Muusikko Juhani Antero Aaltonen.

Juhani Antero ”Junnu” Aaltonen synyi 12.12.1935 Kouvolassa, kaksi viikkoa ennen laskettua syntymäaikaansa. Syntymän piti oikeasti tapahtua Helsingissä, mutta Juhani vietti ensimmäisen vuotensa näin Kouvolassa. Juhanin lisäksi perheessä oli hänen vanhempiensa lisäksi kaksi vanhempaa veljeä. Marraskuussa 1939 Suomi joutui talvisotaan Neuvostoliittoa vastaan ja perheen äiti lähti isänmaallisena lotaksi. Perheen kaikki lapset joutuivat isoäitinsä hoivaan; isoäiti oli liikenainen, jolla oli kaksi yritystä hoidettavanaan lasten lisäksi. Juhani perheolot tulivat olemaan todella haasteellisia, tämä tosin odotti vielä toteutumistaan. Isäänsä Juhani ennätti tavata vain muutamia kertoja.

Kanttori ja urkuri Veikko Aaltonen.

Musikaalisuutensa Juhani Aaltonen katsoo perineensä kyllä isältään, Veikko Aaltoselta, joka oli kanttori ja urkuri. Veikko Aaltonen oli varsinaisessa virassaan vain tuokion aikaa, mutta elätti kuitenkin itsensä työtehtävillä, jotka olivat musiikin kanssa läheisissä tekemisissä. Veikko Aaltonen suoritti Helsingin Musiikkiopistossa musiikkitutkintonsa parhain mahdollisin arvosanoin; Helsingin Musiikkiopisto tunnetaan tänä päivänä paremmin Sibelius-Akatemiana. Veikko Aaltonen tunnettiin hyvin ystävällisenä miehenä, mutta myös tarkkakorvaisena ja kovin musikaalisena ihmisenä. Hän omisti myös absoluuttisen sävelkorvan, toimi mm. teatterikapellimestarina sekä perusti kuoroja. Hänen kohtalokseen koitui valitettavasti alkoholi, joka myös oli syy perheen rikkoutumiseen ja vanhempien avioeroon.

Nuoren Juhanin elämä sujui kiireisen isoäitinsä hoivassa Lahden torin laidassa; torin toisessa laidassa asui lasten isä, Veikko Aaltonen. Pian isoäiti sairastui syöpään ja Juhani Aaltonen joutui poikakotiin seitsemän vuoden ikäisenä. Näitä aikoja Juhani Aaltonen ei edes halua käydä muistoissaan läpi uudelleen. Poikakodin johtaja tiedusteli keväällä 1944 – sodan ollessa jo loppumaisillaan – Juhanin halukkuutta lähteä sotalapseksi Ruotsiin. Juhani oli heti valmis vaihtamaan maisemaa, ja kolme vuorokautta kestänyt junamatka Ruotsiin tapahtui pohjoisen kautta lappu kaulassa. Juhani Aaltonen päätyi Ruotsissa Uppsalaan; hän ennätti matkan aikana sairastua tuhkarokkoon, jonka vuoksi hän tutustui tuleviin vanhempiinsa sairaalan vuoteella Ruotsissa.

Elämän muuttuminen oli suuri murros Juhani-pojalle. Uudet sijaisvanhemmat asuivat maatilalla ja perheeseen kuului jo entuudestaan kaksi murrosikäistä tytärtä. Maatilalla oli myös eläimiä; lehmiä ja sikoja sekä hevonen. Joulupöytään teurastettiin aina syötäväksi omista tarpeista sika. Monin tavoin traumaattista Juhania kohdeltiin Ruotsissa lempeästi ja hän sai hyvää hoivaa uudessa kodissaan. Hän oppi uuden kielen vain muutamassa kuukaudessa ja suoriutui kahdesta koululuokasta vain yhden vuoden aikana. Juhani Aaltonen myöntää muuton Ruotsiin olleen aluksi hänelle sokki, mutta vielä suurempi sokki oli muuto takaisin Suomeen paikasta, jonne hän olisi kuitenkin halunnut jäädä asumaan. Paluun Suomeen tapahtui taas junalla ja Suomessa äiti oli vastassa Juhania asemalla. Suomenkieli oli ennättänyt unohtua ja äitinsäkin Juhani tunnisti vain vaivoin. Isä oli ennättänyt tällä välillä jo kuolla. Kansakoulu jäi Juhanilta kesken, mutta hän olisi halunnut oppikouluun jatkamaan opintojaan. Tähän ei kuitenkaan ollut varaa ja se jäi siis vain haaveeksi tällä kertaa. Koulun päästötodistuksen Juhani suoritti kuitenkin myöhemmin, mutta ennen sitä hän hakeutui töihin Tampellan sahalle.

Kolme vuotta sahalla työskenneltyään Ruotsin sijaisvanhemmat ottivat Juhaniin yllättäen yhteyttä ja houkuttelivat Juhanin takaisin Ruotsiin. Juhani lähti jälleen Ruotsiin; tällä kertaa sijaisperheen aikuistuneen tyttären suuren kartanon rengiksi. Jälleen muutamassa kuukaudessa ruotsinkielen taidot palautuivat nuoren Juhanin mieleen. Suomen vierailunsa vuosina Juhani oli oppinut kitaransoiton taidon ja hän vei soittimensa nyt mukana Ruotsiin, jonne soittimensa jossakin yhteydessä myöhemmin myös kauppasi.

Talveksi Juhani lähti töihin kahdeksan kilometrin päässä sijainneeseen tarjotintehtaaseen ja työmatkat Juhani lenkkeili. Tässä vaiheessa elämäänsä Juhani vietti muuten erakon elämää, pelkäsi kovasti muita ihmisiä, varsinkin tyttöjä. Kulttuurierot olivat Suomen ja Ruotsin välillä myös valtavat; Ruotsi tarjosi vauraanpana valtiona huomattavasti paremmat lähtökohdat elämälle tuohon aikaan. Suomessa Juhani Aaltonen ennätti kuulla Inkeroisissa Tauno Heinosen big bandia jo 1950-luvun alkupuolella. Ruotsin Uppsalassa taas kävi kuuluisia soittajia kouluissakin soittamassa jopa Amerikasta asti. Suomessa työväentalolla Juhani oli käynyt katsomassa jo elokuvaesityksissä esim. Glenn Millerin yhtyeen soitantaa. Radiosta hän oli tarkasti kuunnellut mm. Nat King Colea ja Louis Armstrongia. Tuolloin Juhani oli ensi kerran kiinnittänyt huomionsa saksofoninsoitantaan. Ruotsin Uppsalan ylopistossa Juhanin pääsi kuulemaan eläviä legendoja konserteissa, mm. Billie Holidayn laulua ja Charles Magnusin soittoa.

Tässä vaiheessa elämäänsä Juhani onnistui musiikkikaupan ikkunassa näkemään tenorisaksofonin. Hän osti sen itselleen ja samalla kertaan hän hankki soittimen mukana soitto-oppaan; hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, kuinka puhallinsoitin kootaan kasaan, puhumattakaan lehdykän asentamisesta suukappaleeseen. Juhani asui tuohon aikaan työmaaparakissa Skutskärissä ja opiskeli innokkaasti itse uusia asioita, soiton lisäksi vielä kirjekursseilla ruosia ja saksaa. Myöhemmin hän opetteli vielä itsekseen englanninkielen. Suomesta Juhani sai ensimmäiseksi kiinnityksekseen soittotyöhön baritonisaksofonistin tehtävät Heikki Rosebdahlin kvintetissä, joka nyt paisui jo sekstetiksi. 23-vuotiaana Juhani soitti nyt ammatikseen kolmen blosarin ja kompin voimin yhtyeessä jo jazzia, West-coastia. Ruotsalaisen Gullinin monet soolot kopioituivat sutjakkaasti omaan soittoon ilman sen tarkempia pohdintoja musiikin olemuksesta. Kitaransoiton kautta soinnutus oli Juhanille kuitenkin avautunut sen verran, että hän pystyi itse kehittämään tavan liikkua soinnun sisällä.

Riitta ja Juhani Aaltonen.

Vaimonsa, Riitan, Juhani muistaa jo kuuden vuoden ikäisestä polkkatukkaisesta ja pisamanaamaisesta tytöstä samalta paikkakunnalta, molempien kotitalot sijaitsivat vierekkäin. Vasta armeijan jälkeen vuonna 1957 Juhani alkoi kiinnostua todella Riitasta, mutta tämä ei alkuun edes kiinnittänyt kummempaa huomiota Juhaniin; asia oli kiinni ainakin muuten hauskannäköisen Juhanin tanssitaidosta tai pikemminin sen puutteesta. Ujo Juhani kävi kyllä tansseissa, mutta ei tanssinut. Juhani hankki sittemmin itselleen tanssiopettajan taitojensa kartuttajaksi. Anjalan Paviljongissa Riitta sitten havaitsi Juhaninsa tanssataitoiseksi ja vuonna 1958 alkoi parin seurustelu. Kihlat vaihdettiin vuonna 1961 ja onnelliseen avioliittoon päädyttiin vuonna 1962.

Nuoripari asui aluksi vuokrayksiössä Haagassa ja Riitta kävi sieltä töissä Helsingin keskustassa bussilla. Samalla Riitta tutustui muusikoiden puolisoihin. Juhani kävi lähinnä viikonloppuisin keikoilla soittamassa. Soittoreissut alkoivat lauantaisin ja Juhani palasi reissultaa yleensä maanantaina. Pariskunta säästi asuntoa varten seitsemän vuotta ja ensimmäinen oma kerrostaloasunto löytyi Martinlaaksosta, Raivionsuonmäestä. Neljän vuoden kuluttua tämä kahdeksankymmentäneljä neliöinen asunto vaihtui jo sataneliöiseen huoneistoon Myyrmäessä. Soittaminen kerrostalossa on vaikeaa, suorastaan mahdotonta, ja lopulta pari löysi omakotitalon 1970-luvun lopulla Martinlaaksosta. Aluksi talonsa autotalliin Juhani varusti musiikkihuoneensa. Sittemmin Juhani rakensi omakotitalonsa toisen puolen uudelleen sekä lisäksi vielä yläkerran taloonsa. Yläkertaan hän rakensi myös musiikkistudionsa. Terhi-tytär Riitalle ja Juhanille syntyi vuonna 1972. Juhani kuljetti Terhiä ahkerasti päiväkerhossa ja seurakunnan kerhossa sekä musiikkikerhossa. Nykyään Aaltosilla on myös kolme kappaletta lapsenlapsia.

Juhani Aaltonen opiskeli ystävänsä jazzpianistin ja tuotteliaan säveltäjän, UMO:n perustajajäsenen ja taiteellisen johtajan, Heikki Veli Uolevi Sarmannon (s. 22.6.1939 Helsinki) kanssa Bostonissa Berkleen musiikkikoulussa. Vuonna 1945 Lawrence Berkin perustama opinahjo toimi aluksi Schillinger House of Musicin nimellä yksityisesti Massachusettsissa. Opiston tutkinnot ovat nelivuotisia ja neljäsosa koulun oppilaista tuli ulkomailta, samoin neljäsosa opiskelijoista oli naisia. Vuonna 1954 Berk muutti opistonsa nimen Berklee School of Musiciksi poikansa Lee Berkin mukaan ja opisto sai vuonna 1973 college-oikeudet ja otti nimekseen Berklee College of Musicin. Alusta alkaen tämä opisto on keskittynyt pop- ja rock- sekä jazzmusiikin opetukseen. Opisto on tuottanut musiikinystävien iloksi monia kuuluisia muusikoita, kuten Quincy Jones, Chick Corea, Jan Hammer, Gavin DeGraw, Aimee Mann, Al DiMeola, John Mayer, John Petrucci, Pat Metheny, John Myung, Howard Shore, Mike Portnoy, Joe Zawinul, Steve Vai sekä Eero Koivistoinen ja Jukka Syrenius.

Keväällä 1961 Juhani tapasi Kouvolan musiikkikaupassa huilisti ja säveltäjä Esa Kari Pethmanin (s. 17.5.1938 Kuusankoski), jonka kanssa pohdiskeli huilun ostoa. Esa Pethman antoi hyviä neuvoja huilunsoittoa varten Juhanille, ja taas alkoi ahkera opiskelu; tärkeää huilunsoitossa oli harjoitella pelkällä suukappaleella ja puhaltaa kuin puhaltaisi pulloon. Pääosin opiskelu tapahtui itseopiskeluna, mutta Kotkan musiikkiopistossa Juhani sai kaikkiaan neljä soittotuntia oppia huiluun. Opettaja oli tuolloin Kotkassa amatöörimuusikko, joka paljastui myöhemmin vielä poliitikoksikin, sillä hän istui sittemmin Helsingin valtuustossa. Eräällä Erkki Melakosken ja Laila Kinnusen keikkatauolla Esa Pethman tuli kertoneeksi Juhani Aaltoselle, että Sibelius-Akatemiaan voi pyrkiä myös syksyisin. Syksyllä 1961 Juhani hakeutui Sibelius-Akatemian huilulinjalle ja ”pruuveissa” hän soitti Mozartin G-duurikonserton ensimmäisen osan ja sai opettajat vakuuttuneiksi. Nuoteista laulaminen myös onnistui kelvollisesti ja pianosta löytyi tarvittavat soinnut, jotta ovet Sibelius-Akatemiaan avautuivat.

Valitettavasti opinnot Sibelius-Akatemiassa päätyivät seuraavaan kevääseen väärän opettaja vuoksi; nyt opiskelu sai jatkua taas omin neuvoin huilunsoitossa. Soittaminen keikoilla jatkui kuitenkin ja kuviot tällä puolella koko ajan kasvoivat suuremmiksi. Juhani Aaltonen pääsi soittamaan mm. Pentti Lasasen ja Raimo Henrikssonin kanssa. Yhtyeitä olivat esim. Veikko Ahvenaisen, Victor Klimenkon, Jorma Lyytisen, Onni Gideonin, Eila Pellisen ja Kai Lindin orkesterit. Sangen merkityksellisiä muusikoita Juhanin tapaleella olivat myös trumpetisti ja kapellimestari Yrjö Osvald ”Ossi” Runne (vuoteen 1936 Rundberg, s. 23.4.1927 Viipuri), muusikko,säveltäjä ja toimituspäällikkö Erkki Olavi Melakoski (s. 5.1.1926 Turku ja k. 6.4.1997 Helsinki) sekä kapellimestari, sovittaja, säveltäjä ja pianisti Antti Keijo Hyvärinen (s. 20.6.1946 Kuopio).

Juhani Aaltonen soitti mm. Annki Tähden ja Pentti Tiensuun orkesterissa; tämä työmaa aukaisi Juhanille monta ovea studiosoittajaksi myöhemmin. Viimeisen lavakeikkansa Juhani Aaltonen teki Kai Lindin orkesterin kanssa Ruotsissa uudenvuoden aattona vuonna 1965. Tätä seurasi suuri elämänmuutos, kun ei enää tarvinnut matkustaa keikoille. Nyt alkoi studiomuusikon säännöllisempi elämä; viikot menivät studioilla soittaessa ja viikonloput olivat vapaita mm. omaan harjoitteluun. Gramex ry:n tilastojen mukaan Juhani Aaltosella on kolmanneksitoista eniten ääniraitojen tallennuksia äänitteille Suomessa. Ensimmäiset studionauhoitukset studiomuusikkona Juhani Aaltonen teki jo vuonna 1963; ensimmäiset nauhoitukset tehtiin haitarisitien kanssa ja pian Juhani Aaltonen huomasi työskentelevänsä jo George de Godzinskyn kanssa äänitysprojekteissa. Esa Pethmanin välityksellä Juhani Aaltonen pääsi yhteyksiin Radion Tanssiorkesteriin. Ossi Runne vei Juhanin mukanaan lisäksi television puolelle. Merkittäviä Juhanin uraan eteenpäin vieneitä kohtia olivat yhteistyöt Henrik Otto Donnerin (s. 16.11.1939 Tampere ja k. 26.6.2013 Pietarsaari) Treatmentin, säveltäjä, kapellimestari Rauno Väinämö Lehtisen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2006 Helsinki) sekä kapellimestari, sovittaja ja tuottaja Jaakko Elias Salon (s. 22.2.1930 Viipuri ja k. 13.6.2002 Helsinki) kanssa. Jaakko Salolla oli taas yhteydet Scandialle ja Musiikki-Fazerille.

Samanaikaisesti studiotöidensä kanssa Juhani Aaltonen teki rinnalla töitä Heikki Sarmannon ja Martti Juhani ”Edward” Vesalan (s. 15.2.1945 Mäntyharju ja k. 4.12.1999 Yläne) kanssa lähinnä freejazzin parissa. Töitten määrää lisäsivät vielä erillaiset konsertit. Televisiotöiden vuoksi Juhani tutustui myös trumpetisti, sovittaja, säveltäjä ja kapellimestari Markku Henrik Johanssoniin (s. 22.3.1949 Lahti) ja pianisti, sovittaja, säveltäjä ja kapellimestari Olli Antero Ahvenlahteen (s. 6.8.1949 Helsinki). Markku Johanssonin ammatimuusikoksi luotsannut velipuoli oli sovittaja, säveltäjä, kapellimestari ja tuottaja Paul Mikael ”Nacke” Johansson (s. 26.6.1932 Turku ja k. 14.10.2007 Finström, Ahvenanmaa) ja isä oli ammattimuusikko (viulisti) sekä äitipuoli  opettajaseminaarin pianonsoiton opettaja.

Vuoden 1986 jälkeen studiotyöt ovat Juhani Aaltosella jääneet vähemmälle. Aaltonen sai 15-vuotisen valtion apurahan ja samoihin aikoihin ajoittui myös Juhani Aaltosen hengellinen herääminen. Ainakin kymmeneksi seuraavaksi vuodeksi soittopaikat vaihtuivat kirkoiksi. Levytyksiä syntyi tuonakin aikana, mutta paljon harkitummin. Paluu puhtaan jazzin pariin tapahtui vasta 2000-luvun alkuvuosina.

Jazzmusiikin esikuvat Juhani Aaltoselle alkoivat muodostua jo nuorena sekä Suomessa että varsinkin Ruotsissa. Ensimmäiset muistikuvat ovat elokuvamaailmasta, eivätkä aina edustaneet täysin puhdasta jazzmusiikkia. Näissä elokuvissa soittivat mm. Benny Goodman ja kitaristi Charlie Christian, joka kuoli vain kaksikymmentäkuusivuotiaana vuonna 1942. Kun Aaltonen vaihtoi kitaransa foniin, niin esikuvatkin muuttuivat sen myötä. Saksofonisteista ensimmäiset idolit olivat Stan Gets ja ruotsalainen Lars Gullin. Ruotsissa ollessaan Juhani Aaltonen tutki musiikkia-asioita ahkerasti Orkester Journalenista. Charlie Parkerin musisointi ei alkuun jaksanut innostaa Aaltosta, mutta hieman myöhemmin hän löysi Parkerin ja tämän ylivoimaisen tekniikan. Erittäin tärkeitä musiikin innoittajia ovat Aaltoselle olleet Louis Armstrong – paljon edellä omaa aikaansa – ja Lester Young sekä Dexter Gordon. Suvereeni oman tiensä kulkija, Miles Davis, jätti Juhani Aaltoseen myös pysyvästi jälkensä. Vielä listaan täytyy lisätä Sony Rollins ja Coltrane. Baritonin mukana esikuviksi pääsivät myös Gerry Mulligan ja Archie Shepp. Huilisteista Juhani Aaltonen muistaa vielä mainita Eric Dolphyn, jonka musiikki on alusta loppuun asti jazzia.

Kirjapainon omistaja ja liikemies August Kanerva.

August Kanerva tuli vuonna 1899 Jyväskylästä Helsinkiin 14-vuotiaana isosiskonsa, Marian, kanssa. August oli tuolloin vielä sukunimeltään Manninen, mutta hän vaihtoi myöhemmin sukunimensä Kanervaksi. Maria taas oli Reino Helismaan äiti ja August asettui asumaan siskonsa perheen luokse. Helismaa-nimi ei ollut tuolloin vielä käytössä, vaan Reinon sukunimi oli Helenius vuoteen 1936 asti. Saavutettuaan sopivan iän August Kanerva hakeutui oppipojaksi kirjapainoon. Tuolla Helsingin alueella, missä Heleniukset tuolloin asuivat – Vladimirin- ja Antinkadun (Lönnrotinkatu) seutu -, oli lukemattomia kirjapainoja. Kirjapainojen oppipojan olivat näille edullista työvoimaa, koska oppipojille ei tarvinnut maksaa ammattimiehen palkkaa.

August valmistui vuonna 1908 kirjanpainajaksi ja muutti pian Lahden kaupunkiin asumaan.

August Kanerva perusti ensimmäisen kirjapainonsa Lahteen vuonna 1910, Aug. Kanervan kirjapainon. Tämä kirjapaino oli Lahden ensimmäinen yleiskirjapaino, jossa ei ollut tarkoitustakaan painaa lehtiä. Tämä kirjapaino jatkoi toimintaansa vuoteen 1919 asti, jolloin Kanerva myi painonsa Kaarlo Oskari Kivekkään (s. 15.9.1880 Sysmä ja k. 3.10.1957 Lahti) omistamalle Etelä-Suomen Sanomille. Etelä-Suomen Sanomat muodostettiin kun 1909 perustettu Lahden Sanomat ja loviisalainen Uusmaalainen-lehti yhdistyivät; uusi lehti siirtyi sitten vähitellen Kivekkään suvun omistukseen. Kaupanteon yhteydessä sovittiin, että Kanerva siirtyy painon faktoriksi viideksi vuodeksi. Sopimuksessa uusi ostaja sai luvan käyttää painossa Kanervan nimeä ja viiteen vuoteen Kanerva ei saanut perustaa kilpailevaa toimintaa Lahden kaupunkiin. August Kanerva jäädytti kaupasta saamansa 125 000 markkaa viiden vuoden ajaksi.

Liiketoimintakiellon päätyttyä August Kanerva otti jälleen oman nimensä Rauhankadulle perustetun kirjapainon käyttöön; Kanervan toinen kirjapaino – joka oli vuonna 1924 perustettu yritys – ajautui lamavuosien vuoksi konkurssiin vuonna 1931. Yrityksen velat August Kanerva lunasti mm. myymällä Lahden Aleksanterin- ja Vapaudenkadun välisen tonttinsa sekä rakennuksen, joka sijaitsi tällä samalla tontilla. August Kanerva teki myös kirjapainotöitä Suomen Biografille sekä johti vanhaa lahtelaista Kino-elokuvateatteria Aleksanterinkadulla. Kanerva oli ahkera painamaan varsinkin lehtiä, mutta kaikkia lehtiä kuitenkin lyhytaikaisesti: Lovisa Notisbladia (1916), Lahden Sanomia (1927-1931), Etelä-Suomen Sanomia (1914), Etelä-Hämeen Sanomia (1929), Kymenlaakson Suuntaa (1934) ja Lahden Suuntaa (1934-1936). Kovin suhdanneherkille sanomalehtien tiloille August Kanervalla oli jatkuvasti ainakin kaksi suosittua aikakausilukemistoa kunnes hän kehitti viihteelliset jännityslukemistot painettaviksi vuonna 1935. Nämä jännityslukemiston vihkoset laskettiin kioskikirjallisuuteen kuuluviksi, mutta niiden painaminen oli Kanervalle suhteellisen vakaata taloudellista toimintaa kymmenen vuoden ajan.

Latoja ja taitava sanoittaja Reino Helenius eli Reino Helismaa.

Aivan ensimmäinen August Kanervan kustantamista jännityslehdistä oli nimeltään Isku. Lehti oli 20-sivuinen ja A4-kokoinen julkaisu, johon kirjoittajat kirjoittivat tarinansa pääasiassa nimimerkkien suojin; osa lehden kertomuksista oli vallan ilman nimeä kirjoitettuja. Lehden tarinat olivat kuitenkin joko suomennettuja, lainattuja tai peräti varastettuja; tekijänoikeuksia ei tuolloin vielä kunnioitettu kovin korkealle. Isku-lehden jälkeen August Kanerva perusti uuden lehden, Seikkailujen maailma. Tähän lehteen tuolloin kirjapainon latojana toiminut Reino Helenius eli Reino Helismaa alkoi kirjoittaa tarinoitaan käyttäen aluksi kirjailijanimiä Masa Palo ja Rudi Halla.

Rakennusmestari Johan Alfred Tanner.

Johan Alfred Tanner (s. 16.3.1884 Artjärvi ja k. 27.5.1927 Rautalampi) August Kanerva tunsivat hyvin toisensa. Teatterijohtaja, ohjaaja ja näytelmäkirjoittaja Karl Sakeus Juuri-Oja tutustutti ystävykset toisiinsa. Kanerva muisteli nähneensä J. Alfred Tannerin ensimmäisen kerran Helsingissä vuonna 1907. Tanner oli alkujaan rakennusmestari, joka johti Helsingin Kaivopuistossa Raseborgin rakennuksen valmistumista. Talo kuitenkin sortui huonojen tiilien vuoksi, ja Tanner pelastautui hyppäämällä talosta viereiseen puuhun. Tanner menetti tietysti myös työpaikkansa tapauksen vuoksi. Tämän tapauksen jälkeen Tanner vaihtoi ammattinsa lauluntekijäksi ja esiintyväksi taiteilijaksi. Vuonna 1910 August Kanerva oli avustamassa ystävänsä J. Alfred Tannerin ensimmäisen maaseutukonsertin järjestämisessä Lahdessa.

Pian tämän jälkeen August Kanerva sai myös kustantaa yksinoikeudella J. Alfred Tannerin lauluvihkoja sekä järjestää Tannerin konsertteja. Näissä August-enonsa järjestämissä Tannerin konserteissa Reino Helenius (Helismaa) kävi äitinsä ja siskonsa kanssa imemässä vaikutteita. Augusta Kanerva oli varannut heille konsertteihin omat liput.

Yrjö Osvald Rundberg (nyk. Runne) syntyi Ristimäen kaupunginosassa Viipurissa 23.4.1927 Yrjö Artturi ja Olga (os. Rahkonen) Rundbergin toisena poikalapsena. Vanhempi veli, Allan, oli seitsemän vuotta Ossia vanhempi. Isän puolen suku oli tullut 1700-luvulla Ruotsista Suomeen ja asettautunut Lappeenrannan seudulle; kaupunkiin sukulaiset olivat perustaneet väri- ja tapettitehtaan. Isän suvun toinen sukuhaara kulkeutui Viipuriin, jossa he toimivat virkamiehinä ja mm. sukulaisten joukossa on everstiä ja postimestaria. Yrjö-isä oli hankkinut Pietarissa konditoriamestarin koulutuksen ja Yrjö perustikin 1930-luvun alussa Viipuriin oman leipomon. Vuonna 1936 – Kalevalan riemuvuonna - vaihtui sukunimi Rundberg muotoon Runne, kun nimiä alettiin ”suomentamaan” muoti-ilmiön lailla.

Perheen äiti, Olga, oli kotoisin Kannakselta ja Viipurin maalaiskunnasta, Säiniöltä. Paikkakunna merkittävimpiä työnantajia oli ollut Kelkkalan tulitikkutehdas, jossa nuorena tyttönä Olgakin oli työskennellyt. Perheen tausta oli siis hyvin keskiluokkainen tai työläistaustainen. Perheen kotitalo oli puinen kahden perheen talo. Talon piha oli melko suuri, runsaasti omenapuita ja joskus pihassa oli solissut suihkukaivokin. Pihassa oli myös pieni mökki ja autotalli, jossa autoa ei kyllä koskaan ollut. Tässä pihamökissä vietti vanhuuspäiviään leskeksi jäänyt Ossin isoisä, Juhani Rahkonen. Pihan perällä oli jossakin vaiheessa ollut myös kanatarha, jonka munat käytettiin omassa leipomossa. Munien tuottama hyöty katsottiin niin vähäiseksi, että kanatarhasta oli luovuttu.

Toinen Ossin isoisä, Artturi Rundberg, oli ammatiltaan mallipuuseppä; Artturi kuoli jo Ossin ollessa kolmevuotias. Perheen kodissa oli kuitenkin paljon Artturin Ossin vanhemmille häälahjaksi valmistamia valkoisia, puisia huonekaluja, kuten kaksiosainen sänky, kampauspöytä ja yöpöydät.

Isän perustama liikeyritys, Runne Y. Leipomo ja kondiittoria toimi osoitteessa Talikalankatu 41, muutaman kilometrin päässä perheen kotitalosta. Leipomoyrityksen liikemerkki oli oven pieleen ripustettu kullattu Viipurin rinkeli. Yrityksen puhelinnumero oli 3864. Leipomossa työskenteli 5-6 työntekijää ja Yrjö-isä toimi mestarina. Olga-äiti ennätti myös joskun leipomoon myyjäksi auttamaan. Perheen kotitalon yläkerrassa majoitettiin maalta tulleita leipomon tyttöjä. Aivan pienen matkan päässä perheen kotitalosta sijaitsi Kelkkalan kansakoulu, jota myös perheen lapset, Allan ja Ossi, kävivät. Lähellä sijaitsi myös viipurilaisten seurakuntien hautausmaa-alue.

Perheellä on Viipurissa tuolloin paljon musiikillisia harrastuksia. Äidin puolelta Rahkoset tiedettiin musikaalisiksi ja Olga-äiti luloi Itä-Toukolan kristillisen kansanopiston kuorossa. Arvo Manner, Viipurin läänin maaherra johti kuoroa. Isä taas oli verrattain hyvä harmonikan soittaja ja harmonikka nautti sangen suurta suosiota harrastajien keskuudessa. Usein ongelmaksi muodostui harrastajien varsin puutteellinen nuotinlukutaito. Kesällä 1929 Yrjö Rundberg yhdessä muiden soittajaystäviensä kanssa perustivan ystävänsä pihamaalla Wiipurin Soitannollisen Kerhon. Kerhon tarkoituksena oli kehittää harrastajasoittajien soittovalmiuksia siten, että nuotinlukutaito olisi jokaisen saatavilla. Ne harrastajat, jotka jo osasivat lukea nuotteja, toimivat kerhon opettajina. Tästä kerhosta kehittyi ajan oloon soittajille varsin suosittu toimintamuoto ja sotien jälkeenkin kerhon toiminta jatkui vielä vuosikymmeniä pääkaupunkuseudulla.

Perheen vanhemmat harrastivat musiikin lisäksi myös esperantonkieltä. Esperanton kielen kehitteli puolanjuutalainen silmälääkäri Ludovic Lazarus Zamenhof (s. 15.12.1859 ja k. 14.4.1917). Kelkkalan kansakoulun opettaja Jauhiainen oli innokas esperantonkielen harrastaja ja opettaja, joka innosti nuorisoseuran ihmisiä tämän harrastuksen pariin. Pian alkoi Ossin vanhemmille tulla postin välityksellä kirjeitä Uudesta Seelannista ja Australiasta. Kaikki muut aatteelliset harrastukset jäivät perheen kulttuuriharrastusten katveeseen. Kahdeksanvuotiaana Olga-äiti vei Ossin Viipurin musiikkiopiston johtajan Boris Sirpon nähtäväksi ja kuultavaksi. Ossi Rundberg kajautti johtajalle laulunäytteenä Tein minä pillin pajupuusta. Testin läpäistyään Ossi pääsi opiskelemaan musiikkiopistoon viulunsoittoa Onni Suhosen luokalle oppilaaksi.

Marraskuun viimeisen päivän aamuna vuonna 1939 Ossi Runne koki, että hänen lapsuutensa loppui. Vanhemmat ja veli olivat jo lähteneet päivän askareisiinsa ja Ossi pakkasi kotona koulureppuaan, kun ilmahälyytyssireeni ilmoitti ilmavaarasta. Hän tiesi, mitä täytyi nyt heti tehdä ja luokkakaverinsa, Osku Selinin, seurassa vetäytyivät pommisuojaan noin tunnin ajaksi. Melko matalalla Viipuria lähestyi kolme lentokonetta, jotka aloittivat pommituksen. Kun pommitus oli ohi ja suojautuneet nousivat pommisuojasta, leijui kaupungissa voimakas savun tuoksu. Ossi lähti katsomaan perheen kotitalon tilannetta. Matkan varrella jo useita taloja oli ilmiliekeissä. Kotitalo oli yhtenä lautakasana; edes minkäänlaista talon muotoa ei ollut havaittavissa. 12-vuotiaalle pojalle kodin näkeminen oli järkyttävä hetki. Hän juoksi siitä suoraan äitinsä työpaikalle ja ilmoitti: ”Meil ei oo ennää kotia!” Pian koko perhe saapui entisen kotitalon raunioille todistamaan tapahtunutta. Raunioista saatiin talteen kuitenkin isän harmonikka, ehjänä sentään kaikkien ihmeeksi.

Seuraavan yön perhe vietti sukulaisten Toivo ja Tyyne Ihaksen majoituksessa ja sitä seuraavana päivänä lähtivät Olga ja Ossi Runne Viipurista evakkoon. Isä ja Ossin vanhempi veli jäivät Viipuriin armeijan töihin. Evakkomatka alkoi Viipurin Punaisen lähteen torilta, josta kuorma-autojen kyytiin kerääntyi matkalaisia; Ossi ja Olga Runne olivat matkaseurakseen saaneet Tyyne-tädin kaksi lasta. Kuorma-autolla matkustettiin noin viisitoista kilometriä Nurmen asemalle, josta evakoitavat lastattiin junan kyytiin. Tyyne-tädin neuvosta matkalaiset jättäytyivät Luumäellä pois junan kyydistä, sillä vain kahdenkymmenen kilometrin päässä Ihaksen kylässä oli määränpäänä ollut Ihaksen sukutalo. Täällä evakot saivat oltua maaliskuun alkuun asti.

Maaliskuussa evakkomatka suuntautui junalla jälleen Luumäen asemalta länttä kohden. Luumäen asema vaikutti kuin sotaleiriltä; junat eivät noudattaneet mitään aikataulua. Sotilaita keskitettiin joukkoihin ja vietiin rintamille, ja evakoita vietiin taas länteen päin. Seutua pommitettiin myös ahkerasti. Pitkän odotuksen jälkeen matkalaiset pääsivät junan kyydillä Kouvolaan asti. Kouvolan asema oli myös täynnä matkustajia ja tunnelma oli hyvin kaaosmainen. Jostakin soppakeittimestä evakotkin saivat hernesoppaa kurniviin vatsoihinsa. Matka Luumäeltä Helsinkiin kesti kaikkiaan puolitoista vuorokautta.

Helsingissä äidin veli eli Ossin eno otti evakot luokseen majoitukseen. Sodan päätyttyä saapui perheen isäkin Helsinkiin ja perheen asioita yritettiin hiljalleen järjestellä niukoilla varoilla. Sukulaiset auttoivat monin tavoin ja perhe sai pienin kaksion kodikseen. Yrjö-isä pääsi Helsingissä myös töihin nopeasti. Ossin musiikinopiskelu oli jäänyt Viipurissa kesken, joten halua jatkaa opintoja Helsingissä oli valtava. Varoja Konservatoriossa tapahtuvaan musiikkiopiskeluun ei ollut, joten Ossi pyrki ja pääsi soitto-oppilaaksi Suomen Valkoisen Kaartin Rykmentin soittokuntaan. Soittokunnan soitto-oppilaiden opetus tapahtui sekin Helsingin Konservatoriossa, jossa opetettiin sekä teoreettisia aineita että soittamista. Ossi Runne jatkoi vielä jonkin aikaa viulunsoiton opiskelua samanaikaisesti, vaikka puhaltimet tulivat hänen pääaineekseen.

Ossi Runne joutui luopumaan viulunsoitosta sen vuoksi, että hatjoitusaikaa ei enää järjestynyt soittimen tarpeisiin. Ossi Runne pääsi peruskoulutuksensa ansiosta trumpetinsoitossa nopeasti eteenpäin, samoin hänelle jo nuorena lankesi hyvin vastuunalaisia tehtäviä musiikissa. Sotilasmusiikin ohessa Ossi Runne sai myös kokeilla tietyissä siviiliorkestereissa nykyaikaista tanssi- ja jazzmusiikin soittoa. Hyvin nopeasti sodan loputtua kotimaan huvielämä elpyi ankeista sotavuosista ja tanssipaikat täyttyivät väenpaljoudesta. Sodan päättyessä myös Ossin oppilassopimus Kaartin Rykmentin soittokunnassa loppui; Ossi ei myöskään ollut enää halukas tekemään uutta sopimusta soittokunnan kanssa, sillä 17-vuotiaalla nuorella pojalla ja hänen trumpetillaan oli ilmennyt kysyntää. Ossi Runne pääsi heti hyvien muusikoiden kanssa yhteistyöhön, sellaisten kuten Toivo Kärki, George de Godzinsky, Erik Lindström ja Harry Bergström. Olavi Virta ja Henry Theel olivat tuohon aikaan laulusolisteja, joita Ossi Runnekin pääsi säestämään.

1950-luvulla olivat monet suuret viihdeorkesterit suosittuja ja varsinkin trumpetisteilla oli suotuisia aikoja tuolloin solistisissakin tehtävissä. Ossi Runne pääsi pian levyttämään itsekin ajan suosikkisävelmiä levyille. Tätä kautta hän pääsi mm. useiden kaupunginorkestereiden viihdekonserttien solistiksi soittamaan. Vuonna 1955 Ossi Runne sai kiinnityksen Ruotsiin China-Varieteen kapellimestariksi. Vuodesta 1957 vuoteen 1965 Ossi Runne toimi Musiikki-Fazerin studiopäällikkönä. Vuonna 1965 Ossi Runne sai nimityksen Yleisradion kapellimestariksi, josta toimesta jäi eläkkeelle vuonna 1992. Hän ehti uransa aikana johtaa 22 kertaa Euroviisujen laulukilpailuissa Suomen edustajana orkestereita. Vuonna 1995 hän sai musiikkineuvoksen arvonimen. Vuosina 1986-2003 Ossi Runne johti Puhallinorkesteri Kareliaa. Omien orkestereidensa lisäksi Ossi Runne on soitanut tai johtanut ainakin Ossi Aallon, Toivo Kärjen, Olle Lindströmin, Erkki Ahon ja Al Stefanon orkestereissa.

World Intellectual Property Organisation eli lyhennettynä WIPO on Yhdistyneiden kansakuntien erityisjärjestö, jonka tehtävänä on suojella ihmisten luovuutta, taidetta ja keksintöjä. Tärkeimmät valvottavat pääalueet ovat tekijänoikeidet, teollisuusoikeudet ja niiden lähellä olevat oikeudet. WIPO:on kuuluu 187 jäsenvaltiota ja WIPO hallinnoi 23 erillistä alan unionia. WIPO:n pääpaikka on Genevessä, Sveitsissä ja henkilökuntaa siellä on yli 700 henkilöä. WIPO:lla on yli 200 kansainvälistä tarkkailijajärjestöä.

Teollisuusoikeuksia Suomessa hallinnoi patentti- ja rekisterihallitus ja tekijänoikeuksia opetusministeriö. WIPO:n ns. Bernin yleissopimus on Suomessa tärkein kansainvälinen tekijänoikeutta suojaava yleissopimus. WIPO:n ansiosta tekijänoikeuslaki on hyvin samantyyppinen lähes kaikissa maissa. Lisäksi EU-maiden tekijänoikeuslainsäädäntöä säännellään monin direktiivein, jotka jokainen EU-maa yhteensovittaa oman lainsäädäntönsä kanssa.

Tekijänoikeuksilla tarkoitetaan tekijän oikeutta kirjalliseen tai taiteelliseen teokseensa, josta yleensä säädetään nykyään monilla tavoilla kansallisissa lainsäädännöissä. Monissa maissa on säädetty lakeja henkisen omaisuuden suojaamiseksi pääasiassa kahdesta eri syystä. Tekijöiden teoksille on haluttu antaa moraalinen ja taloudellinen asema, sekä myöntää maksavalle yleisölle oikeudet teosten käyttämiseen. Toiseksi halitaan edistää luovuutta ja sen tulosten jakamista, sekä tukea sellaista reilua kauppaa, joka johtaa taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tekijänoikeus tuo tekijälle tietyin rajoituksin yksinomaisen oikeuden sanella teoksestaan valmistusmääriä, saattaa teoksensa yleisön saatavaksi, muutettuna tai muuttumattomana, muunnelmana tai käännöksenä, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa sekä käyttäen aivan toista tekotapaa. Joissakin maissa tekijänoikeus on vain mahdollista lisensoida joksikin ajaksi tiettyyn, sovittuun käyttöön. Useimmissa maissa kuitenkin tekijänoikeuden omistaja voi valtuuttaa toisen oikeushenkilön taloudellisen oikeuden hyödyntämisiin tai muihin toimenpiteisiin, kuten jälkituotantoon, jakeluun tai lähettämiseen langallisesti tai langattomasti. Suomessa oikeuden uutta haltijaa sitoo osin kumpikin menettely. Suomessa, aivan kuten monissa muissakin maissa tekijälle syntyy myös moraalisia oikeuksia, joita ei voi siirtää ja joista voi luopua vain rajoitetusti.

Tekijänoikeudet ovat suojattuja 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Esityksiä, äänitallenteita, valokuvia ja radio- tai televisiolähetyksiä suojelevat tekijänoikeuden lähioikeudet. Tekijänoikeuden lähioikeuksien suoja-aika on 50 vuotta, ja se lasketaan esitys-, tallentamis-, julkaisemis-, lähetys- tai valmistamisvuodesta. Tuottajilla on tekijänoikeus myös julkaisemattomaan teokseen. Euroopan parlamentti ja komissio päättivät 12.9.2011 pidentää esittäjien ja äänituottajien lähioikeuksien suojan 70 vuoteen. Direktiivi täytyy toteuttaa EU:n kansallisessa lainsäädännössä vuoteen 2014 mennessä.

Taiteilijoita ja tekijöitä ei kuitenkaan aina ole suinkaan suoleltu lain voimalla. Vaikka ihmiset ovat olleet luovia jo tuhansia vuosia, alkaa tekijänoikeuksien historia kuitenkin vasta sangen myöhään tähän nähden. Tekijänoikeuksien eri oikeuksien alkuperää voidaan jäljittää aina muinaiseen antiikin Kreikan aikoihin, juutalaiseen Talmudin lakiin ja antiikin Rooman lakiin. Nykyään pidetään ensimmäisenä tunnettuna tekijänoikeuspäätöksenä kuningas Diarmait Mac Carbhaillin antama päätös noin vuodelta 555-561 Irlannista liittyen The Cathach-psalmikokoelmaan ja sen kopioihin. Päätöksen pohjalta käytiin taistelu Battle of the Book, joka vaati 3 000 uhria ja sitä pidetään ensimmäisenä tekijänoikeuskiistana.

Antiikin ajoilta on peräisin sana ”plagiaatti”, mutta tekijänoikeuksia ei antiikin aikana käytännössä tunnettu. ”Vapaan miehen” arvolle ei pidetty sopivana ottaa maksua teoksen käyttämisestä. Aina keskiajalle asti henkisen tuotteen toistaminen oli täysin luvallista ilman lupaa; siis myös tekijät eivät saaneet työstään korvauksia. Tekijät saivat tyytyä maineeseensa ainoana varallisuutenaan ja teoksia ei tuolloin vielä edes signeerattu.

Johannes Gutenberg.

Nykyisenlaisen tekijänoikeuslain muovautuminen perustuu hyvin pitkälle kirjapainotaidon kehitykseen. Kirjapainotaidon eurooppalaisena keksijänä pidetään yläluokkaisen kauppiasperheen nuorinta poikaa, Johannes Gensfleisch zur Laden zum Gutenbergiä (s. 1398 Mainz ja k. 3.2.1468 Mainz), saksalaista keksijä ja metallimiestä. Gutenberg kehitti kirjapainotaitoa ja perusti ensimmäisen kirjapainon oppipoikansa, Peter Schöfferin ja liikemies, kultaseppä Johannes Fustin (s. noin 1400 Mainz ja k. 30.10.1466 Pariisi) kanssa 1400-luvun puolivälissä. Johannes Gutenberg opiskeli luultavasti Erfurtin yliopistossa ja ainakin maaliskuussa 1434 hän asui Strassburgissa, jossa hänen nimensä löytyy kultaseppien luettelosta. Vuoteen 1444 Gutenberg asui Strassburgissa, enimmäkseen St. Arbogastin luostarissa.

Gutenbergin oppipoika ja Johannes Fustin vävy, Peter Schöffer.

Vaikka Gutenbergiä pidetään eurooppalaisen kirjapainotaidon keksijänä, hän ei varsinaisesti keksinyt mitään sellaista, mitä ei aikaisemmin olisi ollut jo olemassa. Hän kuitenkin yhdisti taitavasti kaikki tarvittavat elementit toimivaksi tekniseksi ratkaisuksi kirjanpainantaa varten. Aikaisemmin Euroopassa oli jo painettu puuleimasimilla ja puulaatoilla kankaalle kuvia ja kuvioita sekä paperille esimerkiksi pelikortteja ja pyhimystenkuvia. Metallileimasimilla oli lyöty myös rahoja. Johannes Gutenberg kehitti metalliset irtokirjakkeet, joita saatettiin käyttää useaan kertaan painatukseen. Hän myös kehitti painimen, jolla puristettiin painolevy tiukasti paperia vasten. Tähän hän sai idean viinin puristamiseen käytetystä laitteesta, joka sisälsi samantapaisen puristuskoneiston. Gutenberg kehitti samoin musteen, jonka onnistui tarpeeksi vahvana aineena kiinnittämään metalliin. Ennen Gutenbergin keksintöjä kirjat oli Euroopassa jäljennetty käsin, usein tämä työ tehtiin luostareissa. Gutenbergin keksimällä uudella tavalla oli mahdollista painaa nopeammin kirjoja ja levittää paljon tehokkaammin tietoa renessassiajan Euroopassa. Johannes Gutenberg palasi vuonna 1448 Mainziin ja lainasi enoltaan Arnold Gelthuisilta rahaa perustaakseen kirjapainon. Ainakin vuonna 1450 kirjapaino oli jo toiminnassa ja siellä painettiin mm. saksalaisia runoja. Gutenberg tutustui nyt varakkaaseen Johannes Fustiin ja sai tältä lainaksi 800 guldenia. Pariisissa opiskellut ja itsensä kirjoja kopioimalla elättänyt Peter Schöffer oli sieltä muuttanut Mainziin työskennelläkseen Gutenbergin oppipoikana. Peter Schöffer kehitteli myös joitakin kirjasinmerkkejä.

Kultaseppä ja liikemies Johannes Fust.

Johannes Gutenberg avasi Hof Humbrectissa oman kirjakaupan, jolla oli ilmeisesti suora yhteys hänen kirjapainonsa tuotantoon. Vuonna 1452 Gutenberg lainasi vielä lisää 800 guldenia Johannes Fustilta painattaakseen Raamattuja. Vuosina 1454-1455 Gutenbergin kirjapainon tuottavimpia liiketoimia oli tuhansien synnintunnustusten painattaminen kirkolle. Gutenberg julkaisi vuonna 1455 42-rivisen Raamatun, Biblia latina vulgatan, joka nykyään tunnetaan Gutenbergin Raamattuna. Raamattuja painettiin 180 kappaletta, joista useimmat painettiin paperille ja jotkut käsitellylle eläimen nahalle eli pergamentille.

Johannekset Gutenberg ja Fust riitantuivat vuonna 1455, kun Fust vaati lainaamiaan rahoja takaisin Gutenbergilta. Gutenbergin velka oli kasvanut 2 000 guldeniin. Gutenberg hävisi rahoista käydyn oikeudenkäynnin marraskuussa 1455 ja oikeus määräsi, että Gutenbergin kirjapaino ja kirjakkeet siirtyvät ensin Fustille ja sitten tämän vävylle, Peter Schöfferille. Peter Schöffer oli oikeudenkäynnissä toiminut Fustin todistajana. Johannes Fustille siirtyivät kaikki oikeudet kirjapainon kirjamyynnistä ja puolet kaikista painetuista Raamatuista.

Konkurssistaan huolimatta Gutenberg avasi pienen kirjapainon ja painoi ilmeisesti Raamattuja Bambergin kaupungissa vuonna 1459; näissä Raamatuissa ei kuitenkaan ollut painoaikaa eikä Gutenbergin nimeä. Mahdollisesti myös suuri katolinen sanakirja – 700-sivuinen ja 300 kappaleen painosmäärä – olisi painettu Gutenbergin kirjapainossa Mainzissa vuonna 1460. Mainz ryöstettiin kahden arkkipiispan kiistan aikana vuonna 1462 ja Gutenberg pakeni kaupungista Eltvilleen. Arkkipiispa Nassaun määräyksestä tammikuussa 1465 Gutenbergin saavutukset huomioitiin ja hän sai arvonimen, joka sisälsi myös stipendin. Johannes Gutenberg kuoli vuonna 1468 ja hänet haudattiin fransiskaanikirkkoon Mainzissa.

Kirjanpainajien riskinä oli tieto siitä, että joku muukin alkaisi kilpailla heidän kanssaan painamalla samoja kirjoja toisaalla. Hallitakseen riskiä kirjanpainajat alkoivat anoa ja saivat hallitsijoilta ns. painatusprivilegejä, erillisoikeuksia ja monipolioikeuksia painattamiinsa teoksiin. Privilegin haltija sai oikeuden tietyllä alueella painaa yksinoikeudella teoksiaan. Tiettävästi ensimmäinen privilegio annettiin Venetsiassa vuonna 1469. Nämä erillisoikeudet yleistyivät Euroopassa hyvin pian ja Ruotsi-Suomen ensimmäinen tunnettu erillisoikeus annettiin vuonna 1614.

Filosofi John Locke.

1600-luvulla alkoi yleisesti levitä ajatus luonnonoikeuteen perustuvasta tekijänoikeudesta, ihmisten oikeudesta omiin hengentuotteisiinsa. Merkittävin henkilö tämän aatteen esilletuojana oli uuden ajan filosofi, John Locke (s. 29.8.1632 Wrington, Somerset ja k. 28.10.1704 Essex). Locke tunnetaan erityisesti tietoteoriastaan sekä yhteiskuntafilosofiastaan ja hänet luetaan brittiläisiin empiristeihin eli kokemusajattelun kannattajiin, joita olivat esim. taloustieteilijä, historioitsija ja filosofi David Hume (s. 7,5,1711 Edinburg, Skotlanti ja k. 25.8.1776 Edinburg, Skotlanti) ja irlantilainen piispa ja filosofi George Berkeley (s. 12.3.1685 Kilkennyn kreivikunta, Irlanti ja k. 14.1.1753 Oxford, Englanti).

John Locke kehitti yhteiskuntafilosofiassaan vaihtoehdon Hobbesin luonnontila-ajatukselle ja esitti yhteiskuntasopimusteorianaan, että hallinto voi olla oikeutettu vain, jos se saa hallittavien suostumuksen ja suojelee elämän, vapauden ja omaisuuden luonnollisia oikeuksia. Jos tällaista suostumusta ei ollut annettu, kansalaisilla oli oikeus kapinaan. John Locken ajatuksilla oli mullistava vaikutus poliittisen filosofian kehitykseen ja häntä pidetään edelleen yhtenä merkittävimmistä liberalismin puolestapuhujista. Locken päätelmät ja kirjoitukset vaikuttivat yhdessä skotlantilaisten valistusajattelijoiden kirjoitusten kanssa Amerikan vallankumoukseen ja itsenäisyysjulistukseen.

Locken isä – nimeltään myös John Locke – oli maalaislakimies, joka toimi myös kapteenina parlamentin joukkojen ratsuväessä Englannin sisällissodan alkupuolella. Locken äiti, Agnes Keene, oli nahkurin tytär. Kummatkin vanhemmat olivat ilmeisesti kalvinisteja. Pian John Locken syntymän jälkeen perhe muutti Pensfordin kauppalaan, lähelle Bristolia, jossa John Locke varttui Bellutonissa Tudor-tyylisessä talossa. Locke lähetettiin vuonna 1647 arvostettuun Westminster schooliin Lontooseen Alexander Pophamin, parlamentin jäsenen ja Locken isän aiemman komentajan, rahoituksella. Valmistuttuaan John Locke pääsi Oxfordin yliopiston Christ Churchiin. Kyvykkäänä oppilaana Locke oli närkästynyt gollegen opetusohjelmasta. Locken mielestä nykyaikaisten filosofien, kuten René Descartesin, lukeminen oli antoisampaa kuin yliopistossa opetetun klassisen kirjallisuuden. Locke perehtyi jo Westminsteristä tutun ystävänsä Richard Lowerin avustuksella muiden yliopistojen ja Royal Societyn harjoittamaan lääketieteeseen ja kokeelliseen filosofiaan eli luonnontieteeseen. Myöhemmin Lockesta tulikin Royal Societyn jäsen.

John Locke suoritti kandidaatin tutkinnon vuonna 1656, maisterin tutkinnon vuonna 1658 ja lääketieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1674. Locke oli opiskellut lääketiedettä laajalti ollessaan Oxfordissa ja työskenteli merkittävien tiedemiesten, kuten Robert Boylen, Thomas Willisin, Robert Hooken sekä Richard Lowerin kanssa. Vuonna 1667 Locke muutti Lordi Shaftesburyn kotiin Exeter Housessa Lontoossa toimiakseen tämän henkilökohtaisena lääkärinä. Locke jatkoi Lontoossa edelleen lääketieteen opintojaan Thomas Sydenhamin ohjauksessa. Näillä opinnoilla oli suuri merkitys Locken luonnonfilosofiseen ajatteluun. Näitä ajatuksiaa hän julkaisi vuonna 1689 teoksessa An Essay Concerning Human Understanding, jossa hän käsitteli inhimillisen tietämyksen ja ymmärryksen perusteita. Essayn kuvaama keskustelu inhimillisen ymmärryksen luonteesta käytiin Lordi Shaftesburyn kotona vuonna 1671, sillä tuolta ajalta on säilynyt kaksi teoksen luonnostelmaa. Tuohon aikaan John Locke toimi myös ministerinä kauppa- ja viljelysministeriössä (Secretary of the Board of Trade and Plantations) sekä siirtomaa asioissa (Secretary to the Lords and Proprietors of the Carolinas), mikä helpotti häntä muotoilemaan ajatuksiaan kansainvälisestä kaupasta ja taloudesta.

Lordi Shaftesbury oli whing-puolueen perustajia ja hän myös vaikutti merkittävästi Locken poliittiseen ajatteluun. Locke alkoi osallistua politiikkaan kun Lordi Shaftesburystä tuli lordikansleri vuonna 1672. Shaftesburyn suosion hiipuessa vuonna 1675 Locke matkusteli muutaman vuoden Ranskassa ja Englantiin hän palasi vuonna 1679, kun Shaftesburyn suosio oli taas myötätuulessa. Näihin aikoihin ajoittuu Locken kirjoittama – ilmeisesti Shaftesburyn yllyttämänä – teos Two Treatises of Government, joka sai julkaisunsa vasta vuonna 1689. Locke puolusti teoksellaan vuoden 1688 mainiota vallankumousta ja samalla vastusti Sir Robert Filmerin ja Thomas Hobbesin absolutista poliittista filosofiaa. Vaikka John Locke lukeutui whing-puolueen puolelle, hänen edustamansa ajatukset luonnonoikeudesta ja hallinnosta olivat vallankumouksellisia tuon ajan Englannissa. John Locke joutui pakenemaan Alankomaihin vuonna 1683 epäiltynä osallisuudesta Rye House-vehkeilyyn, vaikka suoranaista näyttöä osallisuudesta ei ollutkaan. Alankomaissa hänellä oli nyt aikaa täysin keskittyä kirjoittamiseen. Täällä syntyi mm. teos A Letter Concerning Toleration.

John Locke palasi Englantiin jälleen mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1688 ja hänen kaikki merkittävimmät teoksensa julkaistiin siellä lyhyen ajan sisällä. Vuonna 1691 John Locken läheinen ystävä, Lady Masham, kutsui Locken Sir Francis Mashamin maatilalle Essexiin, jossa Locke vietti viimeiset vuotensa vaihtelevan terveydentilansa kanssa. Siellä maatilalla John Locke kävi mielenkiintoisia keskusteluja mm. kirjailija John Drydenin (s. 19.8.1631 ja k. 12.5.1700) ja fyysikko, matemaatikko, tähtitieteilijä, alkemisti ja filosofi Isaac Newtonin (s. 25.12.1642 ja k. 20.3.1726) kanssa. John Locke kuoli pitkään sairastettuaan vuonna 1704 ja hänet haudattiin High Laverin kylän kirkkomaalle, Harlowin itäpuolelle, Essexiin. Locke ei ollut koskaan naimisissa eikä hänellä ollut myöskään lapsia.

Locke puolusti kirjoituksillaan luonnontieteellistä tutkimusta kokemusperäisenä tutkimusalana. Ajatukset ulkoisesta todellisuudesta sekä omasta ruumiista ovat ns. yksinkertaisia ideoita eli aistivaikutelmia, joita ulkoisen todellisuuden kappaleet ovat synnyttäneet aisteihin. Locke uskoi mielen olevan ”valkoinen paperi, vailla kirjoitusta”, jonka vasta kokemus ”kalustaa”. Mielen sisällöt eivät kuulu sen synnynnäiseen varustukseen. Ajatusta on kutsuttu nimella tyhjä taulu (lat. tabula rasa). John Locke ei täysin kiellä rationalismia, sillä hän katsoo ihmisen olevan tietoinen oman mielensä toiminnoista. Ihmisen tietoisuus niistä on tiedon toisena lähteenä. Ymmärrys pystyy yhdistelemään yksinkertaisia ideoita yhdistetyiksi ideoiksi. Locke ei kannattanut empirismiä etiikassa eikä matematiikassa, sillä molemmat ovat demonstratiivisia tieteitä.

Yhteiskuntafilosofiassa John Locke lukeutuu ensimmäisiin yksilön oikeuksien puolustajiin. Esittämässään poliittisessa teoriassa hän katsoo yksilön perustavanlaatuisen ja luovuttamattoman oikeuden valtiovallan oikeutettujen rajojen perusteiksi. Locke kannatti samoin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa. Locken mukaan moraalin perusperiaatteet ovat objektiivisia ja ne tavoitetaan empiirisesti käyttämällä järkeä todellisuuden tarkastelussa. Locke painotti periaatetta, jonka mukaan kukaan ei saa riistää eikä vahingoittaa toisen elämää, terveyttä, vapautta eikä omaisuutta. Toisia ihmisiä tulisi puolustaa pidättymällä vahingoittamisesta. Luonnollisen lain normatiivisen periaatteen vuoksi yksilön oikeus ei ulotu pitemmälle kuin siihen, mistä jonkun toisen oikeus alkaa.

John Locke kirjoitti paljon omistusoikeudesta. Omaisuus on omistajan ja omistetun asian suhde. Yksilöllä on oikeus pitää hallussaan oleva hyödyke vain sillä edellytyksellä, että hänellä on siihen oikeus jollakin perusteella. Työnteko on Locken mukaan omistusoikeuden syntymisen perusta. Hallussa olevat asiat ovat omaisuutta, jos muilla ihmisillä on velvollisuus kunnioittaa niiden hallussapitäjän oikeutta. Locke huomautti ohimennen ajatuksenaan, että palvelijoiden isännälle tekemän työn hedelmät ovat isännän omaisuutta. Omistamisessa siis yksilön oikeus edellyttää muiden velvollisuutta. Tätä Locke piti kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä. Locke samaisti toimijan siihen, mikä on ihmisyksilössä ajatteleva minä ja jolle yksilön ruumis kuuluu omaisuutena. Ihmisten fyysinen koskemattomuus on omistusoikeuden kaltainen oikeus.

Maailman ensimmäisenä tekijänoikeuslakina nykyään pidetään kuningatar Annen aikaista Englannissa säädettyä lakia, ”An Act for the Encouragement of Learning”, vuodelta 1710. Lain tarkoituksena oli rohkaista oppineita kirjoittamaan ja julkaisemaan kaikkia hyödyttäviä kirjoja. Tämä laki takasi tekijälle yksinoikeuden päättää teosten kopioimisesta kirjoja painamalla.

Viimeinen ja lopullinen vaihe tekijänoikeuksien historiassa kirjoitettiin Ranskan vallankumouksen aikoihin, kun kaikki privilegiot kumottiin vallankumouksen jälkeisessä lainsäädännössä. Vuonna 1791 säädettiin laki, joka takasi draamakirjailijoille yksinoikeuden teostensa esittämiseen. Kaikkia kirjailijoita, säveltäjiä ja taiteilijoita koskeva laki säädettiin vuonna 1793. Nämä lait vahvistivat ajatusta tekijöiden luontaisesta omistusoikeuden kaltaisesta oikeudesta – henkisestä omistusoikeudesta – teoksiinsa. Tämä Ranskan tekijäkeskeinen tekijänoikeuslainsäädäntö oli sittemmin esikuvana mannereurooppalaiselle tekijänoikeuslainsäädännölle muullakin sekä myös meidän myöhemmin toteutuneelle tekijänoikeuslainsäädännölle Suomessa. Painoasetuksessa vuodelta 1829 säädettiin meillä ensimmäisen kerran tekijänoikeuksista.

Tekijänoikeus alkoi saada suuremman merkityksen sanomalehdistössä ja kirjallisuuden laajentuessa 1800-luvulla. Myös esittävien taiteilijoiden luova työ perustuu teosten esittämiseen. Kun esitysten tallentamistekniikka kehittyi, täytyi tekijänoikeudet ulottaa koskemaan myös esittäviä taiteilijoita. Tallentamistekniikoita kehittivät aikoinaan mm. Thomas Alva Edison kehittämällä vuonna 1877 äänen tallentamismenetelmän ja Emil Berliner, joka kehitti gramofonin vuonna 1887. Tällaiset tekniset keksinnöt mahdollistivat esitysten toistamisen täysin ilman esittäjän työpanosta. Teoksen esitys ei tämän jälkeen ollut enää aikaan, paikkaan tai esiintyvän taiteilijan läsnäoloon sidoksissa, vaan tallenteiden avulla esitys voitiin toistaa rajattomasti. Tämä vaikutti myös hyvin dramaattisesti esiintyvien taiteilijoiden työmäärään. Esimerkiksi elokuvissa ei enää tarvittu esityksissä säestäjää, koska nyt mykkäkuviin voitiin liittää näyttelijöiden ääni ja musiikkiraita mukaan esitykseen.

Kansainvälinen Bernin sopimus vuonna 1886 oli tässä suhteessa käännekohta. Yhdysvallat pysytteli siitä huolimatta kansainvälisen sopimusjärjestelmän ulkopuolella aina 1950-luvulle asti. Venäjä ei kuulunut Bernin sopimukseen, joten Suomikin liittyi tähän sopimukseen vasta vuonna 1928. Suomi ratifioi vasta vuonna 1986 Bernin yleissopimuksen ns. Pariisin sopimuskirjan. Kehityksen vastapainoksi esittäville taiteilijoille päätettiin myöntää yksinoikeuksia heidän esitystensä tallentamiseen ja tallenteiden käyttöön. Aivan ensimmäinen esittäviin taiteilijoihin liittyvä säännöstö oli Englannissa vuonna 1925 annettu ”Dramatic and Musical Performers’ Protection Act”. Siinä kiellettiin tallentamasta esittäjän taiteilijan suoritusta ilman hänen kirjallista suostumustaan sekä levittämistä yleisölle tämän kiellon vastaisesti valmistettuja tallenteita. Meillä Suomessa esittävien taiteilijoiden oikeudet lisättiin vuonna 1961 säädettyyn lakiin tekijänoikeudesta kirjallisiin ja taiteellisiin teoksiin. Lain esitöiden mukaan esittävän taiteilijan oikeuksien suojaamatta jättäminen olisi johtanut taiteilijoiden toimeentulomahdollisuuksien dramaattiseen vähenemiseen.

Nykyään Suomessa tekijänoikeus syntyy teokseen tekijälle, eli sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Tekijänoikeussuojan saamisen kannalta on tärkeintä, että henkisen luomistyön tuote on itsenäinen ja tarpeeksi omaperäinen, ja että se ylittää teoskynnyksen eli yltää teostasoon. Kirjallisena teoksena pidetään nykyään myös mm. karttaa, selittävää piirustusta, graafista teosta sekä tietokoneohjelmaa.