Mestari Gustaf Andersson opetti Anders Thulén
Samuel Anderssonin ja Charlotta Christina Lindiuksen poikana syntyi Nils Anders Gustaf Andersson (s. 18.12.1797 ja k. 21.3.1872), joka oli muusikko ja aikansa kuuluisa urkujenrakentaja Ruotsissa. Nils Anders Gustaf Anderssonin ansiota pitkälti on se, että meille tänne Suomeen ja erityisesti Kangasalle siirtyi suuri määrä urkujenrakennustaitoa rakkaasta naapuristamme 1800-luvun alkupuolella. Tutkaillaanpa hieman asiain kulkua yhdessä.
Jo teini-ikäisenä Gustaf Andersson aloitti musiikkiopintonsa; hän opiskeli mm. harmoniaa Ruotsin Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa. Urkujensoittoa Gustaf Anderssonille opetti Pehr Strand (1756-1826). Opettajansa nuorimman pojan, Pehr Zacharias Strandin (1797-1844) kanssa he olivat ystäviä ja opiskelukavereita sekä sittemmin myös työkavereita urkurakentajina. Sekä Gustaf Andersson että Pehr Zacharias Strand saivat molemmat valtion myöntämän stipendin vuonna 1820 opiskellakseen Saksassa urkujenrakennustaitoja. Saksan Leipzigissa ja Dresdenissä he opiskelivat Johann Gottlob Mandeen ja Karl von Knoblauchin opastuksella mm. Silbermann-urkujen saloja.
Urkujenrakentaja Gustaf Andersson kotiutui takaisin Ruotsin Tukholmaan vuonna 1823 opintomatkaltaan ja hänelle myönnettiin urkujenrakennusoikeudet (kommerskollegium) vuonna 1824. Gustaf Anderssonia pidettiin aikanaan hyvin taitavana ammatissaan ja tuohon aikaan muita nimekkäitä ruotsalaisia urkujenrakentajia olivat mm. Pehr Zacharias Strand sekä Johan Nikolaus Söderling (s. 5.3.1802 Mariestad ja k. 23.3.1890 Göteborg). Johan Söderling sai oppinsa omalta isältään, suolatarkastaja ja urkujenrakentaja Mårten Bernhard Söderligiltä sekä urkujenrakentaja Peter Strömbladilta (s. 31.10.1782 ja k. 23.4.1819). Peter Strömbladin vihki urkumusiikkiin ja urkujen jaloon rakennustaitoon oma isä, Lars Strömblad (s. 3.8.1743 Östergötland ja k. 24.3.1807 Vessige). Tukholmassa työskennellyt Gustaf Andersson rakensi monia urkuja lisäksi Östergötlandiin, Taalainmaalle ja Värmlantiin sekä kahdet merkittävät urut myös Suomeen. Gustaf Andersson avioitui Brita Mary Wilhelmina Spångin (s. 19.11.1802) kanssa ja heillä oli kaksi yhteistä lasta, Gustava Wilhelmina (s. 12.10.1825) sekä Frans Gustaf (s. 20.7.1827 ja k. 1.5.1869). Tukholman Kungsholmin seurakunnan kirjojen mukaan Andersson muutti Tukholmasta Tärnaan vuonna 1871. Gustaf Andersson eli vajaa kolme vuotta pitempään, kuin poikansa Frans Andersson. Elämänsä ehtoopuolen hän vietti vanhainkodissa Västmanlandissa.
Ajan yleisen tavan mukaan myös Gustaf Andersson opasti poikansa, Fransin, urkujenrakentamisen taitoon. Gustaf ja Frans Andersson tekivät mm. Kölniin opintomatkan ja palattuaan tältä matkalta Frans suoritti urkujen rakennustutkinnon ennen Musiikkiakatemiaa vuonna 1853. Isä ja poika Andersson perustivat ja työskentelivät yhdessä urkujenrakennusyrityksessä nimeltä Gustaf Anderson & son vuodesta 1850 lähtien. Gustaf Andersson teki samoin jonkin aikaa yhteistyötä ruotsalaisen urkujenrakentaja Per Larsson Åkermanin (s. 28.4.1826 Vingåker ja k. 15.11.1876) kanssa, joka oli Åkerman & Lund Orgelbyggeri-yhtiön perustaja. Frans Andersson sai isältään yrityksen kokonaan omaan haltuunsa vuonna 1859. Gustaf Andersson ennätti elämänsä aikana rakentaa 45 urut, joista suurin soitin on Turun tuomiokirkon 54-äänikertaiset urut vuodelta 1842. Frans Andersson teki itsenäisesti yli tusinan verran urkuja sekä remontoi ja teki urkukorjauksia tämän lisäksi. Frans Anderssonin rakentamista uruista valitettavasti vain viidet urut ovat säilyneet meidän päiviimme saakka.
Vuonna 1839 urkutehtailija Gustaf Andersson teki elämänsä isoimmat urkukaupat Suomeen, kun häneltä tilattiin Venäjän suurruhtinaskuntaan ensin kahdet urut. Kävi nimittäin niin, että Oulun Sofia Magdalenan kirkko – valmistunut vuonna 1777 ja valmistuessaan se oli Suomen toiseksi suurin kirkko Turun tuomiokirkon jälkeen - oli vuonna 1822 kaupungin suuressa tulipalossa vähintäänkin puuosiltaan vaurioitunut; vain kiviseinät jäivät jäljelle palon jälkeen. Jonkin verran kirkon irtaimistoa ennätettiin saada suojaan palon liekeiltä. Palo sai alkunsa värjärimestari Papen talosta varhain aamuyöllä 23.5.1822. Arkkitehti Johan Carl Ludvig Engel (s. 3.7.1778 Berliini ja k. 14.5.1840 Helsinki), joka vuonna 1816 saapui työskentelemään Suomeen, sai yhdessä valtioneuvos ja senaattori Johan Albrecht Ehrenströmin (s. 28.8.1762 Helsinki ja k. 15.4.1847 Helsinki) kanssa tehtäväksi laatia entistä väljempi ruutukaava Oulun kaupungille; tämä kaava tuli voimaan vuonna 1825.
Arkkitehti Engel suunnitteli uutta kirkkorakennusta Ouluun viiden vuoden ajan muiden työtehtäviensä ohella ja lopulta kirkon rakentaminenkin kesti viisi vuotta. Tänään kirkko tunnetaan Oulun tuomiokirkon nimellä. Uuteen kirkkoon tarvittiin soittimeksi urut ja seurakunta lähetti urkurinsa, Gustaf Ullrich Lindemanin etsimään urkujenrakentajaa Tukholmasta. Gustaf Lindeman löysi urkutehtailija Gustaf Anderssonin Tukholmasta ja suositteli vahvasti hänen suunnittelemiaan urkujaan Ouluun. Kirkonkokous päätti maaliskuussa 1837 tilata uuden kirkon soittimen urkuri Gustaf Anderssonilta Tukholmasta. Tilatessa urut olivat Suomen suurimmat käsittäen 31½ äänikertaa. Urkutehtailija Gustaf Andersson on aivan ilmeisesti matkustanut Ouluun ja ottanut mitat soitinta varten sekä sopinut työmiestensä majoitusolosuhteista Oulussa urkutyömaan aikana.
Tässä kohtaa tarinaamme, sen keskiöön, astelee Anders Mattsson (s. 11.7.1813 Kila, Ruotsi ja k. 29.2.1872 Kangasala). Kuka tämä Anders Mattsson oli miehiään? No, mitäpä muutakaan, kuin urkujenrakentaja ja hieman myöhemmin urkutehtailija. Anders syntyi Matts Mattssonin ja Maria Johanintyttären nuorimpana poikana Västmanlandin Kilan pitäjän Tullstan kylästä; perheessä oli kolme poikaa ja yksi tytär, Johanna. Suku oli elänyt Kilassa jo vuosisatoja. Perheen isä kuoli ja omaisuutta jaettaessa lokakuussa 1834 perheen tila jaettiin kolmen veljeksen kesken ja Johanna-tytär sai osuutensa käteisenä rahana. Vain kaksi viikkoa tilan jaon jälkeen Anders Mattsson luopui osuudestaan Johan-veljensä hyväksi ja sai tästä korvauksena kahdeksansataa riikintaalaria. Tähän kyseiseen kauppakirjaan Anders on kirjannut sukunimekseen: Tullée. Anders oli taitava piirtäjä ja jo nuorena hän korjaili kyläläisten kelloja sekä teki pienempiä sepän tehtäviä. Suvultaan hän oli saanut perintönä geenejä, jotka saivat hänet soittamaan mm. hanuria ja viulua, vieläpä äityi toisinaan laulamaankin. Lukkarin ammatti ainakin jossakin vaiheessa siinteli mielessään ja sitä varten hän oli jopa opiskellutkin, mutta nämä opinnot jäivät kyllä siltä osin kesken.
21-vuotiaan Anders lähti kotitilaltaan Tukholmaan ja kolkutteli Gustaf Anderssonin urkuverstaan ovea ja kyseli oppipojan tehtäviä urkujenrakentajana. Anders pääsi Gustaf Anderssonin oppiin tämän urkutehtaalle. Urkumestari Andersson siirsi omia oppejaan kykeneväksi osoittautuneeseen oppipoikaansa muutamien vuosien ajan. Gustaf Andersson oli urkujenrakentajana omaa luokkaansa, mutta ajan oloon myös Andersista kasvoi kelpo urkujenrakentaja mestarin silmissä. Näiden oppivuosien aikana Andersin sukunimi vaihtui syystä tai toisesta vielä muotoon: Thulé. Vähitellen Anders Thulé voitti Gustaf Anderssonin varauksettoman luottamuksen, jotta mestari Andersson saattoi harkita Andersin laittamista Suomesta tulleiden suurien urkutilauksien työnjohtajaksi. Vielä tässä vaiheessa Andersilla ei ollut paljoakaan tietoa Suomesta, jonne kuitenkin oli lähtemässä töiden perässä. Urkutehtailija Gustaf Andersson lähetti Suomeen Andersin mukana myös kolme luotettavaa urkujenrakentamisen ammattilaista; nimittäin Brodellin, Oscar Hjerpen ja Nydahlin.
Urkuasentajista Nydahl lähti ensimmäisenä kesällä 1838 kapteeni Rambergin laivalla vieden mukanaan useita urkujen osia Tukholmasta Oulun kaupunkiin. Nydahlin tehtäväksi uskottiin urkutyömaan perustaminen kirkkoon sekä antaa oululaisten tietää, että urut ovat parhaillaan valmistumassa. Tässä vaiheessa vielä Anders Thulé valmisti urkuihin tarvittavia osia apujoukkojensa kanssa Tukholmassa. Ennen urkujen pystytystä työryhmän täytyi rakentaa urkuja varten myös urkulehteri ja siihen työhön löytyi onneksi kirvesmiehiä heidän avuksi Oulustakin. Urkusopimuksen ehtojen mukaan samoin tuli Anderssonin urkutehtaan työmiesten hankkia materiaali Oulusta ilmalaatikkoa, palkeita ja puisia urkupillejä varten sekä valmistaa nämä paikan päällä Oulussa itse.
Mestari Gustaf Andersson ja työnjohtaja Anders Thulé sekä loput urkurakentajat matkasivat laivalla kolmen päivän matkan Tukholmasta Turkuun kesällä 1839 tuoden mukanaan Oulun kirkon tinapillit. Turkuun saavuttiin elokuussa s/s Soliden mukana. Turusta matka jatkui vielä kolmen päivän ajan postivaunujen kyydillä Ouluun. Urkurakentajat majoittuivat Oulussa kassanhoitaja Lemenin taloon asumaan rakennusurakan ajaksi. Ruotsalaisrakentajien urku-urakka kesti noin puolitoista vuotta Oulussa ja Anders Thulén oli pakko oppia sen aikana jonkin verran suomea, jotta pärjäsi paikkakuntalaisten kanssa päivittäin. Oulun seurakunta maksoi urkurakentajien esimiehelle, Anders Thulélle ennakkoa säännöllisesti, jolla komennusmiehet saivat syödäkseen. Urkutehtailija Andersonilla tällaista etua ei ollut ja hänellä olikin toisinaan rahahuolia Oulussa. Kun sitten seurakunnankin rahavarat alkoivat loppua, oli rakennuskomitean puheenjohtaja Gustaf Toppeliuksen lainattava omista varoistaan miehille. Vaikka Suomessa Venäjän vallan aikana virallinen valuutta oli vielä rupla, käytännössä Ruotsin vallan aikaiset riikintaalarit olivat kuitenkin käytössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti