Museoviraston määrittelemiin valtakunnallisesti merittävien rakennusten kulttuuriympäristöihin kuuluva Tervikin kartano sijaitsee Pernajanlahden länsirannalla Loviisassa. Tervikin kartano on yhä edelleen ensimmäisen omistajansa, Katarina Gutherien, jälkeläisten omistuksessa. Alkujaan kartanon nimi oli Tervajoki. Kartanon historiasta löydämme kaksi säteriä, jotka kumpikin vuorollaan ovat olleet Tervajoen maaomaisuuden kantatilana. Vanhempi näistä sätereistä, Poissasin säteri, oli vanhaa rälssiä ja asumakartano jo keskiajalla. Tämä säteri jaettiin 1500-luvun puolivälissä kahteen osaan, jotka sata vuotta myöhemmin jälleen yhdistettiin. Tämän jälkeen tila lopulta 1600-luvun lopulla liitettiin nuorempaan Tervikin säteriin.

Tervikin kartanon historia alkaa vuodesta 1636, kun se muodostettiin viidestä tilasta – lukuunottamatta Grabbasia -, jotka lahjoitettiin Katarina Guthrielle. Tarvikin kartano nautti säterivapautta aina vuoteen 1691, jolloin se muodostettiin säteriratsutilaksi. Uudestaan Tarvikin kartano sai säterivapauden vuonna 1766, jolloin sille siirrettiin Edön ja Gammelgårdin rälssioikeudet. Samalla kertaa saivat rälssioikeudet Malmsbyn ratsutila – joka vuodesta 1686 oli ollut yhdysviljelyssä Tervikin kanssa , Malmsbyn augmentti Prysas ja Tervikin augmentit Sivars ja Jeppas, jotka kaikki kolme kartanon omistaja oli vuonna 1727 ostanut perinnöksi ja jotka siitä lähtien olivat olleet sen kanssa yhdysviljelyssä, sekä Grabbas, joka vuodet 1691-1766 luettiin kuuluvaksi Mamsbyn ratsutilaan. Rälssioikeuden sai myös Malmsbyn augmentti Skäras, joka oli vuonna 1760 tullut Tervikin lampuotitilaksi ja yhdistetty siihen vuonna 1788. Edelleen Tarvikin päätilaan liitettiin 1860-luvulla Baggnäsin kylän Småpepparsin säteriratsutila, joka vuodesta 1757 oli ollut kartanon lampuotitilana, ja Baggnäsin Rosasin ratsutila, joka vuodesta 1741 oli ollut kartanon lampuotitilana.

Tervikin kartano on pysynyt saman suvun hallussa koko historiansa ajan, vaikka omistajasukujen nimet ovatkin vaihtuneet avioliittojen myötä. Ensimmäinen perijä oli Guthrien poika, kreivi, kuninkaallinen neuvos, Turun hovioikeuden presidentti ja kenraaliluutnantti Robert Lichton (s. 7.7.1631 Porvoon pitäjä ja k. 8.1.1692 Rörstrand, Ruotsi). Lichton kuului skotlantilaiseen paronisukuun, mutta äitinsä puolelta he olivat suomalaisia Jägerhorneja. Nuoruutensa Robert Lichton vietti Tervikin kartanossa ja ryhtyi jo lapsena muskettisoturiksi. Vuonna 1652 hänet ylennettiin luutnantiksi ja kansalaistettiin ruotsalaiseksi aateliseksi. Surmatyön vuoksi hän joutui olemaan maanpaossa, mutta hänet armahdettiin vuonna 1664, tuolloin hän astui jälleen Ruotsin armeijan palvelukseen. Lundin taistelussa hän haavoittui pahasti everstinä. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1679 ja kenraaliluutnantiksi vuonna 1685. Vuonna 1675 hänestä tuli vapaaherra. Vuonna 1685 hänet nimitettiin Kronobergin ja Jönköpingin läänien maaherraksi sekä kuninkaalliseksi neuvokseksi ja Turun hovioikeuden presidentiksi 20.1.1687; virkaansa hän astui vasta 23.12.1687. Kreivin arvo Robert Lichtonille myönnettiin vuonna 1687. Lichton omisti Tervikin kartanon lisäksi Iitin Perheniemen ja Tammisaaren maalaiskunnan Kopparön, samoin kuin läänityksiä Äyräpään kihlakunnassa ja tilan Ruotsin Rörstrandissa.

Seuraavat omistajat olivat Lichtonin sisarensa vävy, eversti Adam Gustav Muhl, 1693-1714; kenraaliluutnantti Robert Muhl, 1715-59; hänen vävynsä, vapaaherra Otto Vilhelm De Geer, 1760-69 ja tämän leski Anna Dorotea 1778; kr Robert Vilhelm De Geer, salaneuvos, marsalkka, 1779-1820; kr Robert Fredrik De Geer, kapteeni, 1821-46 ja tämän leski Lovisa Fredrika Ehrnrooth, kenraaliluutnantti, 1855-1911 ja tämän leski Vilhelmina Ottiliana Lovisa 1916. Vuodesta 1916 omistajina olivat agronomi Alexander Kasimir Ehrnrooth ja hänen vaimonsa Kajsa-Lisa (o.s. Carlson).

Vuonna 1694 Tervikin kartanossa oli kahdeksan torppaa ja vuonna 1800 kaksikymmentä. Vuonna 1900 torppia oli kymmenen. 140 hehtaaria tilan maita erotettiin vuonna 1918 maanvuokralain nojalla neljäksi torpaksi ja yhdeksi mäkitorpaksi.Tuolloin tilan maita oli noin 1 900 hehtaaria, mistä peltojen osuus oli noin 40 hehtaaria. Maatilalla viljeltiin mm. ruista ja puna-apilaa ja tilalla oli oma raamisaha ja mylly sekä meijeri. Tervikin kartanon tammikuja on Suomen pisin.

Tervikin kartanon päärakennus on Suomen vanhimpia puisia herraskartanorakennuksia; se on todennäköisesti laitettu alulle jo vuonna 1710 ja se valmistui heti isovihan jälkeen, sillä kellarin ovissa on säilynyt vuosiluku 1736. Kartanorakennus on nähnyt kaikkiaan viisi eri rakentamisvaihetta. Se rajoittaa lännen puolelta pihamaata, jonka pohjoispuolella on ennen keittiönä käytetty siipi ja eteläpuolella vierashuonesiipi. Pohjamuoto on barokkiaikanja tavallista viisihuonetyyppiä, jota tässä kartanorakennuksessa kuitenkin on laajennettu kahdella kummassakin päädyssä olevalla neliönmuotoisella kamarilla. Kummallista kyllä näyttää siltä kuin olisi aikaisemmassa, 1600-luvun keskivaiheilta peräisin olleessa rakennuksessa ollut aivan samanlainen pohjamuoto. Mikäli on näin, niin silloin kartano on maamme vanhin viisihuonerakennus, joka on ollut puoli vuosisataa ajastaan edellä.

Vuodelta 1778 peräisin olevassa kuvauksessa mainitaan keskiosan eteinen ja sali sekä eteisestä katsoen vasemmalla puolella oleva etuhuone, paronin huone ja sen takana oleva sänkykamari. Puutarhan puolella oli salin molemmin puolin kokonaista kolme vierashuonetta, joita nimitettiin keltaiseksi, punaiseksi ja vihreäksi huoneeksi. Eteisen oikealla puolella oli neidonkamari ja makuuhuone. Muutamia vuosia myöhemmin mainitaan, että kaikki salin sekä kamarien seinät olivat peitetyt maalatulla peilipaneelauksella, joka ulottui samoin paneloituun ja maalattuun välikattoon asti. Paneelinosien muoto osoittaa, että kaikki ovet tänä aikana olivat yksipuolisia. Seinäpaneelit samoin kuin nämä kauttaaltaan verhotut seinätkin ovat olleet harvinaisia maassamme. Ne olivat maalatut keltaisella, lavandelinsinisellä, vihreällä ja helmenharmaalla värillä. Paneelien suorat linjat ja kukka- sekä kuviomaalauksien puuttuminen saavat aikaan sen, että ne vaikuttavat kustavilaisilta ja johdattavat ajatukset vuoden 1780 vaiheille rakentamisaikaa arvioitaessa.

Kartanon päärakenuksen alkuperäistä kattomuotoa ei tunneta, mutta jossakin vaiheessa 1700-luvulla se näyttää saaneen mansardikaton, joka säilyi 1860-luvulla suoritettuun korjaukseen asti, jolloin taloon rakennettiin matala yläkerta arkkitehti C. A. Edelfeltin ohjeiden mukaisesti. Paljon aikaisemmin, vuoden 1800 vaiheilla, oli luovuttu siitä ajatuksesta, että keittiö oli sijoitettu siipeen. Silloin keittiöosasto sijoitettiin pohjoispäädyssä olevaan lisärakennukseen. 1820-luvulla oli julkisivuja muutettu vallitsevan empire-ihanteen mukaisiksi; näiden suunnitteluun näyttää C. L. Engel osallistuneen. Edelfeltin suorittama korjaus jätti alakerran interiöörit miltei muuttumattomiksi, mutta julkisivuja muovattiin sitä vastoin huvilatyylin vaatimusten mukaisilla vilpoloilla ja puutyöornamenteilla yms.

Vuoden 1924-1926 korjauksen kartanon omistaja antoi tehdä arkkitehti C. Frankenhaeuserin suunnitelmien mukaisesti. Esikuvina oli tuolloin meikäläinen empireajan klassinen herraskartanotyyli. Pitkänomainen, kaksikerroksinen rakennus on nykyisin satulakattoinen, ja sen julkisivuissa on kokonaista yksitoista ikkuna-akselia. Pystysuora jaotus on saatu aikaan pilastereilla, joista kaksi keskimmäistä kuvaavat tympanonpinnan kaunistamaa risaliittia. Myöskin empireajan ikkunamuoto ”aux six glaces” on otettu käyttöön. Pohjakerroksen kiinteä sisustus on pääkohdissaan saanut säilyttää kustavilaiset muotonsa 1820-luvun muutoksineen. Salin komea stukkokatto on peräisin viimeksimainitulta ajalta. Se oli korjauksessa otettava alas 1 000 palasena, jotka oli numeroitava, että ne voitiin asettaa takaisin paikoilleen oikein. Monine muotokuvineen ja vaaleine, keltaisella silkillä päällystettyine mahonkihuonekaluineen on tämä sali eräs parhaiten säilyneitä ja edustavimpia herraskartanohuoneitamme empireajalta. Salissa on myöskin kaksi itäintialaista posliinimaljakkoa, joissa on valtioneuvos C. F. Schefferin kuva. Ne ovat tulleet perintönä Bonde-suvulta Tervikiin Tukholman luona olevasta Tyresön linnasta. Mahonkihuonekalut ovat todennäköisesti Pietarista, kuten nin monet muutkin herraskartanokalustot tältä ajalta. Keltaisessa huoneessa on vuoden 1830 vaiheilta peräisin oleva koivukalusto, jonka tuoleissa on epätavallisen matalat selkänojat, ja kustavilainen peilipöytä, jossa on marmorilevy, sekä kustavilainen tulenvarjostin. Viereisessä kenraalin huoneessa eli museohuoneessa säilytetään lasikaapeissa kokoelmaa sotilasesineitä, jotka ovat kuuluneet kenraalille ja hänen isälleen, sekä pukuja ja harvinaisuuksia, jotka myöskin ovat sukuperintöä. Siellä on myöskin kallisarvoinen kiinalainen kaappi, joka on kuulunut C. F. Schefferille. Punaisessa huoneessa on myöhäiskustavilainen lipasto, jossa on upotuksia ja messinkiuurroksia. Tässä huoneessa olevat tuolit ovat peräisin 1830-luvulta. Uuditettu yläkertakin on suureksi osaksi kalustettu antiikkihuonekaluilla, joiden joukossa on hovipuuseppä Johan Kristian Linningin valmistama kirjoituspöytä.

Tervikin kartanon muotokuvakokoelma käsittää kuutisenkymmentä taulua – lukuunottamatta silhuetteja – kuuluu maamme suurimpiin muotokuvakokoelmiin. Sen perusti kenraali Muhl, mutta suurimman laajuutensa se sai vasta marsalkka De Geerin aikana. Kokoelma käsittää etupäässä kartanon omistajasukujen jäsenien, Muhlien, De Geerien ja Ehrnroothien muotokuvia, mutta siihen kuuluu näiden lisäksi myöskin joukko sukulaisperheiden jäseniä, Fockien ja von Haartmanien kuvia. Maalarien nimet muodostavat sarjan edustavia, Ruotsissa ja Suomessa toimineita kuvaamataiteilijoita: David von Krafft, David Klöcker Ehrenstrahl, Georg de Marées, C. E. Schröder, Ulrika F. Pach 1700-luvulta ja yhdeksänneltätoista vuosisadalta Lindh, Knutson, Edelfelt, Berndtson, Frosterus-Segerstråle ja Blomstedt. Perhe- ja sukulaismuotokuvien lisäksi on maalauksia ruhtinaista, arvohenkilöistä ja yksityishenkilöistä. Joukossa mm. Kaarle XII:n ja kuningatar Loviisa Ulriikan muotokuvat.