Karl Flodin.

Räätälimestari Fredrik Flodin toimi 1700-luvulla Tukholmassa. Räätälimestarille syntyi vuonna 1789 poika, Johan Ulric Flodin (1789-1834), joka pääsi ylioppilaaksi Suomen Turussa vuonna 1810. Johan Flodin kuoli melko varakkaana lääninrahastonhoitajana Vaasassa vuonna 1834. Johan Flodin koti Vaasassa oli kaupungin musiikkitoiminnan keskus ja Johan oli musikaalinen; hän soiti ainakin viulua. Johan Flodin oli avioliitossa Sofia Gustava Thitzin (1792-1838) kanssa ja Sofian vanhemmat olivat Saksasta Loviisaan muuttaneet muotokuvamaalari Anders Gustav Thitz (1767-1828) ja Sofia Kristina Stichaeus (1767-1820).

Johanilla ja Sofialla oli neljä lasta: Agnes Ottila (1824-1902), Ferdinand (1826-1916), Frithiof (1828-1921) ja Hilda Clementina (1830-1912). Lapsista Agnes Ottila oli saanut pianonsoitonopetusta Fredrik Paciukselta ja Agnes oli avioliitossa maanmittausinsinööri, assessori Georg August Kajanuksen kanssa. Agnesin ja Georg Augustin avioliitosta syntyi kymmenen lasta, joista kuusi kuoli nuorina. Yksi tämän perheen lapsista oli säveltäjä ja kapellimestari Robert Kajanus (1856-1933) ja perheen tytär, Selma Kajanus (1860-1935), oli pianotaiteilija, orkesterimuusikko ja soitonopettaja. Anna Charlotta Thitz toimi Selma Kajanuksen pianonsoiton opettajana ja Anna Charlotta oli taas Selman isoäidin, Sofia Gustava Thitzin sisar.

Hilda Maria Flodin.

Laulajatar Ida Basilier-Magelssenin sisar, Fanny Virginia Basilier, oli avioliitossa Frithiof Flodinin kanssa. Fanny ja Frithiof Flodinin lapsista tytär Fanny (1868-1954, avioit. Flodin-Gustavson) oli hänkin konsertoiva pianisti ja toinen tytär, Ida (1871-) laulajatar. Ida opiskeli laulua ensin Helsingin konservatoriossa ja sitten Pariisin konservatoriossa. Hän konsertoi kotimaassa ja ulkomailla sekä sai kiitosta oopperalavoilla. Ida Flodin lauloi vuonna 1896 pääosan Sibeliuksen ainoassa ja unohdetussa oopperassa, Neito tornissa. Kolmas tytär, Hilda Maria (1877-1958) oli taidemaalari ja kuvanveistäjä, ja avioliitossa ensin taidemaalari Juho Rissasen ja myöhemmin professori Taavetti Laitisen kanssa. Neljäs tytär, Signe, oli pianonsoiton opettaja.

Ferdinand Flodin syntyi Vaasassa 15.5.1826 ja kävi triviaalikoulun samassa kaupungissa. Ylioppilastutkinnon hän suoritti Helsingissä vuonna 1842 ja aloitti tämän jälkeen opintonsa Helsingin yliopistossa Eteläpohjalaisen osakunnan jäsenenä. Vuonna 1946 Ferdinand Flodin suoritti pro exercitio-väitöksen epäorgaanisen kvantitatiivisen kemian alaan kuuluvalla tutkimuksella. Vuonna 1850 Ferdinand Flodin valmistui filosofian kandidaatiksi ja sen jälkeen hän välittömästi jatkoi opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa, josta valmistui lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1855 ja vuonna 1857 lisensiaatiksi. Lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi Ferdinand Flodin väitteli suolen puhkeamista käsittelevällä väitöskirjalla vuonna 1860. Vuonna 1907 Ferdinand Flodin promovoitiin riemutohtoriksi.

Kuvissa vasemmalta Ferdinand Flodin, keskikuvassa puoliso Matilda Flodin ja oikealla Karl Flodin.

Lääketieteellisten opintojensa lomassa Ferdinand Flodin harjoitti apulaiskoleralääkärin tointa Helsingissä vuonna 1853, toimi soutuvenelaivueen läntisen prikaatin lääkärinä vuonna 1854 sekä toimi vuonna 1856 Vaasan vankilan ja sairaalan vt. lääkärinä. Valmistuttuaan vuonna 1857 lääketieteen lisensiaatiksi, hän toimi Vaasan kaupunginlääkärinä ja samanaikaisesti 2. Vaasan ruotujakoisen tarkk’ampujapataljoonan lääkärinä. Heinolan piirilääkäriksi Flodin tuli valituksi vuonna 1860, ja tästä virasta hän jäi eläkkeelle vasta vuonna 1888. Tämän jälkeenkin hän muutti Helsinkiin ja harjoitti siellä vielä yksityispraktiikkaa. 1890-luvun alussa Ferdinand Flodin osallistui Suomessa ajankohtaiseen keskusteluun prostituution asemasta raportoimalla Finska Läkaresällskapets Handlingar-aikakausikirjassa Italian uutta prostituutio-ohjesääntöä.

Ferdinand Flodin avioitui Turun kaupunginlääkäri, lääketieteen tohtori Kristian Ferdinand Melartin (s. 2.10.1792 ja k. 12.1.1854) ja Hedvig Juliana Sofia Aminoffin (s. 1.9.1806 ja k.7.10.1861) tyttären, Matilda Sofia Melartinin, kanssa. Matilda oli opiskellut sekä laulua että pianonsoittoa Tukholmassa. Ferdinand ja Matilda Flodinin ainoasta lapsesta, Karl Teodor Flodinista (1858-1925) tuli säveltäjä, musiikkiarvostelija ja sanomalehtimies. Karl Teodor Flodinin aviopuoliso oli laulajatar Adolphine (Adée) Thérése Leander (1873-1935), joka oli muusikko Adolf Fredrik Leanderin ja Matilda Emilia Fagerlundin tytär.

Karl Teodor Flodin aloitti koulunkäyntinsä Hämeenlinnan lyseossa ja siirtyi sittemmin Ruotsalaiseen lyseoon Helsinkiin jatkamaan opintojaan. Karl Flodin valmistui ylioppilaaksi vuonna 1877 ja sen jälkeen hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Filosofian kandidaatin tutkinnon Flodin suoritti vuonna 1883 ja sai vuonna 1886 maisterinarvon. Opintojensa ohella Karl Flodin opiskeli myös musiikkia Richard Faltinin ohjauksessa; musiikissa hän keskittyi pianonsoiton, musiikin teorian ja sävellysoppiin. Vuosina 1890-1892 Karl Flodin opiskeli stipendin turvin Leipzigissä; kaupungissa hänen opettajanaan toimi mm. tunnettu teoreetikko, kapellimestari ja säveltäjä Salomon Jadassohn (s. 13.8.1831 Wrocław ja k. 1.2.1902 Leipzig, Saksa) sekä Karl Piuttin.

Säveltäjä Salomon Jadassohn.

Jo aikaisessa vaiheessa Karl Flodin oli kotimaassaan toiminut eri pääkaupunkilehtien, esim. Hufvudstadsbladetin, tilapäisenä musiikkiarvostelijana. Nya Pressenin vakituisena musiikkiarvostelijana Flodin toimi vuosina 1883-1898. Nya Pressen lakkautettiin poliittisista syistä ja Karl Flodin siirtyi vastaavaksi toimittajaksi Helsingfors Posteniin, mutta myöhemmin Flodin palasi jälleen ilmestyvään vanhaan lehteensä. Vuonna 1897 Flodin sai arvostelijana valtavasti mainetta murska-arvostelullaan Sibeliuksen Lemminkäis-sarjasta. Työ jatkui Nya Pressenissä aina siihen asti kunnes hän muutti Buenos Airesiin. Saman aikaisesti hän avusti Aftonpostenin toimittajakuntaa. Karl Flodin perusti vuonna 1901 korkealaatuisen musiikkia ja taidetta kartoittavan aikakausikirjan, Euterpen. Hän toimitti julkaisua aina vuoteen 1905 asti. Vuonna 1908 Karl Flodin muutti maanpakoon Buenos Airesiin, Argentiinaan, jossa hän toimi erittäin arvostettuna musiikkiarvostelijana saksankielisessä La Plata-lehdessä vuosina 1908-1921.

Musiikkiarvostelut, monipuolinen lehtimiestyö ja säveltämisen ohella saattoi Karl Flodin heittäytyä moniin eri tehtäviin. Flodinin kirjoitustaidot, valtava lahjakkuus ja laajat tietomääränsä olivat hyvänä apuna esim. teatteriarvostelussa, runojen kääntämisessä, omien runojen laatimisessa tai taiteen ja kirjallisuuden monia aloja käsittelevien esseiden laatimisessa. Karl Flodin laati Petrus Nordmannin kanssa tutkielman Albert Edelfeltistä. Tärkeimmät kirjoitukset käsittelivät tietenkin musiikkia, olihan musiikki hänen sydäntään kaikkein lähimpänä. Musiikkiartikkeleiden määrä ei lopulta ollut vallan suuri, mutta sisällöltään ne olivat sitäkin merkityksellisempiä; hänen kirjoituksiaan on julkaistu kolmen laajan teoksen verran. Ensimmäinen nide niistä oli Finska musiker och andra uppsatser i musik, joka ilmestyi vuonna 1900. Toinen nide sisälsi Martin Wegeliuksen elämänkerran ja sen nimi oli Svenska Litteratursällskapet, julakaistu vuonna 1922. Viimeinen, kolmas nide, sisälsi pääasiassa vuosina 1885-1925 ilmestyneitä artikkeleita. Tämä osa julkaistiin vasta tekijänsä kuoleman jälkeen nimellä Musikliv och reseminnen.

Karl Flodin oli ensimmäinen kansainvälisen tason musiikkiarvostelijamme. Hänen arvioissaan tutustumme samalla arvioijan monipuoliseen lahjakkuuteen sekä kykyyn nähdä ja tuoda rohkeasti myös julki omat näkemyksensä, kaihtamatta samalla pelkoa muiden varpaille astunnasta. Voidaan perustellusti sanoa, että Karl Flodin palveli musiikkia eikä sen palvelijoita. Flodin e koskaan pitänyt arvostelijantyötään ammattityönä vaan suhtautui kritiikkiin pikemminkin kutsumuksena. Näin hän erottui muiden arvostelijoiden joukosta juuri sydämensä hehkun sekä ajatelmiensa korkean tason kautta. Annanpa Karl Flodinin itsensä todistaa tässä yhteydessä omaa näkemystään. Sitaatti on Euterpe-aikakausilehden ensimmäisestä numerosta vuodelta 1901, ohjelmallisesta artikkelista ”La raison d’être”:

”Taiteen vanavedessä seuraa arvostelu – ei aivan samoin kuin ilveilijät ja pilkkakirveet aikanaan seurasivat antiikin voittajia, vaan niin kuin jokainen mainetyö kasvattaa saattajakseen selittävän, yleistävän ja järjestelmään sovitavan tulkitsijan. Sillä kauneus, hyvyys ja nerous eivät syvimmältä olemukseltaan ole kaikkien omaksuttavissa, koska kaikki eivät ole taiteilijaluonteita tai hengenheimolaisia. Mutta tulkitsija voi avata sokeiden silmät tai selvitää niille, jotka vain tunteillaan omaksuvat taiteen, miksi he tuntevat niin tai näin, tai luonnollisten lakien puitteisiin sovittaa sen, mikä monista voi tuntua merkilliseltä, selittämättömältä ilmiöltä. Ihmeellisintä on, että taiteilijat itsein usein tarvitsevat teostensa tulkitsijaa, joka tiedottoman hurmion taivaasta siirtää heidät lainalaiseen todellisuuteen, lujan maankamaran tuntumaan.

… Arvostelevissa kirjoitelmissaan aikaausikirja eritoten on pyrkivä puolueettomuuteen – hyveeseen, joka tällä alalla on harvinainen ja jota valitettavasti on äärimmäisen vaikea toteuttaa, ellei mitä vakavimmin päätä horjumatta pysytellä oman tunnontarkan vakaumuksen viitoittamalla tiellä.

Julkaisijaa, joka Euterpessä yksin vastaa ainakin musiikkiarvosteluista, voi ehkä juuri tästä syystä moittia yksipuolisuudesta. Tästä huolimatta tietoisuus, että kokonaan oman vakaumuksen mukaan saa hoitaa sen tehtävän, jonka on ottanut suorittaakseen, tuntuu suurelta ja mieltä ylentävältä.”

Ensimmäisen ilmestymisvuoden viimeisessä numerossa Karl Flodin kirjoittaa omassa lehdessään: ”Se, että niin monet kansalaiset myötämielisesti ovat suhtautuneet Euterpeen, on suuresti ilahduttanut lehden julkaisijaa ja rohkaissut häntä jatkamaan yritystä. Mutta hän on sittenkin ollut yksin, toisinaan mielipiteissään mutta aina työnsä suorituksessa… Ammattimuusikoilta hän on saanut osakseen vain varsin platonista mielenkiintoa. Hän ei tarkoita, että heidän pitäisi tehokkaasti osallistua työhön artikkeleita kirjoittamalla – tällaista toivetta hän alun perin elätteli mutta joutui sen pian heittämään mielestään… Mutta arveluttavampaa on ammattitahon osoittama välinpitämättömyys. Kun Euterpe nyt kerran etupäässä jää musiikin arvostelun äänenkannattajaksi, lehti saa myös vastustajia, jotka eivät – lievemmissä tapauksissa – voi yhtyä esitettyihin arviointeihin, vaan päinvastoin – ja tavallisemmin – loukkaantuvat niistä. Nämä arvostelijan kannalta kovin epämieluisat tunteet purkautuvat sitten erilaisina mielenosoituksina. Se on kovin ikävää, mutta asia ei liene autettavissa – mikäli ei arvostelutoimen suorittaja halua luopua kaikesta itsenäisyydestään ja vain pyrkiä olemaan kaikille mieliksi kiittämällä kaikkien aikaansaannoksia.

