Asemies Jeppe Kurki tunnetaan Klaus Kurjen isänä ja viimeinen maininta Jeppe Kurjesta löytyy asiakirjoista vuodelta 1455. Jeppe Kurki saattoi hyvinkin olla Ylä-Satakunnan kihlakunnantuomari. Klaus Kurjen äiti oli Karin Klauntytär Diekn, jonka isä taas oli Turun linnanpäällikkö, saksalaissyntyinen Klaus Lydekenpoika Diekn (k. 1435). Klaus Kurjen syntymävuotta ei tiedetä varmasti, mutta on arvioitu hänen syntyneen jo 1420-luvulla. Ensimmäinen asiakirjoista lötyvä maininta Klaus Kurjesta on vuodelta 1457, jolloi Klaus Kurki asetettiin tilapäiseksi voudiksi Turun linnaan Erik Akselinpoika Tottin tilalle.

Ritari Klaus Kurki avioitui valtaneuvos Jöns Olofinpoika Stenbockin ja Margareta Flemingin tyttären, Elin Stenbockin tyttären kanssa, ja pariskunnalle syntyi 1460-luvulla kaksi lasta: Arvid ja Elin Kurki. Elin kasvoi Karjalan Uskelassa kartanossa ja perintönä merkittävän maaomaisuuden sekä merkittävissä asemissa olevia sukulaisia. Vuonna 1463 sai Jöns Stenbock koko Satakunnan läänityksekseen ja hän otti vävynsä, Klaus Kurjen, Satakuntaan voudiksi. Jossakin vaiheessa Klaus Kurki oli myös Ylä-Satakunnan tuomarin virassa, virassa, jonka hän saattoi periä omalta isältään. Klaus Kurki mainitaan asiakirjoissa myös vuonna 1470 voutina Erik Tottille kuuluneessa Hämeessä. Viimeinen maininta Klaus Kurjesta Ylä-Satakunnan tuomarina löytyy vuodelta 1477. Tammikuussa 1479 Kurjen tilalla mainitaan olleen uusi tuomari, joten näin suunnilleen määrittyy Klaus Kurjen kuolinaika. Noin vuoden 1478 paikkeilla Klaus Kurki kuoli ja pian kuoli hänen vaimonsakin, sillä Laukon kartanon lapset määrättiin holhoukseen Ruotsiin varakkaan valtaneuvos Gustav Stenbockin huostaan.

Klaus Kurjen kuoltua Laukon kartano jäi Arvid ja Elin Kurjen yhteisomistukseen. Kasvattina Elin Kurki sai Laukon tulevana kartanonrouvana koulutusta suuren kartanon hoidossa välttämättömiin taitoihin ja tietoihin. Kasvattiperheen tuttavapiirissa ja hovivierailuiden yhteydessä Elin tutustui valtionhoitaja Sten Sturen joukkoihin kuuluneen kunnianhimoisen ja älykkään asemiehen, Knut Erikssonin, jonka täytyi vakuuttaa myös Gustav Stenbock kyvyillään. Elin Kurki ja Knut Eriksson avioituivat joskus 1480-luvun lopulla ja häiden jälkeen pariskunta asettui elämään Laukon kartanoon.

Samoihin aikoihin näiden tapahtumien kanssa muutti Elinin veli, Arvid Kurki Suomeen Sorbonnen yliopistosta, jossa oli suorittanut maisterin ja lisenssiaatin tutkinnot. Arvid kurki aloitti kirkollisen uransa Turun tuomiokapitulin kaniikkina vuonna 1488. Tallinnassa Arvid Kurki järjesteli äidinisänsä, Jöns Stenbockin, perintöasioita. Kurkien Stenbockilta saaman perinnön ansiosta Kurjet pystyivät rahottamaan Laukon kartanon uuden kivisen päärakennuksen rakentamisen. Paitsi mittavat maaomaisuudet, myös virkatehtävistä saadut merkittävät palkkiot kartuttivat sekä Arvid Kurjen että Knut Erikssonin kirstuja.

Laukon kartanon pihapiirissä suoritettiin vuosina 1989-1998 laajoja argeologisia tutkimuksia, joissa selvisi, että 1400-1500-lukujen vaihteessa Laukkoon todella rakennettiin kivinen, tornimainen päärakennus. Löydetyistä esineistä on voitu päätellä, että kivirakennus oli katettu etelästä laivatuilla majavanhäntätiilikatolla ja rakennusta lämmitettiin avotakkojen lisäksi uusilla pottikaakeliuunien lämmöllä. Rakennuksen ikkunat olivat arvokkaita lyijypuitteisia lasi-ikkunoita. Liivinmaalta tuotettiin tämän kivirakennuksen monet rakennustarvikkeet ja sisustusesineet, mikä olikin melko luontevaa, sillä Arvid Kurki hoiti käytännössä Turun piispanistuimen ja tuomiokapitulin ylläpitämiä hyvin tiiviitä kauppasuhteita mm. Danzigiin, Lyypekkiin ja Tallinnaan. Sekä Arvid Kurki että Knut Eriksson kävivät melko ahkerasti Liivinmaalla hoitamassa erilaisia diplomaattisia tehtäviä. Kaniikki Arvid Kurki matkasi 1490-luvun puolivälissä aina Puolaan asti hakemaan astronomisen selvityksen Ivangorodista eli Iivananlinnasta, jonka Moskovan suuriruhtinas, Iivana III, rakennutti valmiiksi vuonna 1492 Narva-joen itärannalle. Vuonna 1496 Ruotsi hävitti käytännössä Ivangorodin, mutta se rakennettiin kuitenkin uudelleen.

Laukon kartanon kivirakennuksen arvoesineistöä saattaa peilata Knut Erikssonin kirjurille sanelemaan testamenttiin vuodelta 1532. Tässä testamentissa Knut Eriksson jakoi molemmille tyttärilleen, Kristinalle ja Annalle, tanskalaisten rosvoukselta säästyneitä kartanon hopeisia tuoppeja, maljoja ja koruja. Valtaosan omaisuudestaan Knut Eriksson luovutti ainoalle elävälle pojalleen, Jöns Knutssonille, joka peri maaomaisuuden lisäksi rahaa, huonekaluja, hopeita, taloustavaroita, kupari- ja tinaastioita sekä arvokkaita vuode- ja seinävaatteita.

Laukon kartanon tuoreessa kivirakennuksessa järjestettiin mm. perhejuhlia ja poliittisia neuvonpitoja. Marraskuussa 1509 Laukon päärakennuksessa tanssittiin Elin Kurjen ja Knut Erikssonin Anna-tyttären häitä; Anna kotiutui Hämeen Porkkalan kartanoon asumaan vanhaan suomalaiseen rälssisukuun kuuluneen Sten Illen kanssa. Vastavalittu valtionhoitaja Sten Sture nuorempi taas saapui keväällä 1512 Laukon kartanoon neuvottelemaan ja hankkimaan kartanon isännän liittolaisuutta. Tammikuussa 1515 Laukon kartanossa juhlittiin näyttävästi arvovieraiden kanssa tyttären, Kristina Kurjen ja Karjalan laamanni Arvid Stålarmin avioliittoa. Kahdesti 1530-luvulla Laukon kartanossa juhlittiin Jöns Knutssonin häitä. Ensimmäinen Jönsin puoliso oli Elin Grabbe ja heidät vihittiin Laukon kartanossa kesäkuussa 1531. Ensimmäisen puolison kuoltua Jöns avioitui syksyllä 1536 vapaustaistelija Tönne Tottin Viipurin linnassa syntyneen tyttären, Ingeborg Tottin, kanssa.

Naimattomiksi Elin Kurjen ja Knut Erikssonin lapsista jäivät Birgitta ja Jacob. Birgitta Kurki vihittiin nunnaksi ja hänet tunnetaan Naantalin birgittalaisluostarin viimeisenä abbedissana. Jacob Kurki taas sai oppia Rostockin yliopistossa; eno, Arvid Kurki vastasi Jacobin opintosuunnittelusta sekä opintojen kustannuksista. Itse Arvid Kurki joutui odottamaan toistakymmentä pitkää vuotta piispannimitystään. Arvid Kurki joudutti nimitystään maksamalla paaville voitelurahoja viran saamiseksi. Vaadittu lahjus oli 88 kultadukaattia, jonka Arvid Kurki maksoi Fuggerin pankkiiriliikkeen myötävaikutuksella paavilliselle rahakamarille. Näin Arvid Kurki edisti kirkollista uraansa ensin Turun kirkkoherrasta tuomiokapitulin kaniikiksi ja myöhemmin dekaaniksi sekä lopulta piispa Johannes Olavinpojan kuoltua piispaksi. Häntä pidetään Suomen keskiajan viimeisenä aidosti katolisena Turun piispana.

Arvid Kurjen Laukon kartanon käynnit harvenivat hänen lokakuussa 1511 Strängnäsin tuomiokirkossa tapahtuneen vihkimensä ja piispanistuimelle nousunsa Kuusiston piispanlinnassa – asumus sijaitsi Turun kaupungintalossa – jälkeen. Piispan kaikkinainen liikkuminen oli jo hyvin hankalaa mukana seuraavan kirjavan joukon vuoksi, joka sisälsi mm. sotilaita, palveluskuntaa sekä maallista ja kirkollista hoviväkeä. Laukon kartanon kappelin korjausta sekä uskonnollisten toimituksissa tarvittavien tarvikkeiden hankkimista piispa Arvid halusia tukea. Hän järjesti neljän kardinaalin puoltamaan vuonna 1518 sadan päivän aneet Laukon kappelin korjaushankkeelle.

Reaalipoliitikkona piispa Arvid tuki valtiollisessa riitakysymyksissä Sten Sturen ja Ruotsin kansallisen puolueen aatetta sekä vastusti unionihanketta. Kumpikaan Laukon herroista - ei Knut Eriksson eikä piispa Arvid – ei katsonut tarpeelliseksi osallistua Kristian II:n kruunajaisiin Tukholmassa ja näin he säästyivät marraskuussa 1520 Tukholman torilla tehdystä teurastuksesta, jossa Kristian II mestautti noin sata Sture-puolueen kannattajaa. Piispa Arvidin kohtaloksi muodostui Suomen vapaustaistelun johdon ottaminen omiin käsiin syksyllä 1521. Piispa Arvid avusti Niilo Arvinpoikaa sotajoukoilla, tykeillä ja muilla sotatarpeilla, kun tämä kiihotti kapinan Kustaa Vaasan puolesta Suomessa. Keväällä 1522 sotaonni suosi kuitenkin tanskalaisia ja tanskalaiset saapuivat kesällä 1522 Laukon kartanoonkin ryöstämään runsaasti hopeaa ja kaikenlaista arvokasta. Piispa Arvid joutui pakoon ensin Närpiöön ja sieltä laivalla Ruotsia kohden. 22.7.1522 tämä myrskyinen merimatka loppui laivan uppoamiseen Öregrundin ulkopuolella ja tässä haaksirikossa piispa Arvid Kurki seurueineen hukkui mereen.

Knut Eriksson ei omana elinaikanaan vielä käyttänyt sukunimeä Kurki, vasta 1570-luvulla Akseli Kurki otti sukunimen käyttöön. Knut toimi vuodesta 1492 Pohjanmaalla tuomarina ja vuodesta 1503 valtaneuvoksena. Pohjanmaan ja Satakunnan laamanninvirkaan Knut Eriksson nimitettiin vuonna 1512. Tunnetuksi hän tuli vuonna 1523 osallistumalla valtaneuvoskuntaan, jossa hän vastusti jyrkästi Lyypekin kauppaetuoikeuksia ja kieltäytyi allekirjoittamasta ja vahvistamasta päätöstä kaupungin asemasta. Viimeisenä virkatehtävänä hän toimi Ruotsin delegaation johtajana Novgorodissa, jossa Venäjän ja Ruotsin välille neuvoteltiin välirauha.

Laukon kartanossa Knut Eriksson jatkoi appensa perinteitä ostamalla ja vaihtamalla kartanon laajennusta isommaksi, ja hänen vanhuuden päivillä Laukko muuttoi kylästä todelliseksi kartanoksi. Viimeinen hänen suorittama tilanvaihto tapahtui vielä vuonna 1532, kun Pöydän ja Pourun sukujen talot liitettiin kartanon maihin.