Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Johdettuaan Suomen rauhaan presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) oli tehnyt päätehtävänsä ja hän vetäytyi sivummalle. Ulkopolitiikan käytännön johtaminen eli välirauhansopimuksen toimeenpano ja Suomen vieminen kohti normaaliaikoja tuli pääministerin tehtäväksi varsinkin sen jälkeen, kun Juho Kusti Paasikivestä (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) tuli Suomen pääministeri. Hän jatkoi ulkopolitiikan johtamista myös sen jälkeen, kun hänestä itsestään tuli presidentti.

Juho Kusti Paasikivi.

Suomen suvereenisuutta rajoitti maahan tullut Neuvostoliiton ja Iso-Britannian valvontakomissio, jota johti Viron neuvostolaistajana Suomessa tunnettu kenraalieversti ja poliitikko, Andrei Ždanov (s. 26.2..1896 Mariupol ja k. 31.8.1948 Moskova). Valvontakomission vahvuus oli suurimmillaan 160 henkeä ja sillä oli alakomissioita 16 kaupungissa. Sen poliittinen vaikutusvalta perustui itärajan takana ja Porkkalan tukikohdassa olleeseen vahvaan puna-armeijaan. Valvontakomissio määräsi kaiken sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti tärkeän tiedon luovutettavaksi käyttöönsä. Kommunistit ja monet poliittiset käännynnäiset täydensivät auliisti valvontakomission tietoja suorassa yhteydenpidossa, usein maanmiestensä kaatamiseksi ja oman asemansa nostamiseksi. Professori ja politiikan tutkija Pekka Visurin (s. 25.12.1942 Hämeenlinna) mukaan ”näihin aikoihin syntyi kuuluisa ’maan tapa’, jonka mukaan vieraan vallan edustajille voitiin aivan hyvin kertoa myös sellaisia asioita, jotka salattiin tiukasti Suomen kansalaisilta”.

Kenraalieversti Andrei Ždanov.

Pääministeri Paasikivi piti Suomen kansalle radiopuheen itsenäisyyspäivänä 1944. Siinä puheessa hän hahmotteli Paasikiven linjana tunnetuksi tulleen uuden ulkopolitiikan linjan, jossa ”kaikkea hallitsevana oli maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon”. Paasikivi toivoi luottamuksellisten suhteiden luomista, ”Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan.” Paasikivi katsoi myös, että suhteemme Ruotsiin ja pohjoismaihin tuli säilyttää vahvana. Kaiken perustana oli Suomen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva länsimainen yhteiskuntajärjestys.

Rauhanteon vaikeimpana ennakkoehtona pidetty saksalaisten karkottaminen alkoi yhteisymmärryksessä saksalaisten kanssa, mutta sitten vapaaehtoinen vetäytyminen muuttui hyvin raskaiksi taisteluiksi. Niistä muodostui Suomen kolmas sota, Lapin sota, jossa Suomi jälleen vaihtoi puolta ja taisteli nyt liittoutuneiden rinnalla yhteistä vihollista vastaan. Syynä saksalaisten sitkeään viipymiseen Euroopan pohjoisreunalla oli ollut mitä ilmeisemmin sodankäynnille välttämättömän nikkelin saannin varmistaminen.

Merkittäviä välirauhan seurauksia olivat Petsamon sekä vuoden 1940 rauhan rajan taakse jääneen alueen tyhjentäminen ja luovuttaminen Neuvostoliitolle. Neuvostoliitolle luovutetut alueet olivat noin 12 prosenttia maan pinta-alasta ja niillä oli asunut noin 12 prosenttia maan väestöstä. Jo kesällä 1944 oli 260 000 ihmistä siirtynyt läntiseen Suomeen ja syksyllä siirtyi vielä 90 000 evakkoa. Vain 19 henkeä jäi luovutetulle alueelle. Porkkalan sotilastukikohdaksi luovutetulta alueelta lähti syksyllä noin 10 000 henkeä ja Lapin sodan jaloista Ruotsiin 50 000 – 60 000 henkeä ja Pohjois-Pohjanmaalle noin 38 000 Pohjoisen Suomen asukasta.

Maanhankintalain nojalla maata jaettiin sodan jälkeen 2,8 miljoonaa hehtaaria. Se oli kaksi kertaa enemmän kuin asutuslakien asutustoiminnassa 1920- ja 1930-luvulla. Noin 60 prosenttia maata jaettiin karjalaiselle siirtoväelle. Maahan perustettiin yli 94 000 tilaa, joista kolmannes oli asuintontteja ja toinen kolmannes asuintiloja, joilla ei ollut maataloudellista vaikutusta. Luovutetusta maasta yli 40 prosenttia oli valtion ja loppu otettiin ensisijaisesti yksityisiltä maanviljelijöiltä.

Helsingistä noin 20 km länteen sijaitsevasta Porkkalasta Neuvostoliitolle jouduttiin vuokraamaan 380 km²:n kokoinen sotilastukikohta 50vuodeksi. Presidentti Mannerheim piti tykinkantaman etäisyyttä riittämättömänä ja ehdotti pääministeri Paasikivelle, että pääkaupunki pitäisi siirtää Helsingistä Turkuun. Jari Leskinen ja Pekka Silvast ovat osoittaneet tutkimuksissaan Suljettu aika, miten Porkkalasta muodostuikin erittäin merkittävä sotilaallinen ja poliittinen painostusväline ja tiedustelun tukikohta Suomea vastaan. Suomea saattoi pitää osaksi miehitettynä siihen saakka, kunnes tukikohta vuonna 1956 luovutettiin takaisin Suomelle.

Sotakorvauksia Suomen maksettavaksi määrättiin 300 miljoonan dollarin edestä. Tosiasiallisesti korvaus oli huomattavasti suurempi, sillä maksun tuli tapahtua vuoden 1938 hinnoin. Sotakorvauksia varten asetettiin Suomen sotakorvausteollisuuden valtuuskunta Soteva. Neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa saatiin pieniä helpotuksia niin, että korvaussuoritusten arvoa voitiin korottaa vuoden 1938 hintatasosta pääomatavaroiden osalta 15 prosenttia ja kulutustavaroiden osalta 10 prosenttia. Myös korvausohjelman rakenteeseen ja määriin saatiin eräitä helpotuksia. Tältä pohjalta allekirjoitettiin 25,11,1944 sotakorvauksia koskeva perussopimus. Maksuaikaa pidennettiin vuonna 1945 kahdeksaan vuoteen ja keväällä 1948 korvaussumman nimellisarvo alennettiin 226,5 miljoonaan dollariin. Sotakorvausten todellinen arvo oli noin 500-600 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Tämän lisäksi jouduttiin maksamaan Neuvostoliitosta viedyn omaisuuden palautuksia noin 22 miljoonan dollarin arvosta. Sotakorvaukset Suomi suoritti vuoteen 1952 mennessä. Samana vuonna Helsingissä järjestettiin vuonna 1940 sodan takia pitämättä jääneet olympialaiset.

Neuvostoliitolle oli luovutettava sotasaaliina Saksan ja sen liittolaisten sotilasomaisuutta ja näiden maiden laivat. Kymmenkunnan pienen aluksen lisäksi sotasaalistavaraa toimitettiin rautateitse noin 66 000 tonnia, autokuljetuksin noin 6 000 tonnia ja laivattuna noin 24 000 tonnia. Lisäksi Neuvostoliitolle luovutettiin välirauhansopimuksen mukaisesti Saksan kansalaisten omaisuutta.

Kenraalieversti Lothar Rendulic.

Kun todelliset sotatoimet alkoivat, saksalaiset tunsivat itsensä petetyiksi ja aloittivat kostoksi Lapin järjestelmällisen tuhoamisen. Lokakuun 9. päivänä 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti Lothar Rendulic antoi käskyn poltetun maan taktiikasta. Käskyä oli valmisteltu jo pitkään: Aikaisemman komentajan kenraalieversti Eduard Dietlin käskystä oli laadittu jo vuonna 1942 suunnitelma Pohjois-Suomen infrastruktuurin tuhoamisesta tarpeen vaatiessa. Sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Tornionjokilaaksossa kylien tuho jouduttiin kokemaan rankalla tavalla: Evakkoon lähteneet asukkaat seurasivat kotitalojensa polttamista Ruotsin puolelta Tornionjokea. Lokakuun 13. päivänä 1944 vuoristoarmeijan esikunta määräsi tuhottavaksi linjan Ylitornio-Sinettä-Sodankylä, nämä paikkakunnat mukaan lukien, pohjoispuolella kaikki asumuksisksi kelpaavat rakennukset. Perusteluna oli, että viholliselta haluttiin riistää majoitusmahdollisuudet talven tullessa. Sairaalat, kirkot ja rakennukset, jotka olivat joko asuttuja tai sijaitsivat kaukana teistä, tuli säästää.

Rakennuksia tuhoutui kaikkiaan 14 779. Näistä asuinrakennuksia oli 5 047. Pahiten Lapin kunnista tuhottiin Savukoski, 95-prosenttisesti. Rovaniemi ja Enontekiö tuhottiin 90-prosenttisesti. Koko Lapin tuhoprosentti lienee ollut noin 40-46. Kolarin, Sodankylän, Turtolan (nykyisin Pello), Muonion ja Sallan tuhoprosentti vaihteli noin 60–75 % välillä. Oulun läänissä tuhoutui noin 3 100 rakennusta, pahiten kärsi Kuusamo, jonka rakennuskannasta hävisi 65 prosenttia. Pienempien kylien lisäksi vilkas Rovaniemen kauppala tuhottiin käytännössä kokonaan: Rakennuksista säästyi ainoastaan noin kymmenesosa. Rakennukset tuhottiin käyttötarkoituksesta välittämättä; jopa Rovaniemen, Enontekiön, Kemijärven, Turtolan ja Kuusamon kirkot poltettiin.

Vaikeuttaakseen vihollisen etenemistä, saksalaiset miinoittivat Oulun läänissä 6 575 metriä ja Lapin läänissä 3 222 kilometriä teitä ja teihin räjäytettiin laajoja katkaisukohtia. Lapin läänin silloista tuhottiin 90 prosenttia eli 675 siltaa. Noin 2 500 maantienrumpua räjäytettiin. Kaikki 24 lossia tuhottiin. Noin 800 kilometrin matkalta kyläteiltä tuhottiin sillat ja rummut. Raskas liikenne rikkoi muutkin kelirikkoiset tiet. Liikenne suljettiin 526 kilometrin matkalta.

Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista ja järjestelmällistä. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautatiestä käyttökelvottomaksi joutui 471 kilometriä. Maantieverkostoa miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9 500 kilometriä. Kaikki lossit laitureineen, 675 siltaa ja noin 2 800 maantierumpua tuhottiin. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin eri asteisesti 3 700 kilometriä. Rautateillä tuhottiin kiskoja, rumpuja, siltoja ja vaihteita. Kaikki Lapin 115 puhelinkeskusta ja 163 puhelinpaikkaa tuhottiin. Maanraivauksessa Lapissa kuoli vuoden 1952 alkuun mennessä 72 henkilöä ja haavoittui 141. Vuoteen 1973 mennessä saksalaisten jäljiltä Lapista oli kaikkiaan raivattu yli 800 000 ammusta, noin 70 000 miinaa ja 400 000 muuta räjähdettä, yhteensä 1 142 000 kappaletta. Yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo.

Suomalaisten henkilötappiot Lapin sodassa olivat kaikkiaan 3 940 ja saksalaisten noin 4 300-4 500 miestä. Saksalaiset ryhtyivät irtautumaan huhtikuun 7. päivästä alkaen ja poistuivat omaehtoisesti 27.4. Norjan puolelle. Kenraaliluutnantti Hjalmar Fridolf Siilasvuo (vuoteen 1936 saakka Strömberg, s. 18.3.1892 Helsinki ja k. 11.1.1947 Oulu) saattoi 28.4.1945 ilmoittaa ylipäällikölle täyttäneensä syyskuussa 1944 saamansa tehtävän. Saksalaiset joukot oli karkotettu Pohjois-Suomesta 27.4.1945 kello 13.30:een mennessä.