Oikeuden historiallinen koulukunta on 1800-luvulla syntynyt Saksan oikeutta tutkinut oikeusopin suuntaus. Romantiikkaan nojaten oikeuden historiallinen koulukunta painotti oikeuden historiallisia rajoitteita. Koulukunta vastusti aikaisempia luonnonoikeuden ja rationaalisen oikeuden (Vernunftrecht) suuntauksia.
Historiallinen koulukunta pohjautuu Saksan Badenin Lörrachissa syntyneen juristi Gustav Hugon (s. 23.11.1764 ja k. 15.9.1844) ja erityisesti Friedrich Carl von Savignyn kirjoituksiin ja opetuksiin. Luonnonoikeuden koulukunnan kannattajat ajattelivat, että oikeus voidaan löytää vain rationaalisella deduktiolla ihmisluonnosta. Aloitettuaan ensin opiskelunsa Karlsruhessa Gustav Hugo jatkoi opintojaan edelleen lain parissa Göttingenin yliopistossa kolmen vuoden ajan. Tohtorin tutkinnon hän suoritti vuonna 1788 Hallen yliopistossa ja professoriksi hänen nimitettiin vuonna 1792.
Historiallisen koulukunnan perusoletus oli, että oikeutta ei tule tarkastella sattumanvaraisena sääntelyn ryhmittelynä, jonka joku viranomainen on asettanut. Sen sijaan tämä sääntely tulee nähdä kansakunnan vakaumuksen ilmaisuna samoin kuin kieli ja tavat ovat kansakunnan itseilmaisua. Oikeus perustuu yleisen tietoisuuden muotoon nimeltä kansanhenki (Volksgeist). Oikeus voi johtua viranomaisten sääntelystä, mutta useammin oikeus kehittyy orgaanisesti ajan myötä ilman viranomaisten puuttumista asiaan. Jatkuvasti muuttuvilla ihmisten käytännön tarpeilla on erittäin tärkeä rooli tässä jatkuvassa orgaanisessa kehityksessä.
Oikeusjärjestyksen kehittyessä on oikeusoppineiden ammatillinen velvollisuus (merkityksessä työn jakautuminen yhteiskunnassa) perustaa akateemiset työnsä oikeudesta ottamalla selvää kansan tahdosta. Tällä tavoin oikeusoppineet ruumiillistavat yleisen tahdon. Historiallinen koulukunta jakautui romanisteihin ja germanisteihin. Romanistit, joihin myös Savigny kuului, ajattelivat kansanhengen tulevan esille roomalaisen oikeuden reseptiossa. Germanistit (esim. Karl Friedrich Eichhorn, Jacob Grimm, Georg Beseler, Otto von Gierge) taasen näkivät keskiaikaisen saksalaisen oikeuden olevan kansanhengen ilmentymä. Historiallisella koulukunnalla oli merkittävä vaikutus oikeuden akateemiseen tutkimiseen Saksassa. Georg Friedrich Puchta ja Bernhard Windscheid jatkoivat Savignyn aloittamaa romanistista juonnetta johtaen niin sanotun pandektioikeuden syntyyn, joka nähdään käsitelainaoppina (Begriffsjurisprudenz).
Friedrich Carl von Savigny (s. 21.2.1779 Frankfurt am Main ja k. 25.10.1861 Berliini) oli preussilainen juristi ja historioitsija, joka perusti oikeiden historiallisen koulukunnan. Savigny kuului lorrainelaiseen perheeseen, jonka sukunimi on peräisin Charmes´n lähellä olevasta linnasta Moselin laaksossa. Jäätyään 13-vuotiaana orvoksi hänestä huolehti holhooja. Vuonna 1795 hän aloitti oikeustieteen opinnot Marburgin yliopistossa. Hänen opettajiinsa kuuluivat muun muassa saksalaisen rikosoikeuden uudistuksen uranuurtaja Anton Bauer (1772–1843) ja merkittävä keskiajan oikeuden tuntija Philipp Friedrich Weiß. Savigny on yksi oikeuden historiallisen koulukunnan perustajista. Koulukunnalla oli merkittävä vaikutus Euroopassa. Hänen oppilaisiinsa kuului belgialainen oikeushistorioitsija Auguste van Dievoet Hän toimi Jacob ja Wilhelm Grimmin opettajana.
Opiskeltuaan Jenassa, Leipzigissa, Göttingenissä ja Hallessa Savigny palasi Marburgiin, jossa hänet vuonna 1800 promovoitiin tohtoriksi ja jossa hän opetti rikosoikeutta ja pandektioikeutta. Vuonna 1803 ilmestyi hänen kuuluisa tutkimuksensa omistamisoikeudesta, Das Recht des Besitzes. Anton Thibaut ylisti tutkimuksen mestariteokseksi, joka lopetti vanhan kriittisen tutkimuksen Rooman oikeudesta. Teos nousi nopeasti Euroopassa maineeseen ja on edelleen merkittävä virstanpylväs oikeuskäytännön historiassa. Savigny nai vuonna 1804 Kunigunde Brentanon, Bettina von Arnimin ja runoilija Clemens Brentanon sisaren. Samana vuonna Savigny aloitti laajan matkan Ranskan ja Etelä-Saksan läpi etsien uusien Rooman lain lähteitä. Vuodesta 1808 alkaen Savigny opetti kolmen lukuvuoden ajan Landshutin yliopistossa roomalaista oikeutta professorina. Vuonna 1810 Savigny nimitettiin Rooman oikeuden puheenjohtajaksi Berliinin yliopistossa varsinkin kielitieteilijä, filosofi ja diplomaatti Friedrich Wilhelm Christian Karl Ferdinand von Humboldtin vaatimuksesta. Berliinissä Savigny perusti oikeustieteellisen tiedekunnan yhteyteen ylimääräisen tuomioistuimen, joka oli toimivaltainen antamaan lausuntoja tapauksista, jotka tavalliset tuomioistuimet olivat sille siirtäneet. Hän osallistui myös hyvin aktiivisesti tämän lautakunnan toimintaan. Berliinissä ollessaan Savigny ystävystyi Barthold Georg Niebuhrin ja Karl Friedrich Eichhornin kanssa.
Vuonna 1814 Savigny julkaisi pamfletin, Vom Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung und Rechtswissenschaft. Vuotta myöhemmin Savigny perusti yhdessä Eichhornin ja Johann Friedrich Ludwig Göschen kanssa Zeitschrift für geschichtliche Rechtswissenschaft-julkaisun. Samana vuonna 1815 Savigny julkaisi myös ensimmäisen osan Geschichte des römischen Rechts im Mittelalterista (Rooman oikeuden historia keskiajalla), jonka kuudes ja viimeinen osa ilmestyi vasta vuonna 1831. Ensimmäisessä osassa Savigny käsitteli Rooman oikeuden historiaa imperiumin hajoamisesta 1200-luvun alkuun.
Savigny nimitettiin vuonna 1817 Preussin maakuntien järjestämistoimikunnan jäseneksi sekä Staatsrathin (osavaltion neuvoston) oikeusministeriön jäseneksi. Hänestä tuli vuonna 1819 Reinin maakuntien korkeimman muutoksenhakutuomioistuimen jäsen ja hänestä tehtiin vuonna 1820 Preussin säännösten tarkastusvaltuuskunnan jäsen. Vuonna 1822 hänellä todettiin hermostosairaus. Savigny aloitti vuonna 1835 yksityiskohtaisen työn nykyaikaisen Rooman oikeudesta, System des heutigen römischen Rechts (8 osaa vuosina 1840-1849). Maaliskuussa 1842 hän lopetti toimintansa professorina, kun hänet nimitettiin ”Grosskanzleriksi” (korkea liittokansleri), Preussin oikeusjärjestelmän päälliköksi. Tässä toimessa hän vielä edisti useiden tärkeiden lakiehdotusten aikaan saantia. Vuonna 1848 Savigny erosi ja jätti tämän viran.
Vuonna 1850 Savignylta ilmestyi viidessä osassa julkaisu, Vermischte Schriften (Sekalaiset kirjoitukset), joka koostui pienten teosten kokoelmasta, jotka oli julkaistu vuosina 1800-1844. Savignya pidettiin koko Saksassa ”suurena mestarina” ja nykyaikaisen oikeuskäytännön perustajana. Hän julkaisi vuosina 1851 ja 1853 teoksen velkasopimuksesta, Das Obligationenrecht, kaksiosaisen teoksen siitä, mitä englanninkieliset lakimiehet pitävät sopimusoikeutena. Se oli oiva lisä Rooman nykyaikaista lakia koskevalle työlle, jossa Savigny puolusti lain historiallisen käsittelyn välttämättömyyttä.
Savigny lukeutui saksalaiseen Gustav Hugon perustamaan historialliseen juristien koulukuntaan ja osallistui voimakkaasti tämän koulukunnan vahvistamiseen. Teokset, joista Friedrich Carl von Savigny parhaiten tunnetaan, ovat Recht des Besitzes ja Beruf unserer Zeit für Gesetzgebung, jossa Savigny väitti, että laki on olennainen osa kansallista elämää. Hän vastusti ranskalaisten 1800-luvun juristien ja Benthamin yhteistä ajatusta, jonka mukaan laki voidaan määrätä mielivaltaisesti maalle riippumatta sen sivilisaation tilasta ja historiasta. Toinen tärkeä Savignyn ajatus oli, että oikeuden käytäntöä ja teoriaa ei voida erottaa vahiongoittamatta molempia.
Savignysta tuli vuonna 1843 Preussin oikeusministeri, ja tässä virassa hän uudisti maan oikeutta. Hänen poikansa Karl Friedrich von Savigny (1814–1875) toimi myöhemmin Preussin ulkoministerinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti