tiistai 26. joulukuuta 2017


Cornelius Henry DeLamater

Yhdysvalloissa John Ericssonin vankin tukija ja henkilökohtainen ystävä oli Cornelius Henry DeLamater (s.30.8.1821 Rhinebeck, New York ja k. 2.2.1889 New York), joka toimi pitkään hänen liikekumppaninaankin. Heidän yhteistyö rakentui siten, että innovaatiot ja suunnitelmat laati John Ericsson ja tuotteet valmistettiin Cornelius H. DeLamaterin tehtaalla valmiiksi, jolloin DeLamerin huoleksi jäi mekaniikka sekä pääoman hankinta rahoitukseen. Cornelius H. DeLamater käytti vuosien saatossa merkittävän suuria summia ystävänsä ideoiden rahoituksiin. Saattoi joskus käydä myös niinkin päin, että DeLamater kaipasi tilapäistä rahoitusta, jolloin hän saattoi asiassaan kääntyä myös varoihin päässeen ystävänsä, John Ericssonin, puoleen. Cornelius H. DeLamater ihaili varauksetta ystävänsä neroutta ja kertoi sen myös eräälle ystävälleen kirjeessä näin: ”Ei kukaan ole koskaan älyävä yhtä selvään kuin minä, kuinka suuri hän on joka suhteessa ja minun käsitykseni mukaan kaikki se, mitä on hänen kiitoksekseen kirjoitettu, on vain hietajyvänen todelliseen kirjoittamattomaan historiaan verrattuna.”

John Ericssonin kiivas luonne alkoi koetella Cornelius H. DeLamaterin ystävyyttä varsinkin myöhemmällä iällä, vaikka he pysyivätkin elämänsä loppuun asti hyvinä ystävinä. Lamater poistui joskus Ericssonin kodista päättäen olla koskaan sinne palaamatta. John Ericssonin sihteeri, Taylor, alkoi sovitella miesten välejä, koska tiesi heidän ystävyytensä laadun. DeLamater ilmoitti sihteerin välityksellä Ericssonille, että Ericssonin hänelle lausumat sanat ehkä olivat syynä siihen, ettei hän enää tullut takaisin Ericssonin taloon. Ericsson taas tähän lausui: ”Jos hän on semmoinen narri, niin pysyköön vain poissa minun puolestani!” Lopulta sihteeri Taylor sai taivuteltua herrat taas sopuun ja yhteisymmärrykseen ja jo seuraavana päivänä Cornelius H. DeLamater koputti jälleen John Ericssonin ovella ja sai tältä ystävällisen vastaanoton.

John Ericssonin parhaan ystävän, Cornelius H. DeLamaterin hauta.

Vaikka John Ericsson kävi suhteellisen vilkasta yhteyttä vanhan kotimaansa sukulaisten kanssa, eivät hänen välinsä aina olleet omaan Nils-veljeensä (s. 31.1.1802 Långbanshyttan, Värmland ja k. 8.9.1870 Tukholma) parhaat mahdolliset. Kävi nimittäin niin, että Nils eteni Ruotsissa kanavatöistä asteittain kanavan ylijohtajaksi. Kun kanava sitten valmistui, Nils sai nimityksen Ruotsin rautatierakennusten ylijohtajaksi ja hieman myöhemmin hänet ansioistaan korotettiin aatelissäätyyn ja vapaaherraksi. Tässä yhteydessä Nils käytti tilaisuuttaa ja muutti isänsä nimen Ericsson Ericsoniksi. Tämä oli kova paikka John Ericssonille, joka suorastaan katkeroitui tästä nimenvaihdosta. Kirjeessään veljelleen hän kirjoitti: ”Täkäläiset ja Ruotsissa asuvat vihamieheni sanoivat – ennenkuin minä vielä olin asiasta kuullutkaan, että rikas ruotsalainen insinööri siihen määrään oli kyllästynyt sukulaisuuteen minun kanssani, että hän muutti nimensä Ericsoniksi, ettei häntä pidettäisi minun sukulaisenani. En voi koskaan unohtaa sitä mielipahaa, jonka tämä sukulaisuuden irti sanominen minulle tuotti. Ehkä on vaimosi tästä osaksi edesvastuun alainen. Sano hänelle, että se pois pyyhkäisty kirjain vielä maksaa hänen lapsilleen puolen miljoonaa.” Kirjeestä huolimatta veljekset jatkoivat kuitenkin kirjeenvaihtoaan jatkossakin.

Ruotsiin John Ericssonilta oli jäänyt poika, Hjalmar Elworth (s. 16.11.1824 Tukholma ja k. 12.7.1887 Jönköping), josta Nils Ericson huolehti. Vuonna 1866 John Ericsson korvasi Nils-veljelleen 14 000 markkaa poikansa hoitamisesta aiheutuneisiin kuluihin. Vasta 48 vuoden iässä Hjalmar – Ruotsin valtionrautateiden ylitirehtöörinä - kirjoitti isälleen, John Ericssonille, ensimmäisen kirjeen. Tämän jälkeen he olivat kyllä jatkuvassa kirjeenvaihdossa ja Hjalmar sai isältään monia arvokkaita neuvoja. Käydessään Ruotsin valtion edustajana Philadelphian maailmannäyttelyssä Hjalmar vieraili myös New Yorkissa isäänsä, John Ericssonia tapaamassa.

John Ericsson kävi kirjeenvaihtoa myös sisarensa ja tämän lasten kanssa sekä lähetti aikain kuluessa hyvin huomattavia rahallisia summia heille, kuten niin monille muillekin sukulaisilleen ja ystävilleen Ruotsissa. Sukulaiset eivät aina sopeutuneet John Ericssonin nurkumiseen ja inttelyyn sekä hänen omituisilta tuntuneisiin mielipiteisiin; hyvittääkseen ja lieventääkseen eripuraa John Ericsson sitten lähetteli merkittäviä rahalahjoituksia perästä päin asianosaisille. Yhdysvalloissakin Ericsson vanhemmiten höltyi avokätiseksi jakaen rikkauksiaan, jopa aivan tuntemattomille ihmisillekin. Eräällä kävelyretkellään hän ajautui keskusteluun köyhän vaimon kanssa ja kuultuaan hänen tilanteestaan, hän välittömästi tyhjensi lompakkonsa sisällön vaimon käteen. Ericssonin sihteeri ei ollut kävelymatkalle varannut rahaa mukaansa huomautti Ericssonille, että he eivät nyt pääsisi lautalla Hudson joen ylitse kotiinsa. Näin Ericsson kääntyi uudelleen köyhän vaimon puoleen ja pyysi tältä pari shillinkiä lauttarahoiksi ja lausui tälle: ”Nyt olemme kuitit!” Sihteerilleen hän tokaisi: ”Minä olen tuottanut vaimolle päivän ilon ja hän on auttanut meitä kotia pääsemään.”

Yhä vain omituisemmaksi John Ericsson muuttui vanhemmiten kotielämässään. Ericsson osti New Yorkista talon vuonna 1864, jonka ympäristö oli miellyttää ja vapaata. Talossaan hän asui yhdessä sihteerinsä Taylorin, Lassöe nimisen tanskalaisen apulaisen ja irlantilaisen taloudenhoitajattaren, Ann Cassidyn kanssa. John Ericsson alkoi vähitellen viettää erakon elämää työhuoneessaan, jossa saattoi nukkuakin yhdellä piirustuspöydällä. Monien ystävienkin täytyi käyttää oveluutta päästäkseen hänen pakeille. Eräällä kerralla Ericsson antoi sihteerilleen Taylorille kirjalliset ohjeet, mainiten niissä mm.:”Sanokaa niille herroille, jotka käynnillään minua kunnioittavat, etten minä millään ehdolla suostu tapaamaan heitä, koska en voi sietää sitä, että minusta kirjoitetaan… En ainoatakaan odotetuista onnentoivotuksista aio julkaista. Voitte näyttää heille aurinkokonettani, jos haluatte. Tutkimuksieni tulos ratkaisevasti todistaa, että auringon pintalämpö on päälle 3 miljoonaa Fahrenheit astetta.”

Ole Bornemann Bull.

Norjalainen viulisti Ole Bornemann Bull (s. 5.2.1810 Bergen ja k. 17.8.1880) vaimonsa Alexandrine Félicien kanssa ja eräs toinen pariskunta käyttivät kerran viekkaudella hyväkseen John Ericssonin heikkoutta musiikkiin tunkeutuakseen hänen taloonsa. Ericsson kuuli työhuoneessa istuessaan viulunsoittoa ja kävi ikkunassa näkemättä, mistä soitto tuli. Hän tunnisti kuitenkin soittajan huudahtaen: ”Se on Ole Bull!” Nyt hän syöksyi jo portaita alas ja törmäsi soittoniekkaan. Näin pariskunnat pääsivät kavalasti Ericssonin juttusille hänen talossaan. Kun Ericsson tajusi tapahtuneen, hän käyttäytyi kuin herrasmies ja oli vierailleen oiva isäntä. Ole Bull arvosti kovasti John Ericssonia, sillä hän oli kerran saanut Ericssonilta pianoonsa uuden kaikupohjan.

Ole Bull vanhempana.

John Ericsson päästi talonsa kauniin ympäristön hoitamattomana uskomattomaan kuntoon; vihannat puut vähitellen katosivat ja lintujen laulu kaikkosi tyystin. Tilalle tulivat junan vihellys ja liikenteen äänet. Ericsson oli kotipaikkaansa kuitenkin niin kiintynyt, ettei hennonut luopua siitä mistään hinnasta. Omaperäisellä tavalla hän koitti erinäisistä häiriötekijoistä päästä eroon. Naapureille hän maksoi korvaukset siitä, että nämä luopuivat haukkuvista koiristaan. Naapuruston nuori neitonen taas sai kultakellon, kun lopetti aamuiset soirmiharjoituksensa soittimen ääressä. Kotitaloonsa alkoi vähitelle pesiytyä rottia, joita vastaan Ericsson kehitteli jälleen uusia kojeita ja laitteita.

Lopulta John Ericsson kävi niin vihamieliseksi kaikkia muutoksia ja uusia asioita kohtaan, ettei hän halunnut lähteä edes maaseudun rauhaan kesää viettämään. Hän laiminlöi oman talonsa kunnostamista ja korjauksia; jopa lattiamattojaan hän hän uusi vain kaikkein kuluneimman tilalle pätkä kerrallaan, jolloin matoista tuli sangen kirjavia. Ericsson suhtautui vähintään epäillen kaikkeen uuteen tekniseen kehittelyyn. Kesti kauan ennen kuin hän suostui ottamaan puhelimen käyttöönsä kotonaan. New Yorkin ilmaradalle hän ei suostunut koskaan menemään ja Brooklynin sillalle Taylor sai hänen vain viekkaudella houkutelluksi. Kirjeet hän halusi lukea käsin kirjoitettuina. Kun hän sai koneella kirjoitetun kirjeen, sai sihteeri Taylor ensin kirjoittaa kirjeen käsin, ennen kuin Ericsson suostui lukemaan kirjettä itse. Aikoinaan Ericsson oli saanut arvostelua ja epäilyä keksinnöillään ja nyt hän lankesi samaan kuitenkin itse kyseenalaistaessaan teknistä kehitystä.

Kapteeni John Ericsson.

Kaikken mieluiten Ericsson vietti aikaansa työhuoneessaan istuen pianotuolilla piirustuspöytänsä ääressä, lipas tuolinsa päällä, jotta istuinkorkeus oli sopiva. Vanhemmiten hän jopa nukkui työhuoneessaan työpöytänsä päällä lipas tai kirja tyynynään. Sihteeri Taylor opasti Ericssonille, että makuualusta voi jatkaa toisella pöydällä, jotta jalkoja ei tarvitse riiputtaa pöydän ulkopuolella. John Ericsson oli kuitenkin ylpeä omasta terveydestään pitkään. Kun tauti sitten alkoi vaivata häntä, ei hän siitä pahemmin välittänyt, vaan jatkoi puuhiaan taudista välittämättä. Vain kerran hän kutsui lääkärin luokseen keskustellakseen taudistaan – Brightin tauti – ja miten sen kanssa tulisi elää, mutta sen koommin hän ei lääkärin kanssa halunnut olla tekemisissä.

Kohtuuttoman kova isku John Ericssonille oli helmikuussa 1889, kun hän sai kuulla hyvän ystävänsä Cornelius DeLameterin kuolemasta. Tämän seurauksena alkoi 86-vuotiaan John Ericssonin kunto heiketä nopeasti ja melko jyrkästi. Hänen säärensä paisuivat ja hän laittoi Taylorin katsomaan lääkärinkirjasta, mitä siinä sanottiin asiasta. Vaivoistaa huolimatta Ericsson jatkoi työskentelyään ja teki jokaaamuisen voimistelunsa säännöllisesti. Kun lääkäri vihdoin kutsuttiin hänen luokseen, oli lääkärin kommentti Ericssonista, että tämä oli ”kahdeksi kolmannekseksi kuollut”. Ajatuksissaan Ericsson kuitenkin viihtyi edelleen työnsä äärellä loppuun asti. Lääkäriltä hän kysyi kuitenkin: ”Voiko ihminen, jolla on Brightin tauti, enää tehdä mitään työtä?”

Kaksi päivää myöhemmin sihteeri Taylor seisoi John Ericssonin vuoteen vierellä ja lausui: ”Nyt lepää. Tämä lepo on ihanaa, ihanampi kuin voi sanoin sanoa.” Seuraavana yönä, 8.3.1889, Taylor näki Ericssonin vuoteen ääressä tämän ”jalon ystävän, tämän suuren ja hyvän miehen” viimeisen hengenvedon. 11.3.1889 kapteeni John Ericsson haudattiin yksinkertaisin menoin. John Ericssonin omaisuus oli hiipunut kahdesta miljoonasta markasta alle miljoonaan markkaan. Omaisuus jaettiin hänen testamenttinsa mukaisesti Taylorin, Laessöen, Anna Cassidyn ja monien ystävien ja sukulaisten kesken.

Ericssonin muistopatsas.



The Army und Navy Journalin toimittaja ja Ericssonin ystävä William Conant Church sai Ericssonin jälkeen jääneet paperit tutkittavakseen ja laati niiden ja muiden dokumenttien pohjalta Ericssonista laajan elämäkerran. Monen vuosikymmenen ajan Ericsson ennätti pitää melko tarkkaa päiväkirjaa elämästään ja ajatuksistaan. Nämä päiväkirjat olivat punaisiin nahkasiteisiin sidottuina hänen työhuoneensa kirjahyllyssä omalla hyllyllään. Monia päiviä Ericsson myös repi pois kirjoista ja silppusi roskiksi nämä sivut.
Vuonna 1890 amerikkalaisella risteilijä Baltimorella kuljetettiin John Ericssonin ruumis Ruotsiin, jonne hän oli halunnut saada viimeisen leposijansa. Eräälle ruotsalaiselle ystävälleen hän oli kirjoittanut vuonna 1886: ”Tunnen vain yhden kotimaan. Levätköön tomuni mieluummin sorakummun alla Ruotsin mannussa kuin tässä maassa marmorisen muistopatsaan alla.” Huhtikuussa 1893 New Yorkissa pystytettiin yleisillä varoilla suuren ruotsalaisen keksijän muistopatsas. Jalustan korkokuvassa on Monitor-laiva taistelussa Merrimacia vastaan sekä höyryruisku Princeton. Tekstinä on ainoastaan yksi sana: Ericsson.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti