torstai 21. heinäkuuta 2016


Kuvassa Albert viiden vuoden iässä.

”Elän ja toimin maailmassa yksilönä, joka haluaa tehdä ihmiset syvemmiksi ja paremmiksi ajattelun avulla.” Tämän tokaisun sanoja peri äidiltään intohimoisuuden ja isältään äkkipikaisuuden, mutta alkoi jo kymmenvuotiaana tarkkailla itseään kauhistuen omista riippuvuuksistaan ja pakotti sitten itsensä kärsivälliseksi. Vähän varttuneempana koululaisena tämä poika tupakoi, mutta ylioppilaana havaitsi sikareista ja piipusta tulleen hänelle intohimo, joten hän luopui harrastuksesta loppuelämänsä ajaksi.

Poika, josta tämä pieni tarinani kertoo, on kirkkoherra Ludwig Schweitzerin ja hänen vaimonsa, lähialueen kirkkoherran tyttären, Adele Schillingerin, toinen lapsi – Ludwig Philipp Albert Schweitzer. Albert syntyi 14.1.1875 silloin Saksaan kuuluneessa Elsassin Kayserbergissä. Perhe asettui pian Münsterin laakson Günsbachin pappilaan asumaan isän työ perässä jo Albertin ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Myös Albert Schweitzerin isän isä oli toiminut pappina. Täällä Albertin hiljainen ja lapsen ensimmäisinä ikävuosina sairaalloinen isä mm. harrasti mehiläistenhoitoa. Äiti taas oli hyvin elämäniloinen ja sydämellinen ihminen, joka pappilassa kestitsi päivittäin vieraita. Pappilassa poika nautti vapaudesta ja isä ei näyttäytynyt ankarana kasvattajana vaan pikemminkin ystävänä. Hän pääsi kirkon palvelusmenoihin mukaan jo kauan ennen, kun oppi lukemaan. Myös luontoon Albertille kasvoi erityinen suhtautuminen. Paljon myöhemmin Albert kertoi nuoruudestaan: ”Nuoruudessani kuulin aikuisten keskusteluja, joista mielestäni kuulsi sydäntä ahdistava kaiho. He pitivät nuoruutensa idealismia ja innostumiskykyä kallisarvoisina ominaisuuksina, jotka he olisivat halunneet säilyttää. Mutta samalla he pitivät niiden menettämistä eräänlaisena luonnonlakina. Silloin tunsin hätää siitä, että minunkin olisi kerran katsottava taaksepäin yhtä kaihoisasti. Päätin olla alistumatta tähän traagilliseen järkevöitymiseen. Sen, mitä lupasin miltei poikamaisessa uhmassa, olen yrittänyt pitää. Suuri salaisuus on osata kulkea elämänsä läpi kulumatta loppuun.”
Günsbachin kirkko.

Albert Schweitzer kuuli pikkupoikana kyläkoulun kuoron laulavan kaksiäänisesti, jolloin hänen oli tuettava itseään seinästä pysyäkseen pystyssä. Kuullessaan ensikerran torvimusiikkia, oli tajun menetys lähellä. Albert alkoi viisivuotiaana soittaa taffelipianoa ja kahdeksanvuotiaana hänet otti urkuoppilaaksi Mühlhausenissa nuori lahjakas urkuri, jolla oli ajoittain melkoisia vaikeuksia nuoren oppilaansa kanssa. Tämä urkuri lausui oppilaastaan: ”Albert Schweitzer on todellinen kiusankappale. Jos ihmisellä ei ole tunnetta, niin en minäkään voi sitä hänelle antaa.” Poika sisuuntui tästä urkurin arviosta ja harjoitteli viikon sinnikkäästi Sanatonta laulua, jonka tunnilla esitti täysin vapautuneesti opettajalleen. Albertilla oli lapsuudessa vaihe, jolloin hän oli ujo ja hänen oli vaikea ilmaista tunteitaan, ja  hän vain vaivoin yletti jaloillaan jalkioon. Yhdeksänvuotiaana Albert soitti uruilla jo ensimmäiset jumalanpalveluksensa. Münsterissä Albert kävi koulua lukuvuoden 1884-1885 kyläkoulussa ja jatkoi vuosina 1885-1893 lyseossa Mülhausenissa. Täällä hän pääsi urkuoppilaaksi Eugen Munchin ohjaukseen. Lyseon ajan Albert asui isänsä veljen, rehtorin perheen luona. Kuusitoistavuotiaana lukiolaisena Albert Schweitzer soitti uruilla julkisessa konsertissa Johannes Brahmsin Requiemin urkusäestyksen.

Alkuun koulu näytti olleen Albertille kuin leikkiä ja poika nähtiin usein hajamielisenä ja omissa unelmissaan. Lukion ensimmäinen todistus olikin sitten perheelle pettymys. Lukiossa hän onneksi kohtasi esikuvakseen opettajan, joka oli jokaisella oppitunnilleen valmistautunut erittäin huolellisesti. Kokemus sai Albertin häpeämään itseään, ja hän päätti kohentaa opiskeluaan opettajan tarjoamaa esimerkkiä seuraten. Tästä lähtien Albertin koulumenestys myös korjaantui ja se näkyi myös pojan todistuksissa. Tästä kokemuksesta Albert on myöhemmin lausunut: ”Syvä, pienimpiin seikkoihin ulottuva velvollisuudentunto on suuri kasvattava voima, joka saa aikaan sen, mitä mitkään puheet tai rangaistukset eivät voi tehdä. Häneltä olen saanut tämän opin, jota olen yrittänyt soveltaa käytäntöön toimiessani itse kasvattajana.”
Charles-Marie Widor (s. 21.2.1844 Lyon ja k. 12.3.1937 Pariisi).

Syksyllä 1893 Albert Schweitzer aloitti Pariisissa mestari Charles-Marie Widorin urkuoppilaana, mutta opiskeli samaan aikaan myös pianonsoittoa. Widoriin hänet tutustutti Albert Schweitzerin rehtori-setä. Heistä tuli Widorin kanssa elinikäiset ystävät. Widor keskittyi parantamaan Albert Schweitzerin soittotekniikkaa ja musiikin arkkitehtuurin ymmärtämystä. Lokakuussa 1893 hän kirjautui Strassburgin – nykyisin Ranskan Strasbourgin - yliopistoon opiskelemaan teologiaa ja filosofiaa sekä hieman myöhemmin myös musiikkitiedettä. Moni asia veti häntä tuolloin puoleensa; kirjat, taiteet ja julkinen elämä. Hän tutki vanhaa kirjallisuutta sekä oman aikansa kirjallisuutta, kuvataiteita sekä historiaa ja luonnontieteitä. Hän tutustui kaupungin arkkitehtuuriin, erityisesti kirkkoihin ja varsinkin kirkkojen urkuihin. Huhtikuussa 1894 hän astui vuodeksi asepalvelukseen.


Vuonna 1896 Albert Schweitzer teki elämänsä jatkon kannalta merkittävän päätöksen, kun hän päätti 30 vuotta täytettyään omistautua ihmisten välittömään palveluun. 23-vuotiaana vuonna 1898 Albert Schweitzer tapasi tuttaviensa häissä ensi kerran tulevan puolisonsa Helene Bresslaun. Toukokuun kuudes päivä 1898 Albert Schweitzer suoritti Strassburgissa teologisen tutkintonsa ja jatkoi saman vuoden syksyllä Pariisissa puolen vuoden ajan pianonsoiton opintoja konservatoriossa opettajinaan J. Philipp ja Marie Jaëll Trautman – Lisztin oppilas - ja urkujensoiton opintoja Charles-Marie Widorin kanssa. Widor ja Schweitzer olivat tuohon aikaan jo niin hyviä ystäviä, että Widor opetti Albert Schweitzeria täysin korvauksetta. Widor tunsi paremmin Bachin isot urkuteokset, mutta koraalisävelmät tuottivat hänelle vaikeuksia. Schweitzer opetti Widorille koraalien saksalaisia tekstejä, asia, josta Widor ei ollut aiemmin piitannut lainkaan.

Samaan aikaan hän kävi filosofian luennoilla Sorbonnen yliopistossa. Vuonna 1899 Albert Schweitzer suoritti sitten filosofian tohtorin tutkinnon Strassburgin yliopistossa aiheenaan Kantin uskonnonfilosofia. Aiheen väitöskirjaansa hän oli valinnut yhdessä opettajansa Theobald Zieglerin kanssa. Tutkimuksensa väitöskirjaa varten Albert Schweitzer teki yleensä yöaikaan ja päivät hän omisti musiikille ja seurustelulle. Täällä hän tutustui moniin tiedemiehiin ja taiteilijoihin. Näin selittyy osin Albert Schweitzerin monilahjakkuus; hän kykeni selviytymään monesta tehtävästä, sillä hänen unentarpeensa oli hämmästyttävän pieni. Saman vuoden lopulla hän otti hoitaakseen Strassburgin St. Nicolain seurakunnan papiston apulaisen sijaisuuden ja samaan aikaan saattoi loppuun teologista väitöskirjaansa erilaisista historiallisista ehtoolliskäsityksistä, joka julkaistiin seuraavana vuonna eli kesäkuussa 1900.
Strassburgin yliopisto.

Strassburgin vuosinaan Albert Schweitzer paitsi opiskeli, myös perehtyi Johann Sebastian Bachin musiikkiin perusteellisesti. Kaupungissa ei hänen mukaansa soitettu säveltäjämestarin musiikkia pinnallisen modernilla tavalla eikä liian nopeilla tempoilla. Albert Schweitzer vaatikin Bachin musiikkia soitettavan Bachin oman ja hänen aikansa hengen mukaisesti. Lukemattomat illat Schweitzer vietti pohtien ja keskustellen, miten jokin passio tai kantaatti olisi soitettava oikeaan tyyliin. Tässä kaupungissa hän kuuli myös Richard Wagnerin kaikki teokset, paitsi Parsifalin. Myöhemmin hän teki matkan myös Bayreuthin musiikkijuhlille.

Ennen filosofian tohtorintutkintoa Schweitzer vietti kesäkuukaudet lomaillen Berliinissä ja niitä kuukausia hän muisteli onnellisena aikana. Täällä hän sai tutustua ja kuunnella erinomaisia luentoja; varsinkin sellaisilta nimekkäiltä opettajilta kuin Harnack, Pfleiderer, Paulsen ja Simmel. Tällä matkallaan Albert Schweitzer tuli entistä rohkeammaksi ja uskalsi käydä keskusteluihin uusien ihmisten kanssa. Kaupungin uruista Albert Schweitzer ei kovasti perustanut, vaan arvosti korkeammalle Pariisin St. Sulpicen tai Notre Damen urkuja. Urkuritkin Pariisissa olivat hänen mielestään säilyttäneet saksalaisen perinteen paremmin, kuin Berliinin urkurit.
Pariisin Notre Dame.

Albert Schweitzer nousi väitöskirjoillaan niin kuuluisaksi, että sekä teologinen että filosofinen tiedekunta tarjosivat hänelle dosentuuria houkutellen häntä akateemiselle uralle. Albert Schweitzer päätti kuitenkin toisin ja lähti papiksi tässä vaiheessa. Nuorelle papinapulaiselle lankesi ennen muuta iltapäivä- ja lastenjumalanpalvelusten pitämistä, uskonnonopetuksen hoitoa sekä muita virkatehtäviä Strassburgissa.


Kevätlomansa Albert Schweitzer käytti jälleen Pariisissa kehittäen taitojaan ja keskittyen taiteilijan rooliinsa. Nyt hän oli jo siinä määrin rohkeampi ja kuuluisampi ihminen, että monet ovet avautuivat hänelle helposti ja hän tutustui merkittäviin henkilöihin, heidän joukossa mm. Henri Lichtenberger ja Romain Rolland. Pariisissa hän piti jo julkisia luentoja kirjallisista kysymyksistä ja filosofiasta. Pariisista hän teki myös matkan Bayreuthiin, jossa tutustui säveltäjä Richard Wagnerin puolisoon, Cosima Wagneriin. Cosima Wagner houkutteli Albert Schweitzerin esitelmöimään Bachin koraalialkusoitoista. Hän tutustui tässä yhteydessä myös Siegfried Wagneriin ja Richard Wagnerin vävyyn, Houston Stewart Chamberlainiin. 
   Cosima Wagner.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti