Höyrylaiva Suuriruhtinas Wladimir.

Höyrylaiva Ilmarinen oli Suomen ensimmäinen höyrylaiva ja alus rakennettiin Kiteen Puhoksessa Varviniemen telakalla vuonna 1833. Pohjoiskarjalainen teollisuusmies Nils Ludvig Arppe – Arppe toimi myöhemmin Värtsilän rautatehtaan perustajana sekä Möhkön rautaruukin omistajana - rakennutti viipurilaisen Hackman & Co-kauppahuoneen johtajan Johan Fredrik Hackmanin rahoitustuella laivan, joka rakennettiin puusta. Laiva oli siipiratashinaaja, jonka englantilaisen konepajan valmistama höyrykone tuotti 34 hevosvoimaa; mitoiltaan alus oli 26,2 x 4 m. Laivan hinnaksi tuli 40 000 ruplaa ja ainakin ensimmäisinä vuosinaan laiva tuotti voittoa. Höyrylaiva Ilmarinen hinasi etupäässä lotjia mm. Ultran, Varkauden ja Puhoksen sahoilta Lauritsalaan ja Joutsenoon. Sieltä sahatavaran matka jatkui maanteitse Viipuriin. Savon ja Karjalan kauppiaille laiva toi paluukuormassa mm. elintarvikkeita. Höyrylaiva Ilmarinen poistui liikenteestä vuonna 1844 ja se romutettiin samana vuonna Puhoksessa.

Kun höyrylaiva Ilmarinen teki matkan Hämeenlinnaan, suoritti Venäjä tiedusteluja höyrylaivojen rakentamisesta Päijänteelle ja Näsijärvelle. Turkulainen W. Crichtonin konepaja sai osakseen rakentaa höyrylaivan Päijänteelle ja Tampereen konepaja sai valmistaa laivan Näsijärvelle. Tampereen konepajan rakentaman aluksen nimeksi tuli Suuriruhtinas Wladimir; rautalevyistä valmistettu alus oli 90 jalkaa pitkä ja 15 jalkaa leveä. Tyhjänä laiva ui viiden jalan syvyydessä. Suuriruhtinas Wladimirin hiukan parrasta ylempänä sijainnut puolikansi alkoi konehuoneen peräpuolelta ja jokunen porrasaskelma johti tältä kannelta alemmalle etukannelle, jota kehysti kolmen jalan korkuinen reelinki. Kannen alla koneiston etupuolella sijaitsi lastiruuma ja tilava miehistön skanssi sekä höyrylaivan peräosassa puolikannen alla salonki ja kaksi hyttiä. Kannella höyrykattilan edessä sijaitsi erillinen keittiö ja kauempana keulassa oli signaalimasto sekä ankkuripeli.

Höyrylaivaa liikutti Carsundin kulmakone – keksijänsä mukaan nimetty höyrykone – joita 1850-1960-luvuilla rakennettiin Motalan konepajalla useita Ruotsissa. Tämä höyrykone oli työpaineella toimiva paisuntakone, joka oli lauhduttajalla varustettu sekä nelisiipisellä potkurilla. Sopimuksissa höyryaluksen vauhdiksi määriteltiin vähintään kahdeksan solmua. 11.4.1864 maanmittari Klingstedt ja Tampereen konepajan johtaja Hermann Kauffmann mittasivat höyrylaivan vauhdiksi hieman yli 15 km tunnissa. Höyrylaivan keulaan oli sijoitettu pieni rihlattu suusta ladattava pronssikanuuna, joka kuitenkin tarpeettomana syksyllä telakalla poistettiin aluksesta.

Luovutus- ja koematka Suuriruhtinas Wladimirilla sujui onnellisten tuulten merkeissä 6.6.1864. Laivan tilaaja oli niin tyytyväinen laivan osoittauduttua tilattua nopeammaksi, että antoi Tampereen konepajalle 1 000 ruplaa lisähyvitystä tämän vuoksi. Työt laivan tilauksesta hoiti kapteeniluutnantti Leo Jägerschjöld, joka oli mukana myös laivan luovutuksessa ja hänestä tuli myös laivan kapteenin esimies. Höyrylaivan kapteeniksi tuli ensimmäisenä purjehduskautena laivaston luutnantti Fr. v. Schantz; tämä iloluonteinen suomalainen mies mielellään kuljetti ystäviään laivalla. Höyrylaiva Suuriruhtinas Wladimir alkoi hyvin pian ajaa vähintään kerran viikossa runsaan sadan kilometrin matkan Tampereen Mustanlahden satamasta samannimiseen satamaan Virroille, jonne oli valmistunut laituri sekä laivarantaan johtava tie.

Pitkille ja yksitoikkoisille matkoille kapteeni Schantz otti mielellään mukaan ystäviään, koska vitti matkojen sujuvan paljon sujuvammin ja kommelluksitta ystävien seurassa. Varsinkin alkuun kapteeni sangen kokemattomana oli ihmeissään merikorttien ja karien sekä rannoille maalattujen merimerkkien opasteista mutkaisella ja matalalla sekä ahtaalla väylällä; kapteeni ei myöskään käyttänyt matkoillaan luotsin palveluksia. Höyrylaivan ensimmäisellä matkalla Tampereelta Muroleen kanavan suulle, sattui laivan kapteenille varsin kiusallinen tapaus. Tulvavesi painoi laivan oikeaa kylkeä vaarallisesti rantakiville, ellei laivan vauhti pysyisi riittävän suurena. Laivan kapteeni arvioi laivan jyrkän kääntymisen vasemmalle sujuvan paremmin hitaalla vauhdilla. Niinpä hän komensi: ”Hiljaa eteenpäin!”. Virta sai kuitenkin otteen laivasta ja paiskautuminen kiville olisi ollut edessä, jos ankkuria ei olisi ehditty ajoissa laskea pohjaan. Ankkurin lasku sai laivan pysähtymään ja kapteeni kirmasi laivan perään tarkistamaan, oliko karikko vältetty. Kapteenin kurkottautuessa istuinpenkin selkänojan yli univormun nappien väliin pistetty taskukello lipsahti järveen. Taskukello oli kultainen, joten vahinko oli melkoinen.