Aimo Anselmi Aaltonen (s. 10.12.1906 Parainen ja k. 21.9.1987 Helsinki) oli kirvesmies, samoin kuin isänsäkin. Hän elätti itsensä 1920-luvulla Paraisten seudulla tekemällä työtä muurarina sekä työskentelemällä maatiloilla ja tehtaissa. Nuori kommunisti Aaltonen lähti vuonna 1930 Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradiin opiskelemaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Ensimmäisen opiskeluvuotensa kuluessa Aimo Aaltonen sai Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenkirjan. Aaltonen palasi Suomeen tammikuussa 1933 organisoimaan kommunistien maanalaista toimintaa, mutta palautui jälleen saman vuoden syksyllä Neuvostoliittoon. Täällä hän opiskeli vielä vuoden verran Moskovan Lenin-koulussa. Hänen kurssikavereitaan Moskovassa olivat Ville Pessi, Martti Malmberg, Antti A. Timonen ja Hemming Lindholm. Aimo Aaltonen saapui Moskovasta Suomeen organisoimaan SKP:n sotilaslinjan työtä. Aaltosen paluu ei sujunut ilman vastoinkäymisiä, sillä pian Aimo Aaltonen pidätettiin ja seuraavat kymmenen vuotta hän vietti Suomen valtion turvasäilössä ja vankilassa poliittisista syistä vangittuna.

Jatkosodan loputtua Aimo Aaltonen vapautui vankilasta ja Aaltonen valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattajan Kommunistin päätoimittajaksi. Lehti ilmestyi vuosina 1944-1990 kerran kuukaudessa ja sen painos oli noin 3 000-5 000. Aimo Aaltonen tuli valituksi eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä vuonna 1945. Samana vuotena hänet valittiin Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. Aikaisemmin vasemmistolehdistö oli vaatinut Valtiollisen poliisin lakkauttamista. Myös kansanedustaja Aimo Aaltonen jätti huhtikuussa 1945 eduskunnalle aloitteen Valpon lakkauttamisesta. Valpoa ei kuitenkaan lakkautettu ja myöhemmin kommunistien asennoituminen Valpoon muuttui täysin. Kun Valpon lakkauttaminen nousi uudelleen esille eduskunnassa, kommunistit vastustivat sen lakkauttamista jyrkästi. Vuonna 1946 Aimo Aaltonen solmi avioliiton Vieno Ristellin kanssa. Aaltonen tuli esimiehensä, sisäministeri Yrjö Kaarlo Leinon (s. 28.1.1897 Helsinki ja k. 28.6.1961 Helsinki) kanssa melko huonosti toimeen. Aaltonen toimi sisäministeriön valvontaosaston päällikkönä vuoden 1947-1948.

Huhtikuussa 1945 Paasikivin kolmannen hallituksen aloittaessa nousi Valtiollisen poliisin päälliköksi oikeustieteentohtori Karl Otto Brusiin (s. 2.6.1906 Helsinki ja k. 31.10.1973 Turku). Otto Brusiinin vanhemmat olivat Harvialan kartanon omistajat Edmund Wilhelm Brusiin ja Elisabeth Eufrosyne Nyström. Brusiin pääsi ylioppilaaksi vuonna 1924 Hämeenlinnan lyseosta ja valmistui Helsingin yliopistosta luettuaan oikeustiedettä vuonna 1929. Aikaisemmin Kokoomukseen kuulunut Brusiin liittyi myös Nuoren Voiman Liittoon vuonna 1931 ja vuonna 1934 hänestä tuli kirjailija Mika Waltarin johdolla toimineen Kerho 33:n johtokunnan jäsen; Kerho 33:n kautta Brusiin solmi yhteydet myös Tulenkantajiin.

Otto Brusiinin virkakaudella Valpon entistä henkilökuntaa erotettiin nopeassa tahdissa ja heidän tilalle palkattiin uutta henkilökuntaa, joista useat tulivat SKDL:ää ja SKP:tä lähellä olevista piireistä. Aimo Aaltonen oli heikon Brusiinin takanaa vaikuttanut ”vahva mies”. Valintaperusteena henkilökunnalle ei ollut pätevyys tai edes sopivuus virkaan, vaan lähinnä puoluetausta, jäsenyys tai vähintään läheinen yhteys SKP:hen tai SKDL:ään. Kaikkiaan Valpoon tuli 76 sellaista miestä, jotka olivat olleet vankilassa erilaisista rikoksista; kärjen huippuna elinkautisesta tuomittu mies. Otto Brusiinin mukaan sotaa edeltäneenä aikana valtiollisiin rikoksiin syyllistyminen ei ollut este Valpon virkoihin nimittämiseen; Brusiin oli kuitenkin huolissaan uuden henkilökunnan kokemattomuudesta.

Valpo suoritti poliittistin ryhmien valvontaa ja kortistointia, joka Brusiinin johtajakaudella kohdistui etupäässä oikeistolaisiin piireihin. Myös joitakin SKP:n piirissä toimivia väkivaltaa suosivia ryhmiä valvottiin. Valpon täysin mielivaltaisten pidätysten ja kotietsintöjen sekä oikeudenkäynteihin johtamattomien pidätysten vuoksi sitä pelättiin aivan yleisesti vuosina 1945-1946. Valpon pidätykset perustuivat yleensä täysin perättömiin ilmiantoihin. Pidätetyt joutuivat istumaan syyttöminä selleissä usein monien kuukausien ajan. Ammattitaidottomat tutkijat eivät saaneet kuulusteluissa tutkittavilta tunnustuksia; tutkijoiden motivaationa saattoi olla joko oma teoria tai jopa vanha kauna. Otto Brusiin huomasi pian, että Valpon päällikön virkaan suostuminen oli suuri virhe. Hän erosi virastaan tammikuussa 1946 osittain kokemattoman henkilökunnan aiheuttamien ongelmien vuoksi, jotka myöhemmin vielä kärjistyivät.

Vuosina 1944-1947 Suomessa toimi toisen maailmansodan voittajavaltioita edustanut elin, Liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa Suomessa. Valvontakomission asettamisesta oli määrätty 19.9.1944 allekirjoitetun sopimuksen 22. artiklassa. Valvontakomissiota hallitsivat Neuvostoliiton edustajat ja sen puheenjohtajana oli Andrei Aleksandrovitš Ždanov (s. 26.2.1896 ja k. 31.8.1948). Liittoutuneiden valvontakomissiossa oli kaikkiaan 160 jäsentä ja sillä oli alakomissioita Helsingin ulkopuolella kaikkiaan 15 kaupungissa. Valvontakomissioon kuului myös 15 brittiä, mutta heidän roolinsa komissiossa oli passiivinen. Valvontakomission käytössä oli Malmin lentokenttä ja komission neuvostoliittolaiset jäsenet valloittivat Hotelli Tornin asumuksekseen. Valvontakomission jäsenillä oli esteetön pääsy kaikkien Suomen viranomaisten puheille ja oikeus saada näiltä kaikki tähdellisenä pitämänsä tieto. Komission jäsenet nauttivat diplomaattista koskemattomuutta. Valvontakomissio painosti Suomen hallitusta monissa kysymyksissä, jos se katsoi että suomalaiset eivät täyttäneet välirauhan ehtoja. Tunnetuin painostuksen kohde oli sotasyyllisyyskysymys. Kulttuuriväen piirissä oltiin varpaisillaan koko ajan valvontakomission vuosina. Vasemmistolehdistö seurasi herkeämättä mm. teattereiden ohjelmistoja. Iloisen Teatterin Lähtölaukaus-revyyn esityksen – teksti oli Reino Hirvisepän eli Pallen - kiellettiin vuonna 1946 ja samoin kävi myös Arijoutsin kirjoittamalle revyylle, Syntymämerkki.

Valvontakomission määräyksestä ja oikeusministeriön aloitteesta poistettiin vuosina 1944-1946 kirjakaupoista ja kirjastoista Neuvostoliitolle vihamielistä kirjallisuutta 1 783 kirjanimikettä ja yhteensä noin 30 000 teosta. Teosten joukossa olivat mm. Adolf Hitlerin Taisteluni, Kirsi Huurteen sirpin ja moukarin alla, Erkki Palolammen Kollaa kestää, Mika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa sekä Aleksandra Rahmanovan teokset. Poistettujen kirjojen listalle joutuivat myös kaikki Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen-kirjat, joukko Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvakirjoja, Pentti Haanpään Korpisota ja Nykyaikaa sekä Aaro Hellaakosken Vartiossa.

Rauhansopimuksen 13. artikla oli sopimuksen lyhimpiä pykäliä ja se kirjattiin näin: ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden valtioiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Helsinkiin tulonsa jälkeen lokakuussa 1944 puheenjohtaja Ždanov lähetti pääministeri Urho Jonas Castrénille (s. 30.12.1886 Jyväskylä ja k. 8.3.1965 Helsinki) yli kuudenkymmenen henkilön listan, jotka Neuvostoliiton mielestä olivat sotarikollisia. Sotasyyllisyyskysymys tuli vain ohuesti käsittelyyn eduskunnassa syksyllä 1944. Hallitus sai taitavasti pelattua aikaa kysymyksen ympärillä. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 27.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) valitsi hallituksensa oikeusministeriksi Urho Kaleva Kekkosen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) ja molemmille selvisi talven 1945 aikana, että sotasyyllisyyttä ei voi lakaista maton alle.

Tammikuussa 1945 sotasyyllisyyskysymys tuli eduskuntakyselyn muodossa julkisuuteen. Pääministeri Paasikivi vastasi eduskuntakysymykseen suullisesti eduskunnassa. Hän kertoi entisen presidentti K. J. Ståhlbergin lausuntoon vedoten, että sotasyyllisyys on Suomen perustuslaissa tuntematon käsite. Paasikivelle riitti, että sodan aikana maan politiikassa johtopaikoilla olleet poliitikot vetäytyisivät heti sivuun tehtävistään. Paasikivi ilmoitti asettaneensa Hornborgin komitean tutkimaan asiaa. Hallituksen käsittelyyn sotasyyllisyysasia joutui ensimmäisen kerran 8.8.1945 iltakoulussa. Kommunistit järjestivät 10 000 ihmisen mielenosoituksen Senaatintorille. Pääministeri Paasikivi uhkasi erota virastaan ja samoin myös presidentti Mannerheim ilmoitti valmiutensa eroa virasta.

Paasikivi perui eroaikeensa kuultuaan liittoutuneiden päässeen elokuussa Lontoossa yhteismielisyyteen sotarikollisten käsittelyssä noudatettavasta politiikasta ja sotarikollisuuden määritelmästä. Tämän jälkeen oli aivan selvää, että Suomessa oli pakko viedä oikeuteen sota-ajan johtajia ja poliitikkoja. 12.8.1945 pääministeri Paasikivi hyväksyi oikeusministerin johdolla muotoillun lakiehdotuksen sotaan syyllisten rankaisemisesta. Tätä varten tehtiin takautuva laki. Hallituksen kokouksen loputtua Paasikivi ennusti, että uusi laki nostaisi syytetyt marttyyreiksi ja kansallissankareiksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta hangoitteli vastaan, mutta Kekkonen ja Paasikivi tekivät lopullisen taivuttelutyön omiensa joukoissa. Eduskunta hyväksyi sotasyyllisyyslain äänin 129-12; 48 edustajaa pidättäytyi äänestyksestä ja tyhjää äänesti 10 edustajaa. Presidentti Mannerheim sairastui ja pääministeri Paasikivi vahvisti hänen puolestaan kiistellyn lain 12.9.1945.