Jälleen hallitus asetti uuden tutkijakunnan selvittääkseen keitä voitaisiin 13. artiklan mukaan syyttää sotasyyllisyydestä. Tutkijakuntaa asettui johtamaan oikeusneuvos Onni Petäys, jonka Urho Kekkonen puhui tehtävään. Onni Petäysen tutkijaryhmä pohjasi työnsä hyvin pitkälti Hornborgin komitean aikaisempaan mietintöön. Petäys itse kuulusteli kaikki keskeiset sotavuosien poliittiset päättäjät, jotka Urho Kekkonen oli ensin määritellyt. Päättäjät olivat Risto Ryti, Jukka Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, Väinö Tanner ja Toivo Kivimäki eli melkein sama joukko, joka oli esillä jo Hertta Kuusisen listalla kolme kuukautta aikaisemmin. Ainoana uutena listalle oli ilmestynyt ulkoministeri Henrik Ramsay.
Urho Kekkonen esitteli Petäyksen raporttiluonnoksen Ždanoville syytettyjen listasta. Tällä listalla oli silloin vain neljä nimeä: Ryti, Rangell, Linkomies ja Ramsay. Venäläiset ihmettelivät suuresti, minne olivat Tanner ja Kivimäki joutuneet listalta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti ilman Tanneria olisi heidän mukaansa kuin auto ilman kuljettajaa. Kivimäen syytteeseen asettamisen kannalta oli ongelmallista, että hän oli virkamies tapahtumien sattuessa ja samoin Tanner ei ollut hallituksessa tapahtuma-aikaan. Lisäksi Tanner oli vastustanut kesällä 1944 Ribbentrop-sopimusta. Muodollinen perustelu Tanneria vastaan löytyi ulkoasiainvaliokunnan jäsenyydestä Rangellin ja Linkomiehen hallituksissa. Kivimäen taakaksi koitui hänen ”puutteellinen” raportointinsa hallitukselle. Tämän mutkan kautta syytettyjen listalle ilmestyivät myös Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen. Lopulliseen sotasyyllisten oikeudenkäynnin syytelistalle pääsivät kahdeksan henkilöä: Risto Ryti, Väinö Tanner, J. W. Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsay, T. M. Kivimäki, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen.
Asianajaja Risto Heikki Ryti (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) oli talvisodan aikainen pääministeri ja Suomen viides presidentti, kansanedustaja, Suomen Pankin pääjohtaja ja kahdesti valtiovarainministeri. Ryti nousi suomalaisten silmissä koko sotasyyllisyysoikeudenkäynnin symboliksi. Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin (s. 4.6.1867 Askainen ja k. 27.1.1951 Lausanne, Sveitsi) Neuvostoliitto halusi jättää oikeusprosessin ulkopuolelle, jotta maassamme säilyisi rauha ja vakaus jatkossa. Risto Rytiä ei pidetty kovin karismaattisena kansanjohtajana, mutta ei myöskään politiikan kirkkaana kiintotähtenä. Politiikkaan hänet vedettiin talvisodan pyörteissä Suomen Pankista, jossa hän oli ennättänyt jo vaikuttaa viisitoista vuotta. 1920-luvulla Ryti oli kahteen otteeseen valtiovarainministerinä ja nousi jo 36-vuotiaana edistyspuolueen presidenttiehdokkaaksi vuonna 1925.
Huittislaisen maaviljelijäpariskunnan - Karl Evert Ryti (aiemmin Mauriala) ja Ida Vivika Ryti - kymmenhenkisen lapsikatraan poikana 3.2.1889 syntynyt Risto Heikki Ryti kirjoitti itsensä ylioppilaaksi jo 17-vuotiaana vuonna 1906 ja suoritti ylemmän oikeustutkinnon kolmessa vuodessa syksyllä 1909. Nuorukainen perusti tovin vanhemman opiskelukaverinsa Erkki Eskolan kanssa Rauman vanhaan kaupunkiin asianajotoimiston osoitteeseen Kauppakatu 19. Työnsä ohessa Risto Ryti jatkoi vielä opiskelua ja valmistui varatuomariksi vuonna 1912 ja molempien oikeuksien kandidaatiksi Euran käräjiä istuttuaan tuomiokunnan tuomarin Kyanderin johdolla vuonna 1914.
