväen kenraaliksi hänet ylennettiin vuonna 1897.

Nikolai Bobrikov nimitettiin Venäjän sotaministerin, kenraali Aleksei Kuropatkinin esityksen johdosta Suomen kenraalikuvernööriksi ja hän saapui Suomeen 12.10.1898. Bobrikov piti samana päivänä kenraalikuvernöörin palatsissa puheen Suomen senaatille ja muutamille korkeimmille virkamiehille. Puhe julkaistiin seuraavana päivänä sanomalehdessä ja se herätti suurta hämmästystä sekä suuttumusta kansassa. Kenraalikuvernööri Bobrikov kutsui puheessaan Suomea rajamaaksi eikä tunnustanut Suomen erityisasemaa valtiona puheessaan. Se loukkaus sisälsi vakavan uhkauksen ja sai ihmiset ymmärtämään, että kenraalikuvernööri Bobrikovin tehtävä oli Suomen erityisaseman purkaminen ja suomalaisten venäläistäminen. Puheessaan hän ilmoitti Venäjän olevan yksi ja jakamaton ja että oli olemassa vain yksi alamaisuus ja rakkaus yhteiseen Venäjä-isänmaahan.

Mielenosoitus helmikuun manifestia vastaan Helsingin Senaatintorilla 13.3.1899.

Bobrikov oli mukana laatimassa helmikuun manifestia, jonka vuoksi suomalaiset kokosivat suuren adressin, jossa oli noin 500 000 kansalaisen nimet. Bobrikov pyrki saamaan Suomen tilattoman ja maattoman väestön sekä köyhällistön puolelleen. Suomessa kiersi noin 2 000 ”laukkuryssää” eli kulkukauppiasta, jotka levittivät huhua Venäjän erinomaisesta maattomien ja maaorjien asemasta. Diktaattorin valtuuksien myöntämisestä Bobrikoville keskusteltiin salaisessa konferenssissa helmikuussa 1902; tuolloin todettiin, että hänen on tultava toimeen vastustuksen kukistamisessa väliaikaisin toimin ja asetuksin. Hän sai omasta pyynnöstään diktaattorin valtuudet 29.3.1903 annetulla asetuksella Suomen rauhoittamiseksi. Diktaattorin valtuutuksilla hän pystyi karkottamaan ja pidättämään kenet halusi ja sai myös laillisen oikeuden puuttua useimpiin Suomen asioihin. Vähitellen Bobrikovin politiikan tuloksia alettiin arvostella myös Pietarissa ja sisäministeri Vjatšeslav Konstantinovitš von Plehwe (s. 20.4.1846 Meštšovsk ja k. 28.7.1904 Pietari) oli jo periaatteessa päättänyt laittaa kenraalikuvernööri Bobrikovin eläkkeelle, kun 65-vuotia kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov murhattiin Smolnassa kesäkuussa 1904.

Lielahden kartanossa järjestettiin myös vuokraviljelijöille, työväelle, koululaisille sekä lähiseudun ihmisille juhla-aterioita, tansseja ja muitakin huvituksia. Jo vanhan patruuna Wilhelm von Nottbeckin omistuksen aikana Lielahden kartanossa järjestettiin Finlaysonin tehtaalla työskennelleille alaikäisille lapsille virkistyspäiviä; alaikäisiä lapsi työskenteli heidän tehtaallaan noin parisataa. Lielahden patruuna Wilhelm Friedrick von Nottbeck jatkoi isänsä aloittamaa perinnettä kartanollaan ja järjesti hänkin työväelle erilaisia juhlia. Näihin juhliin oli kutsuttu myös Tampereen ja Lielahden säätyläisiä. Juhlat yleensä järjestettiin Lielahden kartanon puistossa, Näsijärven rantamaisemissa. Juhlissa tarjoiltiin lapsille virvokkeita, kilpailuita ja leikkejä. Varttuneempi väki sai viihdykkeeksi tanssia ja huviajelua kartanon kapearaiteisella rautatiellä. Osanottajia tällaisissa juhlamenoissa saattoi olla jopa 300-400 henkilöä.

Kaikilla patruuna Wilhelm von Nottbeckin pojilla oli säätynsä mukaisesti omat vaunut, palvelijat ja laivat käytössään. Kunkin säätyläisen täytyi elää oman säätynsä mukaista elämää ja ajalle tyypillistä olivat suuret tuloerot säätyjen välillä. Kaukana äveriäiden aatelisten alapuolella oli pormestari. Tehtaiden väki jakautui useisiin asteisiin aina toimihenkilöistä mestareihin saakka. Kulttuuriseen pääomaan kuului armeliaisuus; kaupungin köyhille annettiin almuja ja patruunan vaimo varsinkin teki hyväntekeväisyyttä kristillisessä hengessä. Patruuna oli kansanomaisempi ilmeisesti porvaritaustastaan johtuen. Oli opittu ajattelutapa ihmisten syntyperäisestä erilaisuudesta, mikä oikeutti vallan ja vastuun eriasteisuuden. Siksi ei ihmetelty tai kritisoitu yhtiöiden johtajien erilaista elämää ja varallisuutta. Omistajajohtajat osakkuuksien omistajina ansaitsivat huikeita summia yhtiön menestyessä, mutta myös palkkajohtajat pääsivät korkeisiin tuloihin.

Antti Oskari Tokoi

Antti Oskari Tokoi (ent. Hirvi, s. 15.5.1973 Kannus ja k. 4.4.1963 Leominster, Massachusetts, Yhdysvallat) tunnettiin toimittajana ja poliitikkona, joka kunnostautui Suomen työväenliikkeen historian alkutaipaleen yhtenä merkittävänä henkilönä. Käytyään kansakoulun Antti Oskari Tokoi työskenteli jonkun aikaa renkinä. Vuonna 1891 Tokoi matkusti Yhdysvaltoihin, jossa hän työskenteli mm. kaivosmiehenä. Samalla hän tutustui amerikkalaiseen ammattiyhdistystoimintaan. Tokoi palasi vuonna 1900 Suomeen takaisin; Kannuksessa hän aloitti maanviljelyn ja toimi myös kauppiaana. Vuonna 1905 hänet valittiin Kannuksen työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi ja SDP:n listoilta hän pääsi Suomen eduskuntaan vuoden 1907 vaaleissa.

Antti Oskari Tokoi.

Antti Oskari Tokoista tuli vuonna 1912 Tampereella huhtikuussa 1907 perustetun Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja. Arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelemassa Heimolan talossa Vuorikadun ja Yliopistonkadun kulmassa Helsingissä kokoontui vuosina 1911-1931 Suomen eduskunta. Tokoi valittiin vuonna 1913 eduskunnan puhemieheksi ja vuonna 1917 Oskari Tokoi nimitettiin Suomen Senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi; pääministeri nimeä ei tuolloin vielä käytetty. Tuolloin Oskari Tokoista tuli maailman ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri.

Heimolan talo.

Venäjän lähdettyä vallankumouksen tielle eduskunta hyväksyi Suomessa ns. valtalain, jolla eduskunta julistautui maan korkeimmaksi valtiomahdiksi Venäjän väliaikaisen hallituksen sijasta. Kysymys oli autonomian palauttamisesta ja osittaisesta Suomen itsenäisyydestä. Valtalaki ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan, sillä porvaripuolueet vastustivat valtalakia. Venäjän väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan ja edessä olivat nyt uudet vaalit, jossa porvaristo pääsi voitolle. Oskari Tokoin johtama liike kärsi tappion. Sosiaalidemokraattien ja porvarillisten puolueiden välillä vallitsi näkemyseroja varsinkin siitä, miten Suomen itsenäistymistä pitäisi viedä eteenpäin. Valtaan pääsi Pehr Evind Svinhufvudin (s. 15.12.1861 Sääksmäki ja k. 29.2.1944 Luumäki) hallitus lopulta julisti Suomen itsenäiseksi.

Pehr Evind Svinhufvud.

Vasemmiston ja oikeiston välit olivat monestakin syystä kuitenkin jännittyneitä. Lopulta poliittinen tilanne kärjistyi valkoisen ja punaisen Suomen väliseksi sisällissodaksi. Oskari Tokoi kuului vallankumoushallituksen kansanvaltuuskuntaan elintarvikekomissaarina Suomen sisällissodassa punaisten puolelle ja joutui siten vuonna 1918 pakenemaan monien muiden punaisten johtajien tavoin maasta Venäjälle, kun punaisen puolen tappio häämötti. Suomen sisällissodan valkoinen voittajapuoli julisti Antti Oskari Tokoille kuolemantuomion.

Otto Wilhelm Kuusinen.

Venäjällä Oskari Tokoi oli mukana varustamassa ns. Muurmannin legioonaa. Sen tavoitteena oli torjua saksalaisvaikutus ja Saksan interventio. Myöhemmin Muurmannin legioona taisteli vielä Vienan ja Petsamon sotaretkiin osallistuneita suomalaisia heimosotureita vastaan. Oskari Tokoi ajautui Venäjällä välirikkoon samoin jyrkän linjan punaisten ja erityisesti Otto Wilhelm Kuusisen (4.10.1881 Laukaa ja k. 17.5.1964 Moskova) kanssa. Nyt myös kommunistit tuomitsivat Oskari Tokoin luopioksi ja takinkääntäjäksi. Tokoi sai kuolemantuomion myös Venäjän puolelta, jota ei koskaan kumottu. Silloin Oskari Tokoilla oli harteillaan sekä valkoisten että punaisten langettamat kuolemantuomiot. Oskari Tokoin perhe joutui tämän vuoksi sijaiskärsijäksi Neuvostoliitossa, mutta myös sotien välinen Suomi suhtautui maassamme kuolemantuomittuun Tokoihin ja hänen perheeseen vähintäänkin penseästi.

Vuonna 1921 Oskari Tokoi pakeni saamiensa tuomioiden vuoksi Englannin ja Kanadan kautta Yhdysvaltoihin, jossa hän työskenteli Massachusettsin Fitchburgissa ilmestyneen sosiaalidemokraattisen Raivaaja-lehden toimittajana vuosina 1921-1949. Toisen maailmansodan aikana Oskari Tokoi toimi Suomen avuksi Help Finland-järjestön varapuheenjohtajana tehden laajoja puhujamatkoja ja ollen yksi aktiivisimmista avun kerääjistä. Suomen eduskunta vapautti Oskari Tokoi vuonna 1944 ns. Lex Tokoilla, jolla kuolemantuomio purettiin ja jolla kapinaan osallistuneille punaisille taattiin armahdus, mikäli he eivät olleet toimineet ulkomailla Suomea vahingoittavasti. Esimerkiksi Otto Wille Kuusista tämä laki ei koskenut, sillä hän oli toiminut talvisodan aikana Neuvostoliiton asettaman nukkehallituksen eli Terijoen hallituksen pääministerinä.

Kun kuolemantuomio purettiin, Oskari Tokoi oli vapaa jälleen palaamaan Suomeen. Tokoi jäi siitä huolimatta kuitenkin loppuelämäkseen Yhdysvaltoihin, mutta tosin vieraili Suomessa kaikkiaan neljä kertaa vuosina 1949, 1953, 1957 ja 1958. Vuonna 1957 Oskari Tokoi puhui yksikamarisen eduskunnan 50-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyssä tilaisuudessa.

Oskari Tokoi ja Lumijoelta lähtöisin ollut Hanna Räinä solmivat avioliiton Kaliforniassa. Avioparille syntyi seitsemän lasta: Oskar ja Hanna (1899), Karl Nestor (1901), Tyyne (1903), Lauri (1906), Laila (1908) ja Aune (1911). 1920-luvun alussa Tokoin perhe joutui Neuvostoliitossa hajalle, mutta Hanna pääsi lopulta neljän lapsen kanssa Suomeen. Vuonna 1924 Hanna muutti Fitchburgiin, missä hän kuoli vuonna 1938. Tokoin lapsista Nestori ja Tyyne jäivät Neuvostoliittoon, missä heidät telotettiin Stalinin vainojen aikana. Vuonna 1939 Oskari Tokoi solmi avioliiton amerikkalaisen Eva Pearl Johansonin (Whiteker) kanssa.

Kannuksen työväenyhdistyksen talon alakertaan perustettiin vuonna 1992 Oskar Tokoi-museo. Paikalla vihkimistilaisuudessa oli joukko Oskari Tokoin jälkeläisiä, jotka asuivat niin Yhdysvalloissa kuin Ukrainassa. Joukossa oli esimerkiksi Neuvostoliittoon jääneen Nestorin poika, Jorma ja hänen tyttärensä Jevgenia Abrosimova sekä Yhdysvalloissa asuneen Laurin poika Lauri jr. sekä hänen sisarensa Paula Latellier. Helsingin Kalliossa sijaitsee Tokoin mukaan nimetty Tokoinranta.

 Lielahden kartano (3. osa)

Lielahden kartanon suunnitellut arkkitehti Georg Wilhelm Ismael Schreck harjoitti sangen laajaa rakennus-, urakointi- ja liiketoimintaa. Georg Schreck syntyi Hämeenlinnassa ja hänen vanhempiaan olivat kruununvouti ja kapteeni Karl Fredrik Wilhelm Schreck (1826-1882) ja Emilia Elisabeth Ottiliana Ladau (1833-1910). Karl Schreck osti Joensuun kartanon vuonna 1859 Pälkäneen Laitikkalasta. Kapteeni Karl Schreck osallistui sotilasurallaan Krimin sotaan ja Puolan kapinan kukistamiseen; hän siirtyi sotilasuran ja yliopisto-opintojen jatkoksi kruununvoudiksi.

Georg Schreck toimi vuosina 1882-1885 opettajana Helsingin Rakennusmestarikoulussa. Vuosina 1886-1915 hän opetti Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolla ja samaan aikaan hän toimi koulun johtajana vuoteen 1912 saakka. Georg Schreck suunnitteli mm. Tampereen Raatihuoneen (1890), Teiskon Aunessillan (1899) ja Ahvenanmerellä Suomen ja Ruotsin rajalla sijaitsevan Märketin majakan (1885). Muita hänen Tampereelle ja sen ympäristöön suunnittelemiaan kohteita ovat mm. Tampellan juhlatalo (1898), Johanneksen koulu ja opettajien asuntola (1898), Vilppulan kirkko (1912), Tammelan kansakoulu (1911), Tampereen tullikamari ja pakkahuonerakennus, Pellavatehtaan lukusali ja keittiörakennus, Pitkäniemen keskusmielisairaala, Puuvillatehtaankatu 4. Varalan huvila Pyynikillä, Itämainen kylmä halli (1902, purettu 1964), Pälkäneen kirkon torni, Tampereen työväentalon remontti (1890) ja Finlaysonin tehdasrakennuksia: mm. TR 8, TR 31 eli Uusi kehräämö eli Puutarhatehdas, TR 32 ja TR 33.

Schreckin suunnittelema talo vuodelta 1902, Huhtikäenkatu 5, Tampere.

Arkkitehti Georg Schreck oli perustamassa Tampereen Rakennuskonttoria eli Otra Oy:tä, jonka liiketalon hän myös suunnitteli Hämeenkadun varrelle. Schreck omisti Tampereella talon osoitteessa Hallituskatu 25 sekä Pohtolan kartanon Ylöjärvellä. Arkkitehti Schreck toimi aktiivisesti kunnallispolitiikassa ja Tampereen Teknillisessä Seurassa. Vuonna 1893 Georg Schreck avioitui Anna Katariina Forsmanin kanssa; avioliitosta syntyi kuusi lasta: Katri, Erik, Matti, Mary, Kaarlo ja Arne.

Lielahden kartanon päärakennuksen terassia.

Lielahden kartanon uusi päärakennus edustaa aikansa muodikasta rakennustyyliä eli ranskalaista renessanssia. Rakennus on kaksikerroksinen tiilirakennus, joka on julkisivultaan ja kattomuodoiltaan epäsymmetrinen. Rakennuksessa on 35 metriä korkea torni ja Näsijärven puolelle avautuva suuri avoveranta. Kartanon päärakennuksen ulkoseinät ovat puhtaalla tiilipinnalla. Tamperelainen rakennusmestari J. E. Lönnqvist johti Lielahdessa rakennustöitä kartanolla ja päärakennus mitä ilmeisemmin valmistui vuonna 1892.

Lähempänä Näsijärven rantaa sijaitsi vanhan patruunan, Wilhelm von Nottbeckin rakennuttama puuhuvila. Hänen poikansa olivat innokkaita purjehduksen harrastajia. Tämä huvilarakennus on purettu.

Nottbeckien Lielahden kartanon pääsisäänkäynti sijaitsee rakennuksen läntisellä sivustalla, tornin alapuolella. Sisäänkäynti johdattaa tilavaan aulaan, johon vievät leveät portaat. Portaikko jatkuu avarana aulasta rakennuksen toiseen kerrokseen ja portaikkoa vastapäätä sijaitsee näyttävä avotakka. Alakerran eteläosassa sijaitsi talon herrasväen huoneita ja sieltä on käynti myös itäpuolen terassille, joka aukeaa järvelle päin. Päärakennuksen pohjoisosassa sijaitsivat erillinen keittiöosasto sekä palvelusväen työtiloja ja huoneita. Kartanon päärakennuksessa on kaikkiaan 26 huonetta.

Lielahden kartanon maakellari.

Päärakennuksen pohjoispäässä on sisäänkäynti ja porraskäytävä, jota käyttivät vain herrasväen palveluskunta. Koko toinen kerros oli varattu talon herrasväen yksityiskäyttöön. Lielahden patruunan aikana toisessa kerroksessa sijaitsivat ainakin makuuhuoneet, poikien huoneet, vierashuone, sali, patruunan kabinetti ja ruokasali. Lielahden kartanon päärakennuksessa työskenteli 12-16 nais- ja miespuolista palvelijaa; heihin lukeutui mm. pikantti eli miespalvelija, lakeija, kamarineiti, taloudenhoitaja, lastenhoitaja, keittäjä, imettäjä, tiskityttö, silittäjä, sisäkköjä sekä henkilökuntaa, joka huolehti talon vieraista ja kotiopettajista.

Lielahden kartanon pohjoispäädyn ovi oli palveluskunnan käytössä.

Palveluskunnasta osa työskenteli ainoastaan yläkerrassa ja osa alakerrassa; yläkerrassa esimerkiksi työskentelivät vain lastenhoitajat, kamarineidit ja sisäköt, mutta alakerrassa uurasti etupäässä keittiöhenkilökunta. Erityiskohtelu suotiin kotiopettajille, jotka tekivät työtään yläkerrassa. Heillä oli oma huone rakennuksen toisessa kerroksessa ja he saivat ruokailla samassa ruokapöydässä talon isäntäperheen seurassa. Samoin kamarineideillä oli pääsy isäntäväen ja muun palvelusväen väliin; talon rouva välitti toiveensa kamarineitien välityksellä muulle palveluskunnalle, jota rouva ei suoraan puhutellut itse. Sisäköt, kuski ja pehtoori ruokailivat rakennuksen alakerrassa; palveluskunnan aterioilla oli arkisin tarjolla kaksi ruokalajia ja sunnuntaisin kolme lajia. Lielahden patruunan aikana Lielahden kartanon henkilökunta oli melko kansainvälistä väkeä; lakeija oli virolainen, pikantti oli ranskalainen, kotiopettajat venäläisiä ja virolaisia, kuskit virolaisia ja itävaltalaisia, kamarineidit saksalaisia, keittiöhenkilökunta sekä suomalaista että venäläistä.

Lielahden kartanon peltoja salaojitettiin ja alettiin lannoittaa luujauholla, suota kuivettiin pelloiksi ja kartanon alueella oli aivan oma kapearaiteinen rautatie. Lielahden kartanossa toimi myös perunajauhotehdas. Lielahden patruuna Wilhelm Friedrich von Nottbeck edusti aatelissäätyä vuoden 1882 valtiopäivillä. Maria ja Wilhelm Friedrich von Nottbeckin valtakaudella Lielahden kartanon tiluksilla järjestettiin usein suuria, joissa arvokkaita vieraita myös majoitettiin. Vuonna 1897 järjestettiin Pietarissa VII kansainvälinen geologikongressi, josta tehtiin yli sadan osallistujan voimin viikon kestävä retki myös Suomeen. Kongressin osallistujia oli kaikkiaan 12 eri Euroopan maasta sekä Yhdysvalloista ja Venäjältä. Osallistujat olivat lähinnä geologeja, vuori-insinöörejä, asiantuntijoita, geologisten yhdistysten edustajia sekä harrastajia. Lielahden kartanossa patruuna järjesti juhlapäivälliset kongressin retkinunnalle heidän nelipäiväisen Tampereen retkensä päätteeksi.

Pietarin VII kansainvälisen geologikongressin vieraita vuonna 1897 tutustumassa Tampereen ympäristöön Suomen retkellään.

Lielahden kartanon alueelle kartanon patruuna Wilhelm Friedrich von Nottbeck rakennutti ulkomaisia kongressivieraita varten erityisen juhla-alueen. Juhlapäivällinen tarjoiltiin varta vasten juhlia varten koristellussa suuressa talousrakennuksessa, johon oli tilaisuutta varten sijoitettu kolme pitkää pöytää. Lielahden kartanon isäntäperhe ruokaili keskimmäisen pöydän päätypaikoilla. Kahta muuta pitkää pöytää isännöivät Finlaysonin tehtaan isännöitsijä, kunnallisneuvos Christian Fredrik Bruun (s. 14.3.1849 Hamina ja k. 6.12.1911 Valkeakoski) sekä Finlaysonin tehtaan konttoripäällikkö ja hallituksen jäsen, konsuli Charles de la Croix (s. 16.10.1837). Ruokatilaukset tilaisuuteen saatiin tamperelaistuneelta saksalaisravintoloitsija Nikolai Bauerilta, joka rakennutti vuonna 1893 valmistuneen Bauerin Hotellin Tampereelle Hämeenkadun ja Rautatiekadun kulmaan, osoitteeseen Hämeenkatu 1. Hotellirakennuksen suunnitteli Tampereen ensimmäinen kaupunginarkkitehti Frans Ludvig Calonius (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere). Calonius suunnitteli Tampereelle monia uusrenessanssityyliä puu- ja kivirakennuksia ja hän laati samoin asemakaavat Tampereen Amurin, Tammelan ja Kyttälän kaupunginosiin. Tunnetuimpia Caloniuksen Tampereelle suunnittelemia rakennuksia ovat mm. Plevna-kutomorakennuksen julkisivut (1877), Finlaysonin kirkko (1879), Selinin talo (1885), Aleksanterin koulu (1886), Sumeliuksen palatsi (1889), Spriitehtaan talo (Branderin talo 1891), Luterilainen rukoushuone (1892) ja Sandbergin talo (1880-1897).

Lielahden kartanoon oli ruokailutilan lähelle pystytetty suuria telttoja ja juhlavieraiden vuoksi rakennettuja keittiöitä. Vierasjoukolle tarjoiltiin laadukkaita viinejä ja sampanjaa. Vieraille tarjoiltiin myös kuuden ruokalajin päivällinen, jossa oli mukana lihalientä, lohta, häränpaistia, kananpoikaa, vihanneksia ja hedelmäjäätelöä. Juhlapäivällisen tarjoilusta vastasivat Helsingistä hankittu miestarjoilija sekä hänen apunaan työskennelleet 40 tarkkaan valittua Finlaysonin tehtaantyttöä. Isäntien ja vieraiden ranskan ja saksan kielillä pitämien juhlapuheiden jälkeen tarjoiltiin vierasjoukolle kahvia ja laadukkaita sikareja.

Lielahden patruuna Wilhelm Friedrich von Nottbeck harrasti itse myös mielellään geologiaa ja hän oli järjestänyt kartanon päärakennuksen saliin näytteille omaan kivikokoelmaansa kuuluvia melko harvinaisia kivinäytteitä. Lielahden patruunan lisäksi suuri vastuu juhlien onnistuneesta paikallisesta järjestelystä lankesi myös Tampereen kaupungin poliisimestari Carl Gustav Mortimer von Kraemerille (s. 16.6.1817 Lammi ja k. 10.4.1898 Tampere), pellavatehtaan kutomojohtaja, vuorineuvos Magnus Karl Lavoniukselle (s. 5.11.1870 Viipuri ja k. 21.9.1948 Ylöjärvi) ja Finlaysonin tehtaan isännöitsijälle Christian Bruunille. Hyvin merkittävässä asemassa retkikunnan juhlien onnistumisen kannalta olivat samoin kaikki lähiseutujen kartanoiden omistajat; heidän vastuullaan oli myös järjestää vieraiden kuljetuksia, majoituksia ja ruokailuita.

 Lielahden kartano (2. osa)

Lielahden kartanon osti itselleen vuonna 1872 Finlaysonin tehtaan patruuna, Wilhelm von Nottbeck (s. 23.1.1816 Pietari, Venäjä ja k. 30.3.1890 Wiesbaden, Saksan keisarikunta). Wilhelmin isä oli viidennen polven tallinnalainen, liikemies Carl Samuel Nottbeck (s. 13.9.1779 Tallinna ja k. 1.8.1847 Pietari), joka solmi avioliiton 23.3.1809 Charlotta Dorotea von zur Mühlenin (s. 16.2.1791 Käru, Rapla, Viro ja k. 19.5.1875 Pietari) kanssa Pietarissa. Charlotta oli myös balttiansaksalainen, tallinnalaisen raatimiehen, Hermann von zur Mühlen (s. 18.5.1758 Tallinna ja k. 7.4.1827 Tallinna), tytär. Carl Samuelin ja Charlottan perheessä oli 11 lasta ja perhe asui Vasilinsaaressa, Nevan suiston suurimmassa saaressa Pietarissa. Nottbeckien koti oli uskonnollinen ja siellä järjestettiin gossnerilaisten hartaushetkiä. Nottbeckien kotikielenä oli saksa, mutta kodin ulkopuolella he puhuivat ranskaa ja venäjää. Carl Nottbeck johti Pietarissa perustamaansa kauppahuonetta, joka kävi myös ulkomaankauppaa.

Patruuna Wilhelm von Nottbeckin perhettä.

Vuodelta 1487 löytyy ensimmäinen maininta Nottbeck-nimestä, kun Bernard Nottbeck mainitaan Westfalenin Münsterin kaupungissa, jossa hän toimi hovioikeuden prokuraattorina. Puolisoksi hänelle tiedetään Regine Tutels ja heidän kolmas poika, Johan Nottbeck ja puolisonsa Elisabeth Havemeister – Lübeckin porvareita -, heidät tiedetään Pietarin Nottbeckien esivanhemmiksi. Seuraavasta sukupolvesta Berend Nottbeck muutti Tallinnaan saaden kauppiaana siellä porvarioikeudet. Puolisoksi valikoitui Tallinnasta Anna Korbmacher. Heidän pojastaan Casper Nottbeckista tuli Ruotsin kuninkaallisen jalkaväkirykmentin sotatuomari ja myöhemmin Tallinnan oikeuden kirjuri. Hänen poikansa, Justus Johan Nottbeck, jatkoi oikeudessa hänkin, oikeuden notaarina. Justus avioitui tallinnalaisen Hedwig Margaretha Brohmin kanssa ja heidän pojastaan, Carl Nottbeckista tuli myös Tallinnan porvareita ja suuren kauppiaskillan vanhin sekä kaupunginvaltuutettu. Carlin aviopuoliso oli jälleen tallinnalainen Catharina Dorothea Stricker. Heidän vanhin poikansa oli Pietariin muuttanut Carl Samuel Nottbeck, jonka poika oli siis Wilhelm von Nottbeck, Lielahden kartanon uusi omistaja.

Liikemies Carl Samuel Nottbeck.

Vuonna 1836 Carl Nottbeck ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan henkilääkärinä toiminut baltiansaksalainen lääketieteen ja kirurgian tohtori Georg Adolf Rauch (s. 14.7.1789 Viru-Jaagupi ja k. 30.4.1864 Pietari) ostivat skotlantilaiselta koneteknikko James Finlaysonilta (s. 29.8.1772 Penicuik ja k. 18.8.1852 Edinburg) puuvillatehtaan Tampereelta. James Finlayson oli alkanut tekstiilikoneita valmistaa Tampereella vuonna 1820. James oli vaimonsa Margaret Finlaysonin kanssa lapseton pariskunta ja he olivat kveekareita. Ostajien äänettömänä yhtiökumppanina kaupassa oli mukana myös englantilainen William Wheeler. Wheeler ja baltiansaksalainen Ferdinand Uhde (s. 1795 Breslau ja k. 2.1.1876 Berliini) junailivat Tampereella käydessään tehdaskaupan. Uhde toimi vuoteen 1860 saakka Finlaysonin tehtaan isännöitsijänä Tampereella.

Finlaysonin tehtaan isännöitsijä Ferdinand Uhde.

Carl Nottbeck lähetti Pietarista poikansa, Wilhelm Nottbeckin Tampereelle oppimaan, kuinka tekstiilitehdasta johdetaan; opettaja vuosina 1836-1860 toimi Ferdinand Uhde, Finlaysonin tehtaan isännöitsijä. William ja hänen vanhempi veljensä, Carl, aateloitiin Suomessa 19.12.1855. Carl von Nottbeck aloitti isänsä kuoleman jälkeen tehtaan Pietarin konttorin johtajana. William von Nottbeck aloitti Tampereella Finlaysonin tehtaan johtaja vuonna 1860. Wilhelm avioitui vuonna 1847 kreivitär Constance Marie Elise Mengdein (s. 11.4.1824 Igate, Latvia ja k. 4.12.1888 Tampere) kanssa. Avioparille syntyi seitsemän poikaa, josta yksi poika kuoli jo hyvin nuorena. Perhe asui Tammerkosken rannalla sijainneessa pitsihuvilassa, joka oli vanha kruunun viinanpolttimo. Vuonna 1836 olivat tehtaan uudet omistajat perustaneet Stocking Manufacture Tammerfors-nimisen sukkatehtaan, joka toimi puuvillatehtaan alaosastona. Sitä pidetään suomalaisen trikooteollisuuden alkuna. Wilhelm sai senaatilta vuonna 1850 tehtaalleen oman luvan. Nottbeckin sukkatehtaasta tuli virallisesti nimeltään Tampereen trikootehdas.

Constance Marie Elise von Nottbeck.

Wilhelm von Nottbeck oli jo vuonna 1854 tilannut puisen huvilan kuvat pietarilaiselta arkkitehdilta, Aleksandr Schumacherilta. Koristeellisen huvilan asemapiirros paljastaa, että huvila oli suunniteltu alkujaan jonnekin aivan muualle rakennettavaksi, kuin Lielahteen. Todennäköisesti Wilhelm von Nottbeck halusi teettää tämän huvilan Näsinkalliolle, Tampereelle. Huvila rakennettiin kuitenkin Lielahden kartanon maille vanhan päärakennuksen ja rannan väliin. Huvilasta ei valitettavasti ole jäljellä enää muuta, kuin pala kivijalkaa.

Lielahden patruuna Wilhelm Friedrich von Nottbeck.

Toiseksi vanhin Wilhelm von Nottbeckin pojista, Wilhelm Friedrich von Nottbeck (s. 6.3.1850 Pietari ja k. 10.3.1928 Helsinki) asettui elämään Lielahden kartanoa 1880-luvulla ja hänen vastuullaan oli myös tilan hoito. Wilhelm Friedrich von Nottbeck solmi avioliiton kenraalimajuri August von Tobiesen ja Olga Karoline von Rosen tyttären, Maria Lydian (s. 18.11.1851 Vitebsk, Venäjä ja k. 21.3.1906 Pietari) kanssa 26.7.1882 Helsingissä. Kenraalimajuri August von Tobiesen toimi santarmilaitoksen päällikkönä Suomessa. Wilhelm Friedrich von Nottbeck opiskeli Tarton yliopistossa sekä Englannissa ja Ranskassa, mutta ei suorittanut yhtään tutkintoa. Opintojen jälkeen Wilhelm matkusteli Euroopassa ja palattuaan Tampereelle, hän työskenteli isänsä kanssa Finlaysonin tehtaan johdossa. Wilhelm Friedrich puhui auttavan suomen kielen lisäksi sujuvasti saksaa, venäjää, ranskaa, englantia, ruotsia sekä viroa.

Lielahden kartanon puinen huvila.

Vuonna 1890 vanha patruuna Wilhelm von Nottbeck kuoli Saksassa kylpyläkaupungissa ja Wilhelm Friedrich von Nottbeckista tuli isänsä jälkeen Finlaysonin hallituksen puheenjohtaja. Hän teki uutterasti töitä yhtiön eteen ja kehitti sen toimintaa edelleen. Häntä pidetään yleisesti veljessarjan sosiaalisimpana henkilönä, joka tuli varsin hyvin toimeen tehtaan työntekijöiden ja kaupunkilaisten kanssa. Yleensä Nottbeckit viettivät melko eristynyttä elämää eivätkä juuri muutamaa harvinaista poikkeusta lukuun ottamatta seurustelleet edes Tampereen porvariston kanssa. Nottbeckien seurapiirit sijaitsivat Helsingissä, Pietarissa ja Keski-Euroopassa.

Heinz ja Kurt von Nottbeck.

Wilhelm Friedrich ja Maria Lydia von Nottbeckeilla oli kaksi poikaa: Heinz Friedrich Wilhelm Fürchtegott (s. 26.8.1887) ja Kurt Alexander Friedrich Rembert Burchard (s. 24.12.1891). Charles, Edvard, Peter ja Alexander von Nottbeck sopivat yhteisymmärryksessä Wilhelm Friedrich von Nottbeckin kanssa 6.9.1890 isänsä kuoltua seuraavaa: ”Allekirjoittaneet ovat yhdessä tilanomistaja Wilhelm von Nottbeckin kanssa nyttemmin kuolleiden vanhempiemme tehtaanomistaja William von Nottbeckin ja vaimonsa Elise Constancen ainoina laillisina perillisinä tehneet suullisen sopimuksen jonka mukaan… vanhempiemme jälkeensä jättämä, Pirkkalan pitäjän Ylöjärven kappeliseurakunnassa sijaitseva kolmenneljäsosan manttaalin Lielahden verorustholliin kuuluva pesä ja sen kanssa yhteisviljelyksessä oleva kaksikolmattaosan manttaalin Siivikkalan verotila, jotka tilat kuuluvat vuoden 29. kesäkuuta toimeenpannussa, kuolleen isämme jälkeen toimitetussa perunkirjoituksessa arvioitiin sadantuhannen (100.000) Suomen markan arvoisiksi, on ilman korvausta tuleva yllä mainitun veljemme, tilanomista von Nottbeckin omaksi, joten me luovutamme täten meille edellä mainittujen vanhempiemme jälkeen perinnön kautta kuuluvat osuudet kyseessä olevista Lielahden ja Siivikkalan tiloista tilanomistaja von Nottbeckille täydellä omistusoikeudella viljeltäväksi ja asuttavaksi sekä kaikella muulla tapaa hänen lailliseksi ja ansaituksi omaisuudekseen.”

Wilhelm Friedrich Nottbeckin pojat nauttivat kotiopetuksesta, jota heille antoivat Tarton yliopiston maisteri Eisenschmidt ja Franciszek de Godzinsky, joka oli professori, säveltäjä, sovittaja, kapellimestari ja pianisti George de Godzinskyn isä; kotiopettaja Godzinsky teki myös puuvillakauppaa Venäjän ja Suomen välillä ennen kuin pakeni vallankumouksen jaloista lopullisesti Suomeen muusikoksi. Lielahden patruuna osti Kukkolan, Pohtolan ja Possilan talot ja yhdisti ne Lielahden kartanoon; seitsemässä vuodessa hänen maatilansa pinta-ala nousi 650 hehtaarista 1 200 hehtaariin sekä peltoala nousi noin 400 hehtaariin. Patruuna hallitsi koko Harjuntaustan kylää eli nykyistä Lielahtea, ulkopuolelle jäi vain Niemen rustholli, joka oli kauppaneuvos Antti Ahlströmin omistuksessa. Lielahden tilalla oli seitsemän torppaa ja Kukkolassa yksi torppa. Melkein kaikki torpparit irtisanottiin, mutta he saivat korvaukset mm. torppien rakennuksista. Torppien viljelypellot liitettiin kantatilan viljelymaihin. Myös soita kuivaamalla ja peltoja raivaamalla lisättiin viljelymaata.

Lielahden tilalla kaikki rakennukset uudistettiin. Vanha päärakennus, sveitsiläiseen vuoristotyyliin rakennettu puurakennus sai seurakseen kauemmaksi rannasta rakennetun kaksikerroksisen, 25 huonetta käsittävän tiilirakennuksen. Tämän uuden päärakennuksen suunnitteli tamperelainen arkkitehti Georg Wilhelm Ismael Schreck (s. 25.2.1859 Hämeenlinna ja k. 15.3.1925 Tampere).