Albert
Schweitzerille internointiaika oli raskas koettelemus; se merkitsi
myös mahdollisuutta testata hänen elämänkatsomustaan
mahdollisimman haastavissa olosuhteissa. Laivamatkan ajan
Schweitzereiden täytyi oleskella koko ajan hytissään, eikä puhua
saanut kuin stuerttinsa kanssa. Schweitzer ei saanut myöskään
lukea eikä kirjoittaa laivamatkan aikana, mutta soittaminen oli
sallittua. Soitinta ei hänellä tietysti laivalla ollut, mutta hän
harjoitteli pöydänkannella sormioita ja lattialla jalkiota sekä
opetteli ulkoa Bachin fuugia ja Widorin urkusinfoniaa. Kerran
päivässä he pääsivät hetkeksi nousemaan kannelle raikasta ilmaa
saamaan. Muiden vankien muassa heidät sijoitettiin ensin
kokoomaleiriin Bordeaux'ssa; täällä he saivat kärsiä ruoan
puutteesta ja kylmyydestä, ja pian Albert Schweitzer sairastuikin
ensi kertaa elämässään suolistosairauteen, joka vaivasi häntä
vielä hyvän tovin. Kokoomaleirillä Schweitzerit viettivät kolme
viikkoa aikaa ja sen jälkeen heidät siirrettiin yön aikana
Pyreneillä sijainneeseen Garaisonin internointileiriin. Leiri
sijaitsi kauan asumattomana olleen ja rappeutuneen luostarin
suojissa, ja oli edellistäkin leiriä kylmempi paikka. Vankeina
olleet kirvesmiehet saivat paikan kunnostettua edes jotenkin
asuttavaksi vankien käyttöön.
Garaisonin
vankileiri oli täynnä eri ammattilaisia monista
yhteiskuntaluokista; oli naisia, miehiä, lapsia, eri kansojen
edustajia, eri rotujen edustajia. Lähistöllä asunut vanha lääkäri
vastasi leirin lääkinnästä, mutta työ osoittautui täysin
riittämättömäksi näissä olosuhteissa. Albert Schweitzerin
terveys vain huonontui näissä leirin vaatimattomissa olosuhteissa.
Omia huoneita vangeilla ei leirillä ollut käytössä, vaan vangit
oleskelivat yhteistiloissa. Äärimmäisen keskittymiskykynsä
ansiosta Albert Schweitzer pystyi näissä haastavissa olosuhteissa
harjoittelemaan myös soittoa puutteellisin välinein. Pian Schweitzer
sai luvan auttaa leirin lääkäriä sairaiden hoidossa sekä hänelle
järjestyi myös lupa kirjoittaa leirillä.
Garaisonin vankileirin vankiluetteloita. Tammikuussa 1918 leirillä oleskeli 949 vankia ja näistä 580 oli saksalaisia.
Keväällä
1918 saapui määräys, että elsassilaiset täytyisi siirtää St.
Remy de Provence'in leiriin ja tämä määräys siis koski myös
Schweitzereita. Tällä uudella leirillä olosuhteet olivat
siedettävämmät kaikin puolin. St. Remyn leirillä Schweitzer sai
toimia pappina, sillä leirin pastori, joka oli Schweitzerin entinen
oppilas, otti hänet apulaisekseen. Pian Schweitzer toimi myös tämän
leirin lääkärin virassa. Leirin johtajan – herra Bagnaud, joka
aiemmin toimi poliisikomisariona Marseillessa – kanssa Schweitzer
myös ystävystyi ja heidän kirjeenvaihtonsa kesti vielä pitkään.
Heinäkuussa 1918 Schweitzerit pääsivät elsassilaisten
vaihtovankien vaihdossa Zürichin kautta takaisin kotimaahansa.
Zürichissä
Schweitzerit pääsivät tapaamaan vanhoja tuttujaan. Konstanzissa
avioparin yhteinen matka päättyi hetkeksi, kun rouva Schweitzerin
hakivat hänen vanhempansa ja toimittivat Strassburgiin. Albert
Schweitzer jäi passin ja muiden papereiden selvittämisen vuoksi
vielä paikkakunnalle ja seuraavana yönä hän pääsi perässä
Strassburgiin. Kun Schweitzer yöllä saapui kaupungin
rautatieasemalle, näyttäytyi kaupunki hänen silmissään kuin
kuolleena kaupunkina; ei katuvaloja, ei ihmisiä kaduilla. Hän sai
majoittua kuitenkin ystävien luona. Günsbach oli nyt Schweitzerin
matkan varsinainen päämäärä ja sinne rajaseudulle päästäkseen
hänen oli hankittava suunnattomasti papereita. Lupa vihdoin
myönnettiin, mutta kävi ilmi, että lupa oli ylsi vain Colmariin
asti ja viimeiset 15 km täytyisi Schweitzerin matkustaa jalan.
Günsbach, Albert Schweitzerin kotikylä.
Günsbachissa
Schweitzer näki hajotettuja ja ammuttuja taloja, kranaattien
silpomia puita ja kaduilla sotilaita, tykkejä ja kuorma-autoja.
Sotilaat olivat majoittuineina majataloihin ja pappilassakin hän
kohtasi alkuun vain täysin vieraita sotilaita. Täällä hän tapasi
kuuden vuoden tauon jälkeen isänsä ja jätti kukkia äitinsä
haudalle. Albert Schweitzer tunsi voimiensa vähenevän päivä
päivältä ja kuume alkoi vähitellen nousta ja tuskat valtasivat
alaa. Albertin vaimo saapui myös Günsbachiin auttamaan miestään,
mutta siitä huolimatta Albert oli sairas ja masentunut tilansa
vuoksi. Sota oli vienyt häneltä sairaalan ylläpitämiseen
tarkoitetut varat ja hän oli ottanut vastaan varoja
lähetyssaarnaajilta. Näitä varoja hän piti velkanaan, koska oli
itse luvannut vastata sairaalansa ylläpidosta.
Heinäkuun
lopulla vuonna 1918 Schweitzer päätti suostua leikkaukseen, joka
suoritettiin Strassburgissa. Leikkaus suoritettiin syyskuun
ensimmäisenä päivänä ja vielä toipilaana ollessaan Strassburgin
kaupunki tarjosi hänelle apulaislääkärin virkaa sairaalan
dermatologiselle osastolle. Myös hänen vanhassa seurakunnassaan,
Pyhän Nikolain seurakunnassa, oli kappalaisen virka vapaana;
Schweitzer otti molemmat virat vastaan ja asettui asumaan vanhaan
pappilaan. Vaikka sairaus piti olla voitettu, ei Schweitzerin
masennus eivätkä voimatkaan palanneet aivan entiselleen. Työnsä
ohessa hän kirjoitti tutkimustaan eteenpäin sekä soitti urkuja.
Vielä Schweitzerille tehtiin kesällä uusi leikkaus, mutta sekään
ei johtanut täydelliseen parantumiseen. Barcelonassa hän kävi
kuitenkin soittamassa urkukonsertin ja sai huomata kuitenkin
pärjäävänsä muusikkona.
Omien
lääkärin ja kappalaisen toimien sekä urkujensoiton lisäksi
Albert Schweitzer palveli viemällä säännöllisesti repullisen
ruokaa Kehlin kohdalla rajan taakse nälkää näkeville
saksalaisille ystävilleen. Kuitenkin varsinainen innostus hänen
toimistaan vielä tuolloin puuttui. 23.12.1919 saapui Albert
Schweitzerille kirje Canterburyn arkkipiispalta. Kirjeessä
arkkipiispa välitti Uppsalan arkkipiispan Nathan (Lars Olof Jonathan) Söderblomin (s. 15.1.1866 ja k. 12.7.1931) pyynnön
saapua luennoimaan Uppsalan yliopistoon. Albert Schweitzer vastasi
pyyntöön myönteisesti ja ryhtyi heti valmistelemaan luentojaan.
Vaikka kulttuurifilosofiset kirjoitukset olivat vielä säilössä,
hän muistin varassa kirjoitti ne uudestaan paperille; saipa jopa
sanotuksi asiansa täsmällisemmin nyt uudelleen kirjoittaessaan.
Keväällä 1920 Schweitzerit saapuivat Ruotsiin ja vielä
saapuessaan Albert Schweitzer tunsi itsensä heikoksi. Jotakin
Ruotsissa ollessa kuitenkin tapahtui, koska hän itse kertoi
tuntemuksistaan seuraavaa: ”Olin tullut Ruotsiin uupuneena,
masentuneena ja vielä sairastelevana miehenä. Uppsalan ihanassa
ilmassa ja isäntäväkemme arkkipiispantalon hyvässä ilmapiirissä
toivuin ja minusta tuli jälleen työniloinen ihminen.”
Uppsalan arkkipiispa Nathan Söderblom sai 1930 Nobelin rauhanpalkinnon.
Lämmin
vastaanotto Ruotsissa oli edesauttamassa Schweitzerin toipumista,
mutta suurin vaikutus lienee ollut tutustuminen arkkipiispa Nathan
Söderblomin kanssa. Tuosta oppineesta ja luovasta taiteilijasta,
musiikkimiehestä ja kirkon organisaattorista tuli Albert
Schweitzerin ystävä. Schweitzer kirjoitti arkkipiispa Söderblomin
muistelmat kolmetoista vuotta myöhemmin. Ruotsissa Schweitzer
ajautui mielenkiintoisiin keskusteluihin ajatuksistaan ja sai
innostuneen vastaanoton kaikkialla kulkiessaan. Lopulta arkkipiispa
rohkaisi Schweitzeria perustamaan viidakkosairaalansa uudelleen ja
lupasi myös rahallista tukea, jos Schweitzer esitelmöisi ja
konsertoisi Ruotsissa asiansa hyväksi. Albert Schweitzer lämpeni
ajatukselle ja sai esitelmämatkalleen nuoren teologian ylioppilaan
tulkikseen.
Esitelmöijänä
Schweitzer oli jo hionut tekniikkaansa kuntoon viidakkoaikoinaan.
Tekniikastaan hän kirjoitti: ”Pääasia tässä tekniikassa on,
että puhuu lyhyitä, yksinkertaisia ja selväpiirteisiä lauseita,
että harjoittelee esityksen mitä huolellisimmin etukäteen tulkin
kanssa eikä poikkea esityksessään tulkille tutusta alkutekstistä.
Näin menetellen ei tulkin tarvitse lainkaan ponnistella
käsittääkseen käännettävän lauseen tarkoituksen, vaan hän
ottaa sen vastaan kuin pallon ja heittää heti kuulijoille.”
Esitelmöidessään Schweitzer kertoi myös Lambarenesta ja sai
kuulijakuntansa kukkaronnyörit aukeamaan. Schweitzer keräsi myös
merkittävästi varoja hankkeelleen konsertoimalla Ruotsissa.
Lähtiessään Ruotsista varoja oli jo niin paljon, että hän pystyi
maksamaan suurimman osan veloistaan pois. Merkittävin muutos oli
kuitenkin Schweitzerin innostuksen ja elämänpalon palaaminen
asialleen. Nyt hän teki päätöksen viidakkosairaalan avaamisesta
uudelleen.
Palattuaan
Strassburgiin Schweitzer julkaisi vetoomuksen, jonka toivoi
puhuttelevan varsinkin kaikkia heitä, jotka tunsivat itsensä tai
läheisensä saaneen apua nykyaikaisesta lääketieteestä ja sen
tuomista mahdollisuuksista. Vetoomuksen hän otsikoi: Tuskien
merkitsemien veljeys. Lainaus vetoomuksesta: ”Tämä tuskien
merkitsemien veljeys velvoittaa humanitääriseen lääkärintyöhön
Afrikassa. Tämän työn tulee perustua apua saaneiden
kiitollisuuteen. Lääkärien tulee heidän sijaisinaan lähteä
matkaan täyttämään siirtomaissa elävien kärsivien parissa
tehtävää, joka inhimillisen kulttuurin nimissä on täytettävä.
Ennemmin tai myöhemmin tulee aate, josta teille tässä puhun,
valloittamaan maailman, koska se järkähtämättömässä
logiikassaan vetoaa sekä päähän että sydämeen. Mutta onko nyt
oikea aika lähettää heitä maailmalle? Eurooppa on raunioina ja
elää kurjuudessa. Niin paljon torjuttavaa hätää on jo lähimmässä
ympäristössämme. Miten jaksamme enää ajatella kaukaisia ihmisiä?
Totuudella ei ole määrättyjä hetkiä. Sen aika on aina, ja juuri
silloin kun se näyttää epäajankohtaisimmalta. Huolenpito
läheisestä ja kaukaisesta hädästä voidaan yhdistää, jos ne
yhdessä pystyvät saamaan tarpeeksi paljon ihmisiä hereille
ajattelemattomuudestaan ja herättämään eloon uuden humaanisuuden
hengen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti