Albert Schweitzerin mukaan kulttuuri on hengentuote, joka ei alistu biologisten lakien alaisuuteen. Kulttuurin häviö on seurausta ihmisen kieltämisestä ja Schweitzer osoitti, että kaikki maailman kansat ovat hajoamisprosessin alaisia. Hän piti Spenglerin olemattamusta erheenä siitä, että kulttuurimme kuoltua voisi jossakin toisaalla jälleen puhjeta uusi kulttuuri kukoistukseen. ”Kaikki ovat sairaita meidän kanssamme ja voivat parantua vain meidän kanssamme. Ihmisten tahdosta, jokaisen meidän tahtomme voimalla, on kulttuurin uudistuttava. Kun historia osoittaa, että samat kansat eivät ole koskaan kokeneet kulttuurin häviötä ja uudelleenkukoistusta, niin tiedämme myös, että mitä ennen ei ole ollut, sen täytyy tapahtua meidän kohdallamme.”

Schweitzer esitti kulttuurifilosofiansa kahdessa ensimmäisessä osassa vastauksia Spenglerin väitteisiin ja lopulta kumosi hänen esittämänsä väitteet. Albert Schweitzer tunnisti kyllä rappion, mutta ei pitänyt sitä lopullisena ja ehdottomana häviönä, joka olisi otettava vastaan vääjäämättömänä kohtalona. Teoksensa Schweitzer oli aloittanut kiihkon vallassa uskoen löytävänsä ongelmaan pelastuksen. Teoksensa ensimmäiselle osalle hän antoi Spenglerin kirjan synkkään nimeen viittaavan otsikon ”Kulttuurin rappio ja jälleenrakentaminen”.

Albert Schweitzer tähysti ajassa taaksepäin 18. vuosisadalle, jolloin vielä kukoisti. Hänen mielestään tuon ajan suuri nousu johtui ihmisten erikoisedellytyksistä ja arvoista, joiden eteen ihmiset jatkuvasti työskentelivät sekä järjen toteuttamasta optimismista. Kun filosofinen järjestelmä osoittautui kestämättömäksi, alkoi kulttuurin häviö, jota joudutti yksityisissa ihmisissa tapahtuneet muutokset heidän kulttuurivalmiudessaan. Ihmiset kadottivat jatkuvasti enemmän aineellista riippumattomuuttaan ja vaaransivat sisäisen itsenäisyytensä. Työn vuoksi heillä ei ollut aikaa ajattelemiseen ja itsensä tiedostamiseen. Ihmisten huvittelu johti vain eheytymisen sijasta rikkinäisyyteen. Nykyaikainen elämänmeno edellytti joka alalla spesialistija, ja spesialisteina ihmiset yksipuolistuivat ja tulivat epätäydellisiksi. Ihmiset, jotka oli sullottu suurkaupunkeihin, kadottivat helposti yhteyden lähimmäisiinsä. Aineellisesti turvaton, työn rasittama, rikkinäinen, yksipuolinen, ajatukseton ja kosketuksia vailla oleva ihminen kadotti yhä enemmän puolustuskykyään valtiota, puolueiden ja eturyhmien holhousta kohtaan. Instituutiot hallitsevat yksilöitä ja kieltävät heidän inhimillisyytensä, kun 18. vuosisadalla vielä ihmiset vaikuttivat instituutteihin ja saivat ne inhimillisiksi. Schweitzer tuumasi: jos aiomme uudistaa kulttuurin, ei tule aloittaa olosuhteiden parantamisella vaan täytyy uudistaa ihminen. Ihmisten täytyy saada aatteita ajatustensa käyttövoimaksi, ja näiden aatteiden tulee muokata ulkoista todellisuutta. ”Tähän maailmankokeiluun kannattaa uskaltautua.”

Jälleen tarkastellessaan menneitä aikoja Albert Schweitzer kysyy itseltään, mistä olivat peräisin aatteet, jotka saivat aikaan kulttuurin ainutlaatuisen nousun. Kenestä ne olivat lähtöisin? Hänen vastaus kuului; valistuksen suurista ajattelijoista. Tämän vuoksi hän päätyi johtopäätökseen, ettemme löydä pääsyä ulos nykytilasta, ellemme yritä luoda yleispätevää maailmankatsomusta. Mitä edellytyksiä sitten uuden maailmankatsomuksen tulisi täyttää? Järkemme tulee hyväksyä katsomus todeksi, muuten olisi vaikea saada ihmiset vakuuttuneiksi asiasta. Sen voisi siis luoda vain järkevät ja totuudelliset aivot. Maailmankatsomuksen tulisi olla optimistinen; katsomuksen tulisi vakuuttaa yksityinen ihminen elämänsä tarkoituksesta. Vasta kun tähän luottamukseen päästään, tuntee ihminen itsensä kykeneväksi ”toimimaan korkeampana ja puhtaampana voimana ihmisten parissa ja maailmassa ja siten omalta osaltaan edistämään yleisen kehitysihanteen toteutumista.”

Albert Schweitzerin kulttuurifilosofian ensimmäinen nide päättyy kysymykseen; Pystyykö ajattelu, jos toimii rehellisesti, tähän tulokseen? Toinen nide ”Kulttuuri ja etiikka” taas vastaa esitettyihin kysymyksiin. Todellisella optimismilla hän käsitti asennoitumista, joka ei hyväksy maailmaa sellaisena kuin se on, vaan jolla on sen suhteen ihanteellisia vaatimuksia. Turmeltunut optimismi kokee asiat ”optimistisesti” sopeuttaessaan ihanteensa käsillä olevaan todellisuuteen. Henkisiä ja eettisiä ihanteita omaava todellinen optimismi päätyy todellisuutta tutkiessaan pessimistiseen tulokseen, vaikka se ei lakkaa uskomasta hyvään lopputulokseen. Ainoastaa tahdon erilaisuus erottaa optimismin pessimismin mielipiteistä. Em. ismit erovat toisistaan siten, kuinka ne odottavat kulloinkin tulevaisuudelta ja mitä muutoksia ne haluavat tulevaisuudelta. Pinnallinen optimismi tyytyväisenä asioiden nykytilaan ei halua välttämättä parannuksia. Näin se on heikentynyttä elämäntahtoa eli pessimismiä. Aito optimismi tyytymättömänä vallitseviin olosuhteisiin kannustaa ihmisiä viemään kehitystä eteenpäin voimiensa varassa; se on voimistunutta elämäntahtoa.

Mitä sitten on etiikka? Se ei ole kirjaviisautta, vaan luovaa voimaa. Etiikka nostaa tietoisuuteen ja muokkaa ihmisissä olevia eettisiä voimavaroja. ”Sitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa ja niistä ratkaisuista, joista saamme voimaa tekemään toista ja välttämään toista, ei kukaan voi puhua oppineen ominaisuudessa. Ihminen pystyy sanomaan niistä aina vain sen, minkä löytää omasta itsestään.” Etiikka etsii vastausta kysymykseen: ”Mikä on yhteistä hyvää siinä kaikessa, minkä itse koemme hyväksi? Onko olemassa hyvän yleiskäsitettä? Jos sellainen on, niin mitä se sisältää ja missä määrin se on minulle todellinen ja välttämätön? Miten paljon se määrää ajatuksiani ja toimintojani? Mitä se merkitsee suhtautumiselleni maailmaan?”

Edellä esitettyihin kysymyksiin on ihmiskunta historiansa aikana hakenut vastauksia ajattelusta ja uskonnollisen intuition avulla. Kaikki suuret eetikot ovat ajatelleet ja etsineet vastausta intuitiivisesti. Intuitio on lähempänä alkulähdettä. ”Syvälle käyvissä eetillisissä ilmauksissa, kuten Jeesuksen vuorisaarnassa, loistaa etiikan pääperiaate.” Ainoastaan ajattelemalla luotu etiikka jää jälkeen intuitiivisesta etiikasta. ”Missä uskonnolliset julistajat pääsevät yhdellä voiakkaalla sanalla virtaavan vedenkin syvyyteen, yltää filosofinen etiikka usein vain matalaan kuoppaan, johon on muodostunut lätäkkö.” Pystyisikö tästä huolimatta ajattelu pääsemään tuloksiin? Albert Schweitzerille se merkitsi myös; pitikö olettamus, että hän suoriutuisi tehtävästään? Hän kuitenkin uskoi voivansa vastata kysymykseen myönteisesti, ”jos ajattelu vain on kyllin syvää ja perusteellista”. Hänen mukaansa se tarkoittaa: jos ajattelija pitäytyy siihen, mitä löytää omasta iysestään.

Schweitzer selventää itseään: ”Vuosisatoja ovat merenkävijät suunnanneet kulkunsa tähtikuvioiden mukaan. Sittemmin he ovat luopuneet tästä puutteellisesta tavasta keksittyään kompassin, josta näkevät pohjoisen ilmansuunnan siinä vaikuttavan magneettisen voiman periaatteen mukaan. Tämänlaatuiseen kehitykseen meidän on pyrittävä myös etiikassa. Niin kauan kuin etiikka on vain eetillisiä sanontoja, suuntaamme kulkumme tähtien mukaan, jotka, niin kirkkaina kuin loistavatkin, ovat vain enemmän tai vähemmän varmoja johtotähtiä. Myrsky-yönä, jollaista nyt elämme, ne johtavat ihmiskunnan harhaan. Mutta jos pidämme etiikkaa meille välttämättömänä, selvyyteen johtavana periaatteena, silloin alkaa yksilöiden jatkuva eetillinen syventyminen ja ihmiskunnan eetillinen kehitys.”

Hahmotettuaan tehtävänsä itselleen selväksi, alkoi Schweitzer työhön. Hän tutki minkälaisia eetillisen maailmankatsomuksen luomisen yrityksiä ihmiskunta oli saanut aikaan. Tutkittavaksi joutuivat Kiinan, Intian ja Persian uskonnot, juutalaisuus, islam ja kristinusko, tutki roomalaisten ja Sokrateen kysymyksistä lähteneet kreikkalaiset vanhanajan filosofiset koulukunnat ja laati lopulta yleiskatsauksen länsimaisesta filosofiasta omaan aikaansa asti. Albert Schweitzer levitti eteemme maailmankartan historiallisten tapahtumien sisimmältä alueelta. Kartassa oli myös valkeita kohtia. Kun maantieteelliset kartat jättävät valkeiksi vain tutkimattomat alueet, jätti Schweitzer huomioimatta kokonaisen tutkimuksen valottaman maanosan. Hän sivuutti kirkkoisät, kristillisen keskiajan ja mm. Fransiskus Assisilaisen, Thomas Akvinolaisen ja Ignatius Loyolan. Historiallisessa katsauksessa hän toteaa, että parhaimmillaan eetilliset yritykset pyrkivät löytämään kaikille eetillisyyden vaatimuksille yhteisen nimittäjän. ”Mutta se ei ole onnistunut. Vain osia saatiin päivänvaloon ja esitettiin ne kokonaisuutena, kunnes asiassa ilmenneet vaikeudet saivat harhakuvan särkymään.”

Historiallinen katsaus tähdensi, että eetillisyys ja maailmankatsomus ovat lähes aina yhteydessä toisiinsa: aina on yritetty selittää inhimillisen olemassaolon ja maailmankaikkeuden tarkoitusta ja päämäärää. Kuitenkin kaikki em. selitykset ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Siksi ajattelun on luovuttava halustaan löytää maailmankaikkeudessa tarkoitusta. ”Tarkoitusta tarkoituksettomassa, tarkoituksetonta tarkoituksenmukaisessa, siinä on maailmankaikkeuden olemus.” Schweitzer teki tästä seuraavan johtopäätöksen; maailmankatsomus ja elämänkatsomus on erotettava toisistaan: ”on katkaistava köysi ja yritettävä jättää elämänkatsomus jatkamaan matkaansa omin voimin.”

Albert Schweitzer on tähdentänyt, ettei eetillinen julistaja voi olla oppinut, joka kirjoituspöytänsä äärestä sanelee, mitä muiden on tehtävä ja mitä ei ole tehtävä. Taiteilijan ja eetillisen julistajan välillä on yhtäläisyyttä; kumpainenkin on luova persoona. Taidetta voi luoda vain taiteilija eikä oppinut. Samoin siveelliset persoonat voivat ainoastaan – eivät filosofian professorit – luoda eetillistä oppia. Ajattelu on tarkoitettu käytettäväksi metodina, mutta se tarvitsee tiennäyttäjäksi intuitiota, joka perustuu eetilliseen tahtoon. Ajattelemalla luotu etiikka on niin suurta ja elävää kuin ajattelijan siveellinen tahto on suuri ja elävä.