Kauppias Juho Lallukka.
Kun Venäjä
menetti Käkisalmen 1600-luvun alussa, pitkällisten sotien myötä tämä alue
liitettiin välittömästi Ruotsin valtakuntaan ja Stolbovan rauhan jälkeen
hallinto-olot vakiintuivat. 1600-luvun alussa löytyy maininta jo Räisälän
Humalaisten kylästä, josta tämä tarina lähtee liikkeelle.
1600-luvun
alussa Räisälän Humalaisten kylässä tunnettiin kaksi taloa; toinen talo oli
Heikki Karhusen ja toinen Heikki Sairasen. Vuosisadan puolivälissä käytiin
sota, jonka seurauksena Karjalasta siirtyi runsaasti väkeä Käkisalmen lääniin
ja Inkerin alueelle. Siirtyminen yltyi vaelteluksi 1660-luvulla, kun Kainuun,
Savon ja Suomen Karjalasta tuli väkeä tyhjentyneille alueille. Tästä sai myös
oman osansa syrjäinen Räisälä ja kylään alkoi saapua vuosisadan loppupuolella aivan
uusia sukuja. Historian kirjoissa on ensimmäinen maininta Lallukan suvusta
vuodelta 1694, jolloin Käkisalmen läänin laamanni- ja tuomariveron luettelo
mainitsee Martti Lallukan. 1690-luvulla Humalaisten kylässä oli kuusi taloa;
Lallukan ohella Petteri Kymäläisen talo, Pekka Niukkoisen talo, Yrjö Pulliaisen
talo, Eskil Kalloisen talo ja Martti Periäisen talo. Talojen täytyi olla
suunnilleen saman kokoisia, koska ne maksoivat veroja saman verran.
Asiakirjojen
mukaan Martti Lallukka on ollut ilmeisesti varsin tavallinen talonpoika, joka
perheensä elannon hankki viljelemällä maata. Suku jäi tälle tilalle
vuosisadoiksi viljelemään maitaan, mutta Käkisalmen läänin omistaja taas
vaihtui 1700-luvun alussa. Isonvihan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa Käkisalmen
eteläosa liitettiin Venäjään ja takaisin Suomeen se pääsi vasta vuonna 1812.
1700-luvun puoliväliin tultaessa Räisälässä asusti noin 2000 asukasta ja Vuoksi
piti väestön elinolosuhteet suhteellisen suotuisina. Martti Lallukan jälkeen
talosta vastasi hänen poikansa, Tapani Lallukka (s. vuonna 1709 ja k. vuonna
1762). Tapanin kuoltua hänelle jäi kaksivuotias Juhani (Johan) poika (s. vuonna
1760 ja k. vuonna 1807), joka isännöi taloa 1700-luvun jälkipuoliskon. Juhani
avioitui Anna Paavilaisen kanssa ja heillä oli useita lapsia: Martti, Eeva,
Vappu ja Anna, joista Martti Lallukka (s. vuonna 1789 ja k. vuonna 1857) taas
jatkoi talon isännöintiä. Martin puoliso oli Maria Laukkanen, ja heillä oli
kuusi lasta: Juhani (Johan), Antti, Anna, Matti, Eeva ja Martti. Lapsista
vanhin poika Juhani Martinpoika Lallukka (s. vuonna 1814) jatkoi talon isäntänä
ja avioitui Räisälän Härskinsaaressa vuonna 1821 syntyneen Maria Haikosen
kanssa vuonna 1841. Poikalapsia siunaantui perheeseen viisin kappalein: Martti
(s. vuonna 1844), Matti (s. vuonna 1846), Antti (s. vuonna 1849), Juho
(Johan)(s. vuonna 1852) ja viimein Aatami (s. vuonna 1855). Toiseksi nuorin
poika Johan syntyi 3.2.1852 ja hän sai nimensä 8.2.1852, jolloin kummeina
olivat naapurit Henrik ja Anna Puukka. Aikuisena Johan otti nimekseen
Juho-nimen.
Lallukan talo
sijaitsi aivan Viipuriin ja Pietariin vievän maantien varressa. Juhon kotitalon
olot olivat köyhät ja huono talonhoito sitä entuudestaan köyhdytti. Kylän läpi
virtasi Vuoksen sivupuro ja humalaviljelmistä arvellaan kylän saaneenkin
nimensä. Maantiellä kulkivat kulkukauppiaat, mutta Lallukan talosta ei juuri
myytävää riittänyt; Juhon lapsuudessa talossa oli kirjoilla yli 20 henkeä. Juho
kulki paimenessa kylän poikain kanssa ja alkeisopin kirjoitukseen hän harjoitti
piirtämällä kirjaimia Vuoksen rantahietikolla. Paitsi jäivät myös
kansakouluopinnot, joten oppi piti saada jotenkin muuten; opetuksen järjesti
kirkko pyhäkouluineen ja kiertokouluineen. Räisälään ensimmäinen kansakoulu
perustettiin vasta 1870-luvulla. Pastori Starckin sunnuntaikoulu muodostui
Juholle menestykseksi; luku- ja kirjoitustaito sekä kristinopin alkeistiedot
piti olla hankittuna ennen rippikouluun pääsyä. Sunnuntaikoulussa saatuja
taitoja täydennettiin rippikoulussa ja lukusilla. Juhosta kehittyi rippikoulumerkintöjen
mukaan hyvä lukija, ja kun pappi Otto Reinhold Streng perusti pitäjään vuonna
1861 oman kirjaston, oli Juho innokas suomenkielisen kirjallisuuden lainaaja.
Kotitilan työt eivät Juho Lallukkaa
kiinnostaneet ja hän oli haaveillut jo kaupallisesta urasta. Sattui nimittäin
niin, että Humalaisten kylän lähistöllä sijaitsi Sutkan hovi, joka oli pitkään
kuulunut Assendelftien suvulle. 1800-luvun puolivälissä tämän Sutkan hovin osti
venäläissyntyinen Käkisalmen kauppias K. Kannin ja hänen perheensä asusti
kesäisin Sutkan hovia. Perheen poikien kautta Juho Lallukka pääsi hyvin läheltä
tutustumaan äveriääseen elämään, jota hovissa vietettiin. Rippikoulua käydessä
Lallukan talon taloudellinen tilanne paheni ja nimismies haki talon viimeisen
lehmän verorästeistä. Yhä heikommin meni, kun kato koetteli maata vuonna 1867
ja Räisälän kylässäkin nähtiin kerjäläisiä, vaikka Räisälä ei ollut nälän
suhteen huonoimpia alueita. Vielä seuraavakin vuosi oli paha katovuosi, itse
asiassa vielä pahempi. Juhon isä hankki pojalle kirkonkylästä paikan räätälin
oppipojaksi. Vaikka Juho ei tästä laisinkaan pitänyt, hän lähti kuitenkin
räätäli Pekka Kiurun oppiin kirkonkylään.
Räätälin
ammatti ei tuntunut Juhosta ollenkaan omalta ja hän joutui nukkumaankin
räätälimestarin työpöydällä. Juhon toimiin kuuluivat monenlaiset talon askareet,
joista ensin piti hoitaa rengin työt ja työpäivistä muodostui vääjäämättä
pitkiä. Aivan ensimmäisenä räätälintyönään Juho sai valmistaa itselleen puvun.
Varsinainen räätälioppi sai jäädä vain runsaan vuoden mittaiseksi, sillä
Juholla olivat muut asiat jo kirkkaana mielessä. Nälkä alkoi vierailla jo
räätälinkin perheessä ja kesällä Juho oli yhteydessä kauppias Kanniniin pyytäen
pääsyä puotilaiseksi hänelle. Loppuvuodesta 1868 oli myös Juhon äiti kuollut.
Kauppias suostui Juhon ehdotukseen asiaa tuumittuaan ja nyt Juho pääsi asiasta
myös räätälimestarin kanssa yhteisymmärrykseen. Juho suunnisti nyt kohti
Käkisalmea.
Käkisalmen linnoitus
Muuttoluettelon
mukaan Juho Lallukka saapui Käkisalmeen 2.2.1870, tuolloin Käkisalmi oli noin
2000 asukkaan kaupunki. Hänellä oli yllään uusi puku ja räätäliltä ansaittua
palkkaa noin kaksisataa markkaa. Isä ja veljet jäivät elämään Heinahon taloa
Räisälään. Juhon mainitaan olleen käytökseltään kohtelias nuorimies. Vuosi 1859
teki mahdolliseksi kauppiaan toimia maaseudulla, kun lainsäädäntö sen salli. Se
olikin lähes ainoita vaihtoehtoja maanviljelijäksi ryhtymiselle, sillä
käsityöammatit eivät tuolloin vielä elättäneet suurta joukkoa ihmisiä. Juho
uskoi vaikeuksien olevan voitettavissa uutteralla ja ahkeralla työstämisellä.
Kauppaelämä oli kuitenkin Käkisalmessa melko hiljaista ja lähes kaikki
kauppiaat olivat venäläisiä ja näin myös osasivat suomea huonosti, vaikka
asiakkaat olivatkin suomalaisia. Tämä tosiasia kirvoitti monet kauppiaat
pitämään suomalaisia oppipoikia ja kauppakirjureita luonaan. Juho asui kauppias
Kanninin talossa vuoteen 1875 asti ja hän aloitti puotipoikana. Henkikirjoissa
hänet mainitaan aluksi kauppa-apulaiseksi ja myöhemmin puukhollariksi
(handelsbokhållare) eli kauppakirjuriksi.
Juholla oli
onnea päästä oppipojaksi Kanninin perheeseen, sillä alusta asti suhteet olivat
lämpimät ja Juho sai katsoa kauppiaan poikien perään. Pojat kävivät
Käkisalmessa yksityiskoulua ja välillä pojat opettivat Juhoa kirjoitustaidossa
ja varsinkin laskutaidossa. Juho ei joutunut aluksi juoksupojan töihin tai
kaupan varastoon, vaan pääsi heti töihin kaupan puolelle. Vanhempi tiskimies
toimi Juhon ohjaajana kaupassa. Nuori tulokas oli nokkela ja oppi nopeasti
ammatin salaisuuksia. Kanninin kauppapuoti sijaitsi liikekorttelissa kaupungin
keskustassa, mutta kaupungissa oli toistakymmentä kilpailevaa kauppaa muutakin.
Vuonna 1857 perustettu Kanninin kauppa oli Käkisalmen pienimpiä kauppoja ja
suuremmat olivat Lisitzinien, Aleksandroffin tai Poläkoffin hallussa. Kauppiaat
järjestivät suomalaisille oppipojilleen iltakursseja, joissa nämä saivat
harjaannusta kirjanpitoon, laskentoon, tavaraoppiin ja muihin
liikkeenhoidollisiin tehtäviin.
Kaupat olivat
aivan tavallisia sekatavarakauppoja, kaikki tavarat olivat yhdessä huoneessa
esillä. Seiniä kiersi hyllyrivejä, joissa saattoi olla esim. kangaspakkoja,
lasi- ja posliinitavaraa tai karamelleja. Ryyni- ja jauholaarit sijaitsivat
kaikkein alimpina. Katosta riippui koukkuja, joissa saattoi olla housuja,
hevosvehkeitä tai lamppuja. Ostajat tekivät kauppaa harkiten välillä aina
jutellen kauppiaiden ja puotipoikien kanssa. Jauhosäkkejä käytettiin istuimina
kun ryhdyttiin paperossille tai piipulle. Vähitellen Juho sai kauppiaan
varauksettoman luottamuksen ja omia havaintoja hän oli myös alkanut tehdä
kaupankäynnistä itsekseen. Nyt Juho alkoi suunnitella siirtymistä suurempaan
kauppaan kauppiaan apuriksi ja keväällä 1875 hän toteutti suunnitelmansa, kun
hän siirtyi kauppias Karmasinin palvelukseen 24-vuotiaana puukhollarina.
Kauppias
Karmasin oli umpivenäläinen ja hän oli nähnyt Juhon taidot jo Kanninin puodissa
pyytäen Juho Lallukan seuraavaksi omaan kauppaansa, joka sijaitsi kaupungin
vilkkaimmassa korttelissa ja oli muutenkin edistyksellisempi tavaravalikoimallaan
ja asiakaspalvelullaan. Juho Lallukka pääsikin täällä heti tiskimiesten
pomoksi, mutta hänen täytyi olla koko ajan varovainen omissa mielipiteissään ja
varsinkin niiden esittämisessä julkisesti. Juho teki myös tarkkoja havaintoja
kauppiaan toiminasta ja otti niistä vaarin tulevaisuutta silmälläpitäen. Elämäänsä
hän vietti ilmeisen kurinalaisesti asuen puotikammarissa. Pian 25 vuotta
täytettyään Juho oli jo saanut niin kovan luottamuksen kauppiaalta, että hän
sai hoitaa kauppiaan asioita Viipurissa. Pietariin häntä ei päästetty, mutta
Viipurin matkoilla lähinnä ostotehtävät lisääntyivät taitojen kehittyessä.
Kauppias itse kyllä vietti aikaansa Pietarissa ja joskus nämä liikematkat
tahtoivat vähän venyäkin juhlinnan vuoksi.
Jo 1870-luvun
alkupuolella kauppiaita oli Viipurissa viitisenkymmentä ja kauppa kävi
vilkkaanakin osin tukkukaupan ja Pietarin vaikutuksesta, vaikka suomalaisia
kauppiaita ei vielä joukossa olutkaan. Viipurin tunnettuja tukkukauppoja olivat
Hackman & Co, Paul Wahl & Co, Keldan ja Heyno, Alftanien kauppahuone,
Rosenius & Sesemann, Feodor Sergejeffin tukkukauppa ja Starckjohann - tukkukauppa
oli siis joko ruotsalaisten, saksalaisten tai venäläisten käsissä. Kaupunkiin
oli jo 1840-luvulta lähtien yritetty perustaa suomalaista koulua, mutta Adam
Wilke sen sitten omilla varoillaan perusti ja vuonna 1872 koulun opettajaksi ja
rehtoriksi tuli J. H. Erkko.
Kirjailija J. H. Erkko.
Sangen pian
oltiin taas siinä vaiheessa, että Juho Lallukka oli saanut kokemuksia
kartutettua lisää ja turhautuminen alkoi hiipiä elämään. Hän oli kuitenkin jo
päättänyt kauppiaaksi ryhtyvänsä, mutta ennen sitä hän halusi avioitua. Vuonna
1877 hän oli ihastunut kruununvoudin tyttöön Käkisalmella ja rohkaistui
itsepäisesti tyttären kättä pyytää voudilta. Tytön isä ei nähnyt avioliitolle
minkäänlaisia mahdollisuuksia; pienviljelijän poika, joka osasi vain punnita ja
mitata tavaraa sekä ostaa ja myydä ei kelvannut säätyeron rikkojaksi. Juho oli
nyt nöyryytetty asiassaan ja siksi hän sanoi itsensä ylös kauppiaan
palveluksesta - ilmoittaen ryhtyvänsä maakauppiaaksi - tammikuussa 1878.
Lallukan aittakauppa Räisälän Siirlahden kylässä.
Juho Lallukka
palasi nyt takaisin Räisälään säästöjensä kanssa ja sai 29.12.1877
kunnallislautakunnalta oikeuden pitää kauppaa kestikievaritalon omistaja Heikki
Jääskeläisen maalla Räisälän Siirlahden kylässä. Samana vuonna myös tilallinen
Ivan Kuismin ja lautamies Tuomas Puputti saivat lautakunnalta kauppaoikeudet. Juho
Lallukan kauppa oli vatimaton aittakauppa, josta tavara välitettiin ilman
suuria varastoja. Toiminnan miehenä Juho myös avioitui 24.2.1878 Jääskeläisen
kestikievarin, talollisen tytär Maria Jääskeläisen kanssa, joka tuolloin oli
20-vuotias. Kovin pitkäaikaiseksi ei nuoren maakauppiaspariskunnan oleskelu
Räisälässä muodostunut, sillä uudet suunnitelmat jo kangastivat ainakin Juhon
mielessä. Marian isä, Matti Jääskeläinen oli kuollut vuonna 1864 ja äiti,
Valpuri Suni, avioitui Heikki Tuomaanpoika Jääskeläisen kanssa, joka ei
kuitenkaan Matille samasta sukunimestä huolimatta olut mitään sukua. Maria kun
oli ainut tytär, hän peri osuuden tilasta ja Juho oli jenkan jatkona
avio-oikeuden oikeuttamana. Heikki Jääskeläinen ja Valpuri Suni ostivat Neitsytkallion
kylän n:o 1 tilaosan kauppias Juho ja Maria Lallukalta maaliskuussa 1879 2450
markalla ja muuttivat pois Räisälästä huhtikuussa samana vuonna sekä hakivat
porvarioikeudet Käkisalmeen. Juho sai Marian houkuteltua pois Räisälästä
lupaamalla tälle paluuta takaisin ja oikean tilan hankkimista sieltä, kunhan
ensin kaupankäynnillä olisi vaurastuttu.
Juho ja Maria Lallukka.
Kauppalupa
tarvittiin maistraatista ja hakemuksensa tueksi Juho Lallukka liitti
todistuksen luvunlaskusta ja kauppakirjeenvaihdon taitamisesta - todistuksen
vahvistivat Sortavalan kauppiaat Nikolai Lamberg ja Ivan Klimpujeff
allekirjoituksillaan. Juho Lallukka suomalaisena kauppiaana - joka tuohon
aikaan oli sangen uutta Kannaksella - osti kauppias Andrejeffin kaupan ja
varaston kaupungin laidalta ja koko kevään yhdessä vaimonsa kanssa laittoivat
puotia kuntoon. Kauppa aukesi asiakkaille juhannuksen alla vuonna 1879. Kilpailijoina
Lallukan kaupalle oli naapurissa kauppias Bojarinoff ja vastapäätä kauppias
Artemjeff ja muut kaupat sijaitsivat etupäässä kaupungin keskustan
liikekeskuksessa muutaman korttelin päässä. Koko Käkisalmella kauppiaita oli
tuohon aikaan vajaat parisenkymmentä.
Kaupankäynti
lähti Lallukoilla Käkisalmessa laadukkaasti käyntiin; Lallukat olivat
järjestäneet uuden sekatavarakauppansa ennakkoluulottomasti uusiksi ja monet
suomalaiset asiakkaat olivat jo entuudestaan Juholle tuttuja. Juho palveli
tiskin takana aina kun se vain oli mahdollista ja apujoukkoina Lallukoilla
olivat Martti Lallukka (Juhon veli) sekä kauppakirjurit Petteri Ijäs ja Johan
Enckell. Hankintamatkat kohdistuivat aluksi Viipuriin ja myöhemmin myös
Pietariin. Samana vuonna (1879) perustettiin Käkisalmen kauppiasyhdistys
ajamaan kauppiaiden "yhteisen hyvän edistämistä" ja sitä olivat
perustamassa kauppiaat M. Karmasin, W. Aleksandroff, D. Bojarinoff, J.
Hirvonen, A. Lisitzin, I. Ivanov ja Juho Lallukka. Suomessa lakkautettiin
ammattikunnat vuoden 1868 lainmuutoksella ja vuonna 1879 annettu asetus
elinkeinovapaudesta Suomessa. 1880-luvun puoliväliin tultaessa Lallukan puoti
oli Käkisalmessa keskikokoinen ja jo muutaman vuoden päästä kaupungin suurin
kauppa. Kauppiaista ainakin Karmasin ja Kannin lopettivat ja uusina ilmestyi
lisää suomalaisia kauppiaita, kuten Puolakka, Hämäläiset, Hirvonen ja
Kuivalainen. 1880-luvulla myös väestön ostovoima lisääntyi varallisuuden
lisääntyessä ja Lallukka laajensi Käkisalmessa liiketoimintaansa.
Vuonna 1881
Juho Lallukka anoi ja sai hyväksynnän maistraatilta myydä "ulkomaan
alkoholijuomia" kaupassaan. Pian ilmestyi Laatokka-lehdessä Lallukan
mainoksia hienoista punsseista, konjakeista ja viineistä. Vuonna 1886
myönnettiin Juho Lallukalle lupa perustaa kutomotehdas, joka oli hänen
ensimmäinen teollisuusyrityksensä. Vuosi 1889 käynnisti Lallukan
kivennäisvesien valmistuksen; lupa myönnettiin vasta kun Juho sai hankittua
ammattitaitoisen henkilön vastaamaan tehtaan tuotteista. Molemmat tuotannot
olivat vielä melko vaatimattomia ja varsinainen liiketoiminnan
"kivijalka" oli edelleen kauppa. Vuonna 1880 perustettiin Käkisalmeen
Anniskelu- ja vähittäiskauppayhtiö, jonka ideana oli järjestää alkoholijuomien
anniskelu mahdollisimman pienellä väärinkäytöllä ja tapainturmeluksetta. Yhtiö
perusti kaupunkiin vähittäismyyntiliikkeen ja tarvittavan märän
ravintolahuoneita. Anniskeluosakeyhtiön lisäksi ainoastaan kahdella kauppiaalla
oli tuolloin lupa myydä alkoholia kaupungissa ja toinen näistä oli Lallukka.
Pian oli siirtyvä koko anniskeluoikeus em. yhtiölle ja tämän yhtiön
hallitukseen valittiin myös Juho Lallukka. Yhtiön tarkoitus ei ollut hyötyä
taloudellisesti ja voitonjakoa valvoi maistraatti. Juho Lallukan tekemän
ehdotuksen mukaisesti voittovarat jaettiin useimmiten paikallisen kirjaston
hyväksi.
Kaupunkikuntia
koskeva uusi kunnallisasetus astui voimaan vuonna 1873 ja sen mukaan yli 2000
asukkaan kaupunkeihin asetettiin kaupunginvaltuustot pakollisiksi.
Toimeenpanevaksi elimeksi määrättiin rahatoimikamari. Tämä uuden asetuksen
mukainen järjestelmä otettiin Käkisalmessa käyttöön vuonna 1876. Pormestari
Stenius oli vähän väliä erimieltä kaupunginvaltuuston kanssa asioiden hoidosta
ja esti mielellään valtuuston päätösten toimeenpanon tai kieltäytyi
noudattamasta niitä. Juho Lallukka oli tarjoutunut kunnan luottamustehtäviin jo
1880-luvun alussa, mutta vasta vuonna 1886 hänen kannatuksensa oli niin
vakaata, että tuli valituksi valtuustoon.
Vuonna 1879 oli
Käkisalmeen alettu puuhata vapaaehtoista palokuntaa ja aloitteen teki
alkeiskoulun opettaja maisteri Johansson, jonka ajatus oli koota
kansalaispiirejä yhdistävää harrastusta. Vapaapalokunnan sääntöjen mukaan sillä
oli muitakin tehtäviä, kuin palon torjuminen. Yhtä tärkeää kuin palojen
sammuttaminen, oli "henkisen tulen sytyttäminen". VPK:n
tilaisuuksissa otettiin ajan kysymyksiin kantaa ja raittiusaatteen hengessä
näissä tilaisuuksissa kiellettiin alkoholin käyttö. Vuonna 1881 VPK:n
toimintaan kerättiin varoja - maistraatti valvoi keräystä - ja lahjoittajia oli
104, joista ensimmäisen lahjoituksen teki kauppias Juho Lallukka. Saman vuoden
alussa perustettiin VPK:n toimihenkilöiden toimesta kirjasto Käkisalmeen. Lallukka
oli VPK:n toiminnassa mukana aktiivisesti antaen mm. talostaan tilat
tarvittaviin kokouksiin ja alkuun varsin vaatimattomalle kalustolle varaston.
Myöhemmin palokunta siirtyi kansakoulun yhteyteen ja koulu antoi katon myös
kunnan kirjastolle ja lukusalille. Vuodesta 1883 lähtien Juho Lallukka toimi
palokunnan kirjastonhoitajana ja vuonna 1888 kirjasto muuttui kaupungin
Suomalaiseksi lainakirjastoksi, jota edelleen hoiti Lallukka 30 markan
korvausta vastaan vuodessa. Käkisalmen VPK:n puitteissa toimi myös vireä
näytelmäosasto, mutta Juho Lallukka ennätti muiden toimien ohessa vuosina
1886-88 johtaa vapaapalokuntaa puheenjohtajana.
Juho Lallukka
toimi muiden toimiensa ohessa vuonna 1882 Sortavalassa perustetun Laatokka-sanomalehden
avustajana ja Käkisalmen asiantuntijana. Laatokan perustivat Sortavalan
seminaarin lehtorit alueensa suomalaiseksi lehdeksi. Laatokka-lehden
ensimmäisenä päätoimittajana toimi Kaarlo Suomalainen. Ainakin vuodesta 1885
lähtien Lallukka kirjoitti nimimerkillä J. L. lehteen kunnallisasioista, VPK:n
toiminnasta, Vuoksen kanavasta sekä kaupan kysymyksistä seutukunnassa. Hieman
myöhemmin hän käytti nimimerkkiä Juho L., kunnes lopulta alkoi käyttää omaa
nimeään, Juho Lallukkaa, kirjoituksissaan. Lallukan kirjoitukset ilmestyivät
lehden palstalla, jolla käsiteltiin eri pitäjien tapahtumia ja Lallukka otsikoi
kirjoituksensa: "Kirjeitä Käkisalmesta".
Käkisalmen
kaupunginvaltuustossa Juho Lallukka valittiin lainakirjaston johtokuntaan ja
kaupungin rahavaraintarkastajaksi sekä terveydenhoitolautakuntaan jäseneksi.
Lallukka ehdotti Käkisalmella siirryttäväksi uuteen palkkaussäännöstöön, josta
hän oli saanut lukea lehdestä. Samoin Juho Lallukka ehdotti valtiolta
pyydettäväksi rahaa Vuoksen kanavoimiseksi, sillä joen pinta oli laskenut ja
satama-altaat madaltuneet vaikeuttaen liikennettä. Ehdotus ei kuitenkaan tässä
vaiheessa saanut tarvittavaa kannatusta. Koska satamat olivat tärkeitä, ehdotti
Juho Lallukka valtuustossa, että kaupungille pakkolunastettaisiin satama.
Tämäkin ehdotus tyrmättiin valtuustossa. Tämän jälkeen Lallukka ryhtyi ajamaan
pankkilaitoksen saamista Käkisalmeen:
"Kun Pietarissa velaksi osto on
helppoa notkuvat kauppiaiden hyllyt koristeltuina venäläisellä, ala-arvoisella
rihkamalla. Tärkeitä asioita puuttuu ja kansa uhraa varansa joutavaan.
Kotimaisilla tavaroilla kilpaileminen on korkean hinnan vuoksi mahdotonta
Venäjän ala-arvoisen rahan ja tavaran rinnalla. Siksi pitäisi valtuusmiesten
ryhtyä toimiin, jotta saisivat Suomen pankin osaston tänne. Se ratkaisisi kaikenlaisen
liiallisen koron kiskonnan. Päästäisiin 4 % korkoon ja elvytettäisiin
teollisuutta ja kauppaliikettä. Liikemies ei olisi toisen velkojana vaan voisi
ostaa vapaasti mistä haluaisi. Jo Suomen ja Venäjän rahan vaihto on takeena
kannattavuudesta. Käkisalmen kauppa-ala ei suinkaan ole pieni sillä siihen
kuuluu Kurkijoki, Räisälä, Hiitola, Kaukoa, Pyhäjärvi, Sakkola ja osa Antreasta
ja Kirvusta. Pääoman puutteessa ei mitään mainittavaa kauppaa ole syntynyt.
Maanviljelijät ja karjanhoitajat tarvitsevat rahaa. Kun täällä ei ole
minkäänlaista pankin konttoria käytettävissä ei konttoria kiellettäne."
Juho
Lallukalla oli tässä ehdotuksessaan myös varmasti "oma lehmä ojassa",
vaikka samalla halusikin vilpittömästi koko alueen taloustilanteen kohentuvan.
Ehdotus pyrki helpottamaan varsinkin alueen kauppiaiden luotonsaantia ja kaupan
rahoitusta ja toteutuessaan se olisi vapauttanut paikalliset kauppiaat Pietarin
kauppahuoneiden luotonannosta ja mahdollistanut tavaroiden oston myös muilta
markkinoilta. Valtuusmiehet totesivat kylmäkiskoisesti, ettei uutta pankkia
kaupungissa tarvittu, sillä alueella toimi jo postisäästöpankki.
Vuonna 1887
Juho Lallukka valittiin kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi, kun tuomari
Berner jätti tehtävän. Lallukka yleensä valmisteli valtuuston asiat hyvin
huolellisesti; hänestä tuli myös museotoimikunnan jäsen, hän oli kaupungin
kirjaston rahastonhoitaja sekä kaupungin iltakoulun johtokunnan jäsen. Juho
Lallukasta tuli paikkakunnalla paitsi merkittävin kauppias myös huomattava
kansallismielinen edustaja. Lallukka piti yllä suoraa yhteyttä
valtakunnanpolitiikkaan, kun hän kirjeiden välityksellä kävi keskustelua
historiantutkija, filosofian tohtori, Tilastollisen päätoimiston johtaja ja
säätyvaltiopäivillä porvarissäädyn edustaja Karl Emil Ferdinand Ignatiuksen (s.
27.9.1837 Pori ja k. 11.9.1909 Helsinki) kanssa. Valtuuston puheenjohtajana
Lallukka ajoi monia hyviä hankkeita seudulle, vaikka läheskään kaikki aloitteet
eivät lähteneetkään häneltä itseltään. Mm. museota tuettiin, kaupungin kouluoloja
kohennettiin pyytämällä keisarilta lupa ottaa alkeiskouluun myös tyttöjä, sillä
koulussa oli vähän oppilaita ja Käkisalmessa ei ollut tyttökoulua ensinkään.
Vuonna 1889 Lallukka valittiin jälleen kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi
Käkisalmessa. Nyt Juho Lallukka ehdotti valtuustossa kaupunkiin hankittavaksi
petroleumivalaistusta, johon myös suostuttiin. Kauppias Lallukka sai myös
tehtäväkseen hankkia valaistuksessa tarvittava öljy. Vuonna 1890 - viimeisenä
vuotenaan Käkisalmessa - tuli Juho Lallukka viimeistä kertaa valituksi valtuuston
puheenjohtajaksi.
Suomen
maakauppiaiden ammattikunta alkoi muodostua 1860-luvulla ja 1880-luvulla
kauppiaiden verkosto levisi sekä alkoi muodostua jo paikallisia
kauppiasyhdistyksiä maamme eri puolille. 1870-luvun puolivälissä oli esitetty
jo ensimmäisen kerran kauppiaiden yhteisen kokouksen järjestämistä, mutta
vuonna 1881 oltiin tilanteessa, että ensimmäinen yleinen kauppiaskokous
järjestettiin Helsingissä. Tämän kokouksen tärkeimmät asiat olivat rautatie- ja
tullikysymykset ajankohtaisuuden vuoksi. Kahden vuoden perästä järjestettiin
Viipurissa vastaava kokoontuminen ja tässä kokouksessa Juho Lallukka edusti
Käkisalmen kauppiaita. Viipurin kokouksessa nousivat tärkeimmiksi
kokousasioiksi rajakaupan kysymykset - etenkin koskien Pietaria - sekä
kauppiaskunnan järjestäytyminen. Turun kokouksessa vuonna 1884 kauppias Juho
Lallukka alusti kanavakysymystä kokouskansalle. Näissä ensimmäisissä
kokouksissa kauppiaskunta keskittyi käsittelemään lähes ainoastaan ammatillisia
kysymyksiä, aatekysymysten jäädessä varjoon. Elokuussa 1886 kauppiaat
kokoontuivat Sortavalaan pitämään neuvoa. Näissä eri paikkakunnilla
järjestetyissä kauppiaskokouksissa 1880-luvun mittaan kauppiaat Juho Lallukka
ja Jaakko Häkli oppivat tuntemaan toisensa ja tämä asia oli johtava jälleen
uuteen seikkailuun Viipurissa.
Kauppias ja valtiopäivämies Jaakko Häkli.
Kurkijoella
syntyi pienviljelijän ainoana lapsena 6.10.1848 Jaakko Häkli; äiti oli myös
Kurkijoelta, Maria Paju. Jaakko aloitti koulunsa Viipurissa Wilken
suomenkielisessä koulussa, josta hän siirtyi Jyväskylään yläalkeiskouluun
vuonna 1863. Jyväskylässä Jaakon luokalla opiskelivat samaan aikaan myös Lauri
Kivekäs, Yrjö K. Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari. Jostakin tuntemattomasta
syystä Jaakko Häklin koulunkäynti keskeytyi Jyväskylässä vuonna 1867 ja hän
hankkiutui Suomen kaartin palvelukseen muutamaksi kuukaudeksi. Täältä hän
palasi takaisin Kurkijoelle ja alkoi maakauppiaaksi, jossa viihtyi 1870-luvun
lopulle asti. Muutaman vuoden Häkli harjoitti vielä puutavarakauppaa ja
laivanvarustusta, ennen kuin siirtyi valtiopäiville Kurkijoen edustajana vuonna
1882. Valtiopäivillä hän viihtyi vuoteen 1891 asti, jolloin Häkli vaihtoi
maisemaa Viipuriin kauppiaiden Juho Lallukan ja Vilhelm Paisheffin kanssa
tukkukauppaa perustamaan.
Vuoden 1882
valtiopäivillä talonpoikaissääty oli vielä melko yhtenäistä mielipiteiltään,
mutta sitten vuonna 1885 Jaakko Häkli liittyi Jonas Castrénin ryhmään osoittaen
omaksuneensa nuorsuomalaisuuden johtotähdekseen. Lyhyesti tiivistettynä Häklin
hellimät aatokset liittyivät suomalaisuuden lisäksi sivistykseen ja
tasa-arvoon. Kaikilla valtiopäivillä, missä Jaakko Häkli oli mukana, hänet
valittiin valtiovarainvaliokunnan jäseneksi. Häkli oli mukana ajamassa
suomenkielistä oppikoulua Viipuriin. Hän piti myös tärkeänä suomalaisen
kauppakoulun saamista Viipuriin. Häklin mielestä vain sivistys takasi pienen
kansan olemassaolon ja nämä mietelmät ovat jo Snellmanilta tuttuja. Vuoden 1888
valtiopäivillä Häkli esitti varojen myöntämistä eri puolille maatamme
lainakirjastojen perustamiseen. Vuoden 1885 valtiopäivillä nousi esille naisen
oikeus erota, jos puoliso alkoholinkäytön takia ei hallitse elämäänsä. Jaakko
Häkli puolusti naisten oikeuksia, mutta säädyssä voitti ajatus, ettei
avioliiton purkamattomuuden periaate voi järkkyä. Seuraavilla valtiopäivillä
taas käsiteltiin naisten oikeutta tietyin ehdoin hallita avioliitossa
omaisuuttaan; näissäkin asioissa Häkli oli tasa-arvon kannattaja.
Juho Lallukan
ja Jaakko Häklin yhteistyökuviot alkoivat selvästi Sortavalan kauppiaskokouksen
jälkimainingeissa ja niitä vauhdittivat mm. Karjalan ratahanke. Kaverukset
alkoivat suunnitella yhteistä tukkukauppaa jo vuoden 1888 valtiopäivien
jälkeen; Lallukka ja Häkli tapasivat kauppamatkalla Pietarissa, jossa yhteinen
hanke alkoi hahmottua. Nuorsuomalaiset perustivat Helsinkiin Päivälehden, jonka
päätoimittajaksi siirtyi Jyväskylästä Eero Erkko. Käkisalmeen taas perustettiin
Vuoksi-lehti nuorsuomalaisia näkemyksiä tukemaan ja osittain myös pormestari
Steniuksen ruotsalaishallintoa vastaan. Vuoksi-lehden ensimmäinen numero
ilmestyi 7.12.1889. Vuoksi kannatti melkeinpä kaikkia 1880-luvun uusia
aatevirtauksia. Lehden päätoimittajat olivat kirjakauppias Markus Lankinen (1889-1898)
sekä Pekka Komonen (1899-1901) ja kirjoituksiaan lehteen saivat ainakin J. H.
Erkko, Santeri Alkio, K. J. Ståhlberg ja Jonas Castrén. Juho Lallukka oli yksi
lehden taloudellisista tukijoista, mutta kirjoituksia hän ei joutanut omien
kiireidensä vuoksi lehteen laatia.
Viipuri
tunnetaan vanhastaan kauppapaikkakuntana; 1890-luvun alussa Viipurissa oleili
n. 20 000 asukasta (vuoteen 1900 mennessä väkiluku oli jo 36 000 asukkia) ja
Saimaan kanava - valmistui vuonna 1856 - oli ollut kaupankäynnin merkittävä
vilkastuttaja samoin kuin vuonna 1870 valmistuneella Pietarin radalla oli
kaupankäyntiin piristävä vaikutus. Kauppojen liikevaihto pääkaupunki
Helsingissä vuonna 1875 oli 58 miljoonaa markkaa, kun Viipurissa yllettiin
samaan aikaan 60 miljoonaan markkaan ja Turussa vain 20 miljoonaan markkaan. Autonomian
aikana Viipuri kehittyi länsimaisten lakien turvassa ja monikulttuurisuudesta
riippumatta kaupungissa kansalliset eikä uskonnolliset erot eivät näyttäytyneet
merkittävinä. Säätyläisistä näyttäisi vuoden 1870 tilaston mukaan enin osa
olevan saksalaisia, ruotsalaisia tai venäläisiä, mutta jo vuonna 1875
suomalaisten osuus väestöstä näytti olevan 55 prosenttia. Viipurin
ensimmäisessä kaupunginvaltuustossa vuonna 1875 oli kauppiaita 40 prosenttia. Kauppamarkkinat
ajautuivat 1870-luvun lopussa lamakauteen, kun sisämaan kaupungit vapautuivat
uuden elinkeinoasetuksen myötä rannikkokaupunkien ikeen alta ja haittaa
Viipurin kaupankäynnille muodosti myös vaatimattomat olot kaupungin satamassa.
Kaupankäynti Viipurista hajaantui yhä useampiin paikkakuntiin ja taantumaa
jatkui aina 1890-luvun alkuun asti. Vuonna 1894 valmistunut Karjalan rata
Sortavalan kautta Joensuuhun alkoi vilkastuttaa Viipuria kaupankin alueella.
Suomalaisia
kauppiaita (taksoitettu vähintään 2000 mk:n tuloista) oli Viipurissa vuonna
1875 ainoastaan yksi kauppias ja vuonna 1889 heitä oli kymmenen samassa
kaupungissa, mutta vuoteen 1900 tultaessa kaupungissa oli jo 175 suomalaista
kauppiasta, kutakuinkin puolet kaupungin kauppiaista. Ruotsalaisia ja
saksalaisia kauppiaita oli 93 ja loput 86 olivat venäläisiä kauppiaita, ja
edelleen suurimmat kauppaliikkeet olivat muiden kuin suomalaisten omistuksessa.
Viipurin läänissä maakauppiaita oli vuonna 1880 vain 347 kappaletta ja vuonna
1895 heitä oli 668, mutta vuonna 1900 jo 939. Tukkukauppaa käytiin Viipurista
myös muuallekin maahamme; heidän asiakkaitaan löytyi mm. Kuopion ja Mikkelin
lääneistä sekä Vaasan läänin itäosista. Viipurin, Mikkelin ja Kuopion lääneissä
oli maakauppoja 550 vuonna 1880 ja vuonna 1900 jo yli 1500. Kun maakauppa
tuuheni ja levisi entisestään, oli luonnollisesti markkinoilla tilaa myös
tukkukaupalle; tämän huomasi myös Juho Lallukka.
Kauppiaat
noutivat tavaransa tukkuliikkeistä joko hevoskärryllä tai rautateitse
kuljettamalla - kiskojen yleistyessä - sekä kesäaikaan vesiväyliä uittamalla.
Viipurissa kaupantekijät omistivat 374 erilaista alusta vuonna 1895 - enin osa
lotjia - joilla tavarat kulkivat avomerelläkin. Höyrylaivat yleistyivät myös
nopeasti ja vuonna 1900 oli 32 höyrylaivaa kymmenellä omistajalla Viipurissa,
joilla vietiin kotimaan tuotteita ulos sekä rahdattiin tuotteita pitkin Saimaan
kanavaa tarvitsijoille. Lupsakat karjalaiset olivat vilkkaita kaupankävijöitä.
Lallukka ja
Häkli kyselivät vankan kauppiasmoraalin perään ja heidän mielestään kauppiaiden
tuli palvella laajasti kansan syviä rivejä. Kustannusyhtiö Otava oli hiljan
perustettu ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki ahkerasti käännöksiä ulkomaisista
teoksista. Kotimaista luototusta helpottamaan perustettiin
Kansallis-Osake-Pankki, jonka edestä tekivät lujasti töitä mm. Lauri Kivekäs ja
August Hjelt. Pankki avasi ovensa 8.2.1890. Laajalla rintamalla alkoi nyt
suomalainen yrittäminen ja sen esitaistelijoita olivat esim. Lallukka, Häkli,
Kivekäs, Hjelt, Ignatius, E. G. Palmén ja Yrjö-Koskinen.
Juho Lallukka
myi kauppansa kauppias Kauhaselle 8 000 markalla, mutta asui vielä kotvan Käkisalmessa.
Lopulta Lallukat muuttivat pois Käkisalmesta elokuussa 1890. Uutta
tukkuliikettä Viipuriin suunniteltiin jo kovasti ja tässä vaiheessa Lallukka
teki myös kiertomatkan tutustuen ulkomaailman kaupankäyntiin. Pietarin kautta
hän matkusti Saksaan ja sieltä Tanskan ja Ruotsin kautta takaisin Suomeen.
Kesään mennessä 1891 tukkuliike Viipurissa alkoi olla valmis, vaikka Jaakko
Häkli olikin vielä valtiopäivillä. Uusi liike sijaitsi osoitteessa
Torkkelinkatu 8 ja samassa puutalossa sijaitsi myös kauppiaiden asunnot.
Liikkeen avajaisia vietettiin 13.8.1891. Kukin toiminimen osakas laittoi
alkupääomaan 148 000 markkaa ja työnjako oli selkeä: Juho Lallukka hoiti ostot,
Vilhelm Paischeff järjesti myyntipuolen ja Jaakko Häklille jäi tiedon jakaminen
uudesta suomalaisesta tukkuliikkeestä.
Kreikkalaiskatolinen
helsinkiläisen kauppiaan Vasili Grigorinpoika Paisevin poika, Vilhelm - joka
sukunimenään käytti Paischeff-muotoa - oli Juho Lallukkaa kymmenen vuotta
nuorempi. Hänet tunnettiin Viipurin kauppiaspiireissä, joskaan ei ehkä niin
hyvin kuin Häkli ja Lallukka. Hän oli uransa aloittanut kauppakirjanpitäjänä,
aivan kuten Lallukkakin. Vuodesta 1889 lähtien hän asui Viipurissa ja avioitui
samana vuonna Miina Milma Helanderin kanssa saaden Miinan kanssa kaikkiaan
neljä lasta. Ennen tukkuliikkeeseen siirtymistä Paischeff työskenteli
viipurilaisen kauppiaan Alftanin liikkeessä. Alftanin ajoilta Paischeffillä oli
tuntemusta Pietarin jauhokeskuksiin ja vastaperustetun tukkuliikkeen aiottuun
myyntialueeseen. Kannas ja Laatokka ympäristöineen oli liikkeelle hyvin
luontevaa toimintaympäristöä, mutta ostajia oli aina sisämaasta asti,
kaukaisimmat Rovaniemeltä.
Uusi
tukkuliike potkaistiin käyntiin laajalla tiedotuksella paikallisen sanomalehden
etusivulla. Juho Lallukka kartutti kiertomatkallaan tukkuliikkeen varaston.
Pietarista tuotettiin viljat ja jauhot sekä posliini-, fajanssi- ja
lasitavarat. Lyypekistä, Stettinistä ja Hampurista saapui siirtomaatavaraa.
Tukkurin täytyi antaa maakauppiaille melkoisesti luottoa; aivan yleistä oli
kolmen kuukauden luotot, mutta aina sekään ei piisannut. Tukkukauppiaat myös
neuvoivat asiakkainaan olevia maakauppiaita kaupankäynnissä. Uuden kansallisen
tukkuliikkeen edustajat alkoivat kiertää maata edistäen myyntiä kun taas vanhat
tukkuliikkeet luottivat paljon enemmän siihen, että ostajat kyllä noutavat tavarat
heidän liikkeistään. J. H. Erkon tiedetään myös näihin aikoihin
puhujamatkoillaan mainostaneen tätä uutta tukkuliikettä.
Suomalaiset
liikemiehet perustivat Viipurissa vuonna 1891 seuran omia etuja ajamaan.
Tammikuussa 1891 perustettiin Teollisuuden ja Liikkeenharjoittajien Seura
Pamaus, jonka juuret juontavat vuonna 1879 perustettuun Suomalaiseen seuraan.
Pamaus-seura sekä varsinkin samoihin aikoihin perustetut pankki- ja
vakuutuslaitokset sekä kustannusyhtiöt olivat osoituksena liikemiesten heräämisestä
asiassa. J. H. Erkko on voimakkaasti seuraa perustamassa. Seuran ensimmäiseen
johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi kultaseppä W. Porthan, sihteeriksi
lakitieteen kandidaatti K. A. Castrén ja jäseniksi kelloseppä J. E. Rynén,
räätälimestari, F. Räsänen, toimittaja M. Kurikka sekä varajäseniksi lehtori K.
A. Brander (myöhemmin Paloheimo) ja kauppias J. Häkli.
Seuran
säännöissä mainittiin, että seura ajoi suomalaisuuden asiaa. Virallisesti tämä
tapahtui keskustelua käymällä ja tekemällä ehdotuksia liike-elämän
edistämiseksi Itä-Suomessa, mutta käytännössä seuran tärkeimmäksi toiminnaksi
muodostui kiihkeä kunnallisvaalikamppailu suomen- ja ruotsinkielisten välillä
jo loppuvuodesta 1891. Lain mukaan äänioikeus oli sidoksissa kunnallisveroihin
ja vaikka alueliitostenkin jälkeen Viipurin asukkaiden enemmistö oli
suomalaisia, eivät he vaaleissa menestyneet ruotsalaisia vastaan. Näin ollen
ryhdyttiin ajamaan ensin verokynnyksen alentamista ja sitten pyrittiin
laajentamaan äänioikeutta yleiseksi ja yhtäläiseksi. Filosofian tohtori Julius
Anselm Lyly ja toimittaja Matti Kurikka olivat Pamaus-seuran innokkaita
suomalaisuustaistelijoita ja seuran ohjelmaan otettiin myös suomalaisten
koulujen perustaminen. Seura suunnitteli uusia kansalaisopistoja
perustettavaksi ja seuran oma huoneisto annettiin Etelä-Karjalan Nuorisoseuran
käyttöön. Seurassa harrastettiin myös vilkasta esitelmätoimintaa ja seuran
kysytyin esitelmöitsijä oli kauppias Jaakko Häkli, joka eteni seurassa ensin
varapuheenjohtajaksi ja myöhemmin puheenjohtajaksi.
Juho Lallukka
toimi seurassa aivan sen perustamisesta lähtien ja tämän seuran kautta hänelle
aukeni myös tie kunnallispolitiikkaan, nuorisoseuratoimintaan ja
kansansivistystyöhön. Lallukka toimi vuodet 1892-96 seuran sihteerinä,
varapuheenjohtajana vuoden 1902 ja puheenjohtajana siitä eteenpäin. Seura
tunnettiin erinomaisista iltamistaan ja vilkkaasta näytelmätoiminnastaan. Erkon
Aino-näytelmä sai ensiesityksen seuran näyttämöllä ja sen kustannukset
takasivat herrat Castrén, Häkli ja Lallukka.
Viipuriin
yritettiin perustaa työväenyhdistystä jo 1870-luvun lopussa ja vuonna 1886
yritettiin uudestaan. Erkko oli tässä kokouksessa puhumassa, mutta varsinainen
perustaminen lykkääntyi vielä parilla vuodella. Perustettu työväenyhdistys otti
järjestääkseen oppikursseja, piti lukusalia,
torvisoittokuntaa ja teatteriyhdistystä yllä ja perusti puhujaseuran. Pamaus-seuran
ja työväenyhdistyksen intressit kohtasivat monessa kohdin ja yhdistysten
johtohahmotkin alkoivat sekoittua. Työväenyhdistys oli hyvin epäpoliittinen ns.
wrightiläinen työväenyhdistys, vaikka sen johtokunnassa oli alusta asti myös
oikeita sosialisteja, kuten filosofian tohtori Nils Robert af Ursin.
Työväenyhdistykseen liittyi pian Pamaus-seurasta ensin toimittaja Matti Kurikka
ja kielikysymys nousi 1890-luvulla yhä enemmän pintaan, myös tukkukauppias
Jaakko Häkli valittiin työväenyhdistyksen varapuheenjohtajaksi vuonna 1892.
Häkli ehti hoitaa tätä tehtävää kuolemaansa eli vuoteen 1902 asti. Häklin
innostivat liittymään yhdistykseen suomalaisen väestön sivistystason ja
taloudellisen tilan kohentaminen sekä kansan oikeuksien puolustaminen.
Työväenyhdistyksen
puheenjohtajana toimi filosofian tohtori Julius Anselm Lyly, joka oli hyvin
innokas suomalaisuuden kannattaja ja hän istui myös Pamaus-seuran johtokunnassa
sekä toimi Viipurin Sanomien päätoimittajana. Yhdessä Lyly ja Häkli suuntaviitoittivat
työväenyhdistyksen aatteellisen toiminnan; asunto-olojen parantaminen, oman
toimitalon rakentaminen, näyttämötilojen hankkiminen yhdistykselle ja oppikurssien
järjestäminen. Pamaus ja työväenyhdistys tekivät saumatonta yhteistyötä
kunnallisvaaleissa; Lyly linjasi, että pelkkä suomen kielen osaaminen ei ollut
tarpeeksi, vaan tarvittiin kansallistunne, vapaus ja itsenäisyys. Hän
huomautti, että ruotsalaisilla olivat maan varat ja vauraudet ja heille
jaettiin tärkeimmät virat.
Tukkukauppias
Juho Lallukka valittiin työväenyhdistyksen puhujaseuran esimieheksi ja lopulta
myös työväenyhdistyksen johtokuntaan 1890-luvun lopulla. Vaikka Juho Lallukalla
oli jo verotukseen perustuva äänioikeus, hän oli kuitenkin aatoksissaan
vakaasti sitä mieltä, että kaikilla kunnon kansalaisilla pitäisi olla vain yksi
ääni vaaleissa. Toisaalta hän ei kannattanut vaatimusta - joka sellainenkin oli
esitetty vakavasti - jotta jokaisella pitäisi olla tietty kansalaissivistyksen
taso yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamiseksi. Lallukan mielestä
kansallismielisyys oli sivistystä tärkeämpää ja keinoja kaihtamatta tulisi
kunnallisvaaleihin saada yleinen ja yhtäläinen äänioikeus; näin näet
taattaisiin samalla suomalaisille voitto vaaleissa. Pamaus-seuran ja
työväenyhdistyksen poliittinen rintama asetti tukkukauppias Juho Lallukan
suomalaisten valtuustoehdokkaaksi ensimmäisen kerran vuonna 1893, mutta
tuolloin eivät suomalaiset vielä menestyneet vaaleissa. Seuraavan vuoden
vaaleissa kävi samoin ja Julius Anselm Lyly moitti katkerasti lehdessään
suomalaisia, kun nämä eivät olleet käyneet äänestämässä tarpeeksi.
Pamaus-seuran ja työväenyhdistyksen piiristä vuonna 1896 selviytyivät valtuustoon
Julius Anselm Lyly ja D. V. Åkerman. Juho Lallukka jatkoi edelleen terävöittäen
toimintaansa politiikassa ja tuli vuoden 1899 vaaleissa valituksi Viipurin
kaupunginvaltuustoon.
Pian uusi
tukkuliike huomasi tilojensa käyneen ahtaaksi ja vuoden 1892 alusta jo liike
etsi varastotiloja käyttöönsä. Kolmen vuoden kuluttua avaamisesta perusti
tukkuliike yhdessä kauppias Hallenbergin kanssa rinkelileipomon, jota
kilpailijat alkoivat heti koetella. Perustajat joutuivat vakuuttamaan leipomon
puhtautta ja työntekijöiden terveyden moitteettomuutta ja piirilääkäri Herman
Backman kirjoitti leipomon perustajille leipoman puhtaudesta ja terveysoloista
vielä todistuksenkin. Kolikkoinmäentieltä tukkuliike hankki samaan aikaan
leipomon kanssa omistukseensa vielä höyrymyllyn, jossa jauhoi aluksi viljaa
omiin tarpeisiin, mutta vuodesta 1893 lähtien myös kaikille tarvitsijoille. Tukkuliike
kävi myös sangen pian ahtaaksi ja vuonna 1896 se muuttikin KOP:n huoneistoon
Repolankadulle aivan Viipurin tavara-aseman kupeeseen.
Vuonna 1898
tukkuliike avasi uuden voinvälitysosaston, joka pyrki laajenemaan Viipurista
koko maata kattavaksi verkostoksi. Voin vienti Suomesta olikin kasvanut läpi
1890-luvun ja Viipurin lisäksi Hankoon tarvittiin myös tukkuliikkeelle
lähetysasema. Maakauppiaat hankkivat voit maaseuduilta keräysliikkeille ja
Jyväskylän Kankaan tehtailla teetetty voipaperi sulki sisälleen rasvat, jotka
laivat kuljettivat esim. Englantiin, Saksaan ja Venäjälle. Vasta myöhemmin
tämän voinvälityksen otti hoitaakseen Vienti-Osuusliike Valio. Voi oli
luontevaa välitettävää kauppahuoneelle, vaikka sen merkitys liikevaihdon
kannalta ei ollut kovin suurta. Sillä pidettiin yhteyksiä Länsi-Eurooppaan. Vuonna
1898 tukkuliikkeen liikevaihto ylsi n. 10 miljoonaan markkaan.
Vuosi 1898
toi mukanaan myös Suomalaisen Maanviljelyskauppaosakeyhtiön. Juho Lallukka
johti puhetta kaupan perustavassa kokouksessa ja Lallukka myös hallitsi
osakkeita eniten (255 kpl), joten hänet valittiin myös yhtiön johtokunnan
puheenjohtajaksi. Muut johtokunnan jäsenet olivat agronomi E. Pullinen,
kauppias J. Hallenberg, pankinjohtaja Georg Sidorow ja maaseudun edustajina
maanviljelijä E. Gröönroos sekä kauppiaat I. Snellgren ja E. Kontonen. Normaalin
liiketoiminnan mukaan tämä kauppa tietysti tuotti osakkaille voittoa, mutta
yhtenä tavoitteena oli myös lisätä kotimaista konekantaa maataloudessa.
Häyryn hovi.
Kauppias
Vilhelm Paischeff menehtyi kotonaan Häyryn hovissa vuonna 1899. Huonekalukaupoistaan
ja kuuluista hevosistaan tunnettu kauppias tunnettiin virkeäksi mieheksi, jonka
tukkukauppiastyötä jäivät jatkamaan Jaakko Häkli ja Juho Lallukka. Häkli ja
Lallukka ostivat Paischeffin leskeltä osuuden tukkukaupasta ja jatkoivat liiketoimintaa
tukkuliikkeen osakkaina kaksistaan 10.11.1899 eteenpäin.
Pamaus-seurassa
oli jo vuodesta 1891 lähtien keskusteltu vakavasti kansanopiston huutavasta
tarpeesta Kannakselle. Opiston tarkoitus oli tietysti maaseudun väestön
sivistysharrastuksen kasvattaminen ja samalla hanke ajoi myös poliittista
pyrkimystä; sivistystyö taistelisi ruotsalaisuutta vastaan. Viipurilainen
osakunta oli omalta osaltaan vihkiytynyt hankkeeseen; heidän kaikissa
tilaisuuksissa pidettiin asiaa näkyvästi esillä ja opiskelijat keräsivät varoja
opiston saamiseksi Karjalaan. Vuonna 1890 oli Säkkijärvellä perustettu
Kansanopiston Ystävät-niminen seura varojen keräämistä varten opistolle. Julius
Anselm Lyly kirjoitti näyttävästi Viipurin Sanomissa asiasta ja kirjoitus
herätti myötämieltä maakunnassa. Kiireellä perustettiin Viipurin Läänin
Kansaopistoseura vuonna 1892 viemään hanketta vauhdilla eteenpäin. Lylyn
lisäksi asian puolesta kiihkeitä kirjoituksia tekivät mm. kirjailija J. H.
Erkko ja toimittaja Matti Kurikka.
Lopulta
keväällä 1894 vietettiin Uudenkirkon Kanneljärvellä kansanopiston
perustamisjuhlaa ja väkeä saapui Viipurista saakka. Juhlapuheen piti pastori
Sarlin, joka lausui mm.: "Onneton on se kansa, joka hylkää maansa ja
jättää sen vieraiden haltuun. Tällainen kansa on menettänyt tärkeimmän elämisen
ehdon." Sarlinin lisäksi opiston johtokuntaan kuuluivat filosofian tohtori
Lyly, hovioikeuden asessori G. W. Homén, K. A. Castrén sekä kauppiaat T. Summa
ja J. Lallukka. Juho Lallukka toimi johtokunnan sihteerinä vuodesta 1893 lähtien
vuoteen 1899 ja rahastonhoitajana kuolemaansa asti. Ajan myötä opiston
toimintaa rahoitettiin Häkli, Lallukka ja Kumpp.-tukkuliikkeen varoista, sillä
opiston rahat oli pian käytetty. Lopulta Lallukka oli opiston suurimpia
tukijoita, sillä hän oli lainannut omaa rahaansa vuosisadan vaihteen alkuun
mennessä noin 20 000 markkaa opistolle - tämän summan hän tosin lahjoitti
sittemmin opistolle. Vuonna 1907 Käkisalmen seudulle alettiin hankkia uutta
kansaopistoa ja tässäkin projektissa Juho Lallukka oli mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti