Ilmasto
Schweitzerin viidakkosairaalassa asetti vaaleammalle ihmiselle melko
haasteelliset työolosuhteet ja Albert Schweitzerkin joutui ajoittain
taistelemaan uupumusta vastaan. Myös hermot joutuivat koetukselle,
vaikka aikaisemmin sellaisia ongelmia ei ollut esiintynyt. Albert
Schweitzerin päiväkirjamerkintä todistaa: ” Leikkauspotilaat on
sidottava! Minun on tislattava vettä, valmistettava lääkkeitä,
puhdistettava haavoja! Vedettävä hampaita! Tämä kiire ja
potilaiden kärsimättömyys saavat minut joskus niin hermostuneeksi,
etten enää tunne itseäni.”
Schweitzer
sai kuitenkin merkittävästi voimia ja virkistystä ainoasta
todellisesta harrastuksestaan, musiikista. Albert Schweitzer itse
kertoo: ”Olin alistunut siihen, että toiminta Afrikassa merkitsi
taiteilijantieni loppua ja uskoin, että luopuminen olisi helpompaa,
jos antaisin sormieni ja jalkojeni ruostua. Mutta eräänä iltana,
soittaessani kaihomielisenä erästä Bachin urkufuugaa, sain
yhtäkkiä päähäni ajatuksen, että voisin käyttää vapaita
hetkiä Afrikassa suorastaan hyväkseni hioen ja syventäen
soittoani. Tein saman tien suunnitelman Bachin, Mendelssohnin,
Widorin, César Franckin ja Max Regerin teosten esille ottamisesta
siitä huolimatta, vaikka minun olisi käytettävä viikkoja tai
kuukausia yhteen ainoaan kappaleeseen. Miten nautinkaan voidessani
harjoitella kaikessa rauhassa, lähestyvästä konsertista
riippumatta, vaikka en voinutkaan harjoitella ajoittain kuin puoli
tuntia päivässä.”
Työskennellessään
Afrikassa Albert Schweitzer tuli päivä päivältä
vakuuttuneemmaksi, että tummat ihmiset eivät ole älyllisesti
yhtään vaalempia veljiään huonompia. Henkisellä puolella vain
tuntui olevan eroa; Schweitzer tunsi selvästi potilaidensä
pelkäävän jotakin. Heillä tuntui olevan taikauskoa ja tabuja,
joita oli vaikea poistaa. Albert Schweitzer päätyi seuraavin
johtopäätöksiin mietittyään asioita: Pelkkä lääkärinä
toimitseminen ja lääkitseminen ei auta pelokkaita potilaita, vaan
hänen pitää myös toimia lähetyssaarnaajana Afrikassa. Nyt hän
kääntyi keskusteluun paikallisten lähetyssaarnaajien kanssa,
joilla oli häneen vahva luottamus. Lähetyssaarnaajat vapauttivat
Albert Schweitzerin Pariisin lähetyskomitealle antamasta lupauksesta
olla toimimatta lähetyssaarnaajana. Näin hän sai vapaammat kädet
omaan toimintaansa.
Toiseksi
Schweitzer pohdiskeli Euroopan tilannetta. Eurooppalainen näyttäytyi
nyt miehenä, joka oli saanut suuren perinnön, mutta ei tiennyt mitä
sillä tekisi. Kun eurooppalainen katsoisi Afrikkaan ja sen ongelmia,
hän oppisi varmasti tietämään, millaisen lahjan on saanut
tieteessä, kulttuurissa ja uskonnossa. Albert Schweitzer työskenteli
ahkerasti viidakossa lääkiten potilaitaan ja vähitellen hän
voitti heidän varauksettoman luottamuksen puolelleen. Eräs
synnyttänyt äiti esim. antoi lapselleen nimeksi Albert Tohtori.
Albert Schweitzer itse tunnusti: ”Useasti seistessäni valkoisena
lääkärinä värillisen sairaan edessä on tapahtunut tämä: kaksi
vierasta ihmistä kahdesta toisilleen vieraasta maailmasta on
katsonut toisiaan, ja tässä katseessa on rakkauden virta kulkenut
toisesta toiseen. Silloin on meille molemmille, valkoiselle ja
mustalle, valjennut tuonpuoleinen valta, joka tahtoo sovittaa kahtia
jakautuneen maailman.”
Keväällä
1913 Albert Schweitzer lähti matkalle Eurooppaan ja otti mukaansa 2
000 Saksan markkaa kultana, kun pelkäsi sodan alkavan Euroopassa ja
mitätöivän setelirahan merkityksen. Euroopassa vallitsi onneton
tila; saksalaiset ja ranskalaiset olivat ajautuneet sotaan toisiaan
vastaan ja olivat vetäneet sotkuun mukaan vielä Venäjän,
Englannin ja Itävallan. Albert Schweitzer oli sydämessään
toivonut, että sota olisi vältetty. 5.8.1913 Schweitzerin kodin
eteen viidakossa ilmestyi musta sotilas, joka ei päästänyt Albert
Schweitzeria kotoaan minnekään, eikä kukaan päässyt hänen
luokseen Schweitzerin asuntoon. Potilaat olivat tietysti ihmeissään
ja kun asiasta tiedusteltiin sotilaalta, hän vain vastasi että on
sotatila. Albert Schweitzer hyödynsi tämänkin ajan hyväkseen ja
keskittyi kulttuurifilosofisiin kirjoituksiinsa täysipäiväisesti.
Schweitzer vietti useita kuukausia ranskalaisten
siirtomaaviranomaisten vankina viidakkokodissaan vapautuen vasta
marraskuussa 1914 taas sairaalatyöhönsä potilaiden parissa.
Albert
Schweitzer teki paljon työtä etsien vastauksia
kulttuurifilosofisiin kysymyksiin, mutta sai huomata, että
filosofiassa ei oltu tarkasteltu maailmankatsomuksen ja kulttuurin
yhteenkuuluvuutta. Schweitzer kiteytti: ”Olin uupunut ja toivoton.
Näin tosin jo tiedon siitä, mistä oikeastaan oli kysymys,
välkkyvän edessäni. Mutta en voinut tavoittaa enkä ilmaista
sitä.” Sairastunut lähetystyöntekijä pitkän jokimatkan takana
keskeytti Albert Schweitzerin filosofoinnin ja hän lähti hoitamaan
potilasta hajoamistilassa olevalla laivalla. Matkan aikana hän näki
näyn, joka kirkasti hänelle tulevan eetillisen
maailmankatsomuksensa: elämän kunnioittamisen.
Aikanaan
Schweitzer oli lähtenyt Afrikan viidakkoon sairaiden pariin
ajatellen, että luennot ja kirjoitukset saavat jäädä häneltä
tyystin. Nyt hän löysi tarpeen kirjoittaa ja hänellä oli myös
asiaa. Päivät kuluivat viidakossa edelleen sairaiden kanssa, mutta
yön pimeinä tunteina Albert Schweitzer istui työhuoneessaan
kirjoittamassa. Schweitzer tunnisti, ettei kulttuuri ole mitään
abstraktiota, vaan se toteutuu monissa yksityisissä persoonissa; jos
kulttuuria uhkaa rappio, on yksityisessä ihmisessä mennyt jotakin
vikaan. Ihmisiltä katoaa nykyään henkinen itseluottamus; tulee
pettymyksiä ja alistumista, kun filosofisista maailmankatsomuksista
ei löydy järkeä elämän mielekkäänä pitämiseen. Ihmiset vielä
näännytetään valtavan tietotulvan alle, joita hän ei pysty
jäsentelemään mitenkään.
Epäilevä
ja alistettu ihminen jää eri uskontojen sekä valtiollisten ja
sosiaalisten yhteisöjen painostuksen alaiseksi. Nämä eri yhteisöt
eivät aina edes yritä todistella ihmisille asiansa oikeutusta.
Järjen käyttöön ei rohkaista, vaan tarjotaan valmiita totuuksia,
jotka pitäisi vain omaksua käyttöön. Eri organisaatiot
voimistuvat sitä mukaan, kun saavat kannattajakuntaa puolelleen.
Alkaan vähitellen propagandan käyttö ja ihmiset lopulta
nujerretaan painostuksen alla. Lopulta hän epäilee jo oman
aivojensa käyttämistä. Tämän Schweitzer näki onnettomuuden
pääsyyksi. Kulttuuri voi kukoistaa vain, jos yksityinen ihminen
kokee itsensä persoonana ja ajattelee itsenäisesti sekä vastaa
teoistaan. Hän rohkaisi ihmisiä omien päätelmien tekemiseen ja
silloin elämä saisi tarvitsemansa mielekkyyden. Näin Schweitzer
kirjoitti asiasta: ”Mutta jos kerran ihminen on pettynyt
filosofisten järjestelmien moninaisuuden suhteen ja sen vuoksi
alistunut, niin en voi auttaa häntä, koska olen itsekin alistunut.
Olen jopa sitä mieltä, ettei voida laatia lopullista filosofista
järjestelmää, koska ei ole eikä koskaan voi olla inhimillistä
järkeä, joka pystyisi saamaan selon maailmankaikkeudesta. Mutta
ihminen voi päästä selvyyteen omasta itsestään, asemastaan
ihmiskunnassa ja maailmankaikkeudessa. Vaikka hänen on luovuttava
maailman kokonaiskäsityksestä, niin hän voi kuitenkin muodostaa
itselleen elämänkatsomuksen, joka vastaa peruskysymyksiin mihin ja
mistä.”
Schweitzer
pohdiskeli muistiinpanoissaan paljon ”perus”-sanaa ja kuvaa sillä
ajattelua varsinkin ihmisen omien kokemusten viitekehyksessä.
Ihmistahdoksi hän nimeää syvimmän perustotuuden, josta voimme
tulla juuri kokemusperäisesti tietoisiksi. Ilmiö on täysin omaa
luokkaansa ja on sokean luonnon huomassa ainutlaatuinen, siveellistä
tahtoa, joka suuntautuu arvokkaisiin päämääriin. Schweitzerille
tämä muodosti elämän kunnioituksen. Näinkin hän kirjoitti:
”Joka päivä koin suurena armona sen, että samaan aikaan kun
toisten täytyi kuolla, minä sain pelastaa elämää ja sen ohessa
vielä tehdä työtä rauhan aikakauden koittamisen hyväksi.”
Onneksi
yksi viimeisistä Lambareneen päästetyistä laivoista toi niin
suuren määrän sairaalatarvikkeita, että viidakkosairaalan
toiminta oli turvattu pitkäksi aikaan sodankin aikana. Muuten sota
oli Schweitzerille suuri häpeän tunteen tuoja; häpeää oli täysin
mahdotonta peitellä viidakon alkuasukkailta, kun nämä tulivat
kyselemään häneltä vaikeita asioita. Miksi valkoiset saarnaavat
rakkaudesta ja armosta, mutta tappavat samaan aikaan toisiaan
surutta?
Albert
Schweitzer sai vuonna 1916 tietää menettäneensä äitinsä tämän
jäädessä sotahevosen jalkoihin. Syyskuussa 1917 Schweitzer sai
vaimoineen tiedon, että heidän olisi lähdettävä laivalla
Eurooppaan, jossa heidät suljettaisiin internointileiriin sodan
vuoksi. Viidakkosairaala täytyisi jättää viidakon ja termiittien
huostaan, eikä kirjoitustyökään voinut edistyä aikoihin. Koska
laiva oli muutaman päivän myöhässä, Schweitzerille jäi hieman
aikaa pakata instrumenttejaan ja tarvikkeitaan säilytettäväksi
lähetysaseman parakissa. Omat käsikirjoituksensa hän keräsi
nippuihin ja pyysi amerikkalaista lähetyssaarnaajaa säilyttämään
ne tallessa sekä pyysi tätä postittamaan ne sodan jälkeen
itselleen. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti kahden yön aikana
käsikirjoituksistaan ranskaksi yhteenvedon vastaisen varalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti