Syyskuun toinen päivä vuonna 1919 Tampereen kaupunginvaltuusto kirjasi pöytäkirjaansa kenkätehtailija Emil Aaltosen (s. ) 28.8.1919 miljoonan markan lahjoituksen Tampereelle rakennettavaa yleistä keskuskirjastotaloa varten. Tehtailija Aaltonen ei lahjoituskirjeessään asettanut lahjoitukselleen mitään ehtoja. Hän jätti keskuskirjaston käytännön toteuttamisen luottamuksella kirjastovaliokunnan – jonka kaupunginvaltuusto asetti – harteille. Kirjastovaliokunnan puheenjohtajana toimi varatuomari, historioitsija ja kunnallisvaikuttaja Yrjö Rafael Raevuori (vuoteen 1906 Hagelberg, s. 24.12.1889 Riihimäki ja k. 21.12.1975 Helsinki).
Kirjastovaliokunnan myötämielisessä lausunnossakaan ei asetettu keskuskirjaston käyttömuotoihin tai sivistyspoliittisiin näkemyksiin mitään reunaehtoja. Valiokunta ainoastaan ehdotti Emil Aaltosen lahjoituksen ottamista vastaan ja rahalahjan siirtoa ”lukusalin ja kirjaston rahastoon” sekä tehtailija Aaltosen kutsumista kirjastovaliokunnan jäseneksi. Kaupunginvaltuuston pöytäkirjasta löytyy seuraava lainaus:
”On mieltä ylentävää tämänlaatuisena aikana nähdä, että kuntalaisten joukossa on henkilöitä, jotka käyttävät työnsä, yritteliäisyytensä ja käytännöllisen kokemuksensa siten, että silla lailla karttuneita varoja eivät käytä yksinomaan omaksi hyödyksi, omaksi eduksi, oman mukavuuden saavuttamiseksi, vaan että se seikka jää sivuseikaksi ja pääasiaksi tulee, kuten tässä on tullut, käyttää näin saadut varat kuntalaisten hyväksi, lähimmäisten hyväksi. On aivan luonnollista siis, että kaupungin Valtuusto, kuten Valmisteluvaliokunta ehdotti, lausuu syvimmän kiitoksensa tällaisen jalon esimerkin antajalle.”
Myös vuonna 1881 perustettu Aamulehti kirjoitti 30.8.1919 pääkirjoituksessaan Tampereella, ”jossa ruumiillinen työ antaa suurenmoisen leiman kaupungille, täällä jos missään tarvitaan myös taloa, joka korkealle kohottaa henkisen työn lippua. Niinkuin yksilössä henki ja aine ovat välittömästi yhdistettyjä ja olemus surkastuu, jos eivät ne tarpeet, joita me tarvitsemme niin henkisesti kuin ruumiillisesti, tule kunnollisesti ja tasasuhtaisesti vaalituiksi, aivan samoin on elämän laita yleensä.” Kaiken pohjana tulee olla ”henkinen valistus, se valistus, joka opettaa antamaan kaikelle rehelliselle työlle arvon ja joka velvoittaa meitä alati muistamaan, mitä meiltä vaatii kunnioitus itseä ja lähimmäistä, yhteiskuntaa, valtiota, kansaa ja isänmaata kohtaan”. Tampereelta oli pitkään puuttunut yksi huomattava keino tässä työssä; kunnollinen kirjastotalo. Kunnan huonon talouden vuoksi oli vedottu kaupungin liikemiehiin: ”olemme tilaisuudessa toteamaan, että Tampereella on toiminut, suurella menestyksellä toiminut, uranuurtaja alalla, kohonnut vähäisistä oloista varakkaaksi mieheksi ja samalla osannut säilyttää mielensä liiaksi mammonaan kiintymättä. Hän, vaikkei ole käynyt muuta koulua kuin sitä kaikkein tärkeintä, nimittäin kokemuksen koulua, joka tekee sivistyneeksi, kun sitä avosilmin osaa käydä, hän on oppinut tuntemaan työn arvon ja oppinut käsittämään hiljaisten hetkiensä itsetutkistelemuksissa, mikä etu on tiedosta, kunhan sitä oikein käyttää.”
Tampereella ilmestynyt sosiaalidemokraattinen Kansan Sana-lehti julkaisi myös oman, hyvin katkeran kirjoituksensa kenkätehtailija Emil Aaltosen lahjoituksesta, jota seuraavaksi lainaan: ”Niin ettei se niinkään jalosta sydämestä se miljoona tainnut sentään lähteä vaikka täti Voipio eilen illalla valtuuston kokouksessa kädet ristissä ja katse taivaalle kohotettuna sitä vakuutti. Pikemminkin kannusti miljonääriä lahjoituksiinsa se kalvava omatunto, sillä ne rahat olivat nälkäisen suutariparven sapuskarahoja ja niiden kokoon haalimisessa on monta kalvasta työläistä koneensa ääreen sortunut, jättämättä uuraan työnsä tuloksina jälkeensä muuta kuin itkevän vaimon ja repaleisia lapsia.” Arvet olivat vielä arkoja kansalaissodan jäljiltä ja Emil Aaltosen juristi olisi tahtonut nostaa kanteen törkeästä herjauksesta. Tehtailija Aaltonen ei kuitenkaan katsonut sitä tarpeelliseksi, vaan piti parempana olla asiaa kommentoimatta.
Tehtailija Emil Aaltonen tuli lahjoituksensa ansiosta valituksi kirjastovaliokunnan jäseneksi ja uuden keskuskirjastotalon rakennuslautakuntaan; valiokunnan varapuheenjohtajana Emil Aaltonen oli hyväksymässä mm. lautakunnan laskuja. Valiokunta etsi ja löysi kirjastotalolle paikan, ehdotti kirjaston rakennuslautakunnan perustamista sekä selvitti hankkeen kustannusarvion laatimiseksi luonnoksia kirjastotalon pohjapiirroksiksi. Valiokunta laati samoin arkkitehteja varten luonnoksen kilpailusuunnitelmaksi ja vihdoin käsitteli rakennuspiirustuksista järjestetyn kilpailun tulokset. Emil Aaltonen osallistui itse jopa valiokunnan mukana tutkimuksiin, jossa valittiin keskuskirjaston ulkoväri.
Tampereen tuore keskuskirjastotalo vihittiin käyttöönsä Aleksis Kiven päivänä 10.10.1925. Rehtori Kaarlo Tiililä kuvaili päiväkirjassaan avajaistunnelmia seuraavasti: ”Aleksis Kiven päivänä tänään vihittiin uusi Kirjastotalo. Olin koulun puolesta kutsuvieraana, mutta en illallisilla, jotka pidettiin vain kutsutuille. Suurenmoinen palatsi tämä uusi talo. E. Aaltosen miljoona on tehnyt sen mahdolliseksi. Kun sosialisti Kanto, valtuuston nyk. puheenjohtaja, puheessaan häntä kiitti, teki hän sen tavalla, ettei A. tietänyt, pitikö hänen seisoa vai istua. Pikku asia, mutta häiritsevä. Tilaisuus oli muuten taas niistä, joissa sosialistit ja porvarit yhdessä esiintyivät ja elivät. O. Mantereen puhe hipaisi politiikkaa, kun hän on puhunut puolustusmenojen vähentämisestä. Nyt hän koetti sanoa, että vapaa valistustyö turvaa kansan ulkonaisestikin.”
Vuonna 1920 perustettu kuvataiteilijoiden etujärjestö, Tampereen Taiteilijaseura, hankki varoja patsashankkeeseen kansalaiskeräyksellä; pääasiallinen patsashankkeen rahoittaja 200 000 markalla oli kuitenkin kenkätehtailija Emil Aaltonen. Kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen (s. 8.3.1894 Karinainen ja k. 30.5.1966 Helsinki) voitti vuonna 1926 järjestetyn muistomerkkikilpailun teoksellaan Runoilija ja muusa. Patsas on kirjailija Aleksis Kiven (Alexis Stenvall, s. 10.10.1834 Nurmijärvi ja k. 31.12.1872 Tuusula) muistomerkki ja se sijaitsee Tampereen vanhan kirjastotalon (Kulttuuritalo Laikun) pääsisäänkäynnin edustalla. Muistomerkki paljastettiin Hämeen heimojuhlien yhteydessä Tampereella 11.8.1928.
Muistomerkin allegorisessa veistoksessa runouden henki siunaa taiteilijan kutsumuksella ja runoilija kohottaa oikean kätensä sydäntänsä kohti. Patsas oli laatuaan ensimmäinen Suomen henkilömuistomerkkien historiassa, jossa aihetta käsiteltiin vertauskuvan kautta. Pronssiveistoksen kokonaiskorkeus on 255 cm, josta graniittijalusta vie 120 cm. Patsaan hahmot ovat tekijälleen tyypillisesti suuripäisiä, korkeaotsaisia ja pienikätisiä sekä -jalkaisia; miehen keho on atleettinen ja naisen vartalo tyylitelty korkealle sijoitettuine rintoineen. Patsaan hahmojen eleet suuntautuvat sekä ylös että alas päin. Patsaan jalustassa on vertauskuvallinen lyyra ja reliefikuva Aleksis Kivestä sekä ote Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä: ”Ylös pyhään pyörryttävään korkeuteen hän katseli”. Wäinö Aaltonen on veistänyt myös Helsingin Rautatietorilla Kansallisteatterin edustalla 10.10.1939 paljastetun Aleksis Kiven patsaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti