Lääketieteen tohtori Elias Lönnrot (s. 9.4.1802 Sammatti ja k. 19.3.1884 Sammatti) keräsi ja kokosi Kalevalan ja Kantelettaren. Hän oli myös kielentutkija ja lääkäri sekä suomalaisen kasvitieteen uranuurtaja ja sanakirjojen toimittaja, ensimmäisen suomenkielisen aikakausilehden kustantaja ja toimittaja. Hän julkaisi itse omia kansaa valistavia tiede- ja terveysjulkaisuita sekä suomensi useita virsiä.

Elias Lönnrotin isoisän isä oli vuonna 1717 syntynyt Erik Losten, Prunkan ratsutilan ruotusotilas Uudenmaan jalkaväkirykmentin Kaartin komppaniassa. Erik Losten osallistui Viaporin linnan rakennustöihin sekä Pommerin sotaan vuonna 1758. Pommerin sota oli osa seitsenvuotista sotaa, johon Ruotsi liittyi Venäjän, Ranskan ja Saksin rinnalle vuonna 1757. Ruotsalaiset olivat helpottuneita, kun rauha saatiin Preussin kanssa aikaan vuonna 1762 ilman aluevaltauksia.

Erik Losten avioitui Lohilammin ratsutilan isännän tyttären, Marketan, kanssa vuonna 1736. Erik ja Marketan avioliitosta syntyi Matti-niminen poika, joka nuoruutensa päivinä Lohilammen Prukalla oppi itselleen räätälin ammatin. Noin vuoden 1770 tienoilla Matti Losten on muuttanut sukunimensä muotoon Lönnrot. Elias Lönnrotin isä oli myös räätäli, Fredrik Johan Lönnrot. Äiti oli Sammatin Kiikalasta, Ulrika Wahlberg. Elias Lönnrotin sisaruksista viisi selvisi aikuisikään asti.

Elias Lönnrot syntyi Paikkarin torpassa Sammatissa vuonna 1802 perheen neljäntenä lapsena. Perheen lapsille oli tuohon aikaan todella haasteellista hankkia koulusivistystä, mutta Eliaksen vanhin veli, Henrik Johan Lönnrot, laittoi merkille Elias-veljensä kiinnostuksen varsinkin kirjallisuutta kohtaan. Henrik päätti lähettää Elias Lönnrotin Tammisaaren pedagogioon lokakuun lopussa vuonna 1814. Tuomiokirkkokoulussa eli Turun katedraalikoulussa Elias Lönnrot opiskeli vuosina 1816-1818. Katoliset munkit perustivat tämän Suomen ensimmäisen koulun Turkuun vuonna 1276 ja lähinnä siellä koulutettiin pappeja. Oppiaineita koulussa olivat mm. teologia, geometria, aritmetiikka, latinan kielioppi, retoriikka sekä musiikki ja laulu.

Tiettävästi Elias Lönnrot myös menestyi opinnoissaan, mutta nuorukaisen talous oli todella tiukoilla; hän hankki rahoitusta (yllättäen) ompelemalla vaatteita sekä kiertelemällä ympäri maakuntaa laulavana teininä. Koulutodistuksista sekä koulukaveri Israel Weurlanderin aikalaistodistuksena Israelin muisteluista näkyy Eliaksen koulumenestys. Koulunkäynti oli kuitenkin pakko lopettaa, sillä rahat eivät tuolloin riittäneet enempään opiskeluun. Vuonna 1820 Sammatin kappalaisen apulainen, Johan Lönnqvist, avusti Elias Lönnrotia niin, että poika pääsi Porvoon lyseoon jatkamaan opintojaan. Taloudellisen epävarmuuden vuoksi Elias Lönnrot päätyi sangen pian Hämeenlinnaan, jossa sai apteekkioppilaan paikan apteekkari Lorenz Johan Bjuggin luona. Piirilääkäri Johan Erik Sabelli ja Hämeenlinnan triviaalikoulun rehtori Henrik Långström puuttuivat Eliaksen elämään järjestämällä hänet opiskelemaan rehtorin ohjauksessa itsenäisesti; Eliaksen työsopimus Bjuggin apteekissa samalla päätettiin.

Rehtori Henrik Långströmin vuonna 1822 kirjoittama päästötodistus Hämeenlinnan triviaalikoulusta antoi nuorelle opiskelijalle mainion mahdollisuuden matkustaa Turkuun, jossa opinnot jatkuivat Keisarillisessa Turun Akatemiassa, vuonna 1640 perustetussa Suomen ensimmäisessä yliopistossa. Samaan aikaan Turussa aivan samassa yliopistossa opiskelivat samoin Johan Ludvig Runeberg (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo) ja Johan Vilhelm Snellman (s. 12.5.1806 Tukholma ja k. 4.7.1881 Kirkkonummi). Elias Lönnrotin täytyi kohentaa talouttaan hankkimalla lisätuloja ja se tapahtui toimimalla kotiopettajana ensin nimismies T. M. Höckertin perheessä Eurajoella ja sitten Turun Akatemian ja Helsingin yliopiston kirurgian ja synnytysopin professori Johan Agapetus Törngrenin (s. 17.8.1772 Porvoo ja k. 17.5.1859 Vesilahti) perheessä Turussa.

Johan Agapetus Törngren asetettiin arkkiatriksi vuonna 1833 Helsingissä ja filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1840. Törngren joutui kuitenkin 61-vuotiaana epäsuosioon ja päätti jättää kaikki virkansa vetäytyen maaseutukartanolleen, Vesilahden Laukkoon, jossa perhe oli aikaisemmin jo viettänyt kesäkausia, siitä lähtien kun Laukko oli heidän omaisuuttaan vuodesta 1817 lähtien. Törngrenit eivät lainkaan nauttineet pääkaupungin seuraelämästä illallisineen ja tanssiaisineen, vaan heille riitti seesteisempi pieni säätyläisystäväpiiri vierailuineen maaseudun rauhassa. Törngrenit päättivät Laukossa panostaa uuden päärakennuksen rakentamiseen ja tilasivat kartanon päärakennuksen kuvat arkkitehti Johan Carl Ludvig Engeliltä (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki). Samaan aikaan (1836) Engel suunnitteli myös vuonna 1626 perustetun Vuojoen kartanon päärakennusta Eurajoen rantaan. Elias Lönnrot seurasi neljänä kesänä Törngrenien perhettä Laukkoon ja heidän välilleen syntyi hyvin tiivis side, joka näkyy mm. kirjeenvaihdosta. Rouva Törngren – Laitilan rovasti Johan Helsingbergin tytär, Eva Agatha, 1783-1849 – ja Elias Lönnrot pitivät kirjeitse yhteyttä aina rouvan kuolemaan asti. Törngrenit saivat Elias Lönnrotin kiinnostuksen runoutta ja suomen kieltä kohtaan heräämään. Lönnrot väitteli vuonna 1827 filosofian kandidaatiksi aiheenaan Väinämöinen. Johan Agapetus ja Eva Agathan Törngren avustivat monin tavoin Elias Lönnrotia, mm. hänen laatiessa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäriä. Samoin Kalevalan uuden laitoksen käsikirjoitus syntyi loppuvaiheessa Törngrenien luona Laukon kartanossa.

Törngrenit luopuivat Laukon kartanon uuden päärakennuksen suureellisista rakennushankkeista, koska se olisi säästäväiseltä perheeltä vaatinut valtavia taloudellisia uhrauksia. Törngrenien perhettä kohtasi myös kaksikertainen suru, kun vuonna 1834 ensin kuoli perheen vanhin 23-vuotias poika, Johan, Tukholmassa. Seuraavaksi kuoli syksyllä Laukossa 21-vuotias Eva-tytär. Nuori neiti oli jättänyt Elias Lönnrotille muistoksi rintaneulansa. Kajaanissa silloin asustanut Elias Lönnrot järkyttyi suru-uutisesta, koska oli jo uneksinut tytön parantumisesta. Lönnrot kirjoitti Laukon kartanon rouvalle, ettei surrut edes oman sisarensa kuolemaa niin kovin kuin Evan kohtaloa.

Turun palon jälkeen Elias Lönnrot aloitti lääketieteen opinnot Helsingissä vuonna 1828. Opiskelun aloitusta odotellessa Helsingissä Elias Lönnrot teki päätöksen tehdä ensimmäinen runonkeruumatka. Lönnrot lähti matkaan huhtikuussa suunnaten ensin kulkunsa Hämeeseen ja Savoon. Runonkeruumatka jatkui aina Pohjois-Karjaan ja Valamoon asti. Kesälahdella Lönnrot kohtasi Juhana Kainulaisen, jonka loitsuja ja lauluja Elias Lönnrot tallensi kolmen päivän ajan. Tällä samalla retkellä Lönnrot kirjoitti matkapäiväkirjaa kuvaten suomalaisten elintapoja. Näistä muistiinpanoista syntyi teos, Vandraren eli Vaeltaja. Lönnrotin retki päättyi syyskuussa Laukon kartanoon ja hän oli tällä retkellään saanut taltioitua 6 000 säettä. Laukon kartanossa Lönnrot vietti koko syksyn järjestäen keräämiään runoja painokuntoon. Laukossa Lönnrot myös kuuli vienankarjalaista laukkukauppiasta, joka lauloi eeppisiä runoja. Näin Lönnrot tuli vakuuttuneeksi, mistä hän saisi runolaulua parhaiten kerätyksi. Elias Lönnrot kokosi keruumatkallaan keräämistä runoista neljä Kantele-vihkoa vuosien 1829-1831 aikana. Viideskin vihko oli tarkoitus julkistaa, mutta se jäi aatokseksi, sillä Lönnrot oli oivaltanut haluavansa kerätä yhtenäisen eepoksen.

Ensimmäisen runonkeruumatkansa jälkeen Elias Lönnrot jatkoi lääketieteen opintojaan Helsingin yliopistossa. Lönnrotin rakkain harrastus oli kuitenkin työ kansanrunouden maailmassa. Hän halusi edistää suomen kielen käyttöä ja kerätä talteen vanhoja suomalaisia kansanrunoja. Elias Lönnrotista tuli lääketieteen kandidaatti vuonna 1830 ja lääketieteen lisensiaatti toukokuussa 1832. Reilun kuukauden päästä tästä hän väitteli lääketieteen tohtoriksi. Lönnrotin väitöskirja oli Om Finnarnes magiska medicin ja se valmistui kovalla kiireellä. Toukokuussa 1831 Elias Lönnrot oli lähtenyt toiselle runonkeruumatkalle, joka matka kuitenkin keskeytyi, kun viranomaiset kutsuivat Lönnrotin takaisin Helsinkiin hoitamaan kolerapotilaita apulaislääkärinä Kaartin lasaretissa Hietalahdessa koleraepidemian vuoksi. Lasaretissa oli neljäkymmentä vuodepaikkaa ja kaikki vuodepaikat olivat miehitettyjä. Koleraepidemian aikana myös Elias Lönnrot sairastui siihen, mutta parani taudista. Lönnrot havaitsi, että herrasväestä lopulta hyvin harvat sairastuivat koleraan. Venäjän keisari palkitsi Elias Lönnrotin ansioidensa vuoksi brillianttisormuksella.

Elias Lönnrot oli mukana perustamassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry:tä, jonka perustamiskokous oli Helsingissä 16.2.1831 Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen lehtori Carl Niclas Keckmanin luona. Seuran syntysanojen lausujana pidetään eläinlääkäri Mårten Johan (Martti Juhana) Lindforssia (s. 25.9.1800 Tuusula ja k. 12.1.1869 Kuopio). Lindfors kuului myös keväällä 1830 perustettuun Helsingin yliopiston opiskelijoiden ja nuorten opettajien Lauantaiseuraan (Lördagssällskapet). Seuran ensimmäiseksi sihteeriksi valittiin Elias Lönnrot. Lönnrot kirjasi perustamiskokouksen pöytäkirjaan: ”Ja synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liiatenkin Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjallisiin menoihin. Juttu päättyi viimeiseltä siihen, että käytettäköön asia millä lailla tahtonsa, niin on jo ainakin keveämpi toimitettaa monelta kuin yhdeltä, jonka tähden neuotelttiin toimen saada Seuraa--”. ”Kirja keinot” muuttui pian Lönnrotin keksimällä sanalla kirjallisuudeksi ja seuran nimeksi tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Seuran alkuperäisissä säännöissä korostettiin, että ”kieli on kansallisuuden perustus”. Seura ei ollut vain akateeminen keskustelukerho vaan myös kansallishengen kasvukeskus, joka kokosi jäsenkuntaansa virkamiesten ja ylioppilaiden lisäksi valistuneita kansanmiehiä, vuodesta 1846 lähtien myös naisia. Alkuaikojen kauaskantoisempia hankkeita seurassa olivat kansanrunouden keruu ja julkaiseminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuki ensimmäisen sihteerinsä Elias Lönnrotin keruumatkoja Itä-Suomessa ja Karjalassa sekä julkaisi näiden matkojen tuloksiin pohjautuvat teokset, Kalevala (1835, 1849) ja Kantelettaren (1840). Ensimmäinen suomenkielinen romaani, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana vuonna 1870.

Ensimmäistä vakituista virkaansa Elias Lönnrot haki vuonna 1832; Suomi oli tuolloin jaettu 25 lääkäripiiriin ja näiden virat olivat pääsääntöisesti täyttämättä. Lönnrot uumoili saavansa viran, josta hän kykenisi tekemään myös runonkeruumatkoja jatkossakin. Hän haki tammikuussa 1833 Kajaanista piirilääkärin ja linnalääkärin virkoja. Aikaisemmin Lönnrot oli jo toiminut vuonna 1605 perustetussa Oulun kaupungissa lääkärinä, mutta oli kaupungissa kohdannut kokemattomuutensa vuoksi vaikeuksia. Oulussa tuohon aikaan raivosi nälänhädän lisäksi myös Salmonella typhi-bakteerin aiheuttama lavantauti. Elias Lönnrotin esimies, Herman Carger, kuoli myös Oulussa lavantautiin. Kaupungissa oli myös iso- ja tulirokkoa liikkeellä. Alle 400 asukkaan Kajaanissa oli valloillaan samoja kulkutauteja ja kaupungissa ei ollut edes sairaalaa potilaiden hoitoa varten. Niin Lönnrot sairastui itsekin lavantautiin, jota poti sängyssä kuuden viikon ajan. Pääkaupunki Helsingissä hänen arveltiin jo kuolleen.

Lönnrotin kirjeenvaihto on avain hänen tuntemuksiinsa. Hän ei päässyt irti lääkärin työstään muutoin kuin virkavapauden aikana. Kajaanin vuosinaan Lönnrot teki runonkeruumatkat Karjalaan, Pohjoisen naapurin alueelle, Kuolan niemimaalle ja Viroon. Karjalassa hän keräsi runoja mm. Vuonnisen kylässä Otrei Maliselta ja Vaassila Kieleväiseltä sekä latvajäveläiseltä Arhippa Perttuselta. Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1835-1836. Lönnrot jatkoi yhä edelleen runonkeräysmatkojaan ja Kanteletar ilmestyi kirjana vuonna 1840. Kalevalan toinen, täydennetty painos, ilmestyi vuonna 1849. Tämän Kalevalan toisen painoksen keräämiseen tekivät työtä myös muutkin. Tämä Kalevalan toinen versio on meidän käytössämme nykyäänkin.

Lääkäri Elias Lönnrotin mukaan tautien ennaltaehkäiseminen oli halvempaa ja yksinkertaisempaa kuin tautien hoitaminen. Vuonna 1839 julkaistiin hänen kirjoittama teos Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Kirjassaan Lönnrot korostaa hygienian, raittiuden ja rokotusten merkitystä. Tärkeää oli myös ruokkia imeväisiä rintamaidolla ja ettei asuttu liian ahtaissa olosuhteissa. Tuon ajan lääketiede ei vielä tuntenut bakteereita tai viruksia, eikä tohtinut selittää sairauksia niillä. Lönnrot selitti useimpien sairauksien syyksi huonon ravinnon ja siivottomuuden. Lääketieteen käytössä oli vielä antiikin ajoilta asti peräisin ollut suoneniskentä ja kuppauksella uskottiin poistettavan likaiseksi luultu veri. Lönnrotin aikana harrastettiin vielä taikuuteen perustuvaa taudin hoitoa, mutta Lönnrot sai itse vaikutteensa luonnonfilosofiasta; hän itse suhtautui kielteisesti suoneniskentään. Psyykkeellä oli hänen mukaansa suuri merkitys somaattisissa sairauksissa ja voimakkaat psyykkiset kokemukset saattoivat parantaa potilaan sairaudesta. Nykytietämyksen mukaan monet hoidot olivat joko tehottomia tai jopa enemmän haitallisia kuin potilasta hyödyttäviä. Lönnrotilla oli hyvin vähän kokemusta kliinisestä lääketieteestä. Varsinaista lääketieteestä hän ei tiennyt juuri mitään, vaikka tiedemies olikin. Kerrottiin hänen pitäneen eniten kirurgisista töistä, joista häntä myös kehuttiin. Homeopatiaa Lönnrot piti täytenä hölynpölynä. Hän edisti aktiivisesti terveydellisen ja hygieenisen kansanvalistuksen asiaa. Raittius oli Elias Lönnrotin mielestä terveellistä ja viina tulisi korvata kaivovedellä. Lönnrot perusti Pohjolan ensimmäisen raittiusyhdistyksen, jonka ensimmäinen sääntöluonnos perustui täysraittiuteen.

Viimeisen tutkimusmatkansa – joka suuntautui Viron- ja Liivinmaalle – Lönnrot aloitti 24.6.1844. Lönnrot oli ensimmäinen suomalainen, joka matkasi kielitieteellisen ja folkloristisen tutkimuksen takia eteläisen sukulaiskansan maille ja siten pioneeri modernin ajan suomalais-virolaisten suhteiden kehittäjä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ilmoitti jo vuonna 1841 virolaiselle veljesseuralleen, Õpetatud Eesti Selts (Viron oppineiden seura) Elias Lönnrotin saapuvan pian Viroon. Lönnrot kokosi vuonna 1843 Suomen Kansan Arwoituksia-teokseen 135 virolaista arvoitusta. Lönnrot matkusti ensin Tallinnasta Kuusaluun, jossa hän tutustui viron kieliopin julkaisseen pastori Eduard Ahrensin (s. 3.4.1803 Tallinna ja k. 19.2.1863 Kuusalu) kanssa. Kuusalusta Lönnrot jatkoi matkaansa etelään, Koeruun, jossa hän viipyi viikon verran. Matkan pääkohde oli yliopistokaupunki Tartto, johon Elias Lönnrot saapui 9.7.1844.

Tartton yliopiston piirustuskoulun johtaja, August Matthias Hagen majoitti Lönnrotin kotiin ja Lönnrot ystävystyi täällä myös lääkäri ja kielitieteilijä Friedrich Robert Faehlmannin (s. 21.12.1798 Liigavalla ja k. 10.4.1850 Tartto) kanssa. Faehlmann oli Viron oppineiden seuran puheenjohtaja, yliopiston professori ja viron kielen lehtori, joka oli aloittanut Viron kansalliseepoksen, Kalevipojan, kokoamisen jo vuonna 1833. Faehlmann opetti Lönnrotille viroa ja he työskentelivät yhdessä kirjakieleen ja ortografiaan liittyvissä kysymyksissä. Friedrich Faehlmann vei Elias Lönnrotin Viron oppineiden seuran kokouksiin. Lönnrot piti seuran kokouksessa 2.8.1844 vertailevan esitelmän suomen ja viron kielen sanojen taivutuksista. Vielä samana päivänä Lönnrot valittiin seuran kunniajäseneksi.

Lönnrot oleskeli Tarttossa 28.8.1844 asti, jolloin hän aloitti 46 päivää kestäneen runonkeruumatkan Pohjois-Liivinmaalla eli Etelä-Virossa majoittuen majatalossa ja pappiloissa. Lönnrot teki matkansa aikana hyvin tarkkoja havaintoja virolaistalonpoikien heikosta asemasta. Lönnrotin matka jatkui aina nykyisen Latvian rajan tuntumaan. Kymmenen päivää Lönnrot vietti Rõugessa, jonka kirkkoherra Carl Reinthal ylisti Lönnrotin hyvää viron kielen taitamusta. Võrussa Elias Lönnrot kohtasi muutaman tunnin ajan Friedrich Reinhold Kreutzwaldia (s. 26.12.1803 Kadrina ja k. 25.8.1882 Tartto), mutta kirjailijoiden henkilökohtaiset välit jäivät kuitenkin etäisiksi. Täältä Lönnrot palasi takaisin Tarttoon, jossa jatkoi kielellisiä tutkimuksia ja sanastojensa kokoamista. Paluumatkalle Tarttosta takaisin Suomeen Lönnrot lähti vasta 10.12.1844, jolloin hän oli ollut lähes puolen vuoden ajan vierailullaan. Talviaikaan laivayhteys ei ollut Viron ja Suomen välillä käytössä, joten Lönnrot joutui matkustamaan Pietarin ja Viipurin kautta takaisin Helsinkiin. Helsinkiin Lönnrot saapui tammikuun lopulla vuonna 1845. Paluumatkansa aikana Lönnrotin onnistui vielä Inkerinmaan Kattilan kylässä kerätä talteen 2 500 runosäettä vatjalaislaulaja Anna Ivanovnalta. Elias Lönnrotista tuli Viron kirjallisuuden seuran (Eesti Kirjanduse Selts) kirjeenvaihtajajäsen 24.3.1845.

Elias Lönnrot teki myös yksittäisten runojen käännöksiä, samoin hän sommitteli runoja virsien pohjalta. Lönnrot käänsi ruotsiksi kansanrunoutta ja suomensi taiderunoutta, kuten Homerosta ja Johan Ludvig Runebergiä. Hän vuonna 1863 virsikirjakomitean jäseneksi ja ryhtyi uudistamaan suomalaista virsirunoutta. Lönnrot julkaisi omia virsikokeiluja vuosina 1864-1880. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi uusi virsikirjalaitos. Vuoden 1886 virsikirja sisälsi 17 Lönnrotin omaa virttä, 64 hänen suomentamaa ja 25 virressä oli Lönnrotin kirjoittamia säkeistöjä. Hänen nimensä löytyy kirjattuna yhteensä 205 virrestä. Vuoden 1986 virsikirjassa on jäljellä enää yhdeksän Lönnrotin virsiä sekä niiden lisäksi kuutisenkymmentä virttä, joita Lönnrot oli mukana tekemässä.

Suomen kirjakieli oli pysynyt ennen Lönnrotin aikoja lähes samalla tasolla kuin Turun piispa ja uskonpuhdista Mikael Agricolan (1510-1557) luotua kirjoitusasun lähes 300 vuotta aikaisemmin. Agricolan käytössä oli aikanaan noin 6 000-8 000 sanaa. Elias Lönnrot julkaisi eläkepäivillään vuonna 1880 Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan, joka sisälsi selityksineen yli 200 000 sanaa. Tämä teos oli aikansa suomen kielelle hyvin merkittävä; verrattuna 1950-luvun Nykysuomen sanakirjaan, jossa oli vain tuhat sanaa enemmän. Lönnrot loi vahvan pohjasanaston eri tieteenaloille sekä yleiskieleen. Hän kehitti merkittävästi mm. lääketieteen, kasvien ja oikeustieteen sanastoa. Lönnrot toi kieleemme esim. sellaisia sanoja, kuten kirjallisuus, kansallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko, yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto ja äänioikeus.

Elias Lönnrot oli ensimmäisiä kielenkäyttäjiä, jotka pystyivät kirjoittamaan ja puhumaan sujuvasti sekä suomeksi että ruotsiksi. Lönnrot tuotti kansaa valistavia suomenkielisiä kirjoituksia talonpojille, mutta myös tieteellisiä julkaisuja ruotsinkielellä sivistyneistölle. Lönnrot kirjoitti erilaisiin lehtiin noin 60 vuoden ajan ja avusti lisäksi useita lehtiä, kuten Mehiläinen – ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti - ja Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Hän toimi lehtimiehenä yli 40 vuoden ajan ja Oulun Wiikko-Sanomien vastaavana päätoimittajana. Yleistajuisia lehtikirjoituksia Lönnrot julkaisi Oulun Wiikko-Sanomien lisäksi myös Johan Vilhelm Snellmanin toimittamassa Maamiehen Ystävässä.

Vuonna 1860 Lönnrot julkaisi ensimmäisen suomenkielisen kasvion, Flora Fennica (Suomen kasvisto), omista kokoelmistaan. Teos sai kyllä ulkomaillakin tiedeyhteisöissä ansaittua huomiota. Paitsi ensimmäinen suomenkielinen kasvio, tämä teos oli ylipäätään ensimmäinen suomenkielinen luonnontieteellinen teos, joka sisälsi 1 240 sivua, käsitti noin 900 näytettä, 650 kuvaa, 450 näköispainossivua sekä täydellisen hakemiston. Herbaario kattoi hyvin laajan otannan Suomen kasvistosta, harvinaisuuksista aina peltojen rikkaruohoihin. Siinä oli myös kasveja, jotka ovat nykyisin kokonaan hävinneet tai käyneet hyvin harvinaisiksi Suomen luonnossa. Elias Lönnrot uudisti kasvistonsa painosta vuonna 1866. Kasviston uuden painoksen Lönnrot teki yhdessä lääkäri ja kasvitieteilijä Anders Thiodolf Saelanin (s. 20.11.1834 Lappeenranta ja k. 24.6.1921 Helsinki) kanssa.

Elias Lönnrotia pidettiin jo elinaikanaan suurmiehenä lähinnä Kalevalan ja Kantelettaren ansiosta. Hänet kutsuttiin mm. monien tieteellisten seurojen jäseneksi. Vuonna 1856 Lönnrotille myönnettiin Pyhän Annan ritarikunnan kolmannen luokan risti ja Pyhän Stanislaun ritarikunnan toisen luokan risti vuonna 1862 sekä Pohjantähti-ritarikunnan risti ja Pour le Mérite (kuningas Fredrik II Suuren perustama Preussin korkea-arvoisin kunniamerkki). Lönnrot sai vielä vuonna 1862 kanslianeuvoksen arvonimen. Helsingissä on Lönnrotin puistikossa kuvanveistäjä Emil Erik Wikströmin (s. 13.4.1864 Turku ja k. 26.9.1942 Helsinki) veistämä patsas Elias Lönnrotista, joka pystytettiin paikalleen vuonna 1902. Kajaanin Lönnrot patsas on vuodelta 1940. Sammatissa Lönnrotin synnyinkodin Paikkarin torpan pihassa on kuvanveistäjä Eino Räsäsen (s. 24.9.1902 Kuopio ja k. 18.1.1970 Helsinki) vuonna 1952 Emil Halosen (s. 21.5.1875 Lapinlahti ja k. 5.11.1950 Helsinki) luonnoksen perusteella valmistama patsas.

Elias Lönnrot toimi Keisarillisen Aleksanterin yliopiston toisena suomen kielen professorina vuosina 1854-1862. Lönnrotin edeltäjänä tässä virassa oli toiminut Matthias Alexander Castrén (s. 2.12.1813 Tervola ja k. 7.5.1852 Helsinki) ja Lönnrotin jälkeen professoriksi tuli Karl August Engelbrekt Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopio ja k. 20.11.1889 Helsinki). Elias Lönnrot kasvatti vaimonsa kanssa omien lastensa joukossa holhokkeinaan orvoiksi jääneitä sukulaisten ja ystävien lapsia. Sellaisia olivat esim. lääketieteen professori Erik Alexander Ingmanin orvoiksi jääneet tyttäret Evan ja Annan vuodesta 1858. Elias Lönnrot oli avioitunut vasta vuonna 1849 oululaisen värjärimestari Elias Piponiuksen tyttären, Maria Piponiuksen (1823-1868), kanssa. Maria kuoli kuitenkin tuberkuloosiin vuonna 1868 ja perheen taloutta ja lapsia hoiti vuodesta 1854 lähtien Lönnrotin veljentytär, Wilhelmiina. Marian kuoleman jälkeen perheeseen hankittiin vielä tyttärien kasvattajaksi Sofi Louse Perander. Lapsilla oli myös kotiopettajia. Vuoteen 1878 asti Jönnrotin perhe asui kesät Sammatissa ja talvet Helsingissä tyttärien koulunkäynnin vuoksi.

Elias Lönnrot kuoli synnyinpaikkakunnallaan Sammatissa 19.3.1884. Lönnrot oli toivonut varsin vaatimattomia hautajaisia, mutta toisin kuitenkin kävi. Sammatin koululta Helsingin yliopiston eri osakuntien edustajat kantoivat Lönnrotin arkun vuonna 1755 valmistuneeseen Sammatin puukirkkoon. Arkun kantajina osakuntia edustivat mm. lehtori, kanslianeuvos Gustaf Onni Immanuel Hallsten (s. 5.1.1858 Vaasa ja k. 26.10.1937 Helsinki) ja lääkäri Matti Äyräpää (vuoteen 1876 Europaeus, s. 11.4.1852 Liperi ja k. 15.10.1928 Helsinki), ja seppeleitä kantoivat vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija ja poliitikko Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903 Helsinki) sekä opettaja ja sanakirjan tekijä Aukusti Herman Kallio (s. 5.2.1858 Uusikaupunki ja k. 9.4.1896 Helsinki). Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edustajat kantoivat arkun kirkosta haudalle. Seppelien lasku haudalle kesti myöhäiseen iltaan asti. Ylioppilaskunnan Laulajat esittivät haudalla Suomen laulun ja Maamme laulun.

Muun muassa ummetuksen hoitoon ja erilaisiin vatsavaivoihin käyttivät aikanaan jo muinaiset egyptiläiset, kreikkalaiset ja roomalaiset pellavansiementä. Pellavansiemen sisältää paitsi linolihappoa, myös B- ja E-vitamiineja sekä kalsiumia, seleeniä ja magnesiumia, joista useilla suomalaisilla on liian usein puutostiloja. Pellavansiemen on yksi parhaista omega-3 rasvahapon lähteistä ruokavaliossamme. Yli yhdeksänkymmentä prosenttia pellavansiemenen sisältämästä rasvasta on tyydyttymätöntä. Runsaan ALA:n vuoksi valistuneet ja terveystietoiset kansalaiset ovat osanneet korjata vääristynyttä omega-6/omega-3-rasvahappojen suhdetta pellavansiemenöljyä reilusti käyttämällä. Älä käytä pellavansiemenöljyä paistamiseen, mutta se sopii erinomaisesti mm. salaattikastikkeisiin ja omatekoisiin marinadeihin. Melkein kolmannes (28 prosenttia) pellavansiemenestä on kuitua ja siitä neljäsosa on liukenevaa. Liukenevan kuidun määrä on korkea verrattuna moniin muihin kasveihin. Kuidut tukevat ruoansulatuskanavan normaalia toimintaa. Ravintokuidun saantisuositus on 25-35 g/päivä, mutta suomalaiset saavat sitä keskimäärin 22 g/päivä.

Pellavansiemen on hyvänmakuista ja se on hinnaltaan edullista käyttää vaikka päivittäin ruokavaliossa. Sen voi helposti pellavarouheena lisätä vaikkapa aamupuuron sekaan lisukkeeksi. Jos haluat pellavansiemenen pehmeämmäksi ja miellyttävämmäksi rouheen voi lisätä puuroon jo ennen hiutaleita tai suurimoita pehmenemään. Toki pellavarouhe ei välttämättä tarvitse liotusta, mutta saat sen puuroon pehmeän ihanasti, jos rouhe saa olla hetken aikaa nesteessä. Valmiin puuron päälle sopii myös ripotella pellavansiemenrouhetta. Pellavansiemenrouheessa on varsin monia terveysvaikutteisia aineita, kuten esim. kuituja, lignaaneja, lima-aineita sekä kivennäisaineita, kuten magnesiumia ja kaliumia sekä hivenaineita, kuten piitä.

 Kokonainen pellavansiemen tarvitsee liotusta; nesteessä pellavansiemen vapauttaa ravintosisältöään ikään kuin ”avautuen”. Näin saadaan pellavansiemenestä ehdottomasti suurempi hyöty irti. Pellavansiemenestä voi mainiosti valmistaa samoin limaa, joka sopii erittäin hyvin vatsalle sekä on tehokas ja luonnollinen apu esim. ummetukseen. Pellavansiemenliman valmistukseen kannattaa käyttää vain käsittelemättömiä pellavansiemeniä. Laita juomalasiin ensin 1-2 ruokalusikallista käsittelemättömiä pellavansiemeniä ja kaada niiden jälkeen lasiin vesi. Pellavansiemenet turpoavat vähintään kahdeksankertaiseen tilavuuteen. Korkea limapitoisuus saadaan veden ja pellavansiementen suhteen ollessa 13/1. Aamulla siemenet ja vesi ovat muodostaneet geelimäisen liman. Vatsaa hellästi huoltavan pellavansiemenliman voi juoda sellaisenaan tai syödä muun aamupalan joukossa. Lima-aineet suojelevat mahasuolikanavan pintakerrosta eli epiteeliä. Pellavansiemenlima muodostaa hyvin vaahtoa; vaahtoa voidaan käyttää erilaisissa ruoissa stabilisaattorina ja paksuntajana.

Pellavansiemenrouhe taas sopii paremmin käytettäväksi mm. puurojen ja pirtelöiden seurana. Pellavansiemenrouhetta voi mainiosti käyttää lisäämällä niitä esim. munakkaisiin ja erilaisiin liharuokiin. Leivontaan taas suositeltavampaa on käyttää kokonaisia pellavansiemeniä. Yhteen leipä- tai sämpylätaikinaan voi laittaa esim. puoli desilitraa siemeniä. Pellavansiemenet säilyvät kokonaisina paremmin kuin pellavansiemenrouhe. Pellavansiemenrouheesta on havaittu, että kun sitä nauttii ruokailun yhteydessä, ei verensokeri nouse niin korkealle, kuin muutoin nousisi.

Pellavansiemen kerää itseensä maaperästä kadmiumia ja syaanivetyä. Kadmiumia on käytetty mm. akkujen valmistukseen ja suurina määrinä ihmiseen kehoon kerääntyessään on ihmisen elimistölle vaarallista. Tämän metallin kerääntyminen on kasvin ominaisuus. Siksi pellavansiemenen käyttö täytyy muistaa pitää järkevissä rajoissa, noudattaen ohjeistuksia tuotepakkauksissa. Maailman terveysjärjestön alainen kansainvälinen syöpätutkimuslaitos IARC on todennut kadmiumin ensimmäisen luokan karsinogeeniksi. Kadmium sitoutuu veressä punasoluihin ja kertyy erityisesti munuaisiin ja voi olla siten haitallista mm. kiveksille ja maksalle. Ihmiset ovat altistuneet kadmiumille ainakin tupakan, saastuneen veden ja vanhojen astioiden käytön kautta. Onneksi kuitenkin ruoansulatus pystyy kuitenkin suodattamaan suurimman osan kadmiumista pois.

Vetysyanidi on myrkyllinen, heikko happo. Sen suoloja kutsutaan syanideiksi; yhdisteen vesiliuosta kutsutaan sinihapoksi. Vetysyanidia on käytetty mm. hyönteismyrkkynä ja joissakin USA:n osavaltioissa käytetyissä kaasukammioissa surmaamaan kuolemanrangaistuksen saaneita. Karvasmanteli (Prunus amygdalus) sisältää amygdaliinia ja tästä glykosidereihin kuuluvasta orgaanisesta yhdisteestä voi ihmisen ruoansulatuskanavassa syntyä vetysyanidia. Pellavansiemenistä on raskaana oleville hyvä muistuttaa, että niitä ei suositella niiden sisältämien pienien kadmium- ja syaanivetymäärien vuoksi. Pellavasiemenöljyyn nämä myrkylliset aineet eivät kuitenkaan kulkeudu, joten varoituksen sana koskee vain kokonaisia pellavansiemeniä. Nykyään on jo tiedossa tuoreiden tutkimusten valossa, että pelko syaanivedyn haitoista on perusteeton. Suomalaiset tutkimukset ovat vapauttaneet pellavansiemenen kokonaan näistä epäilyksistä.

Pellavansiemenet sisältävät melko runsaasti kaliumia ja magnesiumia ja se on ilmeisesti myös huomattava piin lähde. Ihminen saakin piitä yleensä pääasiassa siemenkasvien kuorista. Tämänkin ravinteen saanti vaikeutuu tänä päivänä, koska nykyään vilja kuoritaan teollisesti ja syödään usein ilman kuoriosia. Piin puutos näkyy esim. huonona ihon, hiusten ja kynsien kuntona. Pellavansiemenrouheen käyttö saattaa siis tukea myös piin saantia.

Nykyisin pellavaöljyä on nähty käytettävän teollisuudessa vernissana (lakkana) öljymaaleissa. Perinteisesti läpikuultava vernissa valmistetaan keitetystä pellavaöljystä, hartsista ja liuotinaineesta, joka lähes aina on tärpätti. Pellavansiemen ja sen osat ovat osoittautuneet hyviksi ja käyttökelpoisiksi lisäravinteiksi, joilla on oivallettu myös olevan merkittäviä terveydellisiä vaikutuksia ihmisille. Tiedekirjallisuus tietää nimetä tapauksia, joissa pellavansiemenistä on saatu todistettavaa näyttöä mm. syövän, sydän- ja verisuonisairauksien sekä diabeteksen hoidon yhteydessä.

Pellavansiemeniä puristamalla joko mekaanisesti tai kemiallisesti uuttamalla saadaan kahta tärkeää tuotetta: pellavasiemenöljyä ja –rouhetta. Rouheeseen on tarkoituksella jätetty 20 prosenttia rasvaa. Kasviöljyä, kuten rypsi-, rapsi-, maissi-, soija-, auringonkukka- tai pellavansiemenöljyä ei ole suositeltavaa käyttää ruokaöljynä, koska ne sisältävät paljon alfaliinihappoa ja omega-6-rasvahappoja sekä härskiintyvät kuumennettaessa. Niitä käytettäessä elimistöömme kertyy liikaa näitä aineita, eikä kehomme pysty muuntamaan näin suuria määriä EPA:ksi tai DHA:ksi. Pellavasiemenöljyn yli 50 prosentin määrästä alfalinoleenihapon esiastetta muuttuu EPA:ksi ja DHA:ksi ainoastaan viisi prosenttia. Lisäksi linolihappo estää tätä muutosta. Koska kehoomme kertyvä alfalinoleenihappo on hyvin reaktiivinen aine, se härskiintyy eli hapettuu hyvin herkästi kehossamme johtaen krooniseen tulehdukseen. Suositeltavampaa on käyttää pellavansiementä rouheena - silloin siitä saa monia hyödyllisiä ravintoaineita - eikä tällöin pellavansiemenöljyn määrä ole liian suuri. Hyviä kasviöljyjä, joita voit käyttää ruokaöljynä esim. salaateissa, ovat kylmäpuristetut (ekstraneitsyt) ja tummassa lasipullossa säilytetyt oliiviöljy, avokadoöljy ja kookosöljy. Oliiviöljy on kertatyydyttymätöntä rasvaa eli oleiinihappoa ja ihmisen rasvasta runsas 40 prosenttia on oleiinihappoa. Oleiinihappoa on paljon myös avokadoöljyssä ja rypsiöljyssä, mutta rypsiöljyn vahingoksi siinä on aivan liikaa linolihappoa. 

Kaikkiin muihin viljakasveihin verrattuna pellavansiemen sisältää eniten omega-3-sarjaan lukeutuvaa monityydyttymätöntä alfalinoleenihapon (ALA) esiastetta. Helmi-nimistä pellavansiemenlajiketta viljellään Suomessa ja tämän lajikkeen pellavansiemenistä puristetussa öljyssä on keskimäärin 62 prosenttia alfalinoleenihappoa. Vain EPA ja DHA ovat rasvahapoista todettu merkittäviksi sydän- ja verisuonitautien ehkäisijöiksi, eivät omega-6-rasvahapot eivätkä omega-3:n esiastetta sisältävät alfalinoleenihapot. Rypsiöljypohjaiset margariinit eivät juurikaan sisällä omega-3-rasvahappoja - EPA ja DHA - vaan pelkästään niiden esiastetta, jonka terveyshyöty on hyvin mitätön. Rypsiöljystä et saa lähellekään riittävää määrää välttämättömiä oikeassa muodossa olevia omega-3-rasvahappoja, eli siis EPA:a ja DHA:ta. Siksi suurin osa ALA:sta jää prosessoimattomana kehoomme ja hapetuttuaan aiheuttaa kehossa matala-asteista tulehdusta. Mistä sitten saat runsaasti EPA:a ja DHA:a rasvahappoja? Kylmän meren rasvaisista kaloista ja laadukkaista kalaöljyistä. Myös vapaana laiduntavan lehmän maitorasva sisältää 3-4 kertaa enemmän eläinperäistä omega-3-rasvaa kuin rehuilla ruokitun lehmän maitorasva.

Suomalainen kylmäpuristettu pellavansiemenöljy pitää sisällään melko runsaasti linolihappoa (LA), noin 15 prosenttia. Linolihappo on elimistöllemme välttämätön rasvahappo, koska sen avulla kehomme pystyy tuottamaan muitakin tarvitsemiamme rasvahappoja. Tämä linolihappo kuuluu niin sanottuun omega-6-rasvahappojen sarjaan, joita länsimaissa saadaan aivan liian suuria määriä verrattuna omega-3-rasvahappojen määrään. Todella vaaralliseksi linolihappo muuttuu kuumennettaessa sitä, jolloin rasvojen hajotessa syntyy paljon aldehydejä eli syöpää synnyttäviä aineita. Mitä lähempänä omega-3-rasvahappojen suhde on omega-6-rasvahappoja, sitä paremmin asiat ovat. Sen suhteen pitäisi olla vähintään 1:1-4, mutta länsimaissa se on kuitenkin noin 1:10-20, vaikka ideatilanne olisi 1:1. Rypsi- ja rapsiöljyjen linolihappo muuttuu lipoxyperoksidaasientsyymin 5-LOX avulla gammalinolihapoksi (GLA), joka taas muuttuu dihomogammalinoleenihapoksi (DGLA). DGLA on kaikkien - niin hyvien kuin haitallistenkin - eikosanoidien lähde. Eikosanoidit säätelevät kehon tulehdusta, veren hyytymistä ja kovin monia muitakin toimintoja. Hyvälaatuisia eikosanoideja syntyy aivan itsestään DGLA:sta, mutta 5-LOX-entsyymin avulla DGLA synnyttää arakidonihappoa (AA), joka on kehoa tulehduttavien eikosanoidien lähde. Kehomme säätelee arakidonihapon määrää siirtämällä ylimäärän rasvasoluihin ja siksi runsas arakidonihapon määrä aiheuttaa myös liikalihavuutta. Paitsi tulehdusta arakidonihappo aiheuttaa myös sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksia kehossamme.

Kehomme ei kykene muodostamaan itse omega-3- eikä omega-6-rasvahappoja ja siksi näitä välttämättömiä rasvahappoja on saatava ravinnosta. Monityydyttymättömät rasvahapot koostuvat vähintään kahdesta tai useammasta kaksoissidoksesta; ne ovat näin pehmeitä ja juoksevia öljyjä. Ne jaetaan omega-3, omega-6, omega-7- ja omega-9-rasvahappoihin. Numerot 3 ja 6 tarkoittavat ensimmäisen kaksoissidoksen paikkaa molekyylissä. Kaksoissidoksissa olevat parittomat elektronit tekevät näistä öljyistä hyvin reaktiivisia. Kuumuudelle tai hapelle altistuessaan omega-6-rasvahapot esim. paistaessa tai margariineja valmistettaessa muodostuvat haitallisiksi ja hyvin reaktiivisiksi yhdisteiksi eli ns. vapaiksi radikaaleiksi. 

Samoin monissa nykyajan rappeutumissairauksissa on hyötyä riittävästä monityydyttymättömien omega-3-sarjan rasvahappojen saannista; sellaisia sairauksia ovat ainakin verenpainetauti, aikuisiän diabetes, sepelvaltimotauti, verisuonten kalkkeutumat, niveltulehdukset, PMS, allergiat, astma ja liikalihavuus. Rasvahappoanalyysillä voidaan selvittää rasvahappojen tarve sekä määrä. Plasman rasvahappojen suhteet ja molaariset osuudet määritellään laboratoriossa tarkasti.

Pellavansiementen rasvahappojen määrä:

Rasvahapot, tyydyttyneet                        3,7 g/100 g

Rasvahapot, trans                                    0,0 g/100 g

Rasvahapot, kertatyydyttymättömät       7,5 g/100 g

Rasvahapot, monityydyttymättömät       28,7 g/100 g

(Lähde: Fineli) 

 

Ruoansulatus käynnistyy ihmisellä jo suussa, jossa ruoka kannattaa huolellisesti ja rauhassa pureskellen hampailla ja kielen sekä poskien avulla hienontaa mahdollisimman sulavaan muotoon. Huolellisella ruoan pureskelulla autat vatsalaukun ruoansulatusvaihetta helpottavasti. Esim. monet erilaiset siemenet täytyy pureskella huolella rikki, jotta niiden sisältämä arvokas kasviöljy saadaan kehomme käyttöön tarkasti. Ruoansulatus ei muuten välttämättä kykene rikkomaan ja sulattamaan siementen kuoria. Ruokaa pureskellessa suussa siihen erittyy sylkeä sylkirauhasista jopa puolitoista litraa/vuorokausi; sylki tekee ruoan kosteammaksi ja liukkaammaksi ja sen tehtävä on myös helpottaa ruoan nielemistä. Syljen kasvutekijät nopeuttavat ruoansulatuskanavan solujen uusiutumista. Syljessä on mukana haiman tuottama ruoansulatusentsyymi eli amylaasientsyymiä, jonka tehtävä on sulattaa hiilihydraattien tärkkelystä. Tämän entsyymin vaikutuksen havaitset pureskellessasi esim. hapanta leipää ruoan maun muuttuessa yllättäen suussa maltoosiksi, makeaksi, kun hiilihydraatit muuttuvat yksinkertaisiksi sokerimolekyyleiksi.

Nieltyäsi ruoan ruokatorven lihakset kuljettavat supistelemalla ruoan kohti mahalaukkua, jossa ruoka sekoittuu mahalaukun poimuisen sisäpinnan rauhasaukoista – ja niiden sisältämien rauhasten erittämään limaan ja mahanesteisiin. Tämä hapan mahaneste, pepsiini, sisältää mm. suolahappoa ja pepsinogeenientsyymiä. Pepsiini on mahalaukun aktiivinen valkuaisaineita hajottava entsyymi eli proteaasi. Vuorokaudessa voi mahanestettä muodostua noin 2-3 litraa ja sille on elintärkeää sen happamuus. Pepsinogeeni aktivoituu pepsiiniksi alle 5 pH:ssa hitaasti, mutta alle 3 pH:ssa hyvin nopeasti. Pepsiiniksi aktivoituessa pepsinogeenista irtoaa 42 aminohappotähteen mittainen pätkä. Pepsiini rikkoo mahalaukkuun saapuneen ruoan proteiineja peptideiksi ja aminohapoiksi. Nämä taas stimuloivat mahalaukun limakalvon G-soluja erittämään gastriinia (peptidihormonia), joka saa mahalaukun parietaalisolut erittämään suolahappoa.

Mahalaukkua suojaa pintasoluista erittyvä emäksinen erite, joka suojelee limakalvoa vahingoittumasta happamasta mahanesteestä. Mahalaukussa valmistuu myös paikallisia kudoshormoneja, joita kutsutaan prostaglandiineiksi. Prostaglandiinit edistävät liman syntymistä ja tarvittaessa vähentävät suolahapon eritystä; näin toimien ne suojelevat limakalvoa suolahapolta ja pepsiiniltä. Samoin mahanesteessä on sisäistä tekijää (intrinsic factor), jonka tehtävä on sitoa B12-vitamiinia ja mahdollistaa tämän vitamiinin imeytyminen suolistossa.

Erilaiset ruoka-aineet viipyilevät mahalaukussa eri pituisia aikoja. Esim. rypälesokeri, hunaja, virvoitusjuomat ja alkoholi kestävät mahalaukussa vain muutamia minuutteja. Lihaliemi, kahvi ja piimä viipyvät sentään noin tunnin ajan mahalaukussa. 2-4 tuntia saattavat viipyä mahalaukussa keitetyt vihannekset, juusto, tumma leipä, hedelmät ja kinkkuviipaleet. Pisimpään eli 4-8 tuntia mahalaukussa viihtyvät palkokasvit, kypsäksi paistettu liha ja savustettu lohi.

Ruoansulatuksen tehostamiseen ja ajoittamiseen vaikuttavat hormonit, kuten GIP, gastriini (lisää happaman mahanesteen eritystä), motiliini (kiihdyttää pepsiinietsyymin muodostusta ja lisää mahalaukun supistumista), sekretiini (lisää sapen ja haimanesteen eritystä) ja kolekystokiniini (sapen annostelija, joka lisää haiman ruoansulatusentsyymejä). Vellimäinen ruokasula painuu mahalaukussa lihasten supistamana alemmaksi, odottamaan pääsyä ohuensuolen alkupäähän. Ohutsuoli jakautuu kolmeen osaan; pohjukaissuoleen – jossa suurin osa ravinnosta imeytyy -, tyhjäsuoleen ja sykkyräsuoleen. Suurin osa hiilihydraateista pilkkoutuu juuri pohjukaissuolessa. Amylaasi viimeistelee hiilihydraattien – varsinkin tärkkelyksen – hajoamisen.

Merkittäviä ruoansulatuselimiä ovat myös maksa ja haima. Maksa (hepar, ihmiselimistön suurin rauhanen, paino ilman verta noin 1,5 kg)) säätelee verensokeria ja aminohappopitoisuutta, valmistaa sappinestettä, kolesterolia ja proteiineja, muuttaa rasvojen hajoamistuotteita keholle sopivaan muotoon, hajottaa hormoneja ja varastoi glykogeenia, verta, vitamiineja ja rautaa. Maksa varastoi samoin raskasmetalleja ja se tuhoaa verenkierron mukana tulevia bakteereja ja toksigeeneja, kuten lääkkeitä, etanolia ja nikotiinia. Alkoholin käytön aiheuttama rasvamaksa voi painaa jopa viisi kiloa. Maksan tehtävä on muuntaa rasvaliukoiset haitalliset aineet vesiliukoisiksi, jotta ne on helppo poistaa elimistöstä. Maksan tärkein aine ruoansulatuksen kannalta katsoen on sappi. Sappea muodostuu noin 0,5-1 litraa vuorokaudessa ja se varastoituu sappirakossa.

Haima (pancreas, painaa alle sata grammaa) on vatsaontelossa sijaitseva ruoansulatusrauhanen, jonka paksumpi pää sijaitsee oikealla puolella pohjukaissuolen mutkassa ja ohuempi pää lähellä pernan porttia. Haimasta erittyy vuorokaudessa noin puolitoista litraa haimanestettä. Haimaneste koostuu tiehytsolujen emäksisestä eritteestä ja rauhassolujen entsyymipitoisesta eritteestä. Tiehytsolujen erite sisältää natriumvetykarbonaattia, joka neutraloi vatsasta tullutta hapanta ruokasulaa. Haimanesteen entsyymejä ovat mm. amylaasi (pilkkoo tärkkelystä), trypsiini ja kymotrypsiini (pilkkoo valkuaisaineita), lipaasi (pilkkoo rasvoja) sekä fosfolipaasi (pilkkoo fosflipidejä). Haimaneste sisältää myös trypsiininestäjää, joka estää trypsiiniä aktivoitumasta liian aikaisin niin, ettei se pilkkoisi elimistön omia proteiineja. Haimanesteen eritystä ohjailevat pohjukaissuolen limakalvon vereen erittämät hormonit sekä parasympaattinen hermosto. Kun trypsiinientsyymit ovat pohjukais- ja sykkyräsuolessa hajottaneet proteiinit aminohapoiksi, veri kuljettaa aminohapot sen jälkeen kehon omien proteiinien rakennusaineiksi. Erityisen paljon proteiineja on mm. lihaksissa.

Hiilihydraattien pilkkouduttua lähinnä glukoosiksi ja proteiinien hajotessa muodostuneet aminohapot jatkavat matkaansa suolen seinämässä sijaitseviin hiussuoniin ja sieltä yhä edelleen porttilaskimon läpi maksaan.  Glukoosipitoisuus veressä nousee vain noin 20 prosenttia – terveellä ihmisellä 4 mmol/l arvoon 5 mmol/l – vaikka glukoosi imeytyy suolistosta koko imeytymisvaiheen ajan. Näin tapahtuu siksi, että maksasolut taltioivat glukoosin joka tulee porttilaskimon kautta ja valmistavat siitä varastohiilihydraattia, glykogeeniä. Glukoosin varastointi maksasoluihin sekä glykogeenin muodostus jatkuu kunnes noin 5 prosenttia maksan kokonaispainosta eli maksan varastointikapasiteetti tulee täyteen. Maksa alkaa muuttaa glukoosia rasvaksi, jos yhä edelleen maksaan saapuu glukoosia; syntyy rasvamaksa. Terve ihminen muodostaa maksaan kerääntyneestä rasvasta lipoproteiineja (rasva-valkuaisaineyhdisteitä), jotka veri kuljettaa esim. ihonalaiseen rasvakudokseen varastoitavaksi. Glukoosin siirtyessä lihassoluihin se varastoituu insuliinin vaikutuksesta glykogeeiksi. Glykogeenivarastojen täyttyessä alkaa glukoosi nopeammin siirtyä rasvasoluihin muuttuen triglyseridirasvaksi. Aterioiden jälkeen glukoosia palaa koko ajan energiana, mutta sitä varastoituu glykogeenina ja rasvana myös.

Aminohapoista osa imeydyttyään ohutsuolen seinämän nukkalisäkkeen (villus) hiussuonien kahden hiussuoniverkon läpi porttilaskimoon kulkeutuu maksaan, jossa ne taltioidaan ja käytetään joko valkuaisainesynteesiin tai uusien hiilihydraattien muodostukseen. Maksaan tulee porttilaskimon kautta noin litra verta minuutissa. Maksasolut noukkivat verestä talteen aminohappoja erilaisten valkuaisaineiden ja omien solujen rakennusaineiksi. Kaikki kehon solut tarvitsevat aminohappoja ja eri solutyypit käyttävät niitä omien valkuaisaineiden valmistukseen entsyymien ohjaamina. Ihmiselle välttämättömiä aminohappoja on kaksikymmentä erilaista, joista elimistömme osaa itse valmistaa yhtätoista ja loput yhdeksän välttämätöntä aminohappoa on saatava ravinnosta. Liiallisista aminohapoista valmistetaan hiilihydraatteja ja rasvaa, jos kehoon tulee enemmän aminohappoja kuin mitä solut tarvitsevat.

Heti kun ravintoaineet on pilkottu entsyymien avulla pienemmiksi ainesosiksi eli molekyyleiksi, ne pystyvät jatkamaan ohutsuolen solukerrosten läpi vereen ja imusuonistoon. Ohutsuolen limakalvossa on valtavasti pieniä verisuonia, imukeräsiä ja hermoja. Ohutsuolen sisäpinta on vahvasti poimuttunut ja satojentuhansien nukkalisäkkeiden peitossa. Tämä lisää pinta-alaa imeytymiseen; poimuttuneet ulokkeet huomioiden ohutsuolen pinta-ala on noin 200 neliömetriä. Suoliston peristaltiikka (tahdosta riippumattomia supistusliikkeitä) huolehtii siitä, että ravinto suolistossa jatkaa kulkuaan eteenpäin. Ruoan vaikutuksesta suolen sisään kulkeutuu ruoansulatusentsyymejä sen mukaan, mitä ravintoaineiden hajottamiseksi tarvitaan. Entsyymien erityksen voi laukaista vaikkapa ruoan näkeminen, haistaminen tai ajatteleminen.

Keskimäärin 9-12 litraa ruoansulatusnesteitä matkaa ruoansulatuskanavassa (suolineste, haimaneste, mahaneste, sylki ja sappi) imeytyen ohutsuoliston loppupäässä ja paksusuolessa lähes kokonaan takaisin kehoon. Tärkeää nestetasapainon vuoksi on, että suurista nestemääristä tarpeeksi paljon imeytyy takaisin elimistöömme. Nesteiden imeytyminen jää vajaaksi ripulissa ja se saattaa huonommillaan johtaa hengenvaaralliseen tilaan, nestevajeeseen. Seuraavaksi paksusuoleen siirtyy kaikki se ohutsuolessa sulamaton ravintokuitu. Nestettä ohutsuolesta siirtyy noin puolitoista litraa, joka melkein kokonaan imeytyy takaisin kehoon paksusuolessa.

Paksusuolessa on hyvin paljon hyvänlaatuisia bakteereja. Elimistö ei halua säilyttää mitään ainetta pitkään kehossa, ei edes niin kutsuttuja hyviä aineita, kuten hormoneja. Ohutsuolessa sulamattomat ravintokuidut pilkkoutuvat bakteerien toimiessa paksusuolessa; ne tuottavat mm. lyhyitä rasvahappoja. Paksusuoleen ajautuu sulamattomia ruoka-aineita normaalisti yli 100 grammaa päivässä, mutta paljon viljatuotteita käyttävällä voi paksusuoleen kulkeutua jopa yli 900 grammaa päivässä. Voi kestää kaikkiaan noin kahdeksan tuntia kaiken ruoka-aineen kulkemiseen suoliston lävitse paksusuoleen lopulliseen imeytymättömään muotoon. Imeytymätön aines ja aineenvaihdunnan kuona-aineet kulkevat peräsuoleen ja ne ulostetaan sieltä vuorokauden tai parin kuluttua ruokailusta.

 

Per Axel Nyström oli ruotsalainen arkkitehti, joka toimiTukholman kaupunginarkkitehtina vuosina 1838-1863. Hänen vanhempansa olivat räätäli Anders Nyström (1740-1816) ja Anna Rebecca Höök (1754-1820). Per Axel Nyström vietti lapsuutensa Själagårdsgatan 6:ssa, Tukholman vanhassakaupungissa. Per Axel Nyström aloitti vuonna 1812 tehtävät superintendentin toimistossa, ja hän pääsi läheltä seuraamaan kuninkaanlinnan korjauksia. Vuonna 1818 hän teki piirustuksia koristamistöihin, jotka tehtiin, kun Karl XIV Johan (s. 26.1.1763 ja k. 8.3.1844) kruunattiin ja leskikuningatar Charlotten haudattiin. Vielä samana vuotena Nyströn sai hoviarkkitehdin arvonimen. Vuonna 1817 Per Axel Nyström käänsi Friedrich Schlegelin kirjeen matkalta Alankomaiden, Reinin alueen, Sveitsin ja Ranskan, joka käsitteli arkkitehtuurin goottilaista tyylisuuntaa.

Per Axel Nyström oli opiskellut Kuvataideakatemiassa. Vuonna 1819 Nyström lähti Kööpenhaminaan, Kölniin, Brysseliin ja Pariisiin; Pariisissa hän viihtyi kaksi ja puoli vuotta arkkitehti Louis-Hippolyte Le Basin (s. 31.3.1782 ja k. 12.6.1867) ohjauksessa. Pariisista Per Axel Nyström matkusti kuvanveistäjä Bengt Erland Fogelbergin (s. 8.8.1786 ja k. 22.12.1854) kanssa Italiaan, jossa hän työskenteli pääasiassa Roomassa. Nyström palasi vuonna 1824 takaisin paluumatkallaan Pariisiin ja lopulta vuonna 1825 hän saapui Tukholmaan, kotikaupunkiinsa.

Tukholmassa Per Axel Nyströmistä tehtiin Kuvataideakatemian jäsen ja hänet palkattiin suunnittelemaan Lejonbackenin linnan uudelleenrakentamista, joka valmistui vuonna 1834. Hän suunnitteli myös Serafimer-sairaalan (1828-1831). Uppsalassa hän suunnitteli muistomerkin Gustav II Adolfille (1833), sisusti Riddarholmskyrkania, Uppsalan katedraalia, Lundin katedraalia ja monia Tukholman linnan huoneita, erityisesti ”Valkoisenmeren” edustussalin. Hänen käsistään on lähtöisin Brunkebergin hotelli, joka rakennettiin vuosina 1837-1841 hänen piirustustensa pohjalta. Per Axel Nyströmistä tuli Drottningholmin linnan arkkitehti vuonna 1826 ja apulaisprofessoriksi hänet nimettiin vuonna 1932. Kuvataideakatemia nimitti hänet arkkitehtiprofessoriksi vuonna 1936. Professorina ollessaan hänellä oli suuri vaikutus nuoriin arkkitehtiopiskelijoihin. Aivan erityisellä mielenkiinnolla hän valvoi veljenpoikansa, arkkitehti, taidemaalari ja piirtäjä Fredrik Wilhelm Scholanderin (s. 23.6.1816 Tukholma ja k. 9.5.1881 Tukholma) edesottamuksia.

Fredrik Wilhelm Scholanderin vanhemmat olivat kamariherra Georg Fredrik Scholander ja Karin Nyström. Yhdeksänvuotiaana hänen isänsä kuoli ja Per Axel Nyströmistä tuli Fredrikin huoltaja. Fredrik aloitti opintonsa Kuvataideakatemiassa vuonna 1931, Hän innostui enemmän maalauksesta ja runoista, mutta Per Axel Nyströmin vaikutuksesta hän panostaa arkkitehdin uraan. Opiskelunsa aikana Fredrik suoritti kesäisin muurarin oppisopimuksen. Kasvatti-isänsä lailla hän opiskeli arkkitehti Louis-Hippolyte La Basin ohjauksessa Pariisissa vuonna 1841 melkein kaksi vuotta. Pariisista hän siirtyi syksyllä 1843 Italiaan. Vuonna 1844 Scholander sai nimityksen superintendentin virkaan ja vuonna 1846 hän palasi ulkomailta Ruotsiin. Hänestä tuli akatemian jäsen ja häneen kohdistui suuria odotuksia. Vuonna 1847 hänet kutsuttiin varaprofessoriksi ja vuonna 1848 akatemian arkkitehtuuriprofessoriksi.

Fredrik Scholander oli kouluttamassa Ruotsiin merkittäviä arkkitehtejä, kuten Helge Zettervall (s. 21.11.1831 Lidköping ja k. 17.3.1907), Albert Theodor Gellerstedt (s. 6.10.1836 Västmanland ja k. 7.4.1914 Tukholma), Theodor Dahl (s. 11.8.1858 Tukholma ja k. 3.6.1897 Köping) ja Isak Gustaf Clason (s. 30.7.1856 Rottneby ja k. 19.7.1930 Rättvik). Scholanderin kouluttamien arkkitehtien joukossa oli myös pari suomalaista arkkitehtia, Frans Anatolius Sjöström (s.3.7.1840 Turku ja k. 1.8.1885 Rönnskär) ja Karl Teodor Höijer (s. 20.2.1843 Helsinki ja k, 31.10.1910). Fredrik Wilhelm Scholanderin tehtävät eivät rajoittuneet taideakatemiassa ainoastaan opettajan tehtäviin; hän toimi laitoksen väliaikaisena johtajana vuosina 1851-1853 ja vuosina 1851-1866 hän oli laitoksen rahastonhoitaja. Scholanderille suotiin akatemian sihteerin toimi Per Axal Nyströmin jälkeen. Fredrik Scholander toimi Drottingholmin arkkitehtina vuosina 1847-1857 ja Tukholman kuninkaanlinnan kuraattorina vuosina 1850-1873.

Vuonna 1834 Per Axel Nyström laati kuvernöörin pyynnöstä ehdotuksen Tukholman kaupungin uudeksi rakennussäännöksi, josta sittemmin tuli vuonna 1842 hyväksytyn kaupunkisuunnitelman kulmakivi. Arkkitehdiksi päällikön toimistoon hänet nimitettiin vuonna 1836 ja samana vuonna hänestä tuli kuninkaanlinnan rakennusasioiden ylläpitäjä. Tukholman kaupunginarkkitehdiksi hänet nimitettiin vuonna 1838 ja vuonna 1844 hänestä tuli Kuvataideakatemian sihteeri. Per Axel Nyström perusti Mikael Gustaf Anckarsvärdin ja Axel Gabriel Bielken kanssa Tukholmaan Taideyhdistyksen vuonna 1832, ja toimi pitkään tämän yhdistyksen sihteerinä. Nyströmillä oli hyvin merkittävä rooli tämän taideyhdistyksen järjestämissä historiallisissa näyttelyissä.

Vuonna 1848 Per Axel Nyströn vaihtoi professuurinsa Kuvataideakatemiassa kuraattorintoimeen superintendentin toimistossa; tältä paikalta hän ilmoitti eroavansa vuonna 1862. Aikaisemmin hän oli jo luopunut tehtävistä Drottningholmin arkkitehtina vuonna 1847 ja kuraattorina linnarakennuksessa vuonna 1851. Tukholman kaupunginarkkitehdin toimesta Nyström luopui vuonna 1863. Per Axel Nyström oli kuninkaan ritareita ja englantilaisen arkkitehtuurin instituutin sekä Ranskan kuvataideakatemian jäsen.

 

Näyttelijä Pentti Siimes.

Suomeen on sekä näyttämötaiteen että säveltaiteen puolelle saatu geenejä puolalaisesta verestä. Säveltaiteen puolella esim. säveltäjä, sovittaja, pianisti, kapellimestari ja professori George de Godzinskyn (s. 5.7.1914 Pietari, Venäjä ja k. 23.5.1994 Helsinki) isä, Franciszek, oli syntyjään Puolasta ja äiti, Maria, oli sveitsiläistä ja hollantilaista syntyperää. Mutta nyt luomme lyhyen katsauksen näyttämötaiteen puolelle näyttelijään, mieheen, jonka isässä virtasi myös puolalainen veri. 

Pentti Kalevi Siimes (s. 10.9.1929 Helsinki ja k. 27.10.2016 Helsinki) muistetaan suomalaisena, tunnettuna näyttelijänä, joka palkittiin kattavasta työurastaan vuonna 1982 Pro Finlandia-mitalilla. Pentti Siimeksen vanhemmat olivat kirjapainotyöntekijä Paul Siimes – käytti aikaisemmin nimeä Pawel Starkowski – ja ompelija Hilja Siimes (o.s. Keinänen). Vanhemmat olivat avioituneet vuonna 1922. Pentin isä oli Puolan kansalainen, vaikka oli syntynyt Suomessa; äitinsä puolelta Paul oli suomalainen. Pentin isä, Paul, suomensi nimensä virallisesti vuonna 1926 ja samana vuonna perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi, Pentin vanhempi sisar, Sirkka.

Pentti Siimes sai opintonsa Teatterikoulussa päätökseen vuonna 1953. Hänet kiinnitettiin heti Suomen Kansallisteatterin näyttelijäkuntaan ja tässä teatterissa hän näytteli yhtäjaksoisesti yli neljä vuosikymmentä vuosina 1953-1994. Siimes teki erittäin merkittävän näyttelijänuran monipuolisena teatterinäyttelijänä Suomessa. Pentti Siimes näytteli vielä Kansallisteatterin jätettyään Helsingin kaupunginteatterissa hyvin suositussa Kvartetti-näytelmässä vuosina 2002-2007. Siimes ilmoitti jättäytyvänsä eläkkeelle teatterityöstä tammikuussa 2008.

1950-luvulla Pentti Siimes oli yksi Suomen eniten elokuvissa rooleja saaneista näyttelijöistä. Hänet muistetaan mm. sotamies Määtän roolista Edvin Laineen (s. ohjaamassa sotaelokuvassa, Tuntematon sotilas (joulukuu 1955), joka perustuu samannimiseen kirjailija Väinö Linnan (s. 20.12.1920 Urjala ja k. 21.4.1992 Kangasala) romaaniin. Tammikuussa 1955 maisteri T.J. Särkkä osti kirjailija Väinö Linnalta miljoonalla markalla oikeudet tehdä hänen romaanistaan elokuvaversio. Elokuvan kuvaukset alkoivat 14.3.1955 ja ne saatiin loppuun 5.12.1955. Kutsuvieraille valmis elokuva esitettiin Helsingin Bio Rexissä maanantaina 19.12.1955. Tuolloin näytännössä elokuvateatterissa istuivat Väinö Linnan sodanaikaisen yksikön, JR8:n miehiä sekä elokuvassa näytelleitä ja elokuvan tuotantohenkilökuntaa. Esityksen vieraiden joukossa istui myös Tuntemattoman sotilaan sotilassankari Antero Rokan todellinen esikuva, maanviljelijä Viljam Pylkäs (s. 28.2.1912 Valkjärvi ja k. 6.2.1999 Lempäälä).

Kirjailija Mika Waltari.

1960-luvun alussa tehtiin myös kirjailija Mika Toimi Waltarin (s. 19.9.1908 Helsinki ja k. 26.8.1979 Helsinki) käsikirjoituksiin perustuvia Komisario Palmu-elokuvia ja ainakin kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassa Pentti Siimeksellä oli roolitehtäviä. Pertti ”Spede” Pasasen elokuvissa ja televisio-ohjelmissa nähtiin myös paljon Pentti Siimestä eri hahmoissa. Ohittamatta ei saata jättää Pentti Siimeksen mieleenpiirtyviä suorituksia myöskään vuonna 1970 nähdyssä Ilkamat-televisiohupailussa, jota käsikirjoittivat Olli Alho, Matti Kuusla, Kaarlo Nälkki, Paavo Partti, Jaakko Salo, Juha Virkkunen ja Jukka Virtanen. Vuonna 1979 Pentti Siimes ilmestyi yhdessä näyttelijä Ritva Kaarina Valkaman (oik. Valkama-Palo, s. 13.11.1932 Jyväskylä ja k. 8.5.2020 Helsinki) kanssa erittäin suosittuun tv-viihdeohjelmaan, Parempi myöhään. Tämän valtavia yleisöjä televisioiden ääreen keränneen viihdesarjan taustalta löytyvät käsikirjoittajina Seppo Ahti ja Neil Hardwick. Ohjelman vuoksi erheellisesti usein luultiin Valkamaa ja Siimestä aviopariksi, mutta Valkama oli naimisissa näyttelijä Pertti Palon (s. 11.11.1934 Helsinki ja k. 13.8.2010 Helsinki) kanssa.

Näyttelijät Pentti Siimes ja Ritva Valkama.

Pentti Siimes taas oli vuodesta 1956 lähtien naimisissa näyttelijä Armi Elina Annikki Pohjanpään (s. 8.4.1933 Helsinki ja k. 13.1.1996 Helsinki) kanssa. Lahjakas Elina Pohjanpää oli 1950- ja 1960-luvuilla yksi suosituimpia suomalaisia näisfilmitähtiä esiintyessään Fennada-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden elokuvissa. Jo teini-ikäisenä hän sai ensimmäisen filmiroolinsa elokuvassa Amor hoi, vuonna 1950. Kotkan kaupunginteatteriin Pohjanpää sai ensimmäisen teatterikiinnityksensä vuonna 1952. Kotkassa myös Pentti ja Elina tapasivat toisensa. Elina Pohjanpää teki samoin myös 40 vuotta kestäneen näyttelijänuran Helsingin kaupunginteatterissa. Näytteliuransa aikana Elina Pohjanpää ennätti näytellä 111 erillaista teatteriroolia. Television puolella Elina Pohjanpää näytteli mm. sarjoissa Koivuharju (vuosina 1977-1978) ja Rakastan, rakastan (1988). Kielivaivat kiusasivat häntä pitkään ja vuonna 1994 hänellä diagnosoitiin suusyöpä. Leikkauksesta huolimatta Pohjanpään kunto heikkeni nopeasti ja johti hänen kuolemaansa.

Pentti Siimes ennätti olla mukana monissa radiokuunnelmissa uransa aikana. Teatterityöskentelynsä jätettyään hän jatkoi jatkoi toisinaan työskentelyä televisiossa ja luki mm. TV1:n Pisara ohjelmassa muutaman minuutin mittaisia tekstejä vuosina 2008-2009. Näyttelijä Lasse Erik Pöystin (s. 24.1.1927 Sortavala ja k. 5.4.2019 Helsinki) kanssa Pentti Siimes teki roolityön Miika Soinin ohjaamassa televisioelokuvassa, Thomas, vuonna 2008. Tämän elokuvan nimirooli jäi Lasse Pöystin viimeiseksi pääosarooliksi.

Aviopari Elina Pohjanpää ja Pentti Siimes.

Pentti Siimeksen ja Elina Pohjanpään avioliitosta syntyi kolme tytärtä: Tarja, Hanna-Mari ja Paula. Tarjasta ja Paulasta tuli myös näyttelijöitä vanhempiensa tavoin. Pitkään sairastettuaan Pentti Siimes kuoli 27.10.2016. Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää ovat haudatut samaan hautaan Helsingin Hietaniemen hautausmaalla. Pentti Siimekselle myönnettiin Suomen Kulttuurirahaston 50 000 markan tunnustuspalkinto vuonna 1988.

Paula, Hanna-Mari, Tarja Siimes ja Elina Pohjanpää vuonna 1965.

 

Egon Friedell ja Uuden ajan kulttuurihistoria

Itävaltalainen filosofi, kirjailija, teatterikriitikko, kulttuurihistorioitsija, dramaatikko, kabaré-esiintyjä ja näyttelijä Egon Friedell (aikaisemmin Egon Friedmann, s. 21.1.1878 Wien ja k. 16.3.1938 Wien) tunnetaan varmasti parhaiten teoksestaan Uuden ajan kulttuurihistoria. Usein Egon Friedell luonnehditaan ansioistaan yleisneroksi (polymath); ennen vuotta 1916 Friedell käytti julkaisuissaan myös nimeä, Egon Friedländer. 1900-luvun yksi merkittävimmistä saksalaisista kirjailijoista, Paul Thomas Mann (s. 6.6.1875 Lyypekki, Saksa ja k. 12.8.1955 Zürich, Sveitsi), piti Egon Friedelliä eräänä parhaista saksankielen tyylitaitureista.

Egon Friedell varttui itävallanjuutalaisen silkkitehtailijan Moritz Friedmannin ja tämän vaimon, Karolinen, perheessä kolmantena lapsena. Egon Friedellin vanhemmasta veljestä, Oskar Friedmannista tuli myöhemmin myös toimittaja ja kirjailija. Vanhemmat olivat muuttaneet Wieniin Itä-Unkarista ja johtivat silkkitehdasta Mariahilfissä, Wienin kuudennessa kaupunginosassa. Perheonni ei kestänyt kovin kauan, sillä vanhempien avioliitto ajautui karille vuonna 1879, kun äiti Karoline Eisenberger jätti perheensä toisen miehen vuoksi. Lopullinen avioero astui voimaan vuonna 1887. Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1891 Egon Friedell sijoitettiin tätinsä, isänsä leskeksi jääneen sisaren luo huollettavaksi Frankfurt am Mainiin, Saksaan. Hän kävi koulua kaupungissa, kunnes hänet erotettiin käytöksen vuoksi koulusta kolmen vuoden opiskelun jälkeen. Rehtori kirjoitti tädille näin: ”Oppilas Egon Friedmannin pitempiaikainen oleskelu laitoksessani on ristiriidassa koulujärjestyksen kanssa”.

Teologi ja filosofi Eduard Gottlob Zeller.

Nuoresta iästään huolimatta Egon Friedelliä pidettiin jo tuolloin ongelmanratkaisija ja vapaana ajattelijana. Neljännellä yrittämällä Egon Friedell läpäisi ylioppilastutkinnon vuonna 1899 Bad Hersfeldissä. Juutalaisuudesta Egon Friedell luopui vuonna 1897 ja siirtyi evankelis-luterilaiseen uskoon. Tullessaan täysi-ikäiseksi vuonna 1899 – kumpikaan veljeksistä ei halunnut jatkaa isän silkkitehtaan johtamista - Ego Friedell pääsi nauttimaan isänsä jättämästä perinnöstä, jonka turvin hän pystyi asettumaan asumaan Wienissä kerrostaloon, osoitteessa Gentzgasse 7; tässä talossa hän asui kuolemaansa asti. Opiskellessaan koulussa Heidelbergissa vuonna 1897 Egon Friedell osallistui saksalaisen kriitikon, filosofin ja filosofian historioitsijan Ernst Kuno Berthold Fischerin (s. 23.7.1824 ja k. 5.7.1907) luennoille, jotka Fischer aloitti vuonna 1872 filosofian ja modernin saksalaisen kirjallisuuden historian professorina edeltäjänsä, protestanttisen teologin ja filosofin Eduard Gottlob Zellerin (s. 22.1.1814 Kleinbottwar ja k. 19.3.1908 Stuttgart) muutettua Berliiniin. Zeller kuului Ferdinand Christian Baurin (s. 21.6.1792 ja k. 2.12.1860) perustamaan Tübringenin teologiseen koulukuntaan ja erityisen hyvin hänet tunnettiin antiikin Kreikan filosofiaa – varsinkin esiskokratista filosofiaa - käsittelevistä kirjoituksista.

Filosofi Ernst Kuno Berthold Fischer.

Kuno Fischeriä pidettiin loistavana luennoitsija ja erinomaisena presentaatioiden tekijä, jonka maine perustui pitkälti hänen työhönsä historioitsija ja filosofian kommentaattorina. Fischerin filosofiset näkemykset olivat selkeästi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (s. 27.8.1770 ja k. 14.11.1831) perustaman koulukunnan jalan jäljillä. Erityisesti Fischerin tulkinta ja kirjoitukset saksalaisesta filosofista, Immanuel Kantista (s. 22.4.1724 ja k. 12.2.1804) – jotka sittemmin riitauttivat Fischerin Berliinin yliopiston filosofian professorin Friedrich Adolf Trendelenburgin ja hänen seuraajiensa kanssa – nousivat vuonna 1860 hänen teoksensa Kants Leben und die Grundlagen seiner Lehre myötä kuuluisiksi ja aiheuttivat lähtölaukauksen ”Kant renessassille”. Kuno Fischerin modernin filosofian historian käsitykset vaikuttivat syvästi Friedrich Nietzscheen ja hänen näkemyksiinsä modernista filosofiasta, varsinkin Baruch Spinozasta (s. 24.11.1632 Amsterdam ja k. 21.2.1677 Haag).

Egon Friedell jatkoi opintojaan Berliinissä ja Heidelbergissa opiskelemalla mm. filosofiaa ja saksalaista kirjallisuutta vuosina 1900-1904 Wienissä. Wienissä Egon Friedell tutustui varhaiseen modernistiin, kirjailija ja runoilija Peter Altenbergiin sekä alkoi kirjoittaa artikkeleita Märzille ja Die Schaubühnelle. Friedell valmistui filosofian tohtoriksi vuonna 1904; hänen vätöskirjansa käsitteli saksalaisen varhaisromantiikan runoijian, Novaliksen (vapaaherra Georg Philipp Friedrich von Hardenberg, s. 2.5.1772 Oberwiederstedt ja k. 25.3.1801 Weißenfels) filosofiaa. Väitöskirjansa Egon Friedell kirjoitti Friedrich Jodlin ohjauksessa. Väitöskirjan tarkastajien mielestä Friedellin väitöskirja edusti ennemminkin kirjallisuushistoriaa kuin filosofista tutkimusta. Väitöskirja hyväksyttiin kuitenkin painettavaksi ja kirja ilmestyi vuonna 1904 Münchenissä arvostetun Bruckmann Verlagin kustantamana. Tässä vaiheessa elämäänsä Egon Friedmann oli jo ottanut käyttöönsä uuden nimen, Egon Friedell.

Egon Friedell alkoi julkaista omalla nimellään kirjoituksiaan Karl Krausin Die Fackel-lehdessä vuonna 1905; ensimmäinen kirjoitus oli otsikoitu: Vorurteile. Seuraavalla lehden numerossa Friedell julkaisi kaksi kirjoitusta – Die Lehrmittelin ja Das schwarze Buchin -, jotka olivat kirjoittaneet yhdessä Peter Altenbergin kanssa. Samassa lehdessä ilmestyivät vielä seuraavat kirjoitukset: Zwei Skizzen: Der Panamahut & Die Bolette (nro 193), Pilatus (nro 201) ja Ein Schmerzensschrei (nro 202). Näiden kirjoituksien jälkeen Egon Friedell aloitti kabaré-esiintyjänä Cabaret Nachtlichtissa ja Kabare Höllessä. Taiteellisena johtajana Egon Friedell toimi vuosina 1908-1910 Kabaree Ledermausenissa. Teatterin puolella Friedellin ensimmäisiä rooleja oli poliisikomentaja osa Frank Wedekindin näytelmässä Die Büchse der Pandora vuonna 1905. Uransa huipulla Egon Friedell oli näyttelijänä Berliinissä vuosina 1913-1914 Max Reinhardtin (vuoteen 1904 Goldmann, s. 9.9.1873 Baden ja k. 31.10.1943 New York) ohjaamissa Leo Tolstoin ja Bernard Shawn näytelmissä. Muita näytelmiä, joissa Egon Friedell menestyi näyttämöllä, olivat esim. Kahden isännän palvelija (Carlo Goldonin komedia vuodelta 1746), Fannyn ensimmäinen näytelmä (George Bernard Shawn näytelmä vuodelta 1911), Juonittelu ja rakkaus (Friedrich Schiller) ja Venetsian kauppias (William Shakespeare). Egon Friedellin näyttelijäkollegoita olivat mm. Hans Moserin (s. 6.8.1880 ja k. 19.6.1964) ja Heinrich Wilhelm ”Heinz” Rühmann (s. 7.3.1902 ja k. 3.10.1994).

Egon Friedell näyttämöllä.

Max Reinhardt aloitti näytteljän uransa Berliinin Deutsches Theaterissa vuonna 1894 ja sittemmin saman teatterin ohjaajana ja johtajana. Vuodesta 1924 Reinhardt johti Wienissä Theater in der Josefstadtia. Max Reinhardt muutti vuonna 1933 Yhdysvaltoihin ja johti siellä Hollywoodissa vaimonsa Helene Thimingin kanssa teatterikoulua. Egon Friedell nautti sanavalmiin originellin ja nauravan filosofin osasta Peter Altenbergin ja sellaisten wieniläisintellektuellien ystäväpiirissä, kuten Hermann Bahr, Hugo von Hofmannsthal, Arthur Schnitzler, Karl Kraus, Oskar Kokoschka ja Adolf Loos.

Teatterinjohtaja ja ohjaaja Max Reinhardt.

Kustantaja Samuel Fischer tilasi Egon Friedellin runoilija Peter Altenbergin elämänkertaa kirjoittamaan vuonna 1910. Kustantaja Fischer pettyi kuitenkin Friedellin analyysiin ja kulttuurikritiikkiin tämän teoksessa Ecco poeta; tämä johti siihen, että kirjaa ei mainostettu mitenkään ja kirjasta tuli floppi. Tästä alkoi kuitenkin Egon Friedellin kiinnostus kulttuurihistoriaan. Hän vieraili usein wieniläisissä ”kirjallisissa kahviloissa”, erityisesti Café Centralissa, tutustuen ja ystävystyen moniin ihmisiin ja kulttuurin suojelijoihin. Alkoholismista ja liikalihavuudesta kärsinyt Egon Friedell pakotettiin sanatorioon hoitoon Münchenin lähelle vuonna 1914. Hän oli innokkaasti lähdössä mukaan ensimmäiseen maailmansotaan, mutta häneltä evättiin pääsy mukaan terveydellisistä syistä. Virallisesti Egon Friedell vaihtoi vuonna 1916 nimekseen Friedell.

Vuonna 1920 Friedell julkaisi näytelmänsä, Juudaksen tragedia, joka sai ensi-iltansa Burgtheaterissa vuonna 1923. Vuonna 1921 Friedelliltä ilmestyi esseekokoelma, Das Jesusploblem, johon hän oli koonnut uskonnollisia mietteitään. Julkaisuvuorossa vuonna 1922 oli Quarry – Sekalaiset mielipiteet ja lainaukset. Vuosina 1919-1924 Egon Friedell työskenteli toimittajana ja teatterikriitikkona useille lehdille, kuten Die Schaubühne, Der Merker, Der Morgen ja Neues Wiener Journal; teatterikritiikin lisäksi hän teki käännöksiä, satiirisia kommentaareja ja pieniä kulttuurihistoriallisia tutkielmia. Stunde-lehden kriitikkona ollessaan vuonna 1924 Egon Friedell erotettiin ”petturina”, koska oli lehdessä esittänyt satiirisia huomautuksia.

Terveydelliset ongelmat estivät Egon Friedellin tekemästä pysyviä toimeksiantoja vuoden 1927 jälkeen ja siksi hän työskenteli itsenäisesti esseistinä, toimittajana ja kääntäjänä Wienissä. Kirjoittajia, joita Egon Friedell käänsi, olivat esim. amerikkalainen esseisti, filosofi, luennoitsija ja runoilija Ralph Waldo Emerson (s. 25.5.1803 ja k. 27.4.1882), runoilija ja näytelmäkirjailija Christian Friefrich Hebbel (s. 18.3.1813 ja k. 13.12.1863), fyysikko, satiirikko ja anglofiili Georg Christoph Lichtenberg (s. 1.7.1742 ja k. 24.2.1799), brittiläinen opettaja, historioitsija, satiirikko, esseisti, kääntäjä ja filosofi Thomas Carlyle (s. 4.12.1795 ja k. 5.2.1881), tanskalainen kirjailija ja ”satusetä” Hans Christian Andersen (s. 2.4.1805 ja k. 4.8.1875), laulaja, näyttelijä j näytelmäkirjailija Johann Nepomuk Eduard Ambrosius Nestroy (s. 7.12.1801 ja k. 25.5.1862) ja brittiläinen historioitsija Thomas Babington Macaulay (s. 25.10.1800 ja k. 28.12.1859).

Egon Friedell julkaisi elämänsä mittaan 22 teosta eri kustantajien avustuksella.Tämän lisäksi hän kirjoitti ja avusti seitsemäätoista eri sanoma- ja aikakauslehteä. Vuosien saatossa kerääntyneen lehtikirjoitusaineistonsa pohjalta Friedell alkoi vähitellen hahmotella ja koota 1920-luvun alussa varsinaista pääteostaan, Uuden ajan kulttuurihistoria. Teoksensa ensimmäinen osa, Renessanssi ja reformaatio, ilmestyi C. H. Beckin kustantamon julkaisemana Münchenissä vuonna 1927. Egon Friedell omisti teoksensa suuresti ihailemalleen teatteriohjaaja Max Reinhardtille. Vuotta myöhemmin tuli kirjapainosta ulos teossarjan toinen osa, Barokki ja rokokoo – valistusaika ja vallankumous ja lopulta vuonna 1931 Uuuden ajan kulttuurihistorian kolmas osa, Romantiikka ja liberalismi – imperialismi ja impressionismi. Tässä vaiheessa kirjasarjasta tuli myyntimenestys, joka teki myös kirjoittajastaan hyvin kuuluisan miehen. Kirjasarjasta tehtii melko pian käännökset seitsemälle kielelle. Vuosina 1930-1933 ilmestyi kirjasarjan suomenkielinen käännös.

Egon Friedell.

Friedell jättäytyi 1930-luvun alusta alkaen syrjään teatterimaailmasta ja vetäytyi kesähuvilalleen Tirolin Kufsteiniin kirjoittamaan uutta teostaan, Vanhan ajan kulttuurihistoriaa. Vuonna 1936 teoksen ensimmäinen osa – joka käsitteli Egyptiä, Etu-Aasiaa ja muinaiskreetalaista kulttuuria – ilmestyi Sveitsissä. Egon Friedellin koko tuotanto oli jo joutunut Saksassa kiellettyjen kirjojen listalle, joten müncheniläiset kirjankustantajat eivät voineet enää julkaista hänen kirjoittamaa kirjaa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1949 julkaistiin postuumisti keskeneräiseksi jäänyt kirjasarjan toinen osa Kreikan kulttuurihistoria (Kulturgeschichte Griechenlandes).

Egon Friedellin asuintalo Wienissä.

Natsit tulivat Saksassa valtaan vuonna 1933 ja vuonna 1937 kansallissosialistien hallinto kielsi Egon Friedellin teokset, koska ne eivät edustaneet NSDAP:n edistämää historiallista teoriaa. Tämän jälkeen kaikki saksalaiset ja itävaltalaiset kustantajat kieltäytyivät julkaisemasta Egon Friedellin teoksia. Anschluss toteutui 12.3.1938, kun Adolf Hitler liitti Itävallan Saksan yhteyteen. Tapahtumat olivat Itävallassa jo riistäytyneet käsistä ja juutalaisia hakattiin kaduilla ja heidän synagogiaan ryöstettiin ja poltettiin. Egon Friedell aavisti kohtalonsa ja hän kirjoitti hyvälle ystävälleen, Ödön von Horváthille, 11.3.1938 kirjeessä: ”Olen aina valmis lähtemään, kaikin tavoin!”

Egon Friedell sai nimikkokadun Wieniin.

Egon Friedellin asuntoon saapui kaksi SA:n miestä 16.3.1938 pidättämään hänet ja kun miehet vielä riitelivät taloudenhoitajan kanssa ulko-ovella, hyppäsi Egon Friedell asuntonsa kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Hän varoitti ohikulkijoita ikkunasta huudollaan ennen kuin iskeytyi katuun kuoliaana. Egon Friedell haudattiin Zentralfriedhofin hautausmaalla Wieniin. Vuonna 1954 Wienissä nimettiin katu Egon Friedellin mukaan ja vuonna 1978 julkaisi Itävallan Posti hänen 100-vuotissyntymäpäivänsä muistoksi hänestä postimerkin. Hänen hautansa julistettiin Ehrengrabiksi vuonna 2005; merkittävät kansalaiset saavat hautansa kunnostuksen yhteisöltä tai kaupungilta, mikäli haudatulla ei ole omia jälkeläisiä tai mikään instituutti ei huolehdi haudan kunnostuksesta.

Egon Friedellin hauta Wienissä.