Näin joutavanpäiväinen arvostelu ei kuitenkaan soveltune Euterpelle. Julkisesti esitetty musiikin arviointi on aina viime kädessä subjektiivinen. Sen paikkansapitävyydestä voi olla eri mieltä, saattaahan arvostelijakin erehtyä. Mutta arvostelijan pyrkimystä totuuteen ei ole lupa kiistää, mikäli hän ei karkeasti ole rikkonut puhtaiden vaikuttimien ihannetta vastaan.

Euterpen kriitikon täytyy siis vastedeskin noudattaa subjektiivista näkemystään tarkastellessaan kotimaan musiikillisia ilmiöitä, senkin uhalla, että hän ehkä joutuu vaeltamaan yksinänsä.”

Karl Flodin ei arvostelijana suinkaan ollut kaikkien lukijoiden mieleen, mutta tämä seikka ei koskaan häirinnyt myöskään hänen suorittamaansa tehtävää. Hän uskalsi lausua julki sen, mikä hänen täytyi pukea sanoiksi, eikä suinkaan sitä, mitä häneltä soveliaisuussyistä toivottiin saatavan lausunnoksi. Useimmiten musiikkiarvioijat kuvaavat kritiikeissään paremminkin itseään kuin arvosteltavaansa. Kritiikin lukijat taas odottavat usein kriitikolta vahvistusta omalle mielipiteelleen ja siksi monet arvostelijat sortuvat täyttämään velvollisuudesta – vastoin omantuntonsa ohjausta – pikemminkin lukijoiden toiveita. Siksi nämä kriitikot voivat arvioissaan kiinnittää vähemmän huomiota arvosteltavaan kuin lukijoihinsa ja siihen piiriin, johon lukijat ja arvostelija itse kuuluvat.

”Absoluuttinen mitättömyys ei missään muussa taiteen lajissa pääse siinä määrin rehentelemään kuin musiikissa.” Näin lausuessan Karl Flodin oli 47-vuotias ja hänen arvostelijantehtävänsä Suomessa lähestyivät loppuaan. Kolme vuotta myöhemmin hän jatkoi työtään siirryttyään Buenos Airesiin. Karl Flodinin asemoituminen musiikkiin kuvastaa hyvin hänen suurta tietomääräänsä ja aitoa musiikinrakkauttansa. Flodinin musiikillisen laaja ja syvällinen aitous paljastuu meille avartavasti selaillessamme hänen esseekokoelmiaan ja noukkiessamme niiden aarteista joitakin tiedonhippuja, joita hän niin vuolaasti sirotteli ympärilleen. Liioittelematta voidaan sanoa hänen esittäneen teoksissaan todellisia musiikin kultaimpaleita kaikille niille, jotka rakastavat musiikkia ja janoavat lukiessaan tietoa siitä, mitä musiikista voi sanoa parhaimmassa tapauksessa. Hänen kirjoituksissaan ei ole vain musiikin kauneutta kuvailtuna, vaan myös tunnustuksia siitä, mikä kaikessa taiteessa syvimmässä mielessä on todellista ja katoamatonta.

Kurkistamme vielä yhdessä kauniiksi lopetukseksi, kuinka Karl Flodin kuvaili suurta musiikin mestaria, Johann Sebastian Bachia, joka Flodinin mukaan on ”voimakas, ikuisesti uusia, vihreitä vesoja kasvava tammi”. ”Johann Sebastian, sinä suuri vanhus, mahtava protestanttinen henkesi, järkkymätön ankaruutesi, joka ei suvaitse tinkimistä… miten kaukana oletkaan kaikesta uudenaikaisesta, hajanaisesta, hermostuneen pikkumaisesta kilvoittelusta! Onhan jokainen sävelmäsi jakso… yhtä ainoata ylistyslaulua, tekstinään Deo soli gloria! Ja kajahtaahan joka kerta hiljainen, mutta tuhatkielinen vastaus korkeudesta: Amen, amen!”