Erikoislääkäri Kaarlo Benjam Jaakkolan (s. 1938) työura sai ratkaisevan suunnan vuonna 1976. Kirurgian erikoislääkäri Kaarlo Jaakkola valmistui vuonna 1965 lääketieteen lisensiaatiksi. Jaakkola tapasi Helsingin yliopistollisen sairaalan immunologian dosenttina vuodesta 1967 lähtien toimineen Thomas Tallbergin (s. 3.2.1934 Helsinki ja k. 30.5.2014 Helsinki) erään syöpäpotilaan hoitojen järjestelyjen yhteydessä. Jaakkola tutustui lääketieteen ja kirurgian tohtori Tallbergiin ja sai erinomaisen mahdollisuuden tutustua myös tämän kehittämään syöpäpotilaiden immunoterapiahoitomalliin. Tähän hoito-ohjelmaan liittyivät ns. tukihoitoina annettavat vitamiini-, hivenaine- ja rasvahappolääkitykset lääketieteellisin eli farmakologisin annoksin. Kaarlo Jaakkola huomasi käytännön lääkärityötä tehdessään hyvin pian potilaiden saaman tukilääkityksen valtavan merkityksen rappeutumissairauksien hoidossa. Sellaisia sairauksia ovat esim. sydän- ja verisuonisairaudet, kakkostyypin diabetes, verenpainetauti, syöpätaudit, osa tuki- ja liikuntaelinsairauksista, vatsa- ja suolistosairaudet, tietyt hengityselinsairaudet, migreeni ja dementia.

Jaakkolan hoitoon ohjautui paljon syöpäpotilaita; varsin pian Kaarlo Jaakkola myös itse päätti järjestää syöpäleikkaukseen tuleville potilaille tukilääkityksen jo ennen leikkaushoitoja. Vuonna 1982 Kaarlo Jaakkola yhdessä lääketieteen tohtori Antti Arstilan ja tohtori Tolosen kanssa perustivat Biomed Oy:n, jonka toimialaksi määriteltiin lääkkeiden ja erikoisvalmisteiden kehittäminen, valmistaminen ja myynti. Vuosien varrella kaksi muuta perustajaa jättäytyi yrityksestä pois ja Biomed Oy jäi Kaarlo Jaakkolan hoitoon. Antti Arstila ja Kaarlo Jaakkola perustivat myös yhdessä vuonna 1981 Mineraalilaboratorio Mila Oy:n.

Erikoislääkäri Kaarlo Jaakkola määräsi ensin potilaille vitamiini- ja hivenainelääkityksiä; dosentti Tallbergilta Kaarlo Jaakkola tarkisti yksityiskohtaiset hoito-ohjeet. Käytännön hoitotyötä ongelmallisten potilaiden kanssa tekevän lääkärin on yllättävän helppo huomata mitkä hoidot tehoavat potilaisiin ja mitkä hoidot eivät tehoa. Varsinkin, jos potilas on kovin vaikeasti sairas, ovat tukihoidoilla saavutettavat edut selvästi osoitettavissa. Kun leikkauspotilaan peruskunto on varsin hyvä, sujuu myös leikkaushoito yleensä ilman ongelmia. Valtaosa leikkauspotilaista on kuitenkin iäkkäämpiä ihmisiä ja heillä voi hyvinkin olla jo pitkäaikaisia vaikeita perussairauksia, jotka heikentävät leikattavien kuntoa. Mitä useampia potilaan yleiskuntoa heikentäviä rappeutumissairauksia leikattavalla on, sitä suuremmaksi muodostuu mahdollisten komplikaatioiden riski. Siksi leikkaavan lääkärin on välttämätöntä etukäteen valmistaa potilastaan tulevaan leikkaushoitotoimenpiteeseen.

Leikkaavan kirurgin täytyisi ymmärtää rappeutumissairauksien syntymekanismit hyvin sekä tunnistaa potilaskohtaiset syyt. Leikkauksen suorittavan kirurgin tulisi hallita keinot tautiprosessin pysähdyttämiseksi jo ennen kuin operaatio suoritetaan. Jo 1970-luvulta lähtien on ollut tiedossa, että enin osa kansansairauksistamme syntyy oksidaation eli hapetusstressin aiheuttamana. Mitä parempi leikkauspotilaan ravitsemuksellinen tila on, sitä turvallisemmin myös hyvin vaativia leikkaustoimenpiteitä voidaan potilaalle tehdä. Varsinki aikaisemmin kirurgit leikkasivat hyvin rutiininomaisesti potilaitaan kiinnittämättä juuri lainkaan huomiota potilaidensa ravitsemustilan häiriöihin. Kirurgit eivät myöskään aikaisemmin vaivautuneet kohentamaan leikkauspotilaidensa paranemismekanismeja.

Yleensä leikkauspotilaille määrätään tukihoitoina muutamia hyvin tärkeitä vitamiini- ja hivenainevalmisteita, sellaisia kuten A-, C- ja E vitamiineja, B-ryhmän vitamiineja, hivenaineina seleeniä, kromia ja sinkkiä sekä kalanmaksaöljyä. Jopa kahdesta neljään viikkoon tukihoidon aloituksesta potilaan heikentynyt yleiskunto on jo selkeästi kohentunut. Useat pitkäaikaiset vaivat, kuten väsymys, masennus, unihäiriöt, sydäntuntemukset sekä monenlaiset kivut ja säryt ovat lieventyneet sekä hoidettavien potilaiden luottamus hoitavaan lääkäriin kasvanut. Samalla myös hoitavan lääkärin kasvavan kokemuksen myötä hän oppii samoin luottamaan tekemiinsä havaintoihin sekä arviointikykyynsä.

Elinympäristöstä meihin tulevat sekä elimistömme sisäpuolellla syntyvät toksikeenit (myrkyt) haittaavat ruoansulatuksen tilaa ja sen toimintakykyä. Näistä ympäristömyrkyistä tuhoisimpia ovat ruoan lisäaineet, yhdisteet, jotka aiheuttavat ruoka-aineherkkyyksiä, kemialliset lääkkeet sekä muut ympäristömyrkkymme. Jos suolistomme pintasolukko ja sen nukka vaurioituvat, pääsevät ulkoa tulevat ja sisäsyntyiset myrkyt imeytymään vääriin paikkoihin suolistostamme. Silloin puhutaan yleisesti vuotavan suolen oireyhtymästä (leaky gut syndrome). Useat yleisesti käytettävät lääkkeet, kuten tulehduskipulääkkeet, sytostaatit (solumyrkyt), antobiootit, tupakointi, ruoka-aineallergiat, tulehdukset, dysbioosi (häiriintynyt suoliston mikrobiflooran taspaino) ja alkoholi lisäävät suolen läpäisevyyttä. Suolen läpäisevyys johtaa immuunipuolustuksen yliaktivoitumiseen; se taas aiheuttaa mm. allergioita, yliherkkyyksiä ja elimistön sisäsyntyisiä sairauksia, autoimmuunisairauksia.

Melko pian erikoislääkäri Kaarlo Jaakkola huomasi, että tukihoitoja nauttivat potilaat myös selvisivät leikkaustoimenpiteistä merkittävästi paremmin kuin aikaisemmin. Tämän johdosta Jaakkola halusi seuraavaksi vertailla 3-4 viikkoa tukihoitoja saaneiden potilaiden selviytymistä tavanomaisiin leikkauksiin tuleviin potilaiden selviytymistä nukutuksesta ja leikkaustoimenpiteistä. Osa potilaista tutkimuksessa sai siis vitamiini- ja hivenainereseptit tukihoidoiksi, mutta osaa potilaista hoidettiin tavalliseen konservatiiviseen tapaan ilman tukilääkityksiä. Tutkimuksessa selvästi havaittiin, että tukihoitoja saaneet potilaat esim. heräsivät operaation jälkeen nukutuksesta virkeämpinä, eivätkä potilaat oleet lainkaan niin tokkuraisia, kun yleensä nukutuksen jälkeen ollaan. Tukihoitoja saaneet potilaat tarvitsivat selkeästi vähemmän kipulääkkeitä toipumisvaiheessa. Samoin tukihoitoja saaneet potilaat olivat hyvin oma-aloitteisia ja halusivat lähteä vuoteistaan liikkeelle jo seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen. Leikkauksen jälkitarkastuksissa havaittiin, että tukihoitoja saaneilla leikkauspotilailla myös leikkaushaavat olivat umpeutuneet paremmin ja vähemmän näkyviksi, kuin tukihoitoja saamattomilla potilailla.

Kaarlo Jaakkola käytti aina vähänkin ongelmallisen leikkauspotilaan kanssa tätä hyväksi tutkimuksissa havaittua ja kustannustehokasta tukihoitoa. Jaakkola oli hoitotuloksista niin vakuuttunut, että hän suositteli ennakkoluulottomille ja tutkimushaluisille kirurgeille samaa hoitokäytäntöä lämpimästi. Jaakkola jopa rohkaisi kollegoitaan tekemään rutiinityön ohessa vertailevaa tutkimusta, kuten hän itsekin oli tehnyt asiassa. Tutkimuksen pohjaksi tarvittiin ainoastaan tutkimussuunnitelma. Tutkimustulosten raportoinnilla oli Kaarlo Jaakkolan mielestä jopa yhteiskunnallisesti suurta merkitystä. Kaarlo Jaakkola jatkoi tätä hyväksi havaitsemaansa hoitokäytäntöä leikkaustyössään Selkämeren aluesairaalan kirurgisen osaston ylilääkärinä aina vuoteen 1983 saakka. Senkin jälkeen hän jatkoi samaa hoitokäytäntöä yksityissairaaloissa.

Vaurioiden korjaus on usein hyvin monimutkainen prosessi. Leikkausvamman paranemiseen vaikuttavat paitsi vammojen laajuus ja infektiot, myös verenkierrolliset ja ravitsemukselliset häiriötilat sekä koko elimistöä rasittavat muut mahdolliset sairaudet tai raskaat hoitokäytännöt, kuten sädehoito ja sytostaatit. Sairaaloissa on jo vuosikymmenten kuluessa kiinnitetty pitkään suurta huomiota aseptiseen leikkaustekniikkaan sekä infektioiden hoitoon antibiooteilla. Nykytietämyksen valossa hyvän leikkaustoiminnan peruskulmakiviä on kudosten paranemisen edistäminen. Paranemisen edistämiseen tarvitaan farmakologista tukilääkitystä, jonka tieteellinen näyttö on hyvin vahva. Solu- ja kudosvaurioiden estossa ja korjauslääkinnässä pienoisravintotekijöiden merkitys tunnistetaan varsin yksityiskohtaisesti tänään.

Suolen seinämän sisäkerroksen eli epiteelin uusiutuminen tapahtuu sangen nopeasti, sillä osa suolesta uusiutuu jopa 11 tunnin välein ja epiteelin kaikki solut ovat uusiutuneet 3-7 päivässä. Samoin mahalaukun seinämällä on hyvin nopea paranemistaipumus; mahalaukun pintakerrosten solut uusiutuvat noin 24 tunnissa. Mahalaukun seinämään voi leikkausstressi aiheuttaa tulehduksen tai mahahaavan eli ns. stressiulkuksen. Tällaine komplikaatio voi muodostua hengenvaaralliseksi, koska silloin voimakkaan verenvuodon vuoksi verenpaine laskee hyvin nopeasti ja leikkauspotilas on vaarassa kuolla voimakkaaseen verenvuotoon ennen uutta leikkausta. Leikkausta edeltävä tukilääkitys saattaa estää veritulppia, stressimahahaavoja, infarkteja sekä leikkausten jälkeisten tulehdusten syntymistä potilailla.

Myös sairaalainfektioiden välttämiseksi on peräti välttämätöntä vahvistaa leikkauspotilaiden vastustuskykyä ennen leikkausta ravitsemushoidoilla. Erityisesti suurissa sairaaloissa nämä sairaalainfektiot ovat suuria ongelmia. Parhaita keinoja torjua näitä sairaalainfektioita ovat potilaan omaa vastustuskykyä tukihoidolla tehostamalla sekä aseptiset tekniikat. Erityisesti nivelten proteesileikkauksissa vaanii usein uhka sairaalainfektiosta. Antibiootti hoito näissä tapauksissa on kallista eikä välttämättä aina edes tehoa, jolloin sairaalainfektio merkitsee leikkauspotilaan elämänlaadulle merkittävää heikkenemistä tai vaikuttaa jopa potilaan elämän pituuteen. Toipuminen on joka tapauksessa parhaimmillaankin hyvin hidasta ja samalla usein potilaan nivelten liikeradat jäävät liian rajoittuneiksi.

Samoin potilaan tukihoitoja käyttämällä voidaan tehostaa kirurgisen vamman paranemista. Kirurgin taitavasta leikkaustekniikasta huolimatta sairaalloinen leikkausarvenmuodostus voi muodostaa kosmeettisesti heikon leikkaustuloksen. Ongelmaksi voi muodostua myös liian heikko tai patologinen arvenmuodostus; vaarana silloin on nimittäin arpityrien muodostuminen. Lopulta arpityrien syynä voi hyvinkin olla kudosten paranemisen tehottomuus.

Varsin usein melko huonokuntoisille ja iäkkäille potilaille tehdään sepelvaltimoiden ohitusleikkauksia. Sepelvaltimoiden ohitusleikkaus ei poista sepelvaltimotautia, mutta sen toivotaan helpottavan taudin oireita ja samalla sen toivotaan parantavan sydänlihaksen verenkiertoa. Näille riskiryhmille komplikaatioriskit ovat hyvin suuria. Leikkaushoidon riskejä ovat heillä infektioiden lisäksi myös veritulppien muodostuminen leikattuihin verisuoniin sekä aivohalvauksen riski. Näitäkin potilaita voidaan kuitenkin auttaa ja heidän riskiä pienentää antioksidanttihoidolla tehokkaasti. Jo seleeni ja E-vitamiiniyhdistelmä toimii tehokkaasti näille potilaille, mutta vielä parempia hoidollisia tuloksia saavutetaan laajalla, yksilöllisellä antioksidanttihoidolla. Pitkäaikainen hapetusstressi aiheuttaa sydän- ja verisuonitauteja useille ihmisille, joiden antioksidanttisuojaus on päässyt heikentymään. Soluvaurioiden lisäksi verisuonten seinämiin syntyy tulehdusreaktioita. Näissä tapauksissa antioksidantit nousevat tärkeään asemaan soluvaurioiden ehkäisemisessä ja korjaamisessa. Antioksidantit osallistuvat myös tulehdusreaktioiden sammuttamiseen ja korjaukseen. Antioksidanttilääkitys tehostaa sydänlihaksen hapenpuutealueelle muodostuvan verisuoniston kehittymistä niin tehokkaasti, että sydänlihas alkaa saada verta riittävästi. Joskus on käynyt jopa tilanteita, että kardiologit luopuvat ohitusleikkauksista, koska sydänlihaksen verensaanti on saatu kuntoon jälleen.

Erikoislääkäri Kaarlo Jaakkolalla on vuosikymmenien kokemus myös syöpien leikkaushoidoista. Hänen mielestään syöpäpotilaan tulisi aina kun se vain on mahdollista saada myös ravitsemushoitoa sairauteensa. Ymmärrettävästi syöpäleikkauksia ei pystytä siirtää kovin pitkiksi ajoiksi, mutta onneksi jo muutaman päivänkin tai viikon tukilääkityshoito parantaa leikkaushoidon tuloksia merkittävästi. On olemassa tutkimusnäyttöä siitä, että farmakologinen antioksidanttihoito voi tehokkaasti rajoittaa syövän kasvua ja jopa pienentää syöpämassaa. Samoin farmakologinen tukilääkitys tehostaa syöpäimmuniteettia. Syöpäleikkauksen aikana verenkiertoon kulkeutuu syöpäsoluja; tehostettu immuniteetti pystyy tuhoamaan liikkeellä olevia syöpäsoluja. Tämä rajoittaa uusien etäpesäkkeiden syntymistä.

Jotkut lääkärit ohjeistavat omia potilaita yleisohjeella, että kaikki luontaistuotteiden käytöt tulisi lopettaa kaksi viikkoa ennen suunniteltua leikkaushoitoa. Näin he haluavat suojella mm. potilaiden maksaa. Kuitenkin esim. sinkki ja C-vitamiini sekä monet muut pienoisravintotekijät ovat tärkeitä haavan paranemisessa sekä nukutuksen ja leikkausvamman aiheuttamassa stressissä. Elimistömme monilla välttämättömillä ravintoaineilla ei ole olemassa varsinaisia varastoja. Tämän takia korvauslääkitystä tulisi jatkaa myös silloin, kun kehomme joutuu tavallista vaikeampiin olosuhteisiin, kuten esimerkiksi nukutus tai leikkaus kaikkine mahdollisine komplikaatioineen.

Omista potilaistaa hyvin huolehtiva kirurgi on myös usein hyvin kiinnostunut ravitsemushoidoista. Onneksi alan kirjallisuutta on aiheesta julkaistu jo runsaasti usealla vuosikymmenellä. Haavan paraneminen on samanlainen prosessi kuin mikä hyvänsä solu- tai kudosvaurion paraneminen. Leikkaus ja nukutus aiheuttavat leikkauspotilaan elimistössä hälytystilan, joka johtaa soluvaurioihin ja kudosten hajoamisiin eli katabolisiin reaktioihin. Ihanteellisissa olosuhteissa katabolia kestää noin kolme viikkoa, jonka jälkeen kudosten uudistuminen ja korjaus pääsevät voitolle. Leikkauhoitoa edeltävän tukilääkityksen tarkoitus on hoitaa leikkauspotilasta siten, että kudosten hajoaminen muuttuisi mahdollisimman nopeasti korjaukseksi eli anaboliaksi. Ennen leikkausta on syytä hyvin tehokkaasti katkaista pitkäaikaiset tautiprosessit elimistössä. Leikkauspotilaan hyvä soluravitsemus luo hyvät edellytykset häiriömättömään toipumiseen kaikista nukutukseen ja leikkaukseen liittyvistä rasituksista. Leikkausta edeltävän ammattimaisen tukilääkityksen käytön avulla voidaan monien leikkauspotilaiden sairaalainfektio tavallisesti välttää kokonaan.