Tähän tuoreeseen asianajotoimistoon liikemies ja mesenaatti Alfred Kordelin (s. 6.11.1868 Rauma ja k. 7.11.1917 Hausjärvi) eräänä kauniina päivänä astui sisään ja tutustuttuaan paremmin aikain saatossa Risto Rytiin, otti tämän luottomiehekseen asioidensa hoitajana. Melko suuresta ikäerosta huolimatta miehet ystävystyivät ja Kordelin käytti Risto Rytiä monien kauppasopimusten neuvottelijana ja istutti hänet useiden omistamiensa yhtiöiden hallituksiin. Risto Ryti avioitui oikeusneuvos Johan Julian Serlachiuksen tyttären Gerdan kanssa ja heille syntyi kolme lasta; professori Henrik Ryti, professori Niilo Ryti ja lääketieteen lisensiaatti Eva Saxén. Ryti toimi Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n johtajana vuosina 1919-21, edistyspuolueen kansanedustajana vuodet 1919-24 ja 1927-29, vuodet 1921-24 valtiovarainministerinä ja Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana vuodet 1924-1939 ja 1944-45. Vuonna 1934 Englannin kuningas myönsi Risto Rytille Victorian ritarikunnan komentajamerkin. Tasavaltamme presidenttinä Ryti toimi vuosina 1940-44 ja hänet tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä vuonna 1945 kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, josta hänet armahdettiin vuonna 1949. Ryti kuoli Helsingissä 25.10.1956.
Risto Rytiä luonnehdittiin analyyttiseksi, nopeaälyiseksi ja erittäin hyvämuistiseksi. Hän oli sielultaan talousmies ja oli oikealla paikalla nostamassa Suomea 1930-luvun lamasta. Toisaalta hän ei pitänyt itsestään suurta meteliä, mutta oli äärimmäisen tehokas toimissaan. Hän kuunteli tapansa mukaan tarkasti vastapuolten kantoja ja vasta kun kaikki olivat ilmoittaneet kantansa, Ryti teki tiiviin yhteenvedon ongelmasta ja ilmitoi oman ratkaisunsa, jotka olivat aina hyvin perusteltuja. Ryti ei koskaan neuvotteluissa vedonnut tunteisiin; hän kokosi tosiasioita ja hahmotti kokonaisuuksia sekä teki tarvittaessa nopeita ratkaisuja. Kaiken lisäksi hänellä oli rautaiset hermot, jotka auttoivat häntä toimimaan johdonmukaisesti mm. talvisodan vaikeina aikoina. Marsalkka Mannerheim ihmetteli Risto Rytin ilmiömäistä muistia.
Presidentti Kyösti Kallion (alkujaan Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) sairastelu toi Risto Rytin vuoden 1940 kuluessa ulkopolitiikan johtajan rooliin. Rytin asema varmistui muodollisesti joulukuussa 1940, kun hänet valittiin ylivoimaisesti Suomen tasavallan viidenneksi presidentiksi. Tässä asemassa hän oli vastuussa syytteen mukaan jatkosodan aloittamisesta kesäkuussa 1941. Armeijan edetessä kesän ja alkusyksyn 1941 aikana yli historiallisten rajojen, ei Risto Ryti vastustanut, sillä Rytikin kannatti itärajan siirtämistä tuonnemmaksi. Saksan alkaessa hyytyä Stalingradissa talvella 1942 Risto Ryti pähkäili, että Saksa häviäisi sodan ja hän oli tehnyt virheen laskiessaan Saksan vetoavun varaan paljon. Järjestelmälliselle päättäjälle tämän oivaltaminen oli raskas pettymys, joka vei miehestä parhaan terän. Vuonna 1943 alkaneella toisella presidenttikaudella Risto Ryti ei ollut enää sama mies kuin talvisodan syttyessä. Ryti oli kadottamassa tuolloin tarmoaan ja aloitekykyään. Ripeän toiminnan mies oli lipsumassa passiiviseksi, pitkiä monologeja harrastavaksi yksinpuhujaksi.
Linkomiehen hallitus muodostettiin maaliskuussa 1943 ja sen tehtävä oli luotsata Suomi rauhaan. Presidentti Rydin hiipuessa ulkopoliittinen päätöksenteko siirtyi hiljalleen sotilasjohdolle ja lopulta Mannerheim jätti pääministeri Linkomiehen komppauksella presidentti Rydin kokonaan varjoon. Lopullinen niitti Risto Rydin valtiomiesuralle oli 26.6.1944 solmittu Ryti-Ribbentropin sopimus eli presidentin antama vakuutus olla tekemättä erillisrauhaa Moskovan kanssa. Marsalkka Mannerheim painosti Risto Rydin allekirjoittamaan Adolf Hitlerille lähetettävän kirjeen, vaikka kirjeelle ei ollut presidentin haluamaa eduskunnan hyväksyntää. Risto Rydin oli erottava rauhan aikaansaamiseksi presidentin virasta, koska se vapautti Suomen Hitlerille tehdystä lupauksesta. Ryti erokirjeessään vastahakoisesti toteaa horjuvan terveydentilansa. Eropäiväksi kirjattiin 1.8.1944 ja uudeksi presidentiksi valittiin Mannerheim. Risto Ryti siirtyi muutaman korttelin päähän Suomen Pankkiin johtokunnan puheenjohtajaksi. Kuusitoista kuukautta myöhemmin alkoi sotasyyllisyysoikeudenkäynti Snellmaninkadulla keskuspankin päärakennusta vastapäätä sijaitsevassa Säätytalossa.
Heti sotasyyllisyysoikeusprosessin käynnistyttyä oli selvää, että Neuvostoliiton keskeisiä tavoitteita oli juuri Väinö Alfred Tannerin (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki) tuomitseminen syylliseksi. Tannerin rasituksena oli varsinkin hänen aikaisempi toiminta Suomen sisäpolitiikassa ja työväenliikkeen vaikutusvaltaisena edustajana. Väinö Tanner tuli eduskuntaa jo vuonna 1907 ja ennätti valtiollisen uransa aikana vaikuttaa senaattorina, ministerinä, pääministerinä ja presidenttiehdokkaanakin. Hänellä oli sosiaalidemokraattisessa puolueessa horjumaton asema ja tämä asia juuri hiersi Moskovaa. Neuvostoliitossa Väinö Tannerin katsottiin edustavan sosiaalidemokratian läntistä maailmankuvaa, jonka aatteelliset esikuvat löytyivät lähinnä Englannista ja muista pohjoismaista. Tästä johtuen suomalainen työväenliike tukeutui kansalaissodan jälkimainingissa lähinnä skandinaavisille urille ja torjui herkemmin idästä tulevan opillisen ohjauksen. Väinö Tannerista tuli neuvostovastaisuuden ilmentymä sekä Moskovan että kotitekoisten kommunistien silmäin alla; neuvostoliittolaisten mielestä juuri Väinö Tanner esti tehokkaasti sosialistisia oppeja leviämästä Suomeen.
Olihan Väinö Tanner monin tavoin mukana talvi- ja jatkosodan eri vaiheissa, mm. hän oli Mannerheimin ja Risto Rytin ohella Suomen keskeisiä poliittisia vaikuttajia näinä tapahtumarikkaina vuosina. Tämä asia ei jäänyt myöskään huomaamatta neuvostoliittolaiselta radiopropagandalta, joka muisti sodan vuosina jatkuvasti irvistellä Ryti-Tanner-Mannerheimia heidän ”saavutuksistaan”. A. K. Cajanderin hallituksen valtionvarainministerinä ollessaan Väinö Tanner vieraili kahteen eri otteeseen ministeri Juho Kusti Paasikiven kumppanina neuvottelemassa Neuvostoliiton sanelemista alueluovutuksista Suomelle. Kyseessä oli siis täysin sama ”aisapari” joka Tartossa vuonna 1920 neuvotteli itsenäisen Suomen itärajasta. Moskovan neuvottelujen kariuduttua syttyi talvisota ja Väinö Tanner nimitettiin Risto Rytin hallituksen ulkoministeriksi. Tässä hallituksessa Tanner edusti ”rauhanoppositiota”, mutta rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 13.3.1940 pitämässään radiopuheessa ulkoministeri Väinö Tanner esiintyi jälleen yhtenäisen hallituksen nimissä.
Väinö Tanner oli jatkosodan sytyttyä pitkästä aikaa hallitusvastuusta vapaa, mutta hyvin pian sodan sytyttyä hän ilmestyi Jukka Ringellin hallituksen ministeriksi. Edwin Linkomiehen hallituksen valtionvarainmisterinä Väinö Tanner jatkoi vuonna 1943 ja osallistui ulkoasiainvaliokunnan jäsenenä aktiivisesti rauhantunnusteluihin. Ribbentrop-sopimuksen jälkeisessä monivaiheisissa kuvioissa Väinö Tannerilla oli oma tärkeä osuutensa, kun Risto Ryti laitettiin eroamaan, Mannerheimista tuli presidentti ja Antti Hackzellista uusi pääministeri ja jotka päättyivät aselepoon 4.9.1944. Sodan päätyttyä Väinö Tanner palautui siviiliviran hoitoon Elannon toimitusjohtajaksi Helsinkiin. Sosiaalidemokraattisen liikkeen sisällä käynnistyi vääjäämättä pyykinpesu, kun ”tannerilaisuudesta” tuli opposition kohde. Väinö Tanner joutui lopulta jättämään paikkansa Kansainvälisen osuustoimintaliiton johdossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti