EU-tuomioistuimelta on nyt saatu Suomen korkeimman hallinto-oikeuden nimenomaisesta pyynnöstä hyvin mielenkiintoinen ennakkoratkaisu asiassa, joka käsitteli vammaisen henkilön tilapäistä opiskelua toisessa EU-maassa ja vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista avun saantia tämän tilapäisen ulkomailla oleskelun aikana. Suomessa pysyvästi asuva vaikeavammainen halusi tuekseen henkilökohtaisen avustajan opiskellakseen Viron pääkaupungissa, Tallinnassa. Vakituinen kotikunta em. vaikeavammaisella henkilöllä oli siis Suomessa ja opiskelun vuoksi hänen oli tarkoitus oleskella kolme tai neljä päivää viikossa Tallinnassa. Vaikeavammaisen henkilön tekemä hakemus henkilökohtaisesta avusta opiskelunsa vuoksi kotikuntansa vammaispalvelussa kuitenkin evättiin; samoin hylkäsi asiasta tehdyn valituksen myös hallinto-oikeus. Seuraavaksi em. asian sai käsiteltäväkseen korkein hallinto-oikeus; tässä vaiheessa korkein hallinto-oikeus siirsi vastuunsa omilta hartioiltaa ja päätti hakea viran puolesta asiassa EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisun.

EU-tuomioistuin päätyi ennakkoratkaisussaan lopputulemaan, ettei kunnan vammaispalvelu saa evätä ulkomailla opiskelun vuoksi henkilökohtaista apua tilapäisesti opiskelun vuoksi toisessa EU-maassa. EU-tuomioistuimen päätös perustuu suoraan EU-kansalaisen täysin vapaaseen liikkuvuuteen EU-maiden sisämarkkinoilla. Käsittelyssään EU-tuomioistuin otti huomioon erityisesti mm. erilaiset EU-säännökset, jotka määrittävät sosiaalihuoltoa, sosiaaliturvaa, EU-kansalaisten oikeutta liikkua unionin alueella vapaasti sekä kansalaisten oleskelua toisessa jäsenvaltiossa. EU-tuomioistuin teki myös tarkastelun Suomen kansallisen vammaispalvelulain ja sosiaalihuoltolainsäädännön suhteesta sosiaaliturvaan sekä vammaisten oikeuksia käsittelevään YK:n yleissopimukseen ja varsinkin tämän yleissopimuksen 19 artiklaan.

EU-tuomioistuimen päätöksessä nostettiin erityisesti esille em. tapauksen erityisosatekijät, tavoitteet sekä myötämisedellytykset. Asian kannalta kovin merkityksellistä näytti olevan, että henkilökohtaisen avun myöntäminen riippuu täysin yksilöllisestä tarveharkinnasta, eikä henkilökohtaisen avun voida katsoa parantavan avustettavan henkilön terveydentilaa. Henkilökohtaisen avustajan myöntämisellä siis edistetään vaikeavammaisen henkilön kykyjä toimia ja elää toisten joukossa mahdollisimman normaalisti yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä poistaa ja ennalta ehkäistä vammaisuudesta johtuvia vaivoja, esteitä ja haittoja. Henkilökohtaisen avustajan myöntämisellä on juuri tarkoitus auttaa vaikeavammaisen henkilön omia henkilökohtaisia valintoja päivittäisissä toiminnoissaan, kuten esim. työssä, opiskelussa, harrastuksissa, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. EU-tuomioistuin tähdensi vielä erityisesti, että henkilökohtaisen avun ulkopuolelle jää lain mukaan sellaiset avun tarpeet, jotka edellyttävät varsinaista hoivaa, hoitoa ja valvontaa.

EU-tuomioistuimen päätöksessä henkilökohtainen apu rinnastettiin etuuteen, joka korvaa vaikeavammaiselle henkilölle päivittäisestä toiminnasta aiheutuvia kustannuksia. Vaikeavammainen avun hakijan ei katsottu olleen taloudellisesti aktiivinen toimija, ja toisaalta korkeakouluopintojen suoritus edellytti henkilökohtaisen avun saantia. Asia ei EU-tuomioistuimen mukaan siis kuulu sairausetuuden käsitteen alle, vaan se jää kyseisen asetuksen soveltamisalan ulottumattomiin. EU-tuomioistui katsoi näin oikeudelliseksi peruslähtökohdaksi jokaisella Euroopan unionin kansalaisella olevan jäsenvaltioiden alueella oleskelua ja liikkumista koskeva täysi vapaus ilman rajoituksia. EU-tuomioistuin tulkitsi SEUT 20 ja SEUT 21 artiklat esteeksi sille, että vaikeavammaisen henkilön kotikunta ei voisi kieltää henkilökohtaisen avun myöntämistä vaikeavammaiselle henkilölle tämän suorittaessaan korkeakouluopintojaan EU-alueen toisessa jäsenvaltiossa tilapäisesti.

EU-tuomioistuin palautti asian uudelleen Suomeen korkeimman hallinto-oikeuden käsittelyyn ja lopulliseen käsittelyyn siellä. Tärkeää on huomioida, että EU-tuomioistuimen ennakkopäätös sitoo Suomen korkeimman hallinto-oikeuden noudattamaan em. EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisua. Sosiaali- ja terveysministeriön tehtävä on arvoida tämän ennakkotapauksen mahdolliset vaikutukset henkilökohtaisen avun myöntämiseen vastaavissa tapauksissa tulevaisuudessa.

Edellä kuvattu on hyvä esimerkki meidän yhteiskuntamme päätöksentekijöiden suhtautumisesta vammaisiin henkilöihin. Suomi on ollut EU:n jäsenvaltio vuodesta 1995 lähtien – siis yli kaksikymmentä vuotta. Vasta nyt on saatu vammaisille ”tasapuolisesti” yhdenvertainen oikeus opiskella vapaasti liikkuen jäsenmaiden alueella. Vastaavanlainen viive oli havaittavissa mm. yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamisen kanssa vammaisille aikanaan.