Tampereen Puuvillateollisuus Osakeyhtiö (2. osa)

Magnus Lavoniuksen vanhemmat olivat hovioikeudenneuvos, lakitieteen tohtori Wilhelm Lavonius (s. 14.2.1832 Viipuri ja k. 25.4.1897 Helsinki) ja Maria Franciska Westzynthius. Magnus Lavoniuksella oli kolme veljeä: liikemies ja vuorineuvos Robert Johannes (s. 16.12.1879 Helsinki ja k. 2.1.1967 Helsinki), yritysjohtaja ja poliitikko Wilhelm Alexander (s. 22.6.1874 Helsinki ja k. 11.3.1932 Helsinki) ja lääkäri ja lääkintöneuvos Herman Gabriel Lavonius (s. 30.9.1882 Viipuri ja k. 19.8.1960 Helsinki). Magnus Lavonius valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1893 Polyteknillisen opiston konerakennusosastolta. Suoritettuaan jatko-opintoja Saksassa Reutlingenin Spinn-, Web- und Wirkschulessa vuosina 1894-1895 Lavoniuksesta tuli Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n (Tampella) palveluksessa kutomonjohtaja vuonna 1895. Vuonna 1909 Magnus Lavoniuksesta tuli Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n Lapinniemen tehtaan isännöitsijä eli toimitusjohtaja, joka johti puuvillatehdasta aina vuoteen 1945 saakka. Magnus Lavonius oli myös Kutomoteollisuudenharjoittajien liiton johtokunnan jäsen vuosina 1911-1945 ja saman johtokunnan puheenjohtaja vuosina 1927-1945.

Magnus Lavonius.

Magnus Lavonius oli porvarissäädyssä Tampereen edustaja säätypäivillä vuosina 1905-1906. Tasavallan presidentin valitsija Lavonius oli vuonna 1945. Edistyspuoluetta edustanut Magnus Lavonius toimi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä pääministeri Rafael Waldemar Erichin (s. 10.6.1879 Turku ja k. 19.2.1946 Helsinki) hallituksessa 15.3.1920-9.4.1921. Jälkimmäisenä vuonna Lavonius yritti muodostaa Kokoomuksen, Maalaisliiton ja Edistyspuolueen yhteishallitusta, mutta yritys epäonnistui, kun kokoomuslaiset eivät halunneet samaan hallitukseen ulkoministeriksi kaavaillun Edistyspuolueen Eino Rudolf Woldemar Holstin (s. 8.10.1881 Jyväskylä ja k. 4.8.1945 Palo Alto, Kalifornia, Yhdysvallat) kanssa. Magnus Lavonius luopui hallitustunnustelijan tehtävästä ja uuden Edistyspuolueen vähemmistöhallituksen muodosti pääministeri Juho Heikki Vennola (s. 19.6.1872 Oulu ja k. 3.12.1938 Helsinki).

Magnus Lavoniuksen erokirje Tampereen Kauppakamarin puheenjohtajan tehtävistä.

Magnus Lavonius oli mukana Tampereen kunnallispolitiikassa kaupunginhallituksen edeltäjän rahatoimikamarin jäsenenä vuosina 1902-1908 ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1912-1915 sekä 1918 ja jäsenenä vuosina 1907-1918 sekä 1922-1928. Tampereen ensimmäisen sekä toisen raitiotiekomitean puheenjohtajana toiminut Magnus Lavonius kannatti voimakkaasti raitioteiden rakentamista Tampereelle, mutta tämä hanke ei kuitenkaan toteutunut vielä tuolloin. Magnus Lavoniuksen useista kunnallispolitiikkaa koskevista kannanotoista huokuu hänen pyrkimyksensä säästäväisyyteen; hän vastusti mm. Hämeensillan rakentamista leveänä, koska monissa eurooppalaisissa suurkaupungeissa oli kapeampia siltoja. Magnus Lavonius toimi samoin raitiotiehankkeeseen keskeisesti liittyneen sähkölaitoksen hallituksen jäsenenä vuosina 1909-1919 ja 1922.

Villa Lavonius.

Magnus Lavonius sai vuorineuvoksen arvonimen vuonna 1930. Lavoniuksen ensimmäinen aviopuoliso oli vuodesta 1901 Ester Gabriella Solin, joka kuoli jo seuraavana vuonna eli 1902. Toinen aviopuoliso oli vuodesta 1908 lähtien lyseon lehtori ja suomentaja Olga Erika Simelius (s. 4.4.1876 Haukipudas ja k. 16.11.1948 Tampere). Filosofian maisteri Olga Lavonius tuli tunnetuksi työstään lastensuojelun hyväksi. Olga Lavonius vaikutti miehensä tavoin Tampereen kunnallispolitiikassa. Heille syntyi yksi tytär.

Magnus Lavonius Lapinniemen puuvillatehtaan portilla.

Magnus Lavonius toimi samoin useissa paikallisissa seuroissa ja järjestöissä – usein jopa niiden johtotehtävissä – pyrkiessään parantamaan tamperelaisen teollisuuden toimintaedellytyksiä. Tällaisia olivat mm. Tampereen Kauppakamari, jonka puheenjohtajana Magnus Lavonius toimi vuosina 1919-1920. Lavonius erosi puheenjohtajan paikalta tultuaan nimitetyksi Rafael Erichin johtamaan hallitukseen, mutta hän jäi kuitenki edelleen kauppakamarin jäseneksi. Lavonius kuului sotien välisen ajan kauppakamarin voimakolmikkoon yhdessä Lauri Heleniuksen ja varatuomari Yrjö Raevuoren kanssa. Toinen huomattava järjestö Magnus Lavoniuksen elämässä oli Tampereen teknillinen seura, jonka puheenjohtajana Magnus Lavonius toimi vuosina 1902-1904. Magnus Lavonius toimi samoin Tampereen teollisuuskoulun johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1909-1912.

Kuvassa oikealta Olga Lavonius, presidentti K.J. Ståhlberg, adjutantti A. W. Falkenberg ja rouva Ester Ståhlberg.

Lapinniemen puuvillatehtaan onnistui ensimmäisen maailmansodan aikana hankkia tarvitsemansa puuvillan Englannista ja Yhdysvalloista; raaka-aneet kuljetettiin puuvillatehtaalle Ruotsin kautta ja jonkin verran puuvillaa hankittiin myös Venäjältä. Suomalaiset puuvillatehtaat järjestivät vuonna 1916 tilapäisesti puuvillan kuljetuksen Norjan rannikolta Inarin ja Rovaniemen kautta Etelä-Suomeen. Lapinniemen puuvillatehtaan puuvillavarastot pysyivät tilapäisistä kuljetusvaikeuksista huolimatta sangen suurina ja puuvillatehdas menestyi sotavuosinakin taloudellisesti hyvin.

Suomen sisällissodan alettua tammikuun lopulla 1918 Lapinniemen puuvillatehdas oli kymmenen päivää pysähdyksissä, mutta saattoi sen jälkeen jatkaa jälleen tuotantoaan. Puuvillatehdas kärsi vaurioita Tampereen taistelun aikana maalis-huhtikuun vaihteessa 1918. Sisällissodan jälkeen Lapinniemen tehtaan puuvillavarastoa ei kuitenkaan saatu täydennettyä ja tehdas joutui siirtymään kolmipäiväiseen työviikkoon. Samassa yhteydessä puuvillatehtaalla aloitettiin samoin tilapäisesti pakettilangan valmistus paperiliuskoista.

Lapinniemen puuvillatehtaan puurakennuksia tuhoutui sisällissodassa ja näiden tilalle arkkitehti Birger Federley suunnitteli kaksikerroksisen, julkisivultaan rapatun tiilirakenteisen insinöörirakennuksen. Rakennus edusti tyyliltään hillittyä klassismia, minkä havaitsi ikkunoita ympäröivinä listoituksina sekä puolikaaren muotoisina koristeina. Tämä rakennus valmistui vuonna 1919. 1920-luvulla sodan jälkeen Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n suhdanteet lähtivät nousuun ja tehtaan tuotteiden kysyntä oli runsasta. Keväällä 1923 käynnistettiin Lapinniemen tehdaskiinteistön laajennustyö yrityksen tuotannon lisäämiseksi ja kutomokoneiden hankinnan vuoksi. Uudet koneet sopisivat tehdassaliin, jos yhtiön konttori saataisiin tehtaasta erilleen.

Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n konttorirakennus.

Tampereen Puuvillateollisuus Oy hankki lisää tonttimaata niemen pohjukasta ja näin saatiin tehtaan portin kupeeseen lähelle Lapintietä (nykyään Rauhanniementie) rakennettua yritykselle uusi konttorirakennus. Arkkitehti Birger Federleyltä oli jo aikaisemmin tilattu suunnitelma tästä kolmikerroksisesta talosta, jonka suunnitelma valmistui lopulta huhtikuussa 1923. Talon ensimmäisessä kerroksessa sijaitsivat tehtaan ja työväestön kirjastot, arkistot sekä yksi asuinhuoneisto. Talon toisessa kerroksessa sijaitsi yhtiön pääkonttori ja kolmannessa kerroksessa olisi kaksi suurta asuinhuoneistoa.

Lapinniemen puuvillatehtaan uuden konttorirakennuksen julkisivut edustivat tyyliltään klassismia. Matalampi alin kerros erottui ylemmistä kerroksista seinien rihlauksella sekä vahvalla vaakalistoitetulla rajattuna. Ylempien kerrosten pyöristettyjen nurkkien kummankin puolin tulivat pilasterit. Niiden päätteenä kolmannen kerroksen ylälaidassa kulki samankaltainen vaakalista kuin alempanakin. Hyvin loivan aumakaton räystäslista nousi tästä vielä ylemmäksi. Rakennuksen pääovea, oven yläpuolista ikkunaa sekä kulmaikkunoiden yläpuolia korostettiin kehyksillä ja päätykolmioilla. Koko rakennus oli valmiina jouluun 1924 mennessä.

1920-luvulla Lapinniemen puuvillatehtaan voimalaitos uusittiin vuosina 1921-1922 ottamalla tehtaalla käyttöön 2 000 hevosvoiman turbodynamo. Samassa yhteydessä rakentui myös kehräämön lisärakennus, joka valmistui vuonna 1924. 1930-luvun alkupuolella syntyi ongelmia puuvillatehtaiden yhteistoiminnassa, kun yksi tehtaista ei liittynyt vuonna 1932 perustettuun Puuvillatehtaiden Myyntikonttoriin. Tämän seurauksena Tampereen Puuvillateollisuus Osakeyhtiö päätettiin yhdistää Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n (Tampellan) osaksi jälkimmäistä yhtiötä johtaneen toimitusjohtaja Arnold (Arno) Henrik Solinin (s. 4.1.1889 Tampere ja k. 19.11.1959 Helsinki) aloitteesta. Yhdistyminen lopulta tapahtuikin syksyllä 1934. Lapinniemen puuvillatehdas jatkoi sen jälkeen toimintaansa Tampellan osana.

Arnold Henrik Solin.

Toimitusjohtaja Solinin vanhemmat olivat isännöitsijä ja valtiopäivämies Henrik Solin (s. 19.8.1848 Tampere ja k. 8.7.1902 Varsova) ja Gabriella (Ella) Amalia Heimbürger. Arnold Solin valmistui ylioppilaaksi vuonna 1907 ja diplomi-insinööriksi vuonna 1912. Solin työskenteli ulkomailla erilaisissa työtehtävissä vuosina 1914-1918. Solin toimi Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n teknillisenä johtajana vuosina 1919-1921 ja Turussa John Baker Oy:n johtajana vuosina 1921-1925. Arnold Solin toimi sitten Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n teknillisenä johtajana vuosina 1925-1928, apulaisjohtajana vuosina 1926-1928 sekä toimitusjohtajana vuodesta 1929 lähtien. Solin sai vuorineuvoksen arvonimen vuonna 1939 ja hänestä tuli tekniikan kunniatohtori vuonna 1949.

Arnold Solin oli Suomen työnantajien keskusliiton puheenjohtaja vuodesta 1948 ja Suomen kutomoteollisuuden työnantajaliiton puheenjohtajana vuodesta 1953 alkaen. Hän oli mm. Oy Strömberg Ab:n, Vaasan Puuvilla Oy.n, Etelä-Suomen Voima Oy:n ja Oy Rouhiala Ab:n johtokunnan puheenjohtaja ja useiden yhtiöiden johtokuntien jäsenenä. Arnold Solin oli avioliitossa vuosina 1919-1934 Greta Österholmin (k. 1934) kanssa ja vuodesta 1941 Clary Tornbergin kanssa. Arnold Solinin veli oli pankinjohtaja Henrik Edvard Solin (s. 23.5.1877 Tampere ja k. 19.9.1945 Turku).

Lapinniemen tehdas joutui sotavuosien aikana 1939-1945 raaka-ainepulan vuoksi valmitamaan myös viskoosi- eli rayon-tuotteita sekä paperinarua ja paperikankaita. Sotien jälkeen 1950-luvulla kustannuspaineet ja ulkomainen kilpailu johtivat automatisointiin, toiminnan rationalisointiin ja jalostusasteen nostamiseen. Vuonna 1959 valmistui Tampellan tehdasalueelta Naistenlahden yli Lapinniemen tehtaalle johtanut yli 500 metriä pitkä höyryputkisilta, joka purettiin vuonna 1987. Kun puuvillatuotteiden tuontisääntely päättyi vuonna 1959 kotimainen puuvillateollisuus joutui 1960-luvun alussa kasvaviin vaikeuksiin myynnin kasvun pysähtyessä. Sisustuskankaiden ja puuvillalangan kysyntä kuitenkin elpyi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Tampellan pellava- ja puuvillakutomot yhdistettiin 1970-luvun lopulla Tampellan perustekstiiliksi. Vuonna 1984 Tampellan puuvillatuotteiden valmistus siirrettiin Tampellan yhdessä Oy Finlayson Ab:n kanssa perustamaan Lapinniemen Puuvillatehdas Oy:lle, joka aloitti toimintansa vuoden 1985 alussa. Lapinniemen valmistustoimintaa alettiin lopettaa syksyllä 1985 ja koneet myytiin pois tehtaalta. Lapinniemen Puuvillatehdas Oy siirtyi kokonaan Finlaysonin omistukseen maaliskuussa 1986. Lapinniemi oli asuntomessualueena vuonna 1990; entiselle puuvillatehtaan alueelle rakennettiin 1990-luvulla asuntoja. Entisessä Lapinniemen puuvillakehräämörakennuksessa toimii nykyisin Holiday Club kylpylä.

Tampereen Puuvillateollisuus Osakeyhtiö

Lapinniemen puuvillatehdas Naistenlahdessa Tampereella.

Tampereen Puuvillateollisuus Osakeyhtiö perustettiin Tampereella elokuussa 1897. Yhtiön perustajia olivat maaliskuussa 1897 Finlaysonin tehtaalta lähteneet toimitusjohtaja, kauppaneuvos Arthur Sommer, kasööri J. Kupiainen ja insinööri Percy Albert Sharples (s. 10.9.1857 Tampere ja k. 10.10.1915), joka oli tehtaan suurin yksityinen osakkeenomistaja. Percey Albert Sharples sai koulutuksensa Englannissa. Hän toimi tekstiili-insinöörinä monissa tehtaissa Englannissa ja Venäjällä ennen tuloaan Finlaysonin puuvillatehtaalle töihin. Sharples toimi Lapinniemen tehtaan teknillisenä johtajana vuoteen 1914 saakka, jolloin hän jäi sairauseläkkeelle. Percy Albert Sharplesin isä, John Sharples, syntyi huhtikuussa 1814 Manchesterissa, Englannissa. John Sharples vihittiin Mary Mooresin (1815-22.11.1892) kanssa 16.6.1834. Pariskunnalle syntyi kahdeksan lasta. Kesällä 1846 Finlaysonin puuvillatehtaalta eronneen Turnerin tilalle kutomomestariksi tuli John Sharples. Kutomomestari John Sharples oli pidetty esimies Finlaysonilla ja myös siitä poikkeuksellinen englantilainen, että hänellä oli hyvät yhteydet muuhun kaupungin väestöön.

John Sharples.

Arthur Sommerin vanhemmat olivat talonomistaja Alexander Martinus Sommer (s. 27.11.1805 ja k. 24.5.1881 Tampere) ja Maria Josefina Holmström (s. 5.12.1810). Sommerin perhe muutti vuonna 1850 Tampereelle, kun Alexander Sommer valittiin Finlayson & Co:n konttoripäälliköksi. Alexander Sommer rakennutti Satakunnan ja Itäisen puistokadun (Hämeenpuiston) kulmaukseen Sommerin huvilana tunnetun asuintalon. Arthur Sommer kävi Viipurissa toimineen Behmin saksalaisen – teologi Karl Gottlieb Behm perustama oppilaitos, joka toimi vuosina 1853-1881 - koulun. Hän oli Finlaysonin palveluksessa konttoriharjoittelijana, konttoristina, kassanhoitajana ja prokuristina vuosina 1864-1890. Arthur Sommer toimi Finlaysonin tehtaan isännöitsijänä vuosina 1890-1897, mutta erosi Finlaysonilta jouduttuaan kieli- ja kansallisuuskysymysten vuoksi riitoihin yhtiön omistajien kanssa. Tämän jälkeen Arthur Sommer oli yhdessä kasööri J. Kupiaisen ja insinööri P. A. Sharplesin kanssa perustamassa Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n toimintaa ja Sommer toimi yhtiön isännöitsijänä vuosina 1897-1907. Tampereen Puuvillateollisuus Oy:lle valmistui vuonna 1899 oma puuvillatehdas Tampereen Lapinniemeen.

Arthur Sommer.

Vuonna 1875 Arthur Sommer perusti Suomen ensimmäisen kenkätehtaan Tampereelle nykyisen Puisto-Emmauksen tontille (Hämeenpuisto 14). Jalintehtaan nimellä tunnettu tehdas toimi aina vuoteen 1887 saakka. Kenkätehtaan koneet tuotiin Englannista ja suurimmillaan kenkätehdas työllisti 25 henkilöä. Arthur Sommer lopetti kenkätehtaan toiminnan työntekijöiden liiallisen alkoholin käytön aiheuttamien ongelmien vuoksi. Arthur Sommer rakennutti 1880-luvulla Hatanpään kartanolta vuokraamalleen maa-alalle Metsola -nimisen huvilan Pyhäjärven rantaan nykyisen Härmälän kaupunginosan alueelle. Tampereen kaupunki osti Metsolan huvilan vuonna 1921 Sommerin perillisiltä ja huvilassa toimi sitten lasten vastaanottokoti. Härmälän huvila-alueella oli kaikkiaan 12 huvilaa, joista on säilytyt tähän päivään vain Lepolan huvila. Arthur Sommer oli porvarissäädyn Tampereen edustaja valtiopäivillä 1894, 1899 ja 1900. Sommer oli Tampereen kaupunginvaltuutettuna lähes 30 vuotta. Puoluekannaltaan Arthur Sommer oli vanhasuomalainen. Arthur Sommer oli avioliitossa vuodesta 1880 Lydia Johanssonin (1852-1921) kanssa. Heillä oli kuusi lasta, jotka kaikki suomensivat sukunimensä Somersaloksi vuonna 1906.

Tampereen Puuvillateollisuus Oy vuokrasi Tampereen kaupungilta Näsijärveen pistävän Lapinniemen alueen ja aloitti heinäkuussa 1897 Lapinniemessä puuvillatehtaan rakennustyöt. Uusi kehräämö ja kutomo aloitti toimintansa tammikuussa 1899 ja hieman myöhemmin aloitti samoin toimintansa alueella lankojen valkaisu- ja värjäyslaitos. Lapinniemen tehdasta laajennettiin jo vuonna 1902 kutomosalilla. Tehtaan tuotteisiin kuuluivat mm. langat, erilaiset kankaat ja nenäliinat. 1900-luvun alussa jo uusi puuvillatehdas oli vaikeuksissa puuvillan korkean hinnan, kovan kotimaisen kilpailun sekä suppean tuotevalikoiman vuoksi, mutