Tämän tarinan mukana vien lukijani Mississippin suistoon ja rämeille aikaan, joka ei koskaan enää palaa. Tuo Pohjois-Amerikan toiseksi pisin joki on 3 750 km pitkä ja joen alkulähde sijaitsee Itascajärvessä, Minnesotassa. Mississippi virtaa kymmenen osavaltion alueella ja laskee vetensä Meksikonlahteen 30.4.1812 perustetussa Lousianan osavaltiossa.

Samuel Langhorne Clemens (s. 30.11.1835 Florida, Missouri, Yhdysvallat ja k. 21.4.1910 Redding, Connecticut), joka paremmin tunnetaan kirjailijanimellä Mark Twain kertoo näin Mississippistä: ”Mississippistä maksaa vaivan lukea. Se ei ole suinkaan mikään tavallinen virta, vaan päinvastoin joka suhteessa omalaatuinen. Yhdessä suurimman sivujokensa Missourin kanssa se on maailman pisin virta – neljätuhatta kolmesataa mailia. Varmaan saattaa myös sanoa, että se on maailman mutkittelevin virta, sillä virtaahan se eräällä matkansa taipaleella tuhat kolmesataa mailia, vaikka varis lentäessään saman alueen yli suoriutuisi kuudensadan seitsemänkymmenenviiden mailin lennolla. Mississippin vesimäärä on kolme kertaa suurempi kuin Saint Lawrence-joen, kaksikymmentäviisi kertaa suurempi kuin Reinin ja kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan kertaa suurempi kuin Thamesin. Millään muulla virralla ei ole niin valtavaa vesistöaluetta kuin Mississippillä. Se saa vetensä kahdestakymmenestäkahdeksasta liittovaltiosta ja territoriosta – Atlantin rannikolla sijaitsevasta Delawaren liittovaltiosta lähtien pitkin matkaa halki Amerikan mantereen aina Kalliovuorten rinteillä likellä Tyyntä valtamerta sijaitsevaan Idahon liittovaltioon saakka – eli neljänkymmenenviiden pituusasteen väliseltä alueelta. Meksikonlahteen laskevalla Mississippillä on viisikymmentäneljä höyrylaivoilla liikennöitävissä olevaa sivujokea ja erinäisiä satoja sellaisia sivujokia, joilla lautat ja litteäpohjaiset lotjat voivat purjehtia. Sen vesistöalue on yhtä suuri kuin Englannin, Walesin, Skotlannin, Irlannin, Ranskan, Espanjan, Portugalin, Saksan, Itävallan, Italian ja Turkin pinta-alat yhteensä, ja se laaja alue on melkein kauttaaltaan hedelmällistä. Etenkin varsinainen Mississipin jokilaakso on viljava.”

Kirjailija Samuel Clemens eli Mark Twain.

Englannin kuninkaallisen laivaston kapteeni Basil Hall kirjoitti vuonna 1827 Mississippistä näin: ”Täällä sain ensi kerran vihdoinkin nähdä kauan ikävöimäni näyn ja tunsin myös samassa saaneeni runsaan korvauksen kaikista niistä vaivoista, joita olin saanut kokea tullessani näin pitkän matkan taa, ja niin seisoinkin katselemassa ohitseni soluvaa virtaa, kunnes tuli niin pimeä, etten enää voinut nähdä mitään. Mutta vasta käytyäni samassa paikassa toistakymmentä kertaa kykenin täysin tajuamaan näkymän ylevän suurenmoisuuden.”

Mrs. Trollopen kuvaili kirjeessään muuta kuukautta myöhemmin samana vuonna seuraavaa: ”Ensimmäisenä merkkinä siitä, että lähestyimme maata, oli tuon mahtavan virran liejuisten vesimassojen ilmaantuminen näkösälle kaukana ulapalla, keskellä Meksikon lahden syvänsinisiä vesiaavoja. En ole milloinkaan nähnyt mitään niin autiontuntuista näkyä kuin Mississippin suu. Mikäli Dante aikoinaan olisi nähnyt sen, olisi hän kenties sen kauhuista luonut uusia Kiirastulen kuvia. Vain yksi ainoa esine kohoaa kiivaasti virtaavan veden yläpuolelle: jonkin tuhoutuneen laivan masto. Alus haaksirikkoutui yrittäessään purjehtia hiekkasärkän poikki, ja sen masto on yhä jäänyt törröttämään vedenpinnalle kertoen kolkkoa tarinaansa laivarikosta, jonka hirmut se on nähnyt, ja ennustamaan samanlaista kadotusta myös jälkeentuleville.”

Barotti Charles Augustus Murray kirjasi seitsemän vuotta myöhemmin: ”Vasta matkustettuanne tuota mahtavaa kymeä viisikymmentä tai sata mailia ylävirtaan ja vasta sitten, kun otatte avuksenne mielikuvituksenne silmät Luonnon teille suomien lisäksi, alatte täysin ymmärtää sen koko suuruuden ja majesteetillisuuden. Näette virran hedelmöittävän jokilaaksoa, joka on ääriä vailla ja kantaa vesiensä mukana voitonmerkkejä, joita se on temmannut mukaansa lukemattomissa taisteluissa runneltuja metsiä vastaan – tuossa kiidättää virta mukanaan valtavia turvelauttoja puineen, pensaineen, kaikkineen, rakennellen niistä saaria, jotka ihmiset joskus vastaisuudessa asuttavat, ja virran heittäytyessä tähän työhönsä sopii meidän palauttaa mieliimme, että edessämme oleva virta on jo matkannut kaksi tai kolmetuhatta mailia ja että sen on vielä taivallettava tuhat kolmesataa mailia, ennen kuin se pääsee määränsä päähän, valtamereen.”

Jo hyvin pitkän aikaa olivat jokilaivaluotsien palkat olleet kaksisataaviisikymmentä dollaria kuussa, mikä olikin tuohon aikaan melko hyvä palkka. Kuitenkin ajan myötä joelle ilmestyi yhä enemmän ja enemmän höyrylaivoja liikenteen vilkastuessa; tästä oli seurauksena se, että luotsien palkat laskivat vääjäämättä. Myös luotseja tuli markkinoille vähän liian helposti, sillä lähes jokainen luotsi koulutti mukanaan kulkevaa oppipoikaa ruoripoikanaan parin vuoden ajan. Kaikilla luotseilla ja kapteeneilla oli myös usein poikia tai veljen- tai sisarenpoikia, jotka pyrkivät myös luotseiksi joelle. Kun luotsin oppipoika oli saanut oppia ja edistynyt tyydyttävästi, tarvitsi vain kahden virralla toimivan ammattiluotsin allekirjoittaa oppipojan puolesta anomus Yhdysvaltojen sisävesilaivaliikenteen tarkastajalle, jossa kokelaalle pyydettiin täydellisiä luotsinpapereita. Mitään muita muodollisuuksia ei vaadittu ja vain aniharvoin esitettiin luotsioppilaalle edes mitään kysymyksiä tai vaadittu ammatillisia taidonnäytteitä.

Pian nämä ruorinpyörittäjät huomasivat itse mihinkä ansaan olivat langenneet. Jonkin ajan päästä jotkut luotsit keksivät perustaa kiinteän järjestön, kaiken uhallakin. Lopulta toistakymmentä kaikkein rohkeinta – heidän joukossaan jopa muutama kaikkein etevimpiä – luotsia perusti yhdistyksen ja ottivat henkilökohtaisesti kantaakseen mahdolliset riskit. Kongressilta hankittiin laajat valtuudet perustamiskirjalla Luotsien hyväntekeväisyysyhdistykselle, yhdistykselle valittiin omat toimitsijat, valmisteltiin järjestösäännöt, organisaatio järjestölle ja keräsivät tarvittavan pääoman omalta väeltä. Lopuksi he vielä tekivät yhteisen päätöksen, että jokiluotsien palkat nostetaan kahteensataan viiteenkymmeneen dollariin kuukaudessa. Sen jälkeen heille ei jäänytkään muuta tehtävää, kuin mennä kotiin odottelemaan, sillä heidät kaikki erotettiin välittömästi omista luotsitehtävistään höyrylaivoilta.

Kahdentoista dollarin jäsenmaksua vastaan ohjesäännöt takasivat yhdistyksen kaikille työttömäksi jääneille jäsenille kahdenkymmenviiden dollarin kuukausiavustuksen. Työttömät jäsenet eivät joutuneet maksamaan jäsenmaksuja. Vähitellen yhdistys sai näilläkin ehdoilla uusia jäseniä. Yhdistys maksoi myös kuolleiden luotsien leskille kahdenkymmenenviiden dollarin kuukausiavustuksen ja määräkorvauksen jokaista alaikäistä lasta kohden. Kaikki yhdistyksen jäsenet saivat myös hautauskorvauksen yhdistyksen kassasta. Tässä vaiheessa yhdistykseen liittyi erityisesti vanhempaa luotsiväkeä varsin ymmärrettävistä syistä ja tätä uutta väkeä tuli pitkistäkin matkoista.

Seuraavassa vaiheessa yhdistyksessä oli enin osa iäkästä ja avutonta jäsenkuntaa, ja tusinan verran ensi luokkaisia laivaluotseja. Yhdeksänkymmentä prosenttia ammattiluotseista pysytteli kuitenkin tiukasti yhdistyksen ulkopuolella, naureskellen yhdistykselle ivallisesti. Luotsien hyväntekeväisyysyhdistykselle naurettiin joka puolella, mutta oltiin myös tyytyväisiä siihen, että yhdistys oli korjannut ”epäterveen aineksen” luotsimarkkinoilta. Purjehduskaudella oli samoin palkkataso luotsien keskuudessa korjaantunut oikeaan suuntaan ammattimiesten mielestä. Ammattiluotsit pääsivät ilman yhdistyksen jäsenyyttä nauttimaan kohonneista palkoista ja monet luotsit ja laivurit kävivät yhdistyksen toimistolla vinoilemassa henkilökohtaisesti tästä asiasta. Luotsien hyväntekeväisyysyhdistyksessä ei millään tavalla provosoiduttu tällaisesta käytöksestä ja vähitellen yhdistys sai aina joskus uusia jäseniäkin. Yhdistyksen jäsenluotsit eivät vain edelleenkään saaneet pestejä höyrylaivoilta.

Seuraavan talven lähestyessä tapahtui ratkaiseva muutus markkinoilla, kun höyrylaivaliikenne voimallisesti kasvoi Missouri-virralla, Illinois-joella ja Mississippin yläjuoksulla. Näin myös ammattiluotseista syntyi huutava pula ja kysyntä. Kapteenit ja laivanomistajat päättivät tässä vaiheessa kelpuuttaa myös luotsien yhdistyksen jäseniä laivoihinsa. Kukaan yhdistyksen luotsi ei kuitenkaan hakeutunut työtehtäviin, vaan laivureiden täytyi nöyrtyä ja pyytää yhdistyksen jäseniä töihin laivoilleen luotseiksi. Kaiken tämän tapahtuneen kuluessa olivat Luotsien hyväntekeväisyysyhdistyksessä jäsenet muokanneet yhdistyksensä sääntöjä aikanaan sellaisiksi, että luotsit saivat työskennellä vain sellaisen työparin (luotsin) kanssa, joka oli yhdistyksen jäsen. Höyrylaivoilla luotseja työskenteli aina kaksin kappalein. Vuorot luotseilla vaihtuivat yleensä neljän tunnin välein. Yöaikaan luotaaminen ja suunnistaminen oli tietysti hyvin paljon vaikeampaa, kuin päivän valon vallitessa.

Kapteeni tai laivanomistaja oli saattanut jo kiinnittää toisen, ”vapaan” luotsin laivaansa purjehduskaudeksi. Nyt hän joutui luotsien yhdistykseltä anelemaan toista luotsia, joka ei voinut tehdä työtä yhdistykseensä kuulumattoman ”villin” luotsin kanssa. Saadakseen laivaansa kaksi yhdistyksen luotsia, hän joutui irtisanomaan yhdistykseen kuulumattoman luotsin ja korvaamaan tälle purjehduskauden palkan. Tämä herätti aluksi tietysti kovasti raivoa, mutta tilanteeseen täytyi suhteellisen nopeasti vain sopeutua. Yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi melko tasaisesti, kun luotseja liittyi yhdistykseen. Näin tilanne olikin yllättäen muuttunut ja yhdistykselle aikaisemmin nauraneet eivät enää ivanneet; mutta he eivät vielä edes osanneet odottaa, mihin tilanne tulisi sittemmin johtamaan.

Yhdistyksen sääntöjä oli samoin se, ettei järjestön jäsenillä ollut milloinkaan, ei edes poikkeustapauksissa, lupa antaa järjestäytymättömälle luotsille mitään purjehdusväyliä koskevia tietoja. Kaikissa Missisippi-joen keskikokoisissa kaupungeissa oli joen varrella rantalaiturin tilalla ponttoni-proomu, jonne höyrylaivat ajoivat. Proomun ruumassa varastoitiin laivaan lastattavat tavarat ja sen hyteissä matkustaja saattoivat odotella laivaa. Luotsin hyväntekeväisyysyhdistyksen virkailijat laittoivat proomuihin teräskaapit, jotka oli varustettu erikoislukoilla. Kyseessä oli postisäkkilukko, jota käytti myös Yhdysvaltojen postilaitos. Lukot ja niiden käyttö oli hallituksen erityisvalvonnassa. Yhdistys anoi useaan kertaa lupaa lukkoon ja lopulta sai sen käyttöönsä. Kaikilla yhdistyksen jäsenillä oli avain tähän teräskaappiin. Näin jäsenet saivat omaan käyttöönsä tietoja virrasta ja sen veden korkeudesta, mutta ulkopuolisille tietoja ei luovutettu. Yhdistys oli painattanut kaavakkeita, joita luotsit sitten laivamatkan aikana täyttivät ja jättivät tuoreet tiedot aina teräskaappeihin matkan edetessä. Saint Louisiin tai New Orleansiin saavuttuaan luotsi aina ensimmäiseksi vei huolellisesti laaditun lopullisen raportin yhdistyksen toimiston seurusteluhuoneeseen ja kiinnitti sen siellä seinälle.

Yhdistyksen ulkopuolisilla luotseilla oli pian edessä hyvin tukala tilanne. Heillä ei ollut mitään paikkaa, missä vaihtaa tietoja ja kohdata toisia luotseja. Heidän tietonsa virrasta olivat sangen puutteellisia ja sattumanvaraisia; virtahan muovasi koko ajan uomaansa. Kehityksestä oli seurauksena myös paljon vakavampaa. Virralla tapahtuvien onnettomuuksien määrä alkoi nousta järjestäytymättömien jäsenten luotsaamilla aluksilla; karilleajot ja jopa uppoamisia sattui näille aluksille paljon enemmän. Tähän kohtaan iskivät vakuutusyhtiöt. Saattaisi olettaa, että vakuutusyhtiöt olisivat yhdessä Luotsien hyväntekeväisyysyhdistyksen kanssa juonineet tämän suunnitelman yhdessä, mutta näin ei kuitenkaan ollut. Vakuutusyhtiöt olivat lopulta huomanneet luotsijärjestön luoman raporttisysteemin erinomaisuuden ja sen virralla liikennöiville höyrylaivoille suoman turvallisuuden. He olivat omassa keskuudessaan ja yksinomaan pelkkien taloudellisten perusteiden pohjalta päätyneet päätökseen.

Vakuutusyhtiöiden voimallinen puuttuminen asioihin aiheutti välittömästi Luotsien hyväntekeväisyysyhdistyksen ovelle luotsijonoja. Nämä olivat varautuneet maksamaan kaksitoista dollaria jäsenmaksua, mutta saivatkin yhdistyksen toimistolla kuulla uudesta säännöstä, jonka mukaan yhdistyksellä oli nyt jäseneksiottomaksu, viisikymmentä dollaria. Maksu piti suorittaa heti ja tämän lisäksi uusi jäsen joutui maksamaan kymmenen prosenttia kaikista saamistaan palkoista yhdistyksen perustamispäivästä lukien. Usean uuden jäsenen kohdalla summa nousi jo kolmeen- tai neljäänsataan dollariin. Lisäksi jäsenet valittiin vielä äänestyksen kautta. Luotsien yhdistyksessä oli jo paljon jäseniä ja pian vain kymmenkunta ammattiluotsia oli enää vailla yhdistyksen jäsenyyttä. He eivät saaneet mistään töitä ja olivat joutilaita, mutta omien sanojensa mukaan mielummin näkivät nälkää, kuin liittyivät yhdistykseen.

Samaan aikaan Luotsien hyväntekeväisyysyhdistys voimistui entisestään ja sen pankkitili kasvoi voimallisesti. Yhdistyksestä tuli koko ajan vahvempi tekijä ja pian se ilmoitti tavoitteenaan olevan luotsien palkkojen nostaminen viiteensataan dollariin kuukaudessa. Red Riverin varrella vaikuttavan osaston alueella oli luotsien palkat saatu nousemaan seitsemäänsataan dollariin kuukaudessa. Lopulta nämä kymmenen viimeistä yhdistykseen kuulumatonta luotsia nöyrtyivät ja hakivat yhdistyksen jäsenyyttä. Nyt olikin voimassa jälleen uusi lisäpykälä; sen mukaan heidän täytyi maksaa yhdistyksen rahastoon kymmenen prosenttia sekä kaikista yhdistyksen perustamisesta saakka ansaitsemistaan palkoista että sama prosenttimäärä myös niistä palkoista, jotka he olisivat ansainneet, mikäli olisivat olleet jatkuvasti työssä aina anomuksensa sisäänjättöpäivään saakka sen sijaan, että olivat olleet välillä joutilaina.

Järjestäytymättömiä ei luotsien keskuudessa ollut enää laisinkaan ja uutena sääntönä yhdistys hyväksyi sääntöihinsä lisäpykälän, joka kielsi ottamasta uusia luotsioppilaita lähinnä seuraavien viiden vuoden aikana. Viiden vuoden jälkeen sallittaisiin rajoitetun oppilasmäärän ottaminen yhdistyksen laatimin ehdoin: Oppilaan tuli olla vähintään kahdeksantoista vuotias, oppilaan tuli olla hyvämaineisesta perheestä, luonteeltaan ja tavoiltaan nuhteeton, ja hänen tuli koulutusaikansa päätyttyä suorittaa hyväksytysti tutkinto sekä tuhannen dollarin ennakkomaksu korvauksena oppilaaksi pääsystä, lisäksi hän sitoutui olemaan järjestön komennettavissa kunnes suurin osa jäsenistöstä suostuisi allekirjoittamaan hänen anomuksensa saada täydelliset luotsinpaperit.

Luotsiyhdistys hoiti nyt uusien luotsien kouluttamista. Vanhat luotsit saivat tarvittaessa apurikseen luotsipojan yhdistykseltä. Kokelaita myös kierrätettiin laivoilta toisille. Leskien ja orpojen lisäksi yhdistys huolehti myös laivaonnettomuuksissa menehtyneiden ruumiiden etsimisessä virrasta. Yhdistys hankki luvat itselleen siihen, että se pystyi myös myymään henkivakuutuksia sekä vakuutti höyrylaivoja ja niiden lasteja. Järjestö oli saavuttanut monopoliaseman alallaan, jota vielä lainsäädäntö oli turvaamassa. Yhdistys pääsi markkinoilla säätelemään luotsien palkkatasosta.