Johannes
Brahmsin ensimmäinen sinfonia syntyi vuonna 1776 säveltäjän
ollessa jo 43-vuotias ja loputkin sinfoniat – kaikkiaan siis neljä
sinfoniaa - syntyivät yhdeksän vuoden sisään. Suuria
orkesteriteoksia Brahms synnytti hyvin kattavasti ja niiden joukossa
ovat mm. kaksi pianokonserttoa (nro 1 d-molli op 15 ja nro 2 B-duuri
op. 83), viulukonsertto D-duuri op 77, kaksoiskonsertto viululle ja
sellolle a-molli op. 102, Akateeminen juhla-alkusoitto sekä
Traaginen alkusoitto. Kaikki muistavat säveltäjän Saksankielisen
sielunmessun, jota soitetaan myös maailmalla hyvin paljon. Runsaasti
Brahms sävelsi varsinkin kamarimusiikkia ja teoksia soolopianolle
sekä kaikkiaan 200 liediä. Kamarimusiikin tunnetuinta osiota
edustavat esim. pianokvintetto (op. 34) ja klarinettikvintetto (op.
115). Pianokirjallisuuden helmiä ovat mm. kolmas pianosonaatti,
Händel- ja Paganini-variaatiot sekä rapsodiat. Rahaa hän teki
eniten ilmeisesti Unkarilaisilla tansseillaan, joista löytyy versiot
kahdelle pianolle ja orkesterille. Oopperan säveltämiseen eikä
sävelrunojen tekemiseen Brahms ei koskaan kajonnut!
Päästessään
ikeen alta saatuaan ensimmäisen sinfoniensa valmiiksi Brahms koki
mielialansa vapautuneeksi ja jopa hilpeäksi. Johannes Brahms käytti
aikaansa ensin säveltämällä melkoisen määrän liedejä ja
kohensi joukon aiemmin luonnostelemillaan sävellyksiä. Tämän ajan
liedejä ovat mm. Alte liebe, Geheimnis ja Lerchengesang, Salome sekä
Mädchenlieder-lauluja, joita Brahms sävelsi böömiläisiin ja
serbialaisiin runoihin.
Kesäkuusta
lähtien Brahms vietti aikaansa Kärntenissä; hyvin syrjäisessä ja
täysin maalaismaisemaisessa Pörtschachissa, jota hänelle oli
lämpimästi suositelleet wieniläiset ystävät, herrasväki
Kupelwieser. Johannes Brahms asui siellä Pörtschachin linnassa.
Itse Brahms kuvasi olojaan kirjeitse ystävälleen Faberille
seuraavasti: ”Voit kertoa asiasta yleisesti ottaen siten, että
täällä on imponoivaa. Sivumennen sanoen huomautan kuitenkin, että
minulla on kaksi pientä huonetta talonmiehen rakennuksessa. Minun
flyygelini ei mahtuisi ylös portaista ja puhkaisisi seinänkin. Tri
Kupelwieserillä on täällä onneksi huvila ja lyhyt flyygeli.
Toimme sen heti huoneeseeni, ja minun flyygelini siirrettiin
huvilaan.” Tohtori Kupelwieser oli Schubertin maalariystävän
poika, joka oli naimisissa hyvin monipuolisesti lahjakkaan naisen
kanssa ja tämä rouva teki Johannes Brahmsista tämän
Pörtschachissa oleillessa onnistuneen rintakuvan; rintakuva
pystytettiin sittemmin Pörtschachin linnan eteen. Linnaa isännöivät
herrasväki Leonstein.
Seuraavana
kesänä Brahms asui samalla paikkakunnalla kauppias Rapatzin luona
aivan järven rannalla ja hänellä oli täällä käytössään
neljä huonetta, joista hän kuitenkin käytti vain yhtä,
keskinmäistä. Ilmeisesti hän tällä järjestelyllä takasi
itselleen työrauhan ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Varhain
aamuisin Brahms kulki talolta polkua pitkin rannan uimakopille ja
suoritti aamu-uinnin, vaikka vielä tuohon aikaan se ei ollut kovin
yleistä eikä ainakaan suosittua harrastusta, kuten ei auringon
ottaminenkaan. Seutukunnalla viljeltiin maissia, hedelmiä ja
tietenkin viiniä ja arkeologiset kaivaukset ovat todistaneet, että
paikkakunnan kulttuuriin on voimakkaasti jättänyt jälkensä
roomalaisten kulttuuri. Brahms nautti suunnattomasti asuntonsa
ympärillä avautuvasta täysin luonnontilaisesta maisemasta;
vehreitä rotkoja, yksinäisiä metsiä ja läheiset sekä kaukaiset
vuorenhuiput, joista useat olivat lumen peitossa.
Näitä
suurenmoisia maisemia ja leutoja kesiään Pörtschachissa Johannes
Brahms muisteli usein mielessään myöhemminkin, sillä täällä
hän synnytti ainakin toisen sinfoniansa, ainoan viulukonserttonsa,
G-duurisonaatin viululle ja pianolle, paljon pianoteoksia ja liedejä
sekä kaksi motettia, esim. Warum ist das Licht gegeben den
Mühseligen (Miksi vaivaa näkeville on annettu valo). Monet ystävät
vierailivat Brahmsin luona ja olivat hänen seuranaan paikallisten
ohella Brahmsin aterioilla Werzerin majatalossa. Järven rannalla
ilta saattoi päättyä musiikkituokioon, jossa merkkihenkilöt
lauloivat Brahmsille moniäänisiä kärnteniläisiä kansanlauluja.
Franz Wüllnerin ja nuoren venäläisen säveltäjän Ivan Knorrin
keralla Brahms teki mielellään kävelymatkoja. Toisinaan Brahms
innostui käymään lähellä sijaitsevassa Tirolissa tai kapusi
Dobratschin huipulle.
Kustantaja
Simrockille Brahms kirjoitti kiusoitellen: ”Olin hiljattain pari
päivää Ampezzon laaksossa – suurenmoista!… täällä on liian
kaunista, mitä sitä pyhittää tapella pohjoissaksalaisten ja
sveitsiläisten kanssa? Vahinko, ettei ole olemassa itävaltalaisia
kustantajia. Ne olisivat taatusti ihastuttavaa väkeä!” Brahms
lähetti samalla äärimmäisen hermustuneena odottavalle Simrockille
ensimmäisen sinfoniansa nelikätisen pianoversionsa ja kirjasi: ”Ja
jos kaikki kapellimestarit pitäisivät kiinni siitä, että
sinfoniasta ei ole mihinkään, niin silloin nelikätiset sanoisivat,
että se on kaunis.”
Toisen
sinfoniansa Brahms on kirjoittanut Kärntnenissä kesäkuun
puolivälin jälkeen vuonna 1877 ja saattanut valmiiksi
Lichtenthalissa saman vuoden syyskuussa. Todennäköisesti Brahms oli
jo luonnostellut uutta sinfoniaansa aiemmin ja ainakin sinfonian
muodon hän oli lyönyt lukkoon jo etukäteen. Etelän oma vaikutus
kuuluu Brahmsin uudessa ja onnellisessa teoksessa D-duurissa;
Wörtherjärven maalaismaisema piirtyy tajuntaamme vihreän vehreänä
ja hyväntuulisen ystävällisenä, läpikuultavana ja
luonnonläheisenä. Brahms harrasti myös harhautusviestejä, joita
hän saattoi lähettää mm. kustantaja Simrockille vaikkapa näin
muotoillen: ”Uusi sinfonia on niin melankolinen, ettette tule
kestämään sitä. En ole vielä milloinkaan kirjoittanut mitään
niin surullista ja mollivoittoista. Partituuri pitäisi julkaista
surureunuksin.”
Kun
Johannes Brahms sai toisen sinfoniansa valmiiksi, hän otti ja soitti
sitä Clara Schumannille; Clara ihastui teokseen välittömästi ja
ounasteli teokselle valtaisaa yleisömenestystä. Melko pian eli
30.12.1877 teos sai kantaesityksensä Wienin Filharmonikkojen
konsertissa kapellimestari Hans Richterin johtaessa teoksen. Teos
otettiin heti hyvin vastaan ja teoksen kolmas osa jouduttiin yleisön
pyynnöstä jopa soittamaan uudelleen konsertissa.
Syyskuussa
1878 Hampurin Filharmoninen Seura juhli 50-vuotispäiviään ja
seuran kapellimestari Julius von Bernuth aneli sydämellisesti
Brahmsin päivien vieraaksi johtamaan toisen sinfoniansa Hampurissa.
”Te tiedätte, että Hampurista ei löytyisi ketään, joka ei
toivottaisi Teitä riemuiten tervetulleeksi kapellimestarina”,
kirjoitti von Bernuth Brahmsille. Brahms suhtautui tarjoukseen alkuun
nyreästi, mutta ystävät saivat hänen mielensä kääntymään ja
päivää ennen juhlien alkua hän matkasi Hampuriin johtamaan toisen
sinfoniansa. Brahms sai Hampurissa sankarin ja voittajan kohtelun.
Useat hänen ystävistään - joiden joukossa olivat mm. Clara,
Joachim vaimoineen, Grimm, Reinthaler, Reinecke, konserttimestari
Bargheer, Böie, Barth sekä tanskalainen säveltäjä Gade –
olivat saapuneet paikalle. Riemu lennähti kattoon teoksen päätyttyä
ja säveltäjäkapellimestari oli vähällä hukkua kukituksiin.
Hampurin
konsertissa Johannes Brahms kuiskasi ystävälleen Klaus Grothille:
”Filharmonisen seuran johtajan paikka miehitettiin kaksi kertaa
vieraalla miehellä ja minut sivuutettiin. Jos minut olisi valittu
oikeaan aikaan, minusta olisi tullut kunnollinen porvari, olisin
voinut mennä naimisiin ja elänyt niin kuin muutkin. Nyt minä olen
kulkuri.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti