tiistai 29. maaliskuuta 2016



Kauppias Juho Lallukka.
Kun Venäjä menetti Käkisalmen 1600-luvun alussa, pitkällisten sotien myötä tämä alue liitettiin välittömästi Ruotsin valtakuntaan ja Stolbovan rauhan jälkeen hallinto-olot vakiintuivat. 1600-luvun alussa löytyy maininta jo Räisälän Humalaisten kylästä, josta tämä tarina lähtee liikkeelle.

1600-luvun alussa Räisälän Humalaisten kylässä tunnettiin kaksi taloa; toinen talo oli Heikki Karhusen ja toinen Heikki Sairasen. Vuosisadan puolivälissä käytiin sota, jonka seurauksena Karjalasta siirtyi runsaasti väkeä Käkisalmen lääniin ja Inkerin alueelle. Siirtyminen yltyi vaelteluksi 1660-luvulla, kun Kainuun, Savon ja Suomen Karjalasta tuli väkeä tyhjentyneille alueille. Tästä sai myös oman osansa syrjäinen Räisälä ja kylään alkoi saapua vuosisadan loppupuolella aivan uusia sukuja. Historian kirjoissa on ensimmäinen maininta Lallukan suvusta vuodelta 1694, jolloin Käkisalmen läänin laamanni- ja tuomariveron luettelo mainitsee Martti Lallukan. 1690-luvulla Humalaisten kylässä oli kuusi taloa; Lallukan ohella Petteri Kymäläisen talo, Pekka Niukkoisen talo, Yrjö Pulliaisen talo, Eskil Kalloisen talo ja Martti Periäisen talo. Talojen täytyi olla suunnilleen saman kokoisia, koska ne maksoivat veroja saman verran.

Asiakirjojen mukaan Martti Lallukka on ollut ilmeisesti varsin tavallinen talonpoika, joka perheensä elannon hankki viljelemällä maata. Suku jäi tälle tilalle vuosisadoiksi viljelemään maitaan, mutta Käkisalmen läänin omistaja taas vaihtui 1700-luvun alussa. Isonvihan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa Käkisalmen eteläosa liitettiin Venäjään ja takaisin Suomeen se pääsi vasta vuonna 1812. 1700-luvun puoliväliin tultaessa Räisälässä asusti noin 2000 asukasta ja Vuoksi piti väestön elinolosuhteet suhteellisen suotuisina. Martti Lallukan jälkeen talosta vastasi hänen poikansa, Tapani Lallukka (s. vuonna 1709 ja k. vuonna 1762). Tapanin kuoltua hänelle jäi kaksivuotias Juhani (Johan) poika (s. vuonna 1760 ja k. vuonna 1807), joka isännöi taloa 1700-luvun jälkipuoliskon. Juhani avioitui Anna Paavilaisen kanssa ja heillä oli useita lapsia: Martti, Eeva, Vappu ja Anna, joista Martti Lallukka (s. vuonna 1789 ja k. vuonna 1857) taas jatkoi talon isännöintiä. Martin puoliso oli Maria Laukkanen, ja heillä oli kuusi lasta: Juhani (Johan), Antti, Anna, Matti, Eeva ja Martti. Lapsista vanhin poika Juhani Martinpoika Lallukka (s. vuonna 1814) jatkoi talon isäntänä ja avioitui Räisälän Härskinsaaressa vuonna 1821 syntyneen Maria Haikosen kanssa vuonna 1841. Poikalapsia siunaantui perheeseen viisin kappalein: Martti (s. vuonna 1844), Matti (s. vuonna 1846), Antti (s. vuonna 1849), Juho (Johan)(s. vuonna 1852) ja viimein Aatami (s. vuonna 1855). Toiseksi nuorin poika Johan syntyi 3.2.1852 ja hän sai nimensä 8.2.1852, jolloin kummeina olivat naapurit Henrik ja Anna Puukka. Aikuisena Johan otti nimekseen Juho-nimen.

Lallukan talo sijaitsi aivan Viipuriin ja Pietariin vievän maantien varressa. Juhon kotitalon olot olivat köyhät ja huono talonhoito sitä entuudestaan köyhdytti. Kylän läpi virtasi Vuoksen sivupuro ja humalaviljelmistä arvellaan kylän saaneenkin nimensä. Maantiellä kulkivat kulkukauppiaat, mutta Lallukan talosta ei juuri myytävää riittänyt; Juhon lapsuudessa talossa oli kirjoilla yli 20 henkeä. Juho kulki paimenessa kylän poikain kanssa ja alkeisopin kirjoitukseen hän harjoitti piirtämällä kirjaimia Vuoksen rantahietikolla. Paitsi jäivät myös kansakouluopinnot, joten oppi piti saada jotenkin muuten; opetuksen järjesti kirkko pyhäkouluineen ja kiertokouluineen. Räisälään ensimmäinen kansakoulu perustettiin vasta 1870-luvulla. Pastori Starckin sunnuntaikoulu muodostui Juholle menestykseksi; luku- ja kirjoitustaito sekä kristinopin alkeistiedot piti olla hankittuna ennen rippikouluun pääsyä. Sunnuntaikoulussa saatuja taitoja täydennettiin rippikoulussa ja lukusilla. Juhosta kehittyi rippikoulumerkintöjen mukaan hyvä lukija, ja kun pappi Otto Reinhold Streng perusti pitäjään vuonna 1861 oman kirjaston, oli Juho innokas suomenkielisen kirjallisuuden lainaaja.

Kotitilan työt eivät Juho Lallukkaa kiinnostaneet ja hän oli haaveillut jo kaupallisesta urasta. Sattui nimittäin niin, että Humalaisten kylän lähistöllä sijaitsi Sutkan hovi, joka oli pitkään kuulunut Assendelftien suvulle. 1800-luvun puolivälissä tämän Sutkan hovin osti venäläissyntyinen Käkisalmen kauppias K. Kannin ja hänen perheensä asusti kesäisin Sutkan hovia. Perheen poikien kautta Juho Lallukka pääsi hyvin läheltä tutustumaan äveriääseen elämään, jota hovissa vietettiin. Rippikoulua käydessä Lallukan talon taloudellinen tilanne paheni ja nimismies haki talon viimeisen lehmän verorästeistä. Yhä heikommin meni, kun kato koetteli maata vuonna 1867 ja Räisälän kylässäkin nähtiin kerjäläisiä, vaikka Räisälä ei ollut nälän suhteen huonoimpia alueita. Vielä seuraavakin vuosi oli paha katovuosi, itse asiassa vielä pahempi. Juhon isä hankki pojalle kirkonkylästä paikan räätälin oppipojaksi. Vaikka Juho ei tästä laisinkaan pitänyt, hän lähti kuitenkin räätäli Pekka Kiurun oppiin kirkonkylään.

Räätälin ammatti ei tuntunut Juhosta ollenkaan omalta ja hän joutui nukkumaankin räätälimestarin työpöydällä. Juhon toimiin kuuluivat monenlaiset talon askareet, joista ensin piti hoitaa rengin työt ja työpäivistä muodostui vääjäämättä pitkiä. Aivan ensimmäisenä räätälintyönään Juho sai valmistaa itselleen puvun. Varsinainen räätälioppi sai jäädä vain runsaan vuoden mittaiseksi, sillä Juholla olivat muut asiat jo kirkkaana mielessä. Nälkä alkoi vierailla jo räätälinkin perheessä ja kesällä Juho oli yhteydessä kauppias Kanniniin pyytäen pääsyä puotilaiseksi hänelle. Loppuvuodesta 1868 oli myös Juhon äiti kuollut. Kauppias suostui Juhon ehdotukseen asiaa tuumittuaan ja nyt Juho pääsi asiasta myös räätälimestarin kanssa yhteisymmärrykseen. Juho suunnisti nyt kohti Käkisalmea.
Käkisalmen linnoitus

Muuttoluettelon mukaan Juho Lallukka saapui Käkisalmeen 2.2.1870, tuolloin Käkisalmi oli noin 2000 asukkaan kaupunki. Hänellä oli yllään uusi puku ja räätäliltä ansaittua palkkaa noin kaksisataa markkaa. Isä ja veljet jäivät elämään Heinahon taloa Räisälään. Juhon mainitaan olleen käytökseltään kohtelias nuorimies. Vuosi 1859 teki mahdolliseksi kauppiaan toimia maaseudulla, kun lainsäädäntö sen salli. Se olikin lähes ainoita vaihtoehtoja maanviljelijäksi ryhtymiselle, sillä käsityöammatit eivät tuolloin vielä elättäneet suurta joukkoa ihmisiä. Juho uskoi vaikeuksien olevan voitettavissa uutteralla ja ahkeralla työstämisellä. Kauppaelämä oli kuitenkin Käkisalmessa melko hiljaista ja lähes kaikki kauppiaat olivat venäläisiä ja näin myös osasivat suomea huonosti, vaikka asiakkaat olivatkin suomalaisia. Tämä tosiasia kirvoitti monet kauppiaat pitämään suomalaisia oppipoikia ja kauppakirjureita luonaan. Juho asui kauppias Kanninin talossa vuoteen 1875 asti ja hän aloitti puotipoikana. Henkikirjoissa hänet mainitaan aluksi kauppa-apulaiseksi ja myöhemmin puukhollariksi (handelsbokhållare) eli kauppakirjuriksi.

Juholla oli onnea päästä oppipojaksi Kanninin perheeseen, sillä alusta asti suhteet olivat lämpimät ja Juho sai katsoa kauppiaan poikien perään. Pojat kävivät Käkisalmessa yksityiskoulua ja välillä pojat opettivat Juhoa kirjoitustaidossa ja varsinkin laskutaidossa. Juho ei joutunut aluksi juoksupojan töihin tai kaupan varastoon, vaan pääsi heti töihin kaupan puolelle. Vanhempi tiskimies toimi Juhon ohjaajana kaupassa. Nuori tulokas oli nokkela ja oppi nopeasti ammatin salaisuuksia. Kanninin kauppapuoti sijaitsi liikekorttelissa kaupungin keskustassa, mutta kaupungissa oli toistakymmentä kilpailevaa kauppaa muutakin. Vuonna 1857 perustettu Kanninin kauppa oli Käkisalmen pienimpiä kauppoja ja suuremmat olivat Lisitzinien, Aleksandroffin tai Poläkoffin hallussa. Kauppiaat järjestivät suomalaisille oppipojilleen iltakursseja, joissa nämä saivat harjaannusta kirjanpitoon, laskentoon, tavaraoppiin ja muihin liikkeenhoidollisiin tehtäviin.

Kaupat olivat aivan tavallisia sekatavarakauppoja, kaikki tavarat olivat yhdessä huoneessa esillä. Seiniä kiersi hyllyrivejä, joissa saattoi olla esim. kangaspakkoja, lasi- ja posliinitavaraa tai karamelleja. Ryyni- ja jauholaarit sijaitsivat kaikkein alimpina. Katosta riippui koukkuja, joissa saattoi olla housuja, hevosvehkeitä tai lamppuja. Ostajat tekivät kauppaa harkiten välillä aina jutellen kauppiaiden ja puotipoikien kanssa. Jauhosäkkejä käytettiin istuimina kun ryhdyttiin paperossille tai piipulle. Vähitellen Juho sai kauppiaan varauksettoman luottamuksen ja omia havaintoja hän oli myös alkanut tehdä kaupankäynnistä itsekseen. Nyt Juho alkoi suunnitella siirtymistä suurempaan kauppaan kauppiaan apuriksi ja keväällä 1875 hän toteutti suunnitelmansa, kun hän siirtyi kauppias Karmasinin palvelukseen 24-vuotiaana puukhollarina.

Kauppias Karmasin oli umpivenäläinen ja hän oli nähnyt Juhon taidot jo Kanninin puodissa pyytäen Juho Lallukan seuraavaksi omaan kauppaansa, joka sijaitsi kaupungin vilkkaimmassa korttelissa ja oli muutenkin edistyksellisempi tavaravalikoimallaan ja asiakaspalvelullaan. Juho Lallukka pääsikin täällä heti tiskimiesten pomoksi, mutta hänen täytyi olla koko ajan varovainen omissa mielipiteissään ja varsinkin niiden esittämisessä julkisesti. Juho teki myös tarkkoja havaintoja kauppiaan toiminasta ja otti niistä vaarin tulevaisuutta silmälläpitäen. Elämäänsä hän vietti ilmeisen kurinalaisesti asuen puotikammarissa. Pian 25 vuotta täytettyään Juho oli jo saanut niin kovan luottamuksen kauppiaalta, että hän sai hoitaa kauppiaan asioita Viipurissa. Pietariin häntä ei päästetty, mutta Viipurin matkoilla lähinnä ostotehtävät lisääntyivät taitojen kehittyessä. Kauppias itse kyllä vietti aikaansa Pietarissa ja joskus nämä liikematkat tahtoivat vähän venyäkin juhlinnan vuoksi.

Jo 1870-luvun alkupuolella kauppiaita oli Viipurissa viitisenkymmentä ja kauppa kävi vilkkaanakin osin tukkukaupan ja Pietarin vaikutuksesta, vaikka suomalaisia kauppiaita ei vielä joukossa olutkaan. Viipurin tunnettuja tukkukauppoja olivat Hackman & Co, Paul Wahl & Co, Keldan ja Heyno, Alftanien kauppahuone, Rosenius & Sesemann, Feodor Sergejeffin tukkukauppa ja Starckjohann - tukkukauppa oli siis joko ruotsalaisten, saksalaisten tai venäläisten käsissä. Kaupunkiin oli jo 1840-luvulta lähtien yritetty perustaa suomalaista koulua, mutta Adam Wilke sen sitten omilla varoillaan perusti ja vuonna 1872 koulun opettajaksi ja rehtoriksi tuli J. H. Erkko.
Kirjailija J. H. Erkko.

Sangen pian oltiin taas siinä vaiheessa, että Juho Lallukka oli saanut kokemuksia kartutettua lisää ja turhautuminen alkoi hiipiä elämään. Hän oli kuitenkin jo päättänyt kauppiaaksi ryhtyvänsä, mutta ennen sitä hän halusi avioitua. Vuonna 1877 hän oli ihastunut kruununvoudin tyttöön Käkisalmella ja rohkaistui itsepäisesti tyttären kättä pyytää voudilta. Tytön isä ei nähnyt avioliitolle minkäänlaisia mahdollisuuksia; pienviljelijän poika, joka osasi vain punnita ja mitata tavaraa sekä ostaa ja myydä ei kelvannut säätyeron rikkojaksi. Juho oli nyt nöyryytetty asiassaan ja siksi hän sanoi itsensä ylös kauppiaan palveluksesta - ilmoittaen ryhtyvänsä maakauppiaaksi - tammikuussa 1878.
Lallukan aittakauppa Räisälän Siirlahden kylässä.

Juho Lallukka palasi nyt takaisin Räisälään säästöjensä kanssa ja sai 29.12.1877 kunnallislautakunnalta oikeuden pitää kauppaa kestikievaritalon omistaja Heikki Jääskeläisen maalla Räisälän Siirlahden kylässä. Samana vuonna myös tilallinen Ivan Kuismin ja lautamies Tuomas Puputti saivat lautakunnalta kauppaoikeudet. Juho Lallukan kauppa oli vatimaton aittakauppa, josta tavara välitettiin ilman suuria varastoja. Toiminnan miehenä Juho myös avioitui 24.2.1878 Jääskeläisen kestikievarin, talollisen tytär Maria Jääskeläisen kanssa, joka tuolloin oli 20-vuotias. Kovin pitkäaikaiseksi ei nuoren maakauppiaspariskunnan oleskelu Räisälässä muodostunut, sillä uudet suunnitelmat jo kangastivat ainakin Juhon mielessä. Marian isä, Matti Jääskeläinen oli kuollut vuonna 1864 ja äiti, Valpuri Suni, avioitui Heikki Tuomaanpoika Jääskeläisen kanssa, joka ei kuitenkaan Matille samasta sukunimestä huolimatta olut mitään sukua. Maria kun oli ainut tytär, hän peri osuuden tilasta ja Juho oli jenkan jatkona avio-oikeuden oikeuttamana. Heikki Jääskeläinen ja Valpuri Suni ostivat Neitsytkallion kylän n:o 1 tilaosan kauppias Juho ja Maria Lallukalta maaliskuussa 1879 2450 markalla ja muuttivat pois Räisälästä huhtikuussa samana vuonna sekä hakivat porvarioikeudet Käkisalmeen. Juho sai Marian houkuteltua pois Räisälästä lupaamalla tälle paluuta takaisin ja oikean tilan hankkimista sieltä, kunhan ensin kaupankäynnillä olisi vaurastuttu.
Juho ja Maria Lallukka.

Kauppalupa tarvittiin maistraatista ja hakemuksensa tueksi Juho Lallukka liitti todistuksen luvunlaskusta ja kauppakirjeenvaihdon taitamisesta - todistuksen vahvistivat Sortavalan kauppiaat Nikolai Lamberg ja Ivan Klimpujeff allekirjoituksillaan. Juho Lallukka suomalaisena kauppiaana - joka tuohon aikaan oli sangen uutta Kannaksella - osti kauppias Andrejeffin kaupan ja varaston kaupungin laidalta ja koko kevään yhdessä vaimonsa kanssa laittoivat puotia kuntoon. Kauppa aukesi asiakkaille juhannuksen alla vuonna 1879. Kilpailijoina Lallukan kaupalle oli naapurissa kauppias Bojarinoff ja vastapäätä kauppias Artemjeff ja muut kaupat sijaitsivat etupäässä kaupungin keskustan liikekeskuksessa muutaman korttelin päässä. Koko Käkisalmella kauppiaita oli tuohon aikaan vajaat parisenkymmentä.

Kaupankäynti lähti Lallukoilla Käkisalmessa laadukkaasti käyntiin; Lallukat olivat järjestäneet uuden sekatavarakauppansa ennakkoluulottomasti uusiksi ja monet suomalaiset asiakkaat olivat jo entuudestaan Juholle tuttuja. Juho palveli tiskin takana aina kun se vain oli mahdollista ja apujoukkoina Lallukoilla olivat Martti Lallukka (Juhon veli) sekä kauppakirjurit Petteri Ijäs ja Johan Enckell. Hankintamatkat kohdistuivat aluksi Viipuriin ja myöhemmin myös Pietariin. Samana vuonna (1879) perustettiin Käkisalmen kauppiasyhdistys ajamaan kauppiaiden "yhteisen hyvän edistämistä" ja sitä olivat perustamassa kauppiaat M. Karmasin, W. Aleksandroff, D. Bojarinoff, J. Hirvonen, A. Lisitzin, I. Ivanov ja Juho Lallukka. Suomessa lakkautettiin ammattikunnat vuoden 1868 lainmuutoksella ja vuonna 1879 annettu asetus elinkeinovapaudesta Suomessa. 1880-luvun puoliväliin tultaessa Lallukan puoti oli Käkisalmessa keskikokoinen ja jo muutaman vuoden päästä kaupungin suurin kauppa. Kauppiaista ainakin Karmasin ja Kannin lopettivat ja uusina ilmestyi lisää suomalaisia kauppiaita, kuten Puolakka, Hämäläiset, Hirvonen ja Kuivalainen. 1880-luvulla myös väestön ostovoima lisääntyi varallisuuden lisääntyessä ja Lallukka laajensi Käkisalmessa liiketoimintaansa.


Vuonna 1881 Juho Lallukka anoi ja sai hyväksynnän maistraatilta myydä "ulkomaan alkoholijuomia" kaupassaan. Pian ilmestyi Laatokka-lehdessä Lallukan mainoksia hienoista punsseista, konjakeista ja viineistä. Vuonna 1886 myönnettiin Juho Lallukalle lupa perustaa kutomotehdas, joka oli hänen ensimmäinen teollisuusyrityksensä. Vuosi 1889 käynnisti Lallukan kivennäisvesien valmistuksen; lupa myönnettiin vasta kun Juho sai hankittua ammattitaitoisen henkilön vastaamaan tehtaan tuotteista. Molemmat tuotannot olivat vielä melko vaatimattomia ja varsinainen liiketoiminnan "kivijalka" oli edelleen kauppa. Vuonna 1880 perustettiin Käkisalmeen Anniskelu- ja vähittäiskauppayhtiö, jonka ideana oli järjestää alkoholijuomien anniskelu mahdollisimman pienellä väärinkäytöllä ja tapainturmeluksetta. Yhtiö perusti kaupunkiin vähittäismyyntiliikkeen ja tarvittavan märän ravintolahuoneita. Anniskeluosakeyhtiön lisäksi ainoastaan kahdella kauppiaalla oli tuolloin lupa myydä alkoholia kaupungissa ja toinen näistä oli Lallukka. Pian oli siirtyvä koko anniskeluoikeus em. yhtiölle ja tämän yhtiön hallitukseen valittiin myös Juho Lallukka. Yhtiön tarkoitus ei ollut hyötyä taloudellisesti ja voitonjakoa valvoi maistraatti. Juho Lallukan tekemän ehdotuksen mukaisesti voittovarat jaettiin useimmiten paikallisen kirjaston hyväksi.

Kaupunkikuntia koskeva uusi kunnallisasetus astui voimaan vuonna 1873 ja sen mukaan yli 2000 asukkaan kaupunkeihin asetettiin kaupunginvaltuustot pakollisiksi. Toimeenpanevaksi elimeksi määrättiin rahatoimikamari. Tämä uuden asetuksen mukainen järjestelmä otettiin Käkisalmessa käyttöön vuonna 1876. Pormestari Stenius oli vähän väliä erimieltä kaupunginvaltuuston kanssa asioiden hoidosta ja esti mielellään valtuuston päätösten toimeenpanon tai kieltäytyi noudattamasta niitä. Juho Lallukka oli tarjoutunut kunnan luottamustehtäviin jo 1880-luvun alussa, mutta vasta vuonna 1886 hänen kannatuksensa oli niin vakaata, että tuli valituksi valtuustoon.

Vuonna 1879 oli Käkisalmeen alettu puuhata vapaaehtoista palokuntaa ja aloitteen teki alkeiskoulun opettaja maisteri Johansson, jonka ajatus oli koota kansalaispiirejä yhdistävää harrastusta. Vapaapalokunnan sääntöjen mukaan sillä oli muitakin tehtäviä, kuin palon torjuminen. Yhtä tärkeää kuin palojen sammuttaminen, oli "henkisen tulen sytyttäminen". VPK:n tilaisuuksissa otettiin ajan kysymyksiin kantaa ja raittiusaatteen hengessä näissä tilaisuuksissa kiellettiin alkoholin käyttö. Vuonna 1881 VPK:n toimintaan kerättiin varoja - maistraatti valvoi keräystä - ja lahjoittajia oli 104, joista ensimmäisen lahjoituksen teki kauppias Juho Lallukka. Saman vuoden alussa perustettiin VPK:n toimihenkilöiden toimesta kirjasto Käkisalmeen. Lallukka oli VPK:n toiminnassa mukana aktiivisesti antaen mm. talostaan tilat tarvittaviin kokouksiin ja alkuun varsin vaatimattomalle kalustolle varaston. Myöhemmin palokunta siirtyi kansakoulun yhteyteen ja koulu antoi katon myös kunnan kirjastolle ja lukusalille. Vuodesta 1883 lähtien Juho Lallukka toimi palokunnan kirjastonhoitajana ja vuonna 1888 kirjasto muuttui kaupungin Suomalaiseksi lainakirjastoksi, jota edelleen hoiti Lallukka 30 markan korvausta vastaan vuodessa. Käkisalmen VPK:n puitteissa toimi myös vireä näytelmäosasto, mutta Juho Lallukka ennätti muiden toimien ohessa vuosina 1886-88 johtaa vapaapalokuntaa puheenjohtajana.


Juho Lallukka toimi muiden toimiensa ohessa vuonna 1882 Sortavalassa perustetun Laatokka-sanomalehden avustajana ja Käkisalmen asiantuntijana. Laatokan perustivat Sortavalan seminaarin lehtorit alueensa suomalaiseksi lehdeksi. Laatokka-lehden ensimmäisenä päätoimittajana toimi Kaarlo Suomalainen. Ainakin vuodesta 1885 lähtien Lallukka kirjoitti nimimerkillä J. L. lehteen kunnallisasioista, VPK:n toiminnasta, Vuoksen kanavasta sekä kaupan kysymyksistä seutukunnassa. Hieman myöhemmin hän käytti nimimerkkiä Juho L., kunnes lopulta alkoi käyttää omaa nimeään, Juho Lallukkaa, kirjoituksissaan. Lallukan kirjoitukset ilmestyivät lehden palstalla, jolla käsiteltiin eri pitäjien tapahtumia ja Lallukka otsikoi kirjoituksensa: "Kirjeitä Käkisalmesta".   

Käkisalmen kaupunginvaltuustossa Juho Lallukka valittiin lainakirjaston johtokuntaan ja kaupungin rahavaraintarkastajaksi sekä terveydenhoitolautakuntaan jäseneksi. Lallukka ehdotti Käkisalmella siirryttäväksi uuteen palkkaussäännöstöön, josta hän oli saanut lukea lehdestä. Samoin Juho Lallukka ehdotti valtiolta pyydettäväksi rahaa Vuoksen kanavoimiseksi, sillä joen pinta oli laskenut ja satama-altaat madaltuneet vaikeuttaen liikennettä. Ehdotus ei kuitenkaan tässä vaiheessa saanut tarvittavaa kannatusta. Koska satamat olivat tärkeitä, ehdotti Juho Lallukka valtuustossa, että kaupungille pakkolunastettaisiin satama. Tämäkin ehdotus tyrmättiin valtuustossa. Tämän jälkeen Lallukka ryhtyi ajamaan pankkilaitoksen saamista Käkisalmeen:

"Kun Pietarissa velaksi osto on helppoa notkuvat kauppiaiden hyllyt koristeltuina venäläisellä, ala-arvoisella rihkamalla. Tärkeitä asioita puuttuu ja kansa uhraa varansa joutavaan. Kotimaisilla tavaroilla kilpaileminen on korkean hinnan vuoksi mahdotonta Venäjän ala-arvoisen rahan ja tavaran rinnalla. Siksi pitäisi valtuusmiesten ryhtyä toimiin, jotta saisivat Suomen pankin osaston tänne. Se ratkaisisi kaikenlaisen liiallisen koron kiskonnan. Päästäisiin 4 % korkoon ja elvytettäisiin teollisuutta ja kauppaliikettä. Liikemies ei olisi toisen velkojana vaan voisi ostaa vapaasti mistä haluaisi. Jo Suomen ja Venäjän rahan vaihto on takeena kannattavuudesta. Käkisalmen kauppa-ala ei suinkaan ole pieni sillä siihen kuuluu Kurkijoki, Räisälä, Hiitola, Kaukoa, Pyhäjärvi, Sakkola ja osa Antreasta ja Kirvusta. Pääoman puutteessa ei mitään mainittavaa kauppaa ole syntynyt. Maanviljelijät ja karjanhoitajat tarvitsevat rahaa. Kun täällä ei ole minkäänlaista pankin konttoria käytettävissä ei konttoria kiellettäne."

Juho Lallukalla oli tässä ehdotuksessaan myös varmasti "oma lehmä ojassa", vaikka samalla halusikin vilpittömästi koko alueen taloustilanteen kohentuvan. Ehdotus pyrki helpottamaan varsinkin alueen kauppiaiden luotonsaantia ja kaupan rahoitusta ja toteutuessaan se olisi vapauttanut paikalliset kauppiaat Pietarin kauppahuoneiden luotonannosta ja mahdollistanut tavaroiden oston myös muilta markkinoilta. Valtuusmiehet totesivat kylmäkiskoisesti, ettei uutta pankkia kaupungissa tarvittu, sillä alueella toimi jo postisäästöpankki.

Vuonna 1887 Juho Lallukka valittiin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi, kun tuomari Berner jätti tehtävän. Lallukka yleensä valmisteli valtuuston asiat hyvin huolellisesti; hänestä tuli myös museotoimikunnan jäsen, hän oli kaupungin kirjaston rahastonhoitaja sekä kaupungin iltakoulun johtokunnan jäsen. Juho Lallukasta tuli paikkakunnalla paitsi merkittävin kauppias myös huomattava kansallismielinen edustaja. Lallukka piti yllä suoraa yhteyttä valtakunnanpolitiikkaan, kun hän kirjeiden välityksellä kävi keskustelua historiantutkija, filosofian tohtori, Tilastollisen päätoimiston johtaja ja säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn edustaja Karl Emil Ferdinand Ignatiuksen (s. 27.9.1837 Pori ja k. 11.9.1909 Helsinki) kanssa. Valtuuston puheenjohtajana Lallukka ajoi monia hyviä hankkeita seudulle, vaikka läheskään kaikki aloitteet eivät lähteneetkään häneltä itseltään. Mm. museota tuettiin, kaupungin kouluoloja kohennettiin pyytämällä keisarilta lupa ottaa alkeiskouluun myös tyttöjä, sillä koulussa oli vähän oppilaita ja Käkisalmessa ei ollut tyttökoulua ensinkään. Vuonna 1889 Lallukka valittiin jälleen kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi Käkisalmessa. Nyt Juho Lallukka ehdotti valtuustossa kaupunkiin hankittavaksi petroleumivalaistusta, johon myös suostuttiin. Kauppias Lallukka sai myös tehtäväkseen hankkia valaistuksessa tarvittava öljy. Vuonna 1890 - viimeisenä vuotenaan Käkisalmessa - tuli Juho Lallukka viimeistä kertaa valituksi valtuuston puheenjohtajaksi.

Suomen maakauppiaiden ammattikunta alkoi muodostua 1860-luvulla ja 1880-luvulla kauppiaiden verkosto levisi sekä alkoi muodostua jo paikallisia kauppiasyhdistyksiä maamme eri puolille. 1870-luvun puolivälissä oli esitetty jo ensimmäisen kerran kauppiaiden yhteisen kokouksen järjestämistä, mutta vuonna 1881 oltiin tilanteessa, että ensimmäinen yleinen kauppiaskokous järjestettiin Helsingissä. Tämän kokouksen tärkeimmät asiat olivat rautatie- ja tullikysymykset ajankohtaisuuden vuoksi. Kahden vuoden perästä järjestettiin Viipurissa vastaava kokoontuminen ja tässä kokouksessa Juho Lallukka edusti Käkisalmen kauppiaita. Viipurin kokouksessa nousivat tärkeimmiksi kokousasioiksi rajakaupan kysymykset - etenkin koskien Pietaria - sekä kauppiaskunnan järjestäytyminen. Turun kokouksessa vuonna 1884 kauppias Juho Lallukka alusti kanavakysymystä kokouskansalle. Näissä ensimmäisissä kokouksissa kauppiaskunta keskittyi käsittelemään lähes ainoastaan ammatillisia kysymyksiä, aatekysymysten jäädessä varjoon. Elokuussa 1886 kauppiaat kokoontuivat Sortavalaan pitämään neuvoa. Näissä eri paikkakunnilla järjestetyissä kauppiaskokouksissa 1880-luvun mittaan kauppiaat Juho Lallukka ja Jaakko Häkli oppivat tuntemaan toisensa ja tämä asia oli johtava jälleen uuteen seikkailuun Viipurissa.
Kauppias ja valtiopäivämies Jaakko Häkli.

Kurkijoella syntyi pienviljelijän ainoana lapsena 6.10.1848 Jaakko Häkli; äiti oli myös Kurkijoelta, Maria Paju. Jaakko aloitti koulunsa Viipurissa Wilken suomenkielisessä koulussa, josta hän siirtyi Jyväskylään yläalkeiskouluun vuonna 1863. Jyväskylässä Jaakon luokalla opiskelivat samaan aikaan myös Lauri Kivekäs, Yrjö K. Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari. Jostakin tuntemattomasta syystä Jaakko Häklin koulunkäynti keskeytyi Jyväskylässä vuonna 1867 ja hän hankkiutui Suomen kaartin palvelukseen muutamaksi kuukaudeksi. Täältä hän palasi takaisin Kurkijoelle ja alkoi maakauppiaaksi, jossa viihtyi 1870-luvun lopulle asti. Muutaman vuoden Häkli harjoitti vielä puutavarakauppaa ja laivanvarustusta, ennen kuin siirtyi valtiopäiville Kurkijoen edustajana vuonna 1882. Valtiopäivillä hän viihtyi vuoteen 1891 asti, jolloin Häkli vaihtoi maisemaa Viipuriin kauppiaiden Juho Lallukan ja Vilhelm Paisheffin kanssa tukkukauppaa perustamaan.  

Vuoden 1882 valtiopäivillä talonpoikaissääty oli vielä melko yhtenäistä mielipiteiltään, mutta sitten vuonna 1885 Jaakko Häkli liittyi Jonas Castrénin ryhmään osoittaen omaksuneensa nuorsuomalaisuuden johtotähdekseen. Lyhyesti tiivistettynä Häklin hellimät aatokset liittyivät suomalaisuuden lisäksi sivistykseen ja tasa-arvoon. Kaikilla valtiopäivillä, missä Jaakko Häkli oli mukana, hänet valittiin valtiovarainvaliokunnan jäseneksi. Häkli oli mukana ajamassa suomenkielistä oppikoulua Viipuriin. Hän piti myös tärkeänä suomalaisen kauppakoulun saamista Viipuriin. Häklin mielestä vain sivistys takasi pienen kansan olemassaolon ja nämä mietelmät ovat jo Snellmanilta tuttuja. Vuoden 1888 valtiopäivillä Häkli esitti varojen myöntämistä eri puolille maatamme lainakirjastojen perustamiseen. Vuoden 1885 valtiopäivillä nousi esille naisen oikeus erota, jos puoliso alkoholinkäytön takia ei hallitse elämäänsä. Jaakko Häkli puolusti naisten oikeuksia, mutta säädyssä voitti ajatus, ettei avioliiton purkamattomuuden periaate voi järkkyä. Seuraavilla valtiopäivillä taas käsiteltiin naisten oikeutta tietyin ehdoin hallita avioliitossa omaisuuttaan; näissäkin asioissa Häkli oli tasa-arvon kannattaja.


Juho Lallukan ja Jaakko Häklin yhteistyökuviot alkoivat selvästi Sortavalan kauppiaskokouksen jälkimainingeissa ja niitä vauhdittivat mm. Karjalan ratahanke. Kaverukset alkoivat suunnitella yhteistä tukkukauppaa jo vuoden 1888 valtiopäivien jälkeen; Lallukka ja Häkli tapasivat kauppamatkalla Pietarissa, jossa yhteinen hanke alkoi hahmottua. Nuorsuomalaiset perustivat Helsinkiin Päivälehden, jonka päätoimittajaksi siirtyi Jyväskylästä Eero Erkko. Käkisalmeen taas perustettiin Vuoksi-lehti nuorsuomalaisia näkemyksiä tukemaan ja osittain myös pormestari Steniuksen ruotsalaishallintoa vastaan. Vuoksi-lehden ensimmäinen numero ilmestyi 7.12.1889. Vuoksi kannatti melkeinpä kaikkia 1880-luvun uusia aatevirtauksia. Lehden päätoimittajat olivat kirjakauppias Markus Lankinen (1889-1898) sekä Pekka Komonen (1899-1901) ja kirjoituksiaan lehteen saivat ainakin J. H. Erkko, Santeri Alkio, K. J. Ståhlberg ja Jonas Castrén. Juho Lallukka oli yksi lehden taloudellisista tukijoista, mutta kirjoituksia hän ei joutanut omien kiireidensä vuoksi lehteen laatia.


Viipuri tunnetaan vanhastaan kauppapaikkakuntana; 1890-luvun alussa Viipurissa oleili n. 20 000 asukasta (vuoteen 1900 mennessä väkiluku oli jo 36 000 asukkia) ja Saimaan kanava - valmistui vuonna 1856 - oli ollut kaupankäynnin merkittävä vilkastuttaja samoin kuin vuonna 1870 valmistuneella Pietarin radalla oli kaupankäyntiin piristävä vaikutus. Kauppojen liikevaihto pääkaupunki Helsingissä vuonna 1875 oli 58 miljoonaa markkaa, kun Viipurissa yllettiin samaan aikaan 60 miljoonaan markkaan ja Turussa vain 20 miljoonaan markkaan. Autonomian aikana Viipuri kehittyi länsimaisten lakien turvassa ja monikulttuurisuudesta riippumatta kaupungissa kansalliset eikä uskonnolliset erot eivät näyttäytyneet merkittävinä. Säätyläisistä näyttäisi vuoden 1870 tilaston mukaan enin osa olevan saksalaisia, ruotsalaisia tai venäläisiä, mutta jo vuonna 1875 suomalaisten osuus väestöstä näytti olevan 55 prosenttia. Viipurin ensimmäisessä kaupunginvaltuustossa vuonna 1875 oli kauppiaita 40 prosenttia. Kauppamarkkinat ajautuivat 1870-luvun lopussa lamakauteen, kun sisämaan kaupungit vapautuivat uuden elinkeinoasetuksen myötä rannikkokaupunkien ikeen alta ja haittaa Viipurin kaupankäynnille muodosti myös vaatimattomat olot kaupungin satamassa. Kaupankäynti Viipurista hajaantui yhä useampiin paikkakuntiin ja taantumaa jatkui aina 1890-luvun alkuun asti. Vuonna 1894 valmistunut Karjalan rata Sortavalan kautta Joensuuhun alkoi vilkastuttaa Viipuria kaupankin alueella.

Suomalaisia kauppiaita (taksoitettu vähintään 2000 mk:n tuloista) oli Viipurissa vuonna 1875 ainoastaan yksi kauppias ja vuonna 1889 heitä oli kymmenen samassa kaupungissa, mutta vuoteen 1900 tultaessa kaupungissa oli jo 175 suomalaista kauppiasta, kutakuinkin puolet kaupungin kauppiaista. Ruotsalaisia ja saksalaisia kauppiaita oli 93 ja loput 86 olivat venäläisiä kauppiaita, ja edelleen suurimmat kauppaliikkeet olivat muiden kuin suomalaisten omistuksessa. Viipurin läänissä maakauppiaita oli vuonna 1880 vain 347 kappaletta ja vuonna 1895 heitä oli 668, mutta vuonna 1900 jo 939. Tukkukauppaa käytiin Viipurista myös muuallekin maahamme; heidän asiakkaitaan löytyi mm. Kuopion ja Mikkelin lääneistä sekä Vaasan läänin itäosista. Viipurin, Mikkelin ja Kuopion lääneissä oli maakauppoja 550 vuonna 1880 ja vuonna 1900 jo yli 1500. Kun maakauppa tuuheni ja levisi entisestään, oli luonnollisesti markkinoilla tilaa myös tukkukaupalle; tämän huomasi myös Juho Lallukka.

Kauppiaat noutivat tavaransa tukkuliikkeistä joko hevoskärryllä tai rautateitse kuljettamalla - kiskojen yleistyessä - sekä kesäaikaan vesiväyliä uittamalla. Viipurissa kaupantekijät omistivat 374 erilaista alusta vuonna 1895 - enin osa lotjia - joilla tavarat kulkivat avomerelläkin. Höyrylaivat yleistyivät myös nopeasti ja vuonna 1900 oli 32 höyrylaivaa kymmenellä omistajalla Viipurissa, joilla vietiin kotimaan tuotteita ulos sekä rahdattiin tuotteita pitkin Saimaan kanavaa tarvitsijoille. Lupsakat karjalaiset olivat vilkkaita kaupankävijöitä.

Lallukka ja Häkli kyselivät vankan kauppiasmoraalin perään ja heidän mielestään kauppiaiden tuli palvella laajasti kansan syviä rivejä. Kustannusyhtiö Otava oli hiljan perustettu ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki ahkerasti käännöksiä ulkomaisista teoksista. Kotimaista luototusta helpottamaan perustettiin Kansallis-Osake-Pankki, jonka edestä tekivät lujasti töitä mm. Lauri Kivekäs ja August Hjelt. Pankki avasi ovensa 8.2.1890. Laajalla rintamalla alkoi nyt suomalainen yrittäminen ja sen esitaistelijoita olivat esim. Lallukka, Häkli, Kivekäs, Hjelt, Ignatius, E. G. Palmén ja Yrjö-Koskinen.

Juho Lallukka myi kauppansa kauppias Kauhaselle 8 000 markalla, mutta asui vielä kotvan Käkisalmessa. Lopulta Lallukat muuttivat pois Käkisalmesta elokuussa 1890. Uutta tukkuliikettä Viipuriin suunniteltiin jo kovasti ja tässä vaiheessa Lallukka teki myös kiertomatkan tutustuen ulkomaailman kaupankäyntiin. Pietarin kautta hän matkusti Saksaan ja sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta takaisin Suomeen. Kesään mennessä 1891 tukkuliike Viipurissa alkoi olla valmis, vaikka Jaakko Häkli olikin vielä valtiopäivillä. Uusi liike sijaitsi osoitteessa Torkkelinkatu 8 ja samassa puutalossa sijaitsi myös kauppiaiden asunnot. Liikkeen avajaisia vietettiin 13.8.1891. Kukin toiminimen osakas laittoi alkupääomaan 148 000 markkaa ja työnjako oli selkeä: Juho Lallukka hoiti ostot, Vilhelm Paischeff järjesti myyntipuolen ja Jaakko Häklille jäi tiedon jakaminen uudesta suomalaisesta tukkuliikkeestä.

Kreikkalaiskatolinen helsinkiläisen kauppiaan Vasili Grigorinpoika Paisevin poika, Vilhelm - joka sukunimenään käytti Paischeff-muotoa - oli Juho Lallukkaa kymmenen vuotta nuorempi. Hänet tunnettiin Viipurin kauppiaspiireissä, joskaan ei ehkä niin hyvin kuin Häkli ja Lallukka. Hän oli uransa aloittanut kauppakirjanpitäjänä, aivan kuten Lallukkakin. Vuodesta 1889 lähtien hän asui Viipurissa ja avioitui samana vuonna Miina Milma Helanderin kanssa saaden Miinan kanssa kaikkiaan neljä lasta. Ennen tukkuliikkeeseen siirtymistä Paischeff työskenteli viipurilaisen kauppiaan Alftanin liikkeessä. Alftanin ajoilta Paischeffillä oli tuntemusta Pietarin jauhokeskuksiin ja vastaperustetun tukkuliikkeen aiottuun myyntialueeseen. Kannas ja Laatokka ympäristöineen oli liikkeelle hyvin luontevaa toimintaympäristöä, mutta ostajia oli aina sisämaasta asti, kaukaisimmat Rovaniemeltä.

Uusi tukkuliike potkaistiin käyntiin laajalla tiedotuksella paikallisen sanomalehden etusivulla. Juho Lallukka kartutti kiertomatkallaan tukkuliikkeen varaston. Pietarista tuotettiin viljat ja jauhot sekä posliini-, fajanssi- ja lasitavarat. Lyypekistä, Stettinistä ja Hampurista saapui siirtomaatavaraa. Tukkurin täytyi antaa maakauppiaille melkoisesti luottoa; aivan yleistä oli kolmen kuukauden luotot, mutta aina sekään ei piisannut. Tukkukauppiaat myös neuvoivat asiakkainaan olevia maakauppiaita kaupankäynnissä. Uuden kansallisen tukkuliikkeen edustajat alkoivat kiertää maata edistäen myyntiä kun taas vanhat tukkuliikkeet luottivat paljon enemmän siihen, että ostajat kyllä noutavat tavarat heidän liikkeistään. J. H. Erkon tiedetään myös näihin aikoihin puhujamatkoillaan mainostaneen tätä uutta tukkuliikettä.

Suomalaiset liikemiehet perustivat Viipurissa vuonna 1891 seuran omia etuja ajamaan. Tammikuussa 1891 perustettiin Teollisuuden ja Liikkeenharjoittajien Seura Pamaus, jonka juuret juontavat vuonna 1879 perustettuun Suomalaiseen seuraan. Pamaus-seura sekä varsinkin samoihin aikoihin perustetut pankki- ja vakuutuslaitokset sekä kustannusyhtiöt olivat osoituksena liikemiesten heräämisestä asiassa. J. H. Erkko on voimakkaasti seuraa perustamassa. Seuran ensimmäiseen johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi kultaseppä W. Porthan, sihteeriksi lakitieteen kandidaatti K. A. Castrén ja jäseniksi kelloseppä J. E. Rynén, räätälimestari, F. Räsänen, toimittaja M. Kurikka sekä varajäseniksi lehtori K. A. Brander (myöhemmin Paloheimo) ja kauppias J. Häkli.

Seuran säännöissä mainittiin, että seura ajoi suomalaisuuden asiaa. Virallisesti tämä tapahtui keskustelua käymällä ja tekemällä ehdotuksia liike-elämän edistämiseksi Itä-Suomessa, mutta käytännössä seuran tärkeimmäksi toiminnaksi muodostui kiihkeä kunnallisvaalikamppailu suomen- ja ruotsinkielisten välillä jo loppuvuodesta 1891. Lain mukaan äänioikeus oli sidoksissa kunnallisveroihin ja vaikka alueliitostenkin jälkeen Viipurin asukkaiden enemmistö oli suomalaisia, eivät he vaaleissa menestyneet ruotsalaisia vastaan. Näin ollen ryhdyttiin ajamaan ensin verokynnyksen alentamista ja sitten pyrittiin laajentamaan äänioikeutta yleiseksi ja yhtäläiseksi. Filosofian tohtori Julius Anselm Lyly ja toimittaja Matti Kurikka olivat Pamaus-seuran innokkaita suomalaisuustaistelijoita ja seuran ohjelmaan otettiin myös suomalaisten koulujen perustaminen. Seura suunnitteli uusia kansalaisopistoja perustettavaksi ja seuran oma huoneisto annettiin Etelä-Karjalan Nuorisoseuran käyttöön. Seurassa harrastettiin myös vilkasta esitelmätoimintaa ja seuran kysytyin esitelmöitsijä oli kauppias Jaakko Häkli, joka eteni seurassa ensin varapuheenjohtajaksi ja myöhemmin puheenjohtajaksi.

Juho Lallukka toimi seurassa aivan sen perustamisesta lähtien ja tämän seuran kautta hänelle aukeni myös tie kunnallispolitiikkaan, nuorisoseuratoimintaan ja kansansivistystyöhön. Lallukka toimi vuodet 1892-96 seuran sihteerinä, varapuheenjohtajana vuoden 1902 ja puheenjohtajana siitä eteenpäin. Seura tunnettiin erinomaisista iltamistaan ja vilkkaasta näytelmätoiminnastaan. Erkon Aino-näytelmä sai ensiesityksen seuran näyttämöllä ja sen kustannukset takasivat herrat Castrén, Häkli ja Lallukka.  

Viipuriin yritettiin perustaa työväenyhdistystä jo 1870-luvun lopussa ja vuonna 1886 yritettiin uudestaan. Erkko oli tässä kokouksessa puhumassa, mutta varsinainen perustaminen lykkääntyi vielä parilla vuodella. Perustettu työväenyhdistys otti järjestääkseen oppikursseja, piti lukusalia,  torvisoittokuntaa ja teatteriyhdistystä yllä ja perusti puhujaseuran. Pamaus-seuran ja työväenyhdistyksen intressit kohtasivat monessa kohdin ja yhdistysten johtohahmotkin alkoivat sekoittua. Työväenyhdistys oli hyvin epäpoliittinen ns. wrightiläinen työväenyhdistys, vaikka sen johtokunnassa oli alusta asti myös oikeita sosialisteja, kuten filosofian tohtori Nils Robert af Ursin. Työväenyhdistykseen liittyi pian Pamaus-seurasta ensin toimittaja Matti Kurikka ja kielikysymys nousi 1890-luvulla yhä enemmän pintaan, myös tukkukauppias Jaakko Häkli valittiin työväenyhdistyksen varapuheenjohtajaksi vuonna 1892. Häkli ehti hoitaa tätä tehtävää kuolemaansa eli vuoteen 1902 asti. Häklin innostivat liittymään yhdistykseen suomalaisen väestön sivistystason ja taloudellisen tilan kohentaminen sekä kansan oikeuksien puolustaminen.

Työväenyhdistyksen puheenjohtajana toimi filosofian tohtori Julius Anselm Lyly, joka oli hyvin innokas suomalaisuuden kannattaja ja hän istui myös Pamaus-seuran johtokunnassa sekä toimi Viipurin Sanomien päätoimittajana. Yhdessä Lyly ja Häkli suuntaviitoittivat työväenyhdistyksen aatteellisen toiminnan; asunto-olojen parantaminen, oman toimitalon rakentaminen, näyttämötilojen hankkiminen yhdistykselle ja oppikurssien järjestäminen. Pamaus ja työväenyhdistys tekivät saumatonta yhteistyötä kunnallisvaaleissa; Lyly linjasi, että pelkkä suomen kielen osaaminen ei ollut tarpeeksi, vaan tarvittiin kansallistunne, vapaus ja itsenäisyys. Hän huomautti, että ruotsalaisilla olivat maan varat ja vauraudet ja heille jaettiin tärkeimmät virat.

Tukkukauppias Juho Lallukka valittiin työväenyhdistyksen puhujaseuran esimieheksi ja lopulta myös työväenyhdistyksen johtokuntaan 1890-luvun lopulla. Vaikka Juho Lallukalla oli jo verotukseen perustuva äänioikeus, hän oli kuitenkin aatoksissaan vakaasti sitä mieltä, että kaikilla kunnon kansalaisilla pitäisi olla vain yksi ääni vaaleissa. Toisaalta hän ei kannattanut vaatimusta - joka sellainenkin oli esitetty vakavasti - jotta jokaisella pitäisi olla tietty kansalaissivistyksen taso yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamiseksi. Lallukan mielestä kansallismielisyys oli sivistystä tärkeämpää ja keinoja kaihtamatta tulisi kunnallisvaaleihin saada yleinen ja yhtäläinen äänioikeus; näin näet taattaisiin samalla suomalaisille voitto vaaleissa. Pamaus-seuran ja työväenyhdistyksen poliittinen rintama asetti tukkukauppias Juho Lallukan suomalaisten valtuustoehdokkaaksi ensimmäisen kerran vuonna 1893, mutta tuolloin eivät suomalaiset vielä menestyneet vaaleissa. Seuraavan vuoden vaaleissa kävi samoin ja Julius Anselm Lyly moitti katkerasti lehdessään suomalaisia, kun nämä eivät olleet käyneet äänestämässä tarpeeksi. Pamaus-seuran ja työväenyhdistyksen piiristä vuonna 1896 selviytyivät valtuustoon Julius Anselm Lyly ja D. V. Åkerman. Juho Lallukka jatkoi edelleen terävöittäen toimintaansa politiikassa ja tuli vuoden 1899 vaaleissa valituksi Viipurin kaupunginvaltuustoon.

Pian uusi tukkuliike huomasi tilojensa käyneen ahtaaksi ja vuoden 1892 alusta jo liike etsi varastotiloja käyttöönsä. Kolmen vuoden kuluttua avaamisesta perusti tukkuliike yhdessä kauppias Hallenbergin kanssa rinkelileipomon, jota kilpailijat alkoivat heti koetella. Perustajat joutuivat vakuuttamaan leipomon puhtautta ja työntekijöiden terveyden moitteettomuutta ja piirilääkäri Herman Backman kirjoitti leipomon perustajille leipoman puhtaudesta ja terveysoloista vielä todistuksenkin. Kolikkoinmäentieltä tukkuliike hankki samaan aikaan leipomon kanssa omistukseensa vielä höyrymyllyn, jossa jauhoi aluksi viljaa omiin tarpeisiin, mutta vuodesta 1893 lähtien myös kaikille tarvitsijoille. Tukkuliike kävi myös sangen pian ahtaaksi ja vuonna 1896 se muuttikin KOP:n huoneistoon Repolankadulle aivan Viipurin tavara-aseman kupeeseen.

Vuonna 1898 tukkuliike avasi uuden voinvälitysosaston, joka pyrki laajenemaan Viipurista koko maata kattavaksi verkostoksi. Voin vienti Suomesta olikin kasvanut läpi 1890-luvun ja Viipurin lisäksi Hankoon tarvittiin myös tukkuliikkeelle lähetysasema. Maakauppiaat hankkivat voit maaseuduilta keräysliikkeille ja Jyväskylän Kankaan tehtailla teetetty voipaperi sulki sisälleen rasvat, jotka laivat kuljettivat esim. Englantiin, Saksaan ja Venäjälle. Vasta myöhemmin tämän voinvälityksen otti hoitaakseen Vienti-Osuusliike Valio. Voi oli luontevaa välitettävää kauppahuoneelle, vaikka sen merkitys liikevaihdon kannalta ei ollut kovin suurta. Sillä pidettiin yhteyksiä Länsi-Eurooppaan. Vuonna 1898 tukkuliikkeen liikevaihto ylsi n. 10 miljoonaan markkaan.

Vuosi 1898 toi mukanaan myös Suomalaisen Maanviljelyskauppaosakeyhtiön. Juho Lallukka johti puhetta kaupan perustavassa kokouksessa ja Lallukka myös hallitsi osakkeita eniten (255 kpl), joten hänet valittiin myös yhtiön johtokunnan puheenjohtajaksi. Muut johtokunnan jäsenet olivat agronomi E. Pullinen, kauppias J. Hallenberg, pankinjohtaja Georg Sidorow ja maaseudun edustajina maanviljelijä E. Gröönroos sekä kauppiaat I. Snellgren ja E. Kontonen. Normaalin liiketoiminnan mukaan tämä kauppa tietysti tuotti osakkaille voittoa, mutta yhtenä tavoitteena oli myös lisätä kotimaista konekantaa maataloudessa.
Häyryn hovi.

Kauppias Vilhelm Paischeff menehtyi kotonaan Häyryn hovissa vuonna 1899. Huonekalukaupoistaan ja kuuluista hevosistaan tunnettu kauppias tunnettiin virkeäksi mieheksi, jonka tukkukauppiastyötä jäivät jatkamaan Jaakko Häkli ja Juho Lallukka. Häkli ja Lallukka ostivat Paischeffin leskeltä osuuden tukkukaupasta ja jatkoivat liiketoimintaa tukkuliikkeen osakkaina kaksistaan 10.11.1899 eteenpäin.

Pamaus-seurassa oli jo vuodesta 1891 lähtien keskusteltu vakavasti kansanopiston huutavasta tarpeesta Kannakselle. Opiston tarkoitus oli tietysti maaseudun väestön sivistysharrastuksen kasvattaminen ja samalla hanke ajoi myös poliittista pyrkimystä; sivistystyö taistelisi ruotsalaisuutta vastaan. Viipurilainen osakunta oli omalta osaltaan vihkiytynyt hankkeeseen; heidän kaikissa tilaisuuksissa pidettiin asiaa näkyvästi esillä ja opiskelijat keräsivät varoja opiston saamiseksi Karjalaan. Vuonna 1890 oli Säkkijärvellä perustettu Kansanopiston Ystävät-niminen seura varojen keräämistä varten opistolle. Julius Anselm Lyly kirjoitti näyttävästi Viipurin Sanomissa asiasta ja kirjoitus herätti myötämieltä maakunnassa. Kiireellä perustettiin Viipurin Läänin Kansaopistoseura vuonna 1892 viemään hanketta vauhdilla eteenpäin. Lylyn lisäksi asian puolesta kiihkeitä kirjoituksia tekivät mm. kirjailija J. H. Erkko ja toimittaja Matti Kurikka.

Lopulta keväällä 1894 vietettiin Uudenkirkon Kanneljärvellä kansanopiston perustamisjuhlaa ja väkeä saapui Viipurista saakka. Juhlapuheen piti pastori Sarlin, joka lausui mm.: "Onneton on se kansa, joka hylkää maansa ja jättää sen vieraiden haltuun. Tällainen kansa on menettänyt tärkeimmän elämisen ehdon." Sarlinin lisäksi opiston johtokuntaan kuuluivat filosofian tohtori Lyly, hovioikeuden asessori G. W. Homén, K. A. Castrén sekä kauppiaat T. Summa ja J. Lallukka. Juho Lallukka toimi johtokunnan sihteerinä vuodesta 1893 lähtien vuoteen 1899 ja rahastonhoitajana kuolemaansa asti. Ajan myötä opiston toimintaa rahoitettiin Häkli, Lallukka ja Kumpp.-tukkuliikkeen varoista, sillä opiston rahat oli pian käytetty. Lopulta Lallukka oli opiston suurimpia tukijoita, sillä hän oli lainannut omaa rahaansa vuosisadan vaihteen alkuun mennessä noin 20 000 markkaa opistolle - tämän summan hän tosin lahjoitti sittemmin opistolle. Vuonna 1907 Käkisalmen seudulle alettiin hankkia uutta kansaopistoa ja tässäkin projektissa Juho Lallukka oli mukana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti