Uskontohistorialliset tutkimuksensa Albert Schweitzer laati kirjalliseen muotoon monien työtehtäviensä ja musisointinsa lomassa, hän oli todella tehokas ajankäytössään. Vuonna 1901 Albert Schweitzer otti vastaan teologisen ylioppilaskodin väliaikaisen hoitajan toimen ja vuonna 1903 hänet nimitettiin tämän ylioppilaskodin johtajaksi. Tästä toimesta hän sai virka-asunnon ja 2 000 Saksan markkaa palkkaa vuodessa. Schweitzerin muistelmista saamme tuta hänen lasten parissa tekemästä opetustyöstä, mutta samaan aikaan hän teki myös teologista tutkimustyötä tehokkaasti ja antaumuksella. Pian hänelle tarjottiin myös henkilökohtaista dosentuuria teologisesta tiedekunnasta, jossa hän piti ensimmäiset luentonsa keväällä 1902; aiheensa oli Jeesuksen elämää koskeva tutkimuksen historia.

Albert Schweitzerin kiihkeimmät arvostelijat väittävät Schweitzerin näkemyksen olleen liian yksipuolinen ja ahdas. Osittain varmaan näinkin on, mutta samalla he joutuvat myöntämään Schweitzerin eläneen pieteetillä tämän yksipuolisen opetuksensa mukaisesti kristillistä, nöyrää ja laupiaan samarialaisen elämää esimerkillisesti jättäen monet kirkasotsaiset kirjanoppineet häpeään. Lainaanpa tähän suoraan Schweitzerin omia kirjoituksia:

”Kristinusko tarvitsi oppia tullakseen tietoiseksi itsestään. Vuosisatoja siihen oli kuulunut perinteellisenä totuutena rakkauden ja laupeuden käsky ilman, että sen mukaan olisi noustu orjuutta, noitavainoja, kidutuksia ja monia muita antiikin tai keskiajan epäinhimillisyyksiä vastaan. Vasta valistusajan aatteiden vaikutuksesta ryhdyttiin taisteluun inhimillisyyden puolesta. Tämän tulisi aina varoittaa opin yliarvioimisesta.”

”Sen vuoksi, että on pystynyt saamaan henkisessä ja eetillisessä suhteessa niin vähän aikaan, hairahtuu aikamme kristinusko siihen, että se kirkkona vahvistaa vuosi vuodelta ulkonaista asemaansa maailmassa. Tavallaan uudelleen maallistuen se pyrkii yhä voimakkaammalla ja yhtenäisemmällä järjestäytymisellä historialliseksi ja tosiasialliseksi mahtitekijäksi. Samassa määrässä kuin se tavoittelee maallista, se menettää henkistä valtaansa.”

”On tarpeen, että kristinuskon täyttää kokonaan Jeesuksen henki, ja että se tässä hengessä henkistyy sisäistymisen ja rakkauden eläväksi uskonnoksi, jollaiseksi se on tarkoitettu. Vain silloin se voi tulla ihmiskunnan henkisen elämän hapatukseksi.”

Albert Schweitzer perehtyi Bachin musiikkiin perusteellisesti.

Matkallaan Pariisissa Albert Schweitzer sai ystävältään Widorilta kuulla, että Johann Sebastian Bachista oli kyllä kirjoitettu ranskaksi useita elämänkertoja mutta ei yhtäkään kirjallista esitystä Bachin musiikin tuntemukseen tai esitykseen. Tämän vuoksi Albert Schweitzer kirjoitti vuonna 1905 455-sivuisen tutkielman Pariisin konservatorion oppilaille; kirjan nimi on ”J. S. Bach, le musicien –poéte”. Kirja on mainio esitys Bachin musiikin tulkintaan käsitellen mm. teknillisiä kysymyksiä, tempoja, sormien asentoja, kosketusta, urkujen käyttöä sekä orkestereiden kokoonpanoa ja niiden vahvuutta. Kun Bachin musiikkia soitetaan liian nopealla tempolla tai käytetään kaikki nykyaikaisten urkujen teknillisiä mahdollisuuksia hyväksi, on olemassa ilmeinen vaara, että syntyy mielenkiintoista musiikkia, jota Bach ei olisi tunnistanut omakseen. Bachin intensiivinen musiikki houkutteli soittajat yleensä liian nopeisiin tempoihin, jolloin musiikin arkkitehtoniset muodot tahattomasti rikkoutuivat. Kirjan ilmestyessä tällainen ”väärinsoitto” oli hyvin yleistä Ranskassa.

Albert Schweitzer itse kirjoitti: ”Kaiken, mitä sanallisessa tekstissä on, sen tunteenomaisen ja kuvallisen aineksen, hän tahtoo toistaa mahdollisimman elävästi ja selvästi musiikin keinoin. Ennen kaikkea hän pyrkii sävelkuluissaan tekstin kuvallisen aineksen ilmaisuun. Hän on enemmän sävelmaalari kuin sävelrunoilija… Jos teksti puhuu haihtuvasta tai laskeutuvasta sumusta, tuulen riehunnasta, meren aaltojen loiskunnasta, puusta putoavista lehdistä, kuolinkellojen kaiusta, määrätietoisesti astelevasta vakaasta uskovaisesta tai heikosta, joka horjuu tietään eteenpäin, ylpeästä joka alennetaan tai nöyrästä joka ylennetään, saatanan uhmasta tai enkeleistä, jotka leijuvat taivaan pilvien päällä, niin kaiken voi nähdä ja kuulla hänen musiikissaan.”

Albert Schweitzer analysoi säveltäjä Johann Sebastian Bachin sävellyksiä perusteellisesti ja osoitti mestarin musiikin arkkitehtonisuuden usein esimerkkeinään Bachin Brandenburgilaiset konsertot. Bachin kantaatit, passiot ja kaikki teksteihin pohjautuvat teokset vetoavat kuulijan tunteen lisäksi aisteihin ja mielikuvitukseen, kun taas mestarin preludit, fuugat ja konsertot ovat puhdasta, absoluuttista musiikkia parhaimmillaan. Kirjassa on kaunis luku, joka käsittelee Bachin omaa elämää ja hänen persoonallisuuttaan. Monia hänen luonnehdintojaan saisi hyvin sopimaan myös itse Albert Schweitzeriin sopiviksi kuvauksiksi; esille nousee kuvauksista mm. vaatimaton, rakastettava, oikeudenmukainen, arvokas ylhäisten seurassa, patriarkaalinen, vieraanvarainen, antelias, mutta toisaalta myös saita laskemaan.

Schweitzer tarinoi: ”Bach on taistellut porvarillisen toimeentulonsa, mutta ei taiteensa ja teostensa tunnustamisen puolesta… Hän ei ryhtynyt mihinkään tehdäkseen kantaattejaan ja passioitaan tunnetuiksi. Ei ole hänen ansiotaan, että ne sentään ovat joutuneet käsiimme… Hän oli ensimmäinen, joka ei tuntenut teostensa ajatonta arvoa… Hänen mittaamaton voimansa toimi olematta tietoinen itsestään, niin kuin luonnon voimat vaikuttavat.”

Johann Sebastian Bach suhtautui luomiseen kuin jumalanpalvelukseen ja hänellä oli lapsen usko. Musiikkipartituuriensa ylälaitaan Bach kirjoitti: S.D.G. (Soli Deo Gloria – Kunnia yksin Jumalalle) ja J.J. (Jesu Juva – Jeesus auta!) Pojalleen Friedemannille kirjoitettuihin ensimmäisiin pianokappaleisiin, jotka oli tarkoitettu pojalle harjoituskappaleiksi, hän kirjoitti: In Nomine Jesu. Bachissa oli nähtävillä kaksi hyvin erilaista persoonaa; porvarillinen, vaatimaton ja ammattiaan kuin käsityöläinen harjoittava mies, ja toisaalta jättimäisen, vulkaanin taiteellisen voiman omaama yhteishenki, joka ei tuntunut – eikä ainakaan näyttänyt – ymmärtävänsä taiteensa voimaa. Kuitenkin persoonia aina yhdisti yksi asia; usko.

Albert Schweitzer kuvaa Bachin viimeistä koraalifantasiaa ja sen syntyä näin: ”Synkässä, jo kuoleman varjostamassa huoneessa loi mestari tämän teoksen, joka hänenkin töidensä joukossa on ainutlaatuinen. Siinä ilmenevä kontrapunktin käsittely on niin täydellistä, etteivät mitkään kuvaukset voi antaa siitä käsitystä. Jokaista sävelkatkelmaa käsitellään fuugana, jossa teemojen palautus joka kerta tapahtuu vastateemana. Samalla etenee yleissointi niin luonnollisena, ettei toiselta riviltä lähtien huomaa enää taidokkuutta, vaan joutuu kokonaan sen hengen valtaan, joka puhuu tästä C-duuriharmoniasta. Maailman melu ei enää tunkeutunut peitettyjen ikkunoiden läpi. Kuolevaa mestaria ympäröi jo sfäärien harmonia. Sen vuoksi ei hänen musiikissaan kuulu enää laulua; rauhalliset kahdeksasosat liikkuvat jo inhimillisten intohimojen tuolla puolen. Kaiken yllä loistaa sana: kirkastuminen!”

Albert Schweitzer ja urut.

Kun tämä Albert Schweitzerin teos Bachin musiikista ilmestyi Ranskassa vuonna 1905, heräsi myös Saksassa valtava kiinnostus samasta teoksesta. Albert Schweitzer alkoi kääntää teostaan saksaksi, mutta huomasi kieltä vaihtaessaan ajattelevansa asioita erilailla. Hän päätti kirjoittaa kokonaan uuden teoksen saksankielellä ja kun teos oli valmis, se sisälsi 850 sivua. Helene Christall kuvaili Albert Schweitzerin urkujensoittoa seuraavasti: ”Kiiltäväksi kuluneelle urkurin penkille istuu Albert Schweitzer. Välillä hän taivuttaa mustan hiuspaljoutensa lähelle koskettimia, välillä katsoo suoraan eteensä, yli ympärillä olevan maailman maahan, jonka hän näki ja me vähäiset kuulijat saatoimme vain aavistaa. Syvät uurteet ilmestyivät hänen tuuheiden kulmakarvojensa väliin ja miltei demoninen voima uhosi hänen olemuksestaan. Hän oli kuin kallio, johon ikuisuus on kaivertanut merkkinsä, kuin ukkospilvi täynnä jylinää ja salamoita, kun – niin, kuin ihminen, joka on antanut itsensä ikuisuudelle, joka puolestaan on valinnut hänet maljakseen ja työkalukseen.”  

Professori Kurth Berliinistä taas kertoi Schweitzerin soitosta: ”Schweitzerin olemusta vastaa mielikuva valtavasta energiasta, joka on sekä henkistä että herooista käyttövoimaa. Mutta sille, joka näkee hänen istuvan urkupenkillä, muodostuu unohtumattomaksi elämykseksi, kun tämä mahtava, kiihkeä mies riisuu koulumestarin silmälasinsa ja surumielisesti koskettimien yli kumartuen muuttuu hetkessä vaatimattomaksi, tanakaksi, menneitten aikojen urkurin perikuvaksi – suuren mestarin Bachin rakastavana, yksinkertaisena palvelijana.”

Albert Schweitzerin soittoa ehdittiin tallentaa myös äänilevyille ja niiltä saa vain kalpean aavistuksen mestarin taidoista.

Lukemattomilla konserttimatkoillaan Albert Schweitzerille muodostui tavaksi tutkia eri urkuja ja vertailla niiden sointia toisiinsa. Hän oli jo lapsesta oppinut perusteellisuuden, jolla hän syventyi työhönsä. Schweitzer tutki jo ennen konserttia soittamalla urkujen kuntoa sekä esityspaikan jälkikaikua. Aivan erityisesti häntä kiinnosti tutkia ja vertailla vanhoja urkuja uusiin, isoihin ja moderneihin urkuihin; Stuttgartissa hän huomasi näiden nykyaikaisten soitinten yleissoinnin täyteläisyyden, mutta niiden yksittäiset äänikerrat kadottivat erikoisluonnettaan ja voimaa niin, että kuulija ei enää erottanut niitä toisistaan. Schweitzer teki tästä sen johtopäätökset, että nykyaikaiset urut eivät yllä sointinsa vuoksi vanhojen tasolle. Nyt Albert Schweitzer hamusi itselleen vielä uuden tehtävän; hän alkoi taisteluun oikeiden urkujen puolesta innokkuudella, joka vei häneltä enemmän aikaa ja voimia mitä hän oli aluksi uskonut. Albert Schweitzer on itse tunnustanut: ”Työ ja levottomuus, jotka urkujen rakentamisen kanssa puuhaileminen minulle aiheutti, saivat minut joskus toivomaan, etten olisi siihen koskaan ryhtynyt. Se, etten siitä luopunut, johtui käsityksestäni, että taistelu oikeiden urkujen puolesta kuuluu osana taisteluun totuuden puolesta.”

Schweitzer arvosti vanhojen urkujen rakentajia käsityöläisinä.

Vuonna 1906 ilmestyi Albert Schweitzerin kirja: Saksalainen ja ranskalainen urkujenrakennustaito ja urkutaide. Siinä hän julistaa omien sanojensa mukaan oikeiden urkujen evankeliumia. No, miksi hän piti vanhoja urkuja parempina kuin uusia? Lähinnä sen vuoksi, että vanhat urut olivat läpeensä käsityötä, joita käsityöläiset pystyttivät vanhan perinteen pohjalta. Valmistajat tiesivät optimaaliset pillien suhteet, käyttivät työssään vain parasta tinaa ja puuta. Vanhemmissa soittimissa on huomattavasti enemmän huiluäänikertoja, jotka Schweitzerin mukaan ovat oikeiden urkujen perusta. Sähkön avulla urut saatiin helposti isommiksi, mutta paine pilleissä ei enää vapaudu tasaisesti. Jättiläisurkujen rakentamisesta Albert Schweitzer ei perustanut, vaan aivoitteli: ”Todella hyvien, korkeiden ja vapaasti soivien 70- tai 80-äänikertaisten urkujen ääni täyttää suurimmankin kirkkolaivan.”

Silbermann valmisti aikanaan uskomattoman hienoja urkuja.

Ensimmäiset urut, jotka Albert Schweitzer sai työllään pelastettua, olivat Silbermannin valmistavat urut Strassburgissa. Aina kun hän kuuli jossakin aiottavan purkaa vanhat urut, hän saapui paikalle yrittäen pelastaa urkuja jälkipolville. Ajan oloon hänen arvostuksensa kasvoi melkoisesti urkujen asiantuntijana ja hän sai paljon postia seurakuntien rovasteilta ja piispoilta, pormestareilta, urkureilta sekä urkujen rakentajilta. Aina hän ei kuitenkaan onnistunut tiukan vastustuksen vuoksi pelastaa vanhoja urkuja. Schweitzer kertoi mielellään myöhemmin hyvien ystäviensä sanoneen: ”Afrikassa hän pelastaa vanhoja neekereitä, Euroopassa vanhoja urkuja!”