Antti Kukkonen (s. 3.10.1889 Kontiolahti ja k. 14.2.1978 Joensuu) oli pappi, keskustapoliitikko, maanviljelijä, moninkertainen opetusministeri ja pitkäaikainen kansanedustaja. Antti Kukkosen vanhemmat olivat maanviljelijä Juho Lauri Kukkonen ja Kaisa Liisa Iivonen. Hän avioitui vuonna 1927 Elsa Maria Marttisen kanssa. Kukkonen oli toinen Väinö Tannerin mukanaan sotasyyllisyysoikeuteen vetämä maalaisliiton mies Tyko Reinikan ohella. Antti Kukkosellekin raskauttavaksi asiaksi koitui ulkoasiainvaliokunnan jäsenyys Rangellin hallituksessa jatkosodan aikana.
Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva Antti Kukkonen vihittiin papiksi vuonna 1914 ja hän palveli ylimääräisenä pappina Tohmajärvellä, Puumalassa ja Parikkalassa. Juho-isä pyysi poikaansa Anttia kansalaissodan jälkeen Pielisensuuhun Kokkolan maatilaa hoitamaan. Siten Antti Kukkosesta tuli pitkäksi aikaa päätoiminen maanviljelijä. Antti Kukkonen oli Maalaisliiton kansanedustaja vuosina 1919-1945 sekä uudelleen vuosina 1954-1962. Kaikkiaan Antti Kukkonen istui 38 valtiopäivät ja on siten yksi Suomen pitkäaikaisimmista kansanedustajista. Kukkonen vaikutti merkittävästi eduskunta-aloitteen johtohahmona Nykysuomen sanakirjan syntymiseen. Hallitusvastuussa opetusministerinä Antti Kukkonen oli kaikkiaan seitsemän kertaa.
Antti Kukkosen ministerinura alkoi apulaisopetusministerinä pääministeri Lars ”Lauri” Johannes Ingmanin (s. 30.6.1868 Teuva ja k. 25.10.1934 Turku) toisessa hallituksessa vuonna 1924. Opetusministerinä Kukkonen toimi sen jälkeen Johan ”Juho” Emil Sunilan (s. 16.8.1875 Liminka ja k. 2.10.1936 Helsinki) ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa, Kyösti Kallion (alkujaan Gustaf Kalliokangas, s. 10.4.1873 Ylivieska ja k. 19.12.1940 Helsinki) kolmannessa ja neljännessä hallituksessa sekä toisen maailmansodan aikana Risto Rytin toisessa hallituksessa ja Jukka Rangellin hallituksessa.
Antti Kukkonen tuomittiin muiden kohtalontovereidensa mukana sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Hänet vapautettiin vuonna 1947 kärsittyään rangaistuksensa lähes kokonaisuudessaan vankilassa. Antti Kukkoselle joutuminen syytetyksi tuli täytenä yllätyksenä; Valpon etsivät tavoittivat hänet tämän kotoa Pielisensuusta vasta vuorokautta myöhemmin kuin muut syytetyt. Opetusministerinä toimineen Antti Kukkosen päätyminen sotasyyllisten listalle hämmensi Kukkosen itsensä lisäksi myös oikeusistuinta ja oikeudenkäyntiä valmistellutta tutkijakuntaa. Kukkosen sotasyyllisyys olikin epäsuora tulema Neuvostoliiton tavoitteesta saada Väinö Tanner tuomituksi oikeudenkäynnissä. Väinö Tannerin syyllisyydelle oli hankala löytää selkeitä perusteita, jolloin muodolliseksi syyksi oletettiin Tannerin jäsenyys uskoasiainvaliokunnassa sekä Jukka Rangellin ja Edwin Linkomiehen hallituksissa. Ulkoasiainvaliokuntaan kuuluivat Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka, jotka oli siten asetettava syytteeseen samalla perusteella. Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattaja Izvestija julkaisi joulukuussa 1945 Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskevan kirjoituksen, jossa pääsyylliseksi nimettiin Väinö Tanner ja hänen ”merkittäviksi rikostovereikseen” Risto Ryti, Jukka Rangell ja Tyko Reinikka. Edwin Linkomies, Toivo Kivimäki ja Henrik Ramsay olivat lehden mukaan olleet edellisten ”välikappaleita”, kun taas Kukkonen näytti olleen niin vähäpätöinen, että hänen nimeään ei mainittu kirjoituksessa lainkaan.
Sotasyyllisten oikeuskäsittely lähti käyntiin 6.11.1945, kun pääministeri Juho Kusti Paasikiven hallitus teki yksimielisen päätöksen nostaa syytteet kahdeksaa poliitikkoa vastaan. Samassa yhteydessä hallitus teki päätöksen syytettyjen vangitsemisesta. Pääministeri Paasikivi kirjoitti päiväkirjassaan: ”Hirmuisen ikävä asia. Saa nähdä, miten se menee tuomioistuimessa.” Hallitus halusi varmistaa, etteivät syytetyt pakenisi ulkomaille ja varmuuden vuoksi sulki syytetyt talteen. Oikeusministeri Urho Kekkonen kertoi valvontakomissiolle, että oikeudenkäynnin käynnistyttyä syytettyjen kohtelu siirtyisi oikeuden vastuulle. Oikeudella oli myös mahdollisuus vapauttaa syytetyt varsinaisen oikeudenkäynnin ajaksi.
Oikeusprosessia varten kerättiin kokoon erityistuomioistuin, johon kuului sotasyyllisyyslakiin perustuen kolmejäseninen juristijoukko: korkeimman oikeuden presidentti Nils Hjalmar Neovius (s. 21.3.1877 Joensuu ja k. 27.2.1960), korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén ja Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan edustajana valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori Kaarlo Kustaa Kaira (vuoteen 1906 Bodström, s. 19.12.1886 Halikko ja k. 2.7.1966 Helsinki). Nils Neovius suostui ainoastaan hyvin vastentahtoisesti oikeuden puheenjohtajaksi ja kun oikeudenkäynti käynnistyi, hän pyysi eroa tehtävästään vedoten heikkoon terveydentilaansa. Neoviuksen tilalle nimitettiin oikeusneuvos Oskar Möller (s. 18.9.1880 Kuopio ja k. 7.1.1971 Helsinki). Eduskunta valitsi keskuudestaan lisäksi 12 jäsentä; suuret hallituspuolueet SDP, Maalaisliitto ja SKDL saivat jokainen kolme paikkaa. Loput paikat jakoivat tasan Kokoomus, Edistyspuolue ja RKP.
Eduskunnasta valittiin SDP edustajiksi tuomioistuimeen luennoitsija Otto Toivonen, toimittaja Kalle Hakala sekä lakitieteiden kandidaatti Lauri af Heurlin. Tuomaristoon tuli Maalaisliitosta valituksi varatuomari Lauri Riikonen, kunnallisneuvos Juho Pilppula sekä kunnallisneuvos Anselm Alatalo. SKDL:n edustajat tuomaristoon olivat lakitieteiden kandidaatti Eino Pekkala, toimittaja Hertta Kuusinen sekä kirvesmies Aarno Uusitalo. Varatuomari Arno Tuura edusti Kokoomusta ja rehtori Tor Therman RKP:ta. Kunnallispormestari Heikki Kannisto valittiin Edistyspuolueesta. Tuomareista viisi oli juristia.
Syyttäjän henkilöllisyys ratkesi jo elokuun lopussa, kun hallitus valmistautui antamaan eduskunnalle sotasyyllisyyslakia. Pääministeri Paasikivi piti oikeuskansleri Toivo Tarjannetta itsestään selvänä valintana syyttäjän vaativaan toimeen. Presidentti Mannerheim tuki myös Tarjannetta, joten hänellä ei ollut vastaan sanomista. Säätytalossa alkoi ennennäkemätön sotasyyllisyysoikeudenkäynti 15.11.1945. Helsingin Kruunuhaassa Snellmaninkadulla vastapäätä vuonna 1883 valmistunutta Suomen Pankkia sijaitsee alkujaan Suomen säätyvaltiopäivien istuntopaikaksi valmistunut talo, jonka suunnitteli Teknillisen korkeakoulun rehtori ja arkkitehtuurin professori Carl Gustaf Nyström (s. 21.1.1856 Helsinki ja k. 30.12.1917 Helsinki). O kahden päivä oikeuskansleri esitteli oikeudelle kokoamansa syyteaineiston ja kuulustelupöytäkirjat. Oikeus päätti lykätä oikeudenkäyntiä kolme viikkoa kahden päivän päästä, jotta syytetyt ehtisivät rauhassa tutustua syyttäjän esittämään aineistoon. Koska käsittely siirtyi esteenpäin, oikeus joutui myös ottamaan kantaa syytettyjen pitämiseen lukkojen takana.
Tuomioistui joutui tästä asiasta äänestämään ja mielipiteet kävivät ristiin, mutta tuomioistuimen päätös muodostui vasta äänestyksen jälkeen. Risto Ryti, Henrik Ramsay ja Edwin Linkomies asetettiin vangituiksi ja loput sotasyylliset päästettiin vapaalle. Kansainvälisessä valvontakomissiossa vapauttava päätös aiheutti suuren vastustuksen. Ždanov kertoi pääministeri Paasikivelle Suomen sylkeneen Neuvostoliiton kasvoille, mutta Paasikivi puolusti, ettei Suomessa tuomioistuimia voi määrätä. Venäläisisä ärsytti myös suunnattomasti oikeudenkäyntiprosessin kohtelias ja asiallinen eteneminen. Säätytalon tunnelma oli heidän mielestään enemmän klubia muistuttava kuin oikeustaloa. 11.12.1945 Risto Ryti sai oman vuoronsa puolustautua syytöksiä vastaan oikeudessa. Jälleen Ždanov koki tämän puolustuksen jälleen hyökkäykseksi Neuvostoliittoa vastaan; he olivat myös etukäteen varoittaneet oikeudenkäynnin muodostumisesta pilkaksi. Oikeuden puheenjohtaja alkoi kuitenkin rajata kaikkein arkaluonteisempia puolustuksen puheenvuoroja. Voimakkaan painostuksen alla sotasyyllisyysoikeudenkäynti käsitteli joulun alla asiaa ja usean äänestyksen tapahduttua päätti vangita myös Väinö Tannerin, Toivo Kivimäen ja Tyko Reinikan. Antti Kivimäki oli ainut syytetyistä, joka sai tässä yhteydessä jäädä vapaalle jalalle. Oikeuden käsittely jatkui pyhien jälkeen 9.1.1946.
Mitä pitemmälle sotasyyllisyysoikeudenkäynti eteni, sitä enemmän liittoutuneiden valvontakomissio oli huolissaan siitä, että syytetyt pääsisivät liian keveillä rangaistuksilla oikeudenkäynnistä. Pääministeri Paasikivi jakoi saman huolen aiheen. Pääministeri arvioi, että syytetyt olisivat onnistuneet puolustautumaan sen verran oivallisesti syytöksiä vastaan, että mahdollisesti vain Risto Ryti saisi tuomion ja loput syytetyt saisivat vapautuksen. Sellainen ratkaisu ei tosin kävisi Neuvostoliitolle missään tapauksessa. Sotasyyllisyysoikeus oli lauantaina 16.2.1946 tullut siihen pisteeseen, että tuomioistuin oli valmis maanantaina 18.2.1946 antamaan oman tuomionsa. Tuomareiden mielipiteet oikeuden sisällä rangaistusasteikosta liikkuivat elinkautisesta kuritushuonetuomiosta vapauttamiseen. Ennustettiin seuraavia tuomioita: Risto Ryti 8 vuotta, Jukka Rangell 6 vuotta, Väinö Tanner 3,5 vuotta, Edwin Linkomies 3 vuotta, Henrik Ramsay 2,5 vuotta, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen 2 vuotta, Toivo Kivimäki vapautuisi tuomiosta.
Pääministeri Paasikivi sai tiedon tulevista tuomioista ja piti tuomioita suomalaisittain melko kovina. Samalla hän epäili, että olisivatko tuomiot riittävän kovia neuvostoliittolaisille. Oikeusistuimen kommunistijäsenet olivat nopeita kantelemaan tulevasta päätöksestä Ždanovin varamiehelle, kenraaliluutnantti Savonenkoville. Kenraaliluutnantti Savonenkov kiirehti tapaamaan viikonvaihteessa pääministeri Paasikiveä. Hän teki selväksi, että nyt toimittiin täysin väärin asiassa. Hän muistutti myös pääministeri Paasikivelle, että välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomen hallitusta neuvottelemaan tuomioista kansainvälisen valvontakomission kanssa. Näin ei kuitenkaan oltu nyt toimittu. Kenraaliluutnantti oli toisaalta huolissaan myös tuomioiden keveydestä. Valvontakomission mukaan viisi syytettyä olisi ansainnut kuolemantuomion. Kenraaliluutnantti vaati, että oikeuden tuomioita ei saa missään tapauksessa julistaa vielä maanantaina.
Pääministeri Paasikivi oli nyt puun ja kuoren välissä. Tuskissaan pääministeri Paasikivi kirjoitti muistion sotasyyllisyystuosioistuimelle valvontakomission kannanotosta. Oikeusistuin tutustui tähän pääministeri Paasikiven muistioon ja siirsi tuomioiden julkistamisen saman viikon torstaihin. Maanantaihin tullessa hallituksella oli sylissään uusi ongelma. Englannin lähettiläs Francis Shepherdin mukaan suomalaisten olisi syytä taipua suosilla sotasyyllisyysoikeudessa ankarampiin tuomioihin. Myös Suomen poliittinen edustaja Lontoosta, Eero Aarre Wuori (vuoteen 1942 Vuori, s. 11.8.1900 Helsinki ja k. 12.9.1966 Helsinki) sähkötti ulkoministeriön kannan, jonka mukaan liian lyhyet tuomiot sotasyyllisille koituisivat vahingoksi Suomelle. Englantilaisten kanta palautti mieleen sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kansainvälisen taustan ja liittoutuneiden yhteistyön sotarikosten käsittelyssä. Francis Shepherdin käynnistä laadittu muistio toimitettiin sotasyyllisyysoikeudelle samoin kuin Sveitsin liitto-oikeuden presidentin lausunto; sen mukaan syytetyt olisi syytä tuomita 20-30 vuoden tuomioihin ja myöhemmin armahdettava. Sen tarkempiin kansainvälisiin analyyseihin ei riittänyt aikaa, sillä muut kiireet painoivat päälle. Pääministeri Paasikivi taivutteli sotasyyllisyysoikeuden jäseniä ja Urho Kekkonen pehmensi maalaisliittolaisten oikeudenjäsenien mielipiteitä. Hiljakseen oikeus oli taipuvainen koventamaan sotasyyllisten saamia rangaistuksia.
Pääministeri Paasikivi pyysi eduskunnan puhemiestä Karl- August Fagerholmia (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki) puhumaan suomalaisille radion välityksellä 13. artiklan vaatimista toimenpiteistä. Eduskunnan puhemies Fagerholm piti radiopuheensa suomen kansalle tiistaina 19.2.1946 ja totesi siinä: ”Sotarikollisia koskeva artikla on kantavampi ja kansainvälisempi kuin mikään muu artikla. Kun oikeudenkäynti sotarikollisia vastaan ja heidän rankaisemisekseen on jätetty Suomen asiaksi… kaiken on tapahduttava yhteistoiminnassa sotasyyllisyysoikeuden ja valvontakomission kanssa. Ellei valvontakomission tyydytykseksi toimita, merkitsee se sitä, ettei 13. artiklan määräyksiä noudateta, ja tämä johtaisi välittömään konfliktiin Neuvostoliiton ja Englannin kanssa. Jokainen ajatteleva kansalainen ymmärtää, ettei tähän ole varaa.”
Painostuksen viimeinen niitti oli hallituksen sotasyyllisyysoikeudelle lähettämä kirje, jossa valtioneuvosto suoraan viittasi välirauhansopimuksen 13. artiklassa tähdennettyyn yhteistoimintaan ja antoi samalla ymmärtää edellyttävänsä sotasyyllisten tuomitsemista kovemmilla rangaistuksilla, kuten kansainvälinen valvontakomissio oli vaatinut. Pääministeri Paasikiven allekirjoituksella varustettu kirje riitti herättämään oikeudenpalvojat muuttamaan oikeuden tuomiot kovemmiksi. Oikeuden päätös meni kuitenkin äänestyksen kautta ja kovennukset tulivat mahdollisimman täpärästi, äänin 8-7.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynti langetti tuomionsa seuraavasti: Risto Ryti tuomittiin virka-aseman väärinkäytöstä valtakunnan vahingoksi 10 vuodeksi kuritushuoneeseen. Muut syytetyt saivat tuomionsa rikoksista vankeusrangaistuksiin seuraavasti: Jukka Rangell sai kuusi vuotta, Edwin Linkomies ja Väinö Tanner viisi ja puoli vuotta, Toivo Kivimäki viisi vuotta, Henrik Ramsay kaksi ja puoli vuotta, Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka kaksi vuotta. Murheellinen tapahtumaketju ja surullinen sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli vihdoin saatu loppuun. Joidenkin arvioiden mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli vain 10 prosenttia juridiikkaa ja 90 prosenttia politiikkaa. Tuomioistuimen tuomio julistettiin torstaina 21.2.1946 Säätytalossa ja kahdeksan suomalaista poliitikkoa poliisisaattueessa vietiin Säätytalosta suorittamaan rangaistuksiaan vankilaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti