keskiviikko 18. toukokuuta 2016



Johannes Brahmsin ensimmäinen sinfonia syntyi vuonna 1776 säveltäjän ollessa jo 43-vuotias ja loputkin sinfoniat – kaikkiaan siis neljä sinfoniaa - syntyivät yhdeksän vuoden sisään. Suuria orkesteriteoksia Brahms synnytti hyvin kattavasti ja niiden joukossa ovat mm. kaksi pianokonserttoa (nro 1 d-molli op 15 ja nro 2 B-duuri op. 83), viulukonsertto D-duuri op 77, kaksoiskonsertto viululle ja sellolle a-molli op. 102, Akateeminen juhla-alkusoitto sekä Traaginen alkusoitto. Kaikki muistavat säveltäjän Saksankielisen sielunmessun, jota soitetaan myös maailmalla hyvin paljon. Runsaasti Brahms sävelsi varsinkin kamarimusiikkia ja teoksia soolopianolle sekä kaikkiaan 200 liediä. Kamarimusiikin tunnetuinta osiota edustavat esim. pianokvintetto (op. 34) ja klarinettikvintetto (op. 115). Pianokirjallisuuden helmiä ovat mm. kolmas pianosonaatti, Händel- ja Paganini-variaatiot sekä rapsodiat. Rahaa hän teki eniten ilmeisesti Unkarilaisilla tansseillaan, joista löytyy versiot kahdelle pianolle ja orkesterille. Oopperan säveltämiseen eikä sävelrunojen tekemiseen Brahms ei koskaan kajonnut!

Päästessään ikeen alta saatuaan ensimmäisen sinfoniensa valmiiksi Brahms koki mielialansa vapautuneeksi ja jopa hilpeäksi. Johannes Brahms käytti aikaansa ensin säveltämällä melkoisen määrän liedejä ja kohensi joukon aiemmin luonnostelemillaan sävellyksiä. Tämän ajan liedejä ovat mm. Alte liebe, Geheimnis ja Lerchengesang, Salome sekä Mädchenlieder-lauluja, joita Brahms sävelsi böömiläisiin ja serbialaisiin runoihin.

Kesäkuusta lähtien Brahms vietti aikaansa Kärntenissä; hyvin syrjäisessä ja täysin maalaismaisemaisessa Pörtschachissa, jota hänelle oli lämpimästi suositelleet wieniläiset ystävät, herrasväki Kupelwieser. Johannes Brahms asui siellä Pörtschachin linnassa. Itse Brahms kuvasi olojaan kirjeitse ystävälleen Faberille seuraavasti: ”Voit kertoa asiasta yleisesti ottaen siten, että täällä on imponoivaa. Sivumennen sanoen huomautan kuitenkin, että minulla on kaksi pientä huonetta talonmiehen rakennuksessa. Minun flyygelini ei mahtuisi ylös portaista ja puhkaisisi seinänkin. Tri Kupelwieserillä on täällä onneksi huvila ja lyhyt flyygeli. Toimme sen heti huoneeseeni, ja minun flyygelini siirrettiin huvilaan.” Tohtori Kupelwieser oli Schubertin maalariystävän poika, joka oli naimisissa hyvin monipuolisesti lahjakkaan naisen kanssa ja tämä rouva teki Johannes Brahmsista tämän Pörtschachissa oleillessa onnistuneen rintakuvan; rintakuva pystytettiin sittemmin Pörtschachin linnan eteen. Linnaa isännöivät herrasväki Leonstein.

Seuraavana kesänä Brahms asui samalla paikkakunnalla kauppias Rapatzin luona aivan järven rannalla ja hänellä oli täällä käytössään neljä huonetta, joista hän kuitenkin käytti vain yhtä, keskinmäistä. Ilmeisesti hän tällä järjestelyllä takasi itselleen työrauhan ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Varhain aamuisin Brahms kulki talolta polkua pitkin rannan uimakopille ja suoritti aamu-uinnin, vaikka vielä tuohon aikaan se ei ollut kovin yleistä eikä ainakaan suosittua harrastusta, kuten ei auringon ottaminenkaan. Seutukunnalla viljeltiin maissia, hedelmiä ja tietenkin viiniä ja arkeologiset kaivaukset ovat todistaneet, että paikkakunnan kulttuuriin on voimakkaasti jättänyt jälkensä roomalaisten kulttuuri. Brahms nautti suunnattomasti asuntonsa ympärillä avautuvasta täysin luonnontilaisesta maisemasta; vehreitä rotkoja, yksinäisiä metsiä ja läheiset sekä kaukaiset vuorenhuiput, joista useat olivat lumen peitossa.

Näitä suurenmoisia maisemia ja leutoja kesiään Pörtschachissa Johannes Brahms muisteli usein mielessään myöhemminkin, sillä täällä hän synnytti ainakin toisen sinfoniansa, ainoan viulukonserttonsa, G-duurisonaatin viululle ja pianolle, paljon pianoteoksia ja liedejä sekä kaksi motettia, esim. Warum ist das Licht gegeben den Mühseligen (Miksi vaivaa näkeville on annettu valo). Monet ystävät vierailivat Brahmsin luona ja olivat hänen seuranaan paikallisten ohella Brahmsin aterioilla Werzerin majatalossa. Järven rannalla ilta saattoi päättyä musiikkituokioon, jossa merkkihenkilöt lauloivat Brahmsille moniäänisiä kärnteniläisiä kansanlauluja. Franz Wüllnerin ja nuoren venäläisen säveltäjän Ivan Knorrin keralla Brahms teki mielellään kävelymatkoja. Toisinaan Brahms innostui käymään lähellä sijaitsevassa Tirolissa tai kapusi Dobratschin huipulle.

Kustantaja Simrockille Brahms kirjoitti kiusoitellen: ”Olin hiljattain pari päivää Ampezzon laaksossa – suurenmoista!… täällä on liian kaunista, mitä sitä pyhittää tapella pohjoissaksalaisten ja sveitsiläisten kanssa? Vahinko, ettei ole olemassa itävaltalaisia kustantajia. Ne olisivat taatusti ihastuttavaa väkeä!” Brahms lähetti samalla äärimmäisen hermustuneena odottavalle Simrockille ensimmäisen sinfoniansa nelikätisen pianoversionsa ja kirjasi: ”Ja jos kaikki kapellimestarit pitäisivät kiinni siitä, että sinfoniasta ei ole mihinkään, niin silloin nelikätiset sanoisivat, että se on kaunis.”

Toisen sinfoniansa Brahms on kirjoittanut Kärntnenissä kesäkuun puolivälin jälkeen vuonna 1877 ja saattanut valmiiksi Lichtenthalissa saman vuoden syyskuussa. Todennäköisesti Brahms oli jo luonnostellut uutta sinfoniaansa aiemmin ja ainakin sinfonian muodon hän oli lyönyt lukkoon jo etukäteen. Etelän oma vaikutus kuuluu Brahmsin uudessa ja onnellisessa teoksessa D-duurissa; Wörtherjärven maalaismaisema piirtyy tajuntaamme vihreän vehreänä ja hyväntuulisen ystävällisenä, läpikuultavana ja luonnonläheisenä. Brahms harrasti myös harhautusviestejä, joita hän saattoi lähettää mm. kustantaja Simrockille vaikkapa näin muotoillen: ”Uusi sinfonia on niin melankolinen, ettette tule kestämään sitä. En ole vielä milloinkaan kirjoittanut mitään niin surullista ja mollivoittoista. Partituuri pitäisi julkaista surureunuksin.”

Kun Johannes Brahms sai toisen sinfoniansa valmiiksi, hän otti ja soitti sitä Clara Schumannille; Clara ihastui teokseen välittömästi ja ounasteli teokselle valtaisaa yleisömenestystä. Melko pian eli 30.12.1877 teos sai kantaesityksensä Wienin Filharmonikkojen konsertissa kapellimestari Hans Richterin johtaessa teoksen. Teos otettiin heti hyvin vastaan ja teoksen kolmas osa jouduttiin yleisön pyynnöstä jopa soittamaan uudelleen konsertissa.


Syyskuussa 1878 Hampurin Filharmoninen Seura juhli 50-vuotispäiviään ja seuran kapellimestari Julius von Bernuth aneli sydämellisesti Brahmsin päivien vieraaksi johtamaan toisen sinfoniansa Hampurissa. ”Te tiedätte, että Hampurista ei löytyisi ketään, joka ei toivottaisi Teitä riemuiten tervetulleeksi kapellimestarina”, kirjoitti von Bernuth Brahmsille. Brahms suhtautui tarjoukseen alkuun nyreästi, mutta ystävät saivat hänen mielensä kääntymään ja päivää ennen juhlien alkua hän matkasi Hampuriin johtamaan toisen sinfoniansa. Brahms sai Hampurissa sankarin ja voittajan kohtelun. Useat hänen ystävistään - joiden joukossa olivat mm. Clara, Joachim vaimoineen, Grimm, Reinthaler, Reinecke, konserttimestari Bargheer, Böie, Barth sekä tanskalainen säveltäjä Gade – olivat saapuneet paikalle. Riemu lennähti kattoon teoksen päätyttyä ja säveltäjäkapellimestari oli vähällä hukkua kukituksiin.

Hampurin konsertissa Johannes Brahms kuiskasi ystävälleen Klaus Grothille: ”Filharmonisen seuran johtajan paikka miehitettiin kaksi kertaa vieraalla miehellä ja minut sivuutettiin. Jos minut olisi valittu oikeaan aikaan, minusta olisi tullut kunnollinen porvari, olisin voinut mennä naimisiin ja elänyt niin kuin muutkin. Nyt minä olen kulkuri.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti