Vaikka kuningas Kustaa III kävi kaupunkimme perustamassa 1.10.1779, pysyi Tampere vielä melko pitkään pienenä paikkana. Vielä vuonna 1805 kaupungissamme lienee asunut noin nelisensataa asukasta, kun samaan aikaan Hämeenlinnassa oli asukkaita 1 689 ja Poria asuttivat 2 510 asukasta. Tampere oli siis kaupunkina maamme pienimpiä tuolloin. Kustaa III perusti kaupunkimme vapaakaupungiksi; ideana oli, että kaupunkiin pääsivät kaikki harjoittamaan omaa ammattiaan siitä riippumatta, oliko hänellä ammatistaan mestarinkirjaa tai oliko hänet hyväksytty ammattikuntansa jäseneksi. Porvarit – kaupungin täysivaltaiset jäsenet – muodostivat kuitenkin tuolloin kaupunkiemme tärkeimmän väestöryhmän ja kaupunkimme perustajilta jäi huomioimatta pari asiaa perustamiskiireissä. Useiden sukupolvien ajan olivat kaupunkioikeudet perustuneet vanhoihin käytänteisiin ja kaupungin sisäinen hallinto vaati myös tätä hoituakseen.

Alunperin tarkoituksena lienee ollut, että elinkeinovapaus olisi kaikilla kaupunkilaisillamme, mutta käytäntö oli jotain muuta. Porvari-nimike oli kaupungissamme käytössä aivan alusta lähtien ja osa kaupunkimme ammatinharjoittajista oli saapunut jostain toisaalta jo porvarioikeudet mukanaan, vaikka silloisen lain mukaan heidän olisi pitänyt luovuttaa porvarioikeudet kotikaupunkiinsa sieltä pois muuttaessaan. Porvaruuteen kuului tiettyjä velvoitteita; lain mukaan porvarit muodostivat yhteisön, jonka oli huolehdittava kaupungin järjestyksestä, kuluista ja kustannuksista. Ainakaan alkuvuosina tämäkään ei ollut kaupungissamme mikään ongelma, sillä vapaakaupunkimme oli peruskirjansa mukaisesti vapautettu kruunulle kannetuista rahaveroista ja kaupunkimme hallintoa ei käytännössä ollut kuormasta syömässä. Tarvittavat varat kerättiin markkinaveroilla ja tontinomistajatkin hoitivat omat katuosuutensa itsenäisesti.

Vuodelta 1734 peräisin oleva laki määräsi, että porvarioikeus oli anottava kaupungin maistraatilta. Oikeuden hakijan oli esitettävä kahden henkilön vahvistama takuu siitä, että hakija asuu vähintään kuusi vuotta kaupungissa ja toimissaan voimainsa mukaan vaalii kaupungin etua. No, Tampereella ei ollut omaa maistraattia, joten anomus piti meillä jättää maaherralle ja hakemuksen liitteeksi piti saada vanhempien porvaristoa edustavien kaupunginvanhempain suositus mukaan. Historiamme ensimmäinen porvarihakemus sai käsittelynsä kaupunginvanhimpain kokouksessa 16.12.1795, tällöin suositeltiin porvarioikeutta hattumaakari Matti Högbergille. Matti Högberg omisti kaupungissa oman tontin, tontti nro 62; hän sai porvarioikeuden ja joutui vannomaan porvarivalan.

Kaikki porvarioikeuden saajat joutuivat vannomaan porvarivalan, kansalaisvalan, joka vannottiin lailliselle esivallalle. Porvari vannoi uskollisuutta valtakunnan hallitsijalle sekä kaupunkinsa pormestarille ja raadille. Hän lupasi edesauttaa lakien toteutumista, luvattomilla tavaroilla ei saanut harrastaa kaupankäyntiä ja lisäksi hän oli velvollinen auttamaan omia kansalaisiaan kotimaassa ja ulkomailla. Aputyövoimaa tarvitessaan hänen piti työllistää syntyperäinen oman maan kansalainen ensisijaisesti ja jos hän joutuisi muuttamaan pois kotimaastaan, hän sitoutui luopumaan kuudesosasta omaisuudestaan jaettavaksi tasan kruunun ja kaupungin kesken. Porvarivalaa eivät voineet kaikki tehdä; kauppiaan porvarivala edellytti lain mukaan 12 vuoden oppipalveluaikaa, vaikka Tampereella käytännössä piisasi kyllä 6-8 vuotta palveluaikaa. Tämän lisäksi porvari joutui vielä vastaamaan kaupallisiin kysymyksiin. Käsityöläisiltä vaadittiin viiden vuoden kisälliaikaa sekä ammattitutkinto porvariksi pääsyyn. Ruokakauppiaalta eli höökarilta ei vaadittu mitään oppiaikoja ja muilta kaupungin asukkailta ei perustuskirjan mukaan vaadittu porvarivalaa.

Vuonna 1802 Tampereen sisäinen itsehallinto järjestyi; kaupunki sai pormestaria vastaavan järjestysmiehen ja myös porvarikysymystä jouduttiin tarkastelemaan tarkemmin. Ensimmäisessä järjestysmiehen vetämässä kokouksessa päätettiin, että porvariksi haluavan oli esitettävä taidoistaan oppitodistus kaupungin järjestysoikeudelle. Järjestysoikeus tiedustelisi sen jälkeen kahdelta kaupungin porvarilta uuden hakijan taidoista. Seuraavaksi hakijan tuli asettaa lain määräämät takuut ja maaherran hyväksynnän saatua vannottava porvarivala sekä maksettava kaupungille säädetyt porvarimaksut. Myöhemmin vielä samana vuonna maaherrankokous päätti hyväksyä porvaruushakemuksen vain silloin, jos pystytään todistamaan, että hakijasta on hyötyä kaupungin liike-elämälle ja hän suoriutuu säädetyistä maksu- ja rakennusvelvoitteista.

Vaikka Tampereella oli siis alkujaan yritetty välttää perustamiskirjan mukaan vapaakaupunkina vanhoja perinteitä, muodostui sangen pian kuitenkin kaupunkimme tavaksi vaalia vanhoja perinteitä porvarioikeuksien suhteen. Varsinkin käytäntö tiukentui, kun kaupungin talous vaati jatkossa enenevässä määrin varoja ja kaupungin täytyi huolehtia siitä, että kaikki porvarillista ammattia harjoittavat vastineeksi maksoivat elinkeino-oikeutta vastaavat vastikkeensa kaupungillemme.

Kaupunginvanvempainlaitos – periytyi jo 1600-luvulta – toimi lähinnä neuvoa-antavana elimenä, mutta 1870-luvun alusta lähtien kaupungin asioista oli vastuussa maistraatti pormestarin johdolla. Maistraatti hoiti sekä hallinnollista tehtävää etupäässä vahtien kaupungin taloutta että oikeustoimia kaupungin raastuvanoikeutena. Maistraatin päätehtävä oli kaupungin porvareiden ja kauppiaiden elinkeinoasiat ja niiden hoitaminen, sillä tuolloin vielä äänioikeus oli sidoksissa verotuloihin. Vuonna 1873 tuli voimaan uusi kunnallishallinto, joka tasoitti oikeuksia ja velvollisuuksia; veronmaksuvelvollisuus laajeni koskemaan kaikkia työtätekeviä. 1.1.1875 astui voimaan uusi asetus, jonka mukaan päätöksistä ja hallinnosta vastasi kaupunginvaltuusto. Tampereen ensimmäisessä valtuustossa oli 21 jäsentä ja valtuuston puheenjohtajaksi valittiin Otto Blåfield. Kaupunginvaltuuston alaisuudessa toimivat apueliminä raha-asian valiokunta ja alituinen valmisteluvaliokunta, jotka antoivat lausuntoja käsittelyä varten.

Äänioikeutettujen äänimäärä lisääntyi maksettujen verojen mukaan, mutta äänioikutta ei saanut jos työskenteli toisen isäntävallan alaisuudessa, kuten tehtaissa. Myöskään naimisissa olevat tai toisen isäntävallan alaisuudessa olevat naiset eivät saaneet äänestää; äänioikeus oli vain itsellisillä naisilla. Näin ollen siis suurin osa kaupunkilaisista oli ilman äänioikeutta.

Tämä jo vakiintunut järjestelmä porvarioikeuksista kesti voimassa aina vuoteen 1879, jolloin elinkeinovapauslaki säädettiin. Viimeksi vuonna 1874 Tampereella määrättiin uudet porvaritaksat maksuille, jonka mukaisesti kauppias maksoi porvarioikeudestaan 200 markkaa, työmies, laivuri tai ajuri 20 markkaa ja käsityöläinen 100 markkaa. Kauppiaan maksama porvarimaksu vastasi 167 miestyöpäivää verohintojen mukaan laskien. Tampereen viimeinen porvarihakemus hyväksyttiin Tampereen maistraatissa 10.11.1879, kun suutari August Salminen sai kaupungissamme porvarioikeudet ja velvoitettiin maksamaan porvaruusmaksuna 100 markkaa kaupungille.