Liuksiala ja Joutsiniemi olivat Thulén tukijoita
Elokuun lopussa vuonna 1847 syntyi Thulén perheeseen poika, Bror Axel Thulé (s. 28.8.1847 ja k. 13.8.1911), jota isä Anders Thulé olikin jo odottanut. Perhe pyysi Axelin kummeiksi Liuksialan kartanosta Meurmanin tyttäriä ja vanhinta poikaa, Otto Meurmania, joka oli palvellut tsaarin henkivartiokaartin luutnanttina. Oton nuorempi veli, Agathon Meurman, oli tuohon aikaan Mustialan maaviljelysopistossa opiskelemassa. Meurmanin sisarusten äiti, Amalia Lowisa Meurman, oli kuollut rintatautiin jo viisitoistavuotta aikaisemmin. Samoin isä, kapteeni Carl Otto Meurman oli kuollut pari vuotta aikaisemmin. Liuksialan kartanon taloudenpito sai ryhtiä sen jälkeen, kun Agathon Meurman opintojensa päätyttyä Mustialassa palasi kotitilalleen Liuksialaan ja lunasti tilan kuudelta sisarukseltaan vuonna 1849. Thulén perheelle Liuksialasta muodostui ajan oloon vankka henkinen ja taloudellinen tukipuu. Liuksialasta Anders Thulé sai kipinän suomalaisuuteen, Suomen historiaan ja kieleen.
Meurmanien suku on lähtöisin muutaman sadan vuoden takaa Saksasta. Saksasta kauppiaankisälli Henrik Mörman on kulkeutunut Ruotsiin, josta suku on siirtynyt Suomen puolelle. Yksi suvun jäsenistä, Hugo Persson Mörman toimi aluksi kultasepän kisällinä (1668-1669) ja sitten kultaseppänä vuosia 1670-1684 kuolemaansa asti Turussa. Hänen poikansa, Johan (Jean) Meurman (s. 1679 ja k. 14.2.1746 Janakkala), mahdollisesti toimi kapteenina. Hän omisti avioliiton kautta vuodesta 1701 Hyvikkälän säteriratsutilan Janakkalan Hyvikkälän kylässä. Hänen puolisonsa oli Anna Margareta Lilliebrunn (s. 1686 ja k. 16.12.1755 Janakkala). Annan vanhemmat olivat Anders Lilliebrunn ja Anna Margareta von Niederlandt.
Johan Meurmanin poika oli Anders Johan Meurman (s. 16.7.1724 Janakkala ja k. 5.4.1795 Janakkala), joka toimi vääpelinä Pohjanmaan jalkaväkirykmentin henkilökompaniassa ja erosi palveluksesta vänrikin arvolla 3.8.1754. Hänen puolisonsa oli Sofia Helena Holtz (s. 1729 ja k. 10.5.1792 Janakkala). Johan ja Sofia Meurmanin poika Constantin Merman (s. 12.10.1752 Janakkala ja k. 25.6.1811 Padasjoki) oli puolestaan luutnantti. Constantin Meurmanin ensimmäinen puoliso oli Eva Meurman (s. 11.4.1760 Kurkijärvi, Lammi ja k. 1.10.1791 Harkjärvi, Lammi). Constantin ja Eva Meurmanin poika oli sitten tykistön kapteeni Carl Otto Meurman, joka vuonna 1821 osti Liuksialan kartanon omakseen. Carl Otto Meurman osallistui Suomen sotaan venäläisiä vastaan ja upseerina osallistui mm. Koljonvirran taisteluun Sandelsin joukoissa. Armeijan peräytyessä Carl Otto Meurmankin ajautui Ruotsiin; hän kulkeutui lopulta Etelä-Ruotsiin Kristianstadiin saakka. Hän palveli puolitoista vuotta Ruotsin armeijassa ja sai erotessaan palveluksesta kapteenin arvon.
Kapteeni Carl Otto Meurman avioitui Laukaan kirkkoherran ja Padasjoen rovastin Adolf Arvid Arvidsson Wärren (s. 20.2.1762 Pori ja k. 23.3.1828 Laukaa) tyttären, Amalia Lovisan kanssa. Rovasti avulla nuoripari löysi itselleen Kangasalta Liuksialan kartanon kodikseen. Carl Otto Meurman omasi taiteellisia taipumuksia, sillä hän maalasi maisemia ja muotokuvia sekä kirjoitti runoja ja näytelmiä ruotsiksi ja hieman ranskaksikin. Hän oli toisaalta myös hyvin innokas riitelemään ja käräjöimään muita herroja, naapureita tai muita ohikulkijoita vastaan eri aiheista. Tilanhoidosta hän ei niinkään perustanut. Meurmanien perheen elämä Liuksialassa oli tuohon aikaan melko karua. Jouluja ei vietetty kartanolla eikä joululahjoja jaettu edes lapsille. Lapset eivät saaneet isä Carlin aikana edes puhua. Agathon Meurman on muistellut itse näin: ”Vähän minä tiedän, mitä lapsuuden suloisilla päivillä tarkoitetaan”.
Tampereen kaupungin perusti Ruotsin kuningas Kustaa III (24.1.1746 Tukholma ja k. 29.3.1792 Tukholma) 1.10.1779 Tammerkosken rannan ja nykyisen Hämeenpuiston väliin. Vuonna 1824 valmistui Kauppatorin (nyk. Keskustori) reunaan pieni puukirkko, jonka tunnemme tänään paremmin Vanhan kirkon nimellä. Kuninkaan määräyksestä ei Ruotsin vallan aikana puukirkkoja olisi enää saanut tehdä, vaan ne olisi pitänyt valmistaa kivestä. Tamperelaiset olivat kuitenkin saaneet köyhyyteensä vedoten poikkeusluvalla rakentaa tämän puisen kirkkonsa. Tukholman taideakatemiassa arkkitehdin opintonsa vuonna 1784 aloittanut Carlo Francesco Bassi (s. 12.11.1772 Torino ja k. 11.1.1840 Turku) suunnitteli intendenttikonttorin johtajana useita kirkkoja Suomeen, niin myös tämän kirkon Tampereelle. Tampereen kirkko oli hänen viimeisiä töitä arkkitehtina. Sairaalloinen ja uupunut Bassi jäi töineen arkkitehti Carl Ludvig Engelin varjoon. Bassi erosikin virastaan samana vuonna 1824, kun Tampereen kirkko saatiin valmiiksi. Kirkko vihittiin käyttöön 11.4.1825. Kirkon tapulin suunnitteli sitten Carl Ludvig Engel ja se valmistui vuonna 1828. Yli kaksikymmentä vuotta kirkko oli ilman urkuja seurakunnan taloustilanteen vuoksi. Vasta vuoden 1846 lopulla Anders Thulé alkoi itse neuvotella seurakunnan kanssa urkujen valmistuksesta Tampereen kirkkoon. Neuvottelut johtivat vuoden päästä 11-äänikertaisiin urkuihin, joista Anders Thulé teki seurakunnalle 1 200 hopearuplan tarjouksen koneiston kolmen vuoden takuulla, joka hyväksyttiin.
Anders Thulé talous oli melko kireällä, kun seurakunnan tilitykset juoksivat jälkikäteen. Thulé joutui muistikirjansa mukaan kääntymään varakkaiden Kangasalan isäntien ja tukijoiden puoleen, jotta saisi urkujen tarvikkeisiin ja työmiesten palkkoihin 200 ruplaa varoja. Sellaisia isoja taloja, jotka rahoittivat Anders Thulén hankkeita olivat esim. Aakula, Liuksiala, Tarpila ja Joutsiniemi. Anders Thulé aloitti työmiestensä kanssa urkujen osien valmistuksen Yli-Tarpilan talon verstaassa. Kevään aikana urkutyömaa siirtyi Tampereen kirkon urkulehterille. Urut valmistuivat Tampereella syyskuussa vuonna 1848. Urkujen tarkastajana toimi Turun tuomiokirkon urkuri Möller, joka kehui lausunnossaan Thulén tehneen kelpo työtä urkujen kanssa.
Jälleen kerran oli Anders Thulé Tampereen kirkon urkujen valmistuttua siinä tilanteessa, että uusista tilauksista ei ollut tietoa. Hän sai kuitenkin Kangasalan Joutsiniemen kartanosta luutnantti Otto Fredrik Armfeltiltä (s.15.1.1794 Nurmijärvi ja k. 16.1.1857 Helsinki) vuonna 1849 urkupositiivin tilauksen muutaman äänikerran kamariuruista. Otto Fredrik Armfelt liittyi 17-vuotiaana Venäjän sotaväkeen 28.6.1811, jolloin hänet otettiin aliupseeriksi 47:een jääkärirykmenttiin. Ei vienyt kauankaan, kun venäläisiä joukkoja siirrettiin kenraali Steinheilin johdolla Euroopan sotanäyttämölle. Dünamündessa noustiin maihin ja soiton raikuessa marssittiin Riikaan. Syyskuussa alkoi yleinen hyökkäys Dalbergin kirkolla oli joukko-osasto, johon Otto Armfelt lukeutui, kokonaisen kuukauden preussilaisten saartamana. Pitkin syksyä ja seuraavaa talvea kesti sitten kahakoita Itä-Preussista peräytyviä joukkoja vastaan. Kesällä oltiin Weichselmünden tienoilla ja lokakuussa valloitettiin Danzig. Tuolloin nuori Otto Armfelt sai vuonna 1812 mitalin. Danzigissa Otto Armfeltin joukko-osasto viipyi kaksi ja puoli vuotta. Vuoden 1814 helmikuussa piiritettiin Medburgia ja sieltä joukot lähtivät Puolaan ja Sambroviin. Tässä vaiheessa Otto Armfelt korotettiin luutnantiksi.
Vuoden 1815 huhtikuussa sotajoukot olivat Warsovassa ja nuori Otto Armfelt halusi seuraavaksi päästä Ranskaan. Hänet sijoitettiin eversti Aristovin johtamaan ensimmäiseen pataljoonaan, joka alkoi matkansa Saksaa kohden. Saksan halki marssimisesta muodostui riemukulku ja lopulta joukot saapuivat 4 peninkulman päähän Pariisista, Melun’in kaupunkiin. Otto Armfelt osasi ranskaa ja hän sai toimia päällikkönsä, kapteeni Schenduckin tulkkina ja asua hänen kanssaan kreivi Dulan’in linnassa. Venäläiset joukot palasivat Chalon’in, Reimsin, Nancyn ja Saksan kautta kotimaahansa. Venäjälle tulon jälkeen Otto Armfelt sijoitettiin Ludnyn kaupunkiin Poltovan kuvernementtiin. Vuoden päästä hänelle myönnettiin pyynnöstä ero aliupseerin arvolla. Otto Armfelt matkusti sitten Suomeen enonsa Kristoffer Armfeltin luokse.
Suomessa seikkailut sukulaisten ja neitojen kanssa eivät tahtoneet tuottaa menestystä Otto Armfeltille ja hän palasi jälleen upseerinelämään Venäjälle. Jälleen Otto Armfelt palasi Venäjältä Suomen Helsinkiin, jossa ei kuitenkaan tuntunut viihtyvän. Hänen enonsa, Karl Armfelt kuoli vuonna 1820 ja enolta jäi Nurmijärvelle suuri kartano, Kytäjä, joka aikoinaan oli Suomen suurin maatila. Kytäjän kartanoa ovat hallinneet mm. Tottin, Flemingin, Armfeltin, Linderin ja Vähäkallion suvut. Ministerivaltiosihteeri Constantin Linder (s. 19.9.1836 Pohja ja k. 19.9.1908 Nurmijärvi) osti Kytäjän kartanon Armfeltin suvulta vuonna 1861. Perintö jaettiin sukulaisten kesken ja tämä korjasi myös ainakin väliaikaisesti Otto Armfeltin taloudellista tilannetta. Hän ei enää välittänyt sotilasurasta; Otto Armfelt hankki ratsuhevosen ja pikentin, sai erokirjansa vuonna 1821 sekä päätti ostaa oman maatilan. 36 00 ruplalla Armfelt osti nimismies Ruuthilta Tomtbackan maatilan Helsingin pitäjästä. Perintörahat, 7 000 ruplaa, hän maksoi etumaksuna ja loppu kauppasumma oli sovittu maksettavan 15 vuoden aikana lyhentämällä sitä joka viides vuosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti