Nuorisosäätiö (3. osa)
Nuorisosäätiön asukasvalitsijat nousivat järjestelmässä merkittäviksi vallankäyttäjiksi. Asuntosihteerit ottivat vastaan Nuorisosäätiön toimistossa asuntohakemuksia joko suoraan hakijoilta tai kuntien sosiaalitoimien kautta lähetettyinä. Sosiaalisuuden raja käytännössä kulki siinä, että Nuorisosäätiö tutki hakijoiden luottotiedot ja rankkasi varattomat pois asuntojonosta. Nuorisosäätiön asunnonsaannin ehtona oli samoin se, että asunnonhakija pystyi maksamaan yhden kuukauden vuokravakuuden. Asuntojen hakijoista tehtiin valmistelujen jälkeen ehdollepanolista. Vaikka hakijoiden asuntojono kokoajan kasvoi, onnistui kuitenkin aina joidenkin myös saada vapaita vuokra-asuntoja.
Nuorisosäätiön asuntososiaalinen toimikunta lopulta käsitteli sekä hyväksyi Nuorisosäätiön toimistosihteerien tekemän esityslistan hakijoista. Tähän toimikuntaan kuului 1990-luvun lopulla seitsemän jäsentä, kuitenkin siten, että toimikunnan jäsenistön enemmistö oli myös Nuorisosäätiön hallituksen jäseniä. Puheenjohtaja Matti Vanhasen johdolla mm. maaliskuussa 1998 asuntososiaalinen toimikunta aamulla kello 8.30 lähtien käsitteli läpi kuuden eri kiinteistöyhtiön asukastilanteen sekä valitsi uudet asukkaat vapautuneisiin vuokra-asuntoihin. Lisäksi toimikunta käsitteli ja hyväksyi kokouksessaan useita asunnonvaihtoja koskevia pyyntöjä. Vuokra-asunnon asukas oli vaikkapa muuttanut väliaikaisestikin toiselle paikkakunnalle ja hän siksi esitti toimikunnalle vuokra-asuntoon sijaista poissaolonsa ajaksi. Tällaisia asunnonvaihtoasioita yhdessä kokouksessa saattoi hyvin olla toistakymmentä kappaletta. Asuntososiaalisen toimikunnan jäsenille maksettiin luonnollisesti Nuorisosäätiössä käypä kokouspalkkio ja vuoden aikana vastaavia toimikunnan kokouksia oli toistakymmenta kappaletta.
Täysin mahdotonta on tietysti todentaa tätä asuntososiaalisen toimikunnan todellista työmäärää. Näyttäisi kuitenkin vahvasti siltä, että toimikunnassa päätökset tehtiin hyvin pitkälle Nuorisosäätiön toimistossa tehtyjen valmiiden asukaslistojen mukaisesti. Nuorisosäätiön alusta saakka oli ns. virallisen päätöksenteon väylän lisäksi olemassa myös epävirallisempi ohituskaista päättäjille. Syksyllä 1974 esimerkiksi Tampereella nuori opiskelija, tuleva poliitikko ja pappi, Timo Laaninen (s. 1.8.1954 Liperi) sai puhelinsoiton Helsingistä. Timo Laaniselta kysyttiin puhelimessa haluaisiko tämä alkaa Teiniliiton pääsihteeriksi. Syy tarjoukseen oli selvä: virka oli Keskustapuolueen läänitys. Timo Laanisen myönteistä päätöstä vauhditettiin vielä lupaamalla hänelle vuokra-asunto Nuorisosäätiöltä ohi virallisen asuntojonon. Timo Laamanen muisteli myöhemmin omissa muistelmissaan asiaa seuraavasti: ”Asuntokin järjestyi nopeasti Herttoniemen nuorisohotellista, jota pyöritti sittemmin surullista kuuluisuutta saavuttanut Nuorisosäätiö”.
Nuorisosäätiön ”omalle väelle” saattoi käydä niinkin, että vuokra-asunnonhakijaa onni suosi jo toisenkin kerran ja vielä suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Näin kävi Tuusulan Pekkolan alueen rivitalossa osoitteessa Swingipolku 2:ssa vapautuneen asunnon kanssa. Asuntoon muutti Nuorisosäätiön nuori ja tuore hallituksenjäsen, Antti Kaikkonen, ohi virallisen asuntojonon. Tuusulan kunta vielä suositteli kunnallisvaltuutettunsa hakemusta lämpimästi. Myös Nuorisosäätiön hallituksen varajäseneksi vuonna 1998 ja hyvin pian jäseneksi valittu sekä myöhemmin useiden Keskustapuolueen ministereiden erityisavustajana toiminut Satu Mäki-Lassila asui yhtä aikaan Helsingin Herttoniemen asuntohotellin vuokra-asunnossa.
Nuorisosäätiön asunnoissa asuvat asukkaat samoin huomasivat, kuinka joustavasti Nuorisosäätiö piti kiinni itselleen laatimista säännöistä. Vuokra-asukkailta alkoi tulla valituksia siitä, että nuorille ihmisille osoitetussa vuokratalossa asuukin keski-ikäistä ja vielä vanhempaa väkeä. Joku vanhempi asukas vielä kehui sillä, että hän oli Antti Kaikkosen kaveri ja sai sen vuoksi asua nuorille tarkoitetussa asunnossa. Säätiön asiamies, Jorma Heikkinen, vieläpä asiasta tiedusteltaessa oli asian myöntänyt olevan näin. Asiamies Heikkinen kertoi samalla olevansa vallitsevasta käytännöstä hyvin kiusaantunut, sillä Nuorisosäätiön hallituksen ei suinkaan ollut tarkoitus majoittaa vuokra-asuntoihin omia ystäviään. Eräskin asukas Nuorisosäätiön vuokra-asunnossa oli yli-ikäinen Antti Kaikkosen meklarituttava. Nuorisosäätiön asiamies Jorma Heikkinen sai vuonna 2013 käräjäoikeudessa vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen törkeästä lahjuksen antamisesta sekä luottamusaseman väärinkäytöstä.
Heti siitä lähtien, kun Nuorisosäätiöllä oli omia vuokra-asuntoja, oli myös säätiön hallitus jakanut asuntoja omille tuttavilleen ohi virallisen asuntojonon. Aulis Junes mainitsi tästä ristiriidasta sosiaali- ja puoluepolitiikan jaosta asukasvalinnan välillä aivan heti Nuorisohotellin valmistuttua. Junes otti yhteen vuoden 1972 eduskuntavaalien jälkeen Keskustapuolueen puoluetoimiston kanssa; Keskustan puoluetoimistosta painostettiin jatkuvasti asuttamaan vaaliavustajia ohi virallisen asukasjonon Nuorisohotelliin.
On varmasti vaikea nimetä hetkeä, jolloin Nuorisosäätiön moraali alkoi hölletä ja löyhentyä näissä etuoikeutettujen asunnonsaajien suosimisessa sekä säätiön rahankäytössä. Aivan aluksi – Nuorisosäätiöllä ei vielä tuolloin ollut paljoja varoja jaettavaksi – moraalikato koski kuitenkin juuri näitä asuntojonojen ohituksia. Vaikka Nuorisosäätiöllä oli olemassa omat säännöt, niitä rikottiin säätiössä sangen huolettomasti ja suuripiirteisesti sääntöjä soveltaen käytäntöön. Suomessa on pitkään ollut vallalla pinttynyt käsitys, että tällainen korruptoituminen sekä politiikan läpinäkymättömyys on pikemminkin vain maan tapa.
Kaikkein eniten kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja kaivattiin varsinkin Helsingissä ja sen ympäristökunnissa. Tärkeään vuokra-asunnon menekin kohdalla oli myös se, että asunto sijaitsi hyvien liikenneyhteyksien ääressä. Mitä pitemmälle 1990-lukua elettiin, sitä enemmän vuokra-asuntojen uudisrakentamisen painopiste kohdistui kuitenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolelle ja varsinkin Uudellemaalle. Nuorisosäätiö rakennutti uusia kerrostaloja Tuusulaan, Nurmijärvelle, Vihtiin, Keravalle, Järvenpäähän ja Nummelaan. Tämä kehitys tapahtui, kun vanhamaalaisliittolainen haave puhtaasta maaseutuasumisesta, desentralisaatiosta ja siltarumpupolitikoinnista haluttiin toteuttaa. Matti Vanhanen ja Antti Kaikkonen toimeliaina uusimaalaisina keskustapoliitikkoina ottivat vähitellen yliotteen Nuorisosäätiön hallituksessa.
Erityisesti Matti Vanhanen vannoutuneena nurmijärveläisenä hyvin mielellään esitteli tuolloin asuisideaaliksi juuri maaseutuidylliä vaalikirjoissaan. Senpä vuoksi Nuorisosäätiö rakennutti vuosina 1990-1999 pienempiin, etupäässä uusmaalaisiin kuntiin kaikkiaan 330 uutta vuokra-asuntoa, kun pääkaupunkiseudulle valmistui samaan aikaan säätiölle 306 asuntoa. Näiden lisäksi Nuorisosäätiö rakennutti vielä Tampereelle ja Lappeenrantaan yhteensä sata vuokra-asuntoa.
Vakiintunut maan tapa ja Nuorisosäätiön toimintatarkoituspykälän kanssa tyystin ristiriitainen politiikka alkoi melko nopeasti tuottaa säätiölle ongelmia. Nuorisosäätiön hallitus joutui mm. 10.6.1998 Orimattilan tapahtumien vuoksi kokouksessaan miettimään edessä olevaa tilannetta. Orimattilaan oli valmistautumassa 28 vuokra-asunnon talo, josta 11 vuokra-asuntoa oli edelleen vuokraamatta. Nuorisosäätiö päätti neuvotella siksi talohanketta rahoittaneen Raha-automaattiyhdistyksen kanssa siitä, voisiko nämä tyhjät vuokra-asunnot vuokrata muille kuin nuorisoasukkaille. Samanlaiseksi virheinvestoinniksi osoittautui myöhemmin myös vuonna 1997 Nastolaan valmistunut 26 vuokra-asunnon talo. Vuokrataloa käytettiin Nastolassa vuosien ajan tappiolla, kunnes talo kaupattiin vuonna 2008 Nastolan kunnan omistukseen, sillä vuokrataloon oli todella vaikea saada 18-30 -vuotiaita työssä käyviä nuorukaisia.
Oli aivan selvää, että pääkaupunkiseudun ulkopuolelle valmistuneisiin Nuorisosäätiön vuokrataloihin kaivattiin tehostettua markkinointia. Lehdistöä kutsuttiin harjannostajaisiin paikalle näyttävästi, kun vuonna 2004 Klaukkalan Myllärintielle valmistui Nuorisosäätiön kerrostalo. Nuorisosäätiön asiamies kirjoitti pääministerinä tuolloin jo olleelle Matti Vanhaselle pyytäen tätä myös paikalle puhujaksi. Asiamies perusteli pääministeri Matti Vanhaselle pyyntöään näin: ”Julkisuus on tarpeen erityisesti asuntojen markkinoinnin kannalta”. Matti Vanhanen osallistui luonnollisesti harjannostajaisiin omassa vaalipiirissään mielellään ja lehdistökin oli tyytyväistä saadessaan kirjoittaa pääministeri Vanhasesta.
Asuntosihteeri Virpi Siltanen raportoi Nuorisosäätiön hallitukselle lokakuussa 2000 Helsingin Puotilan Klaavuntornin asuntotilanteesta: Kohteessa oli vuokra-asuntoja 71 kappaletta, hakijoita vapaisiin asuntoihin oli noin 500 ja valituksi tuli 93 asukasta. Keväällä 2001 Nuorisosäätiön vuokra-asunnot olivat 24 kiinteistöosakeyhtiössä. Suurin osa näistä yhtiöistä oli pienillä paikkakunnilla, kuten Tuusula, Nurmijärvi, Järvenpää, Jokela, Kerava ja Nummela. Säätiön asuntoja oli eniten tietysti Helsingissä; yhteensä 855 vuoden 2001 lopulla, kun säätiön kaikkien asuntojen määrä oli yli 1 315.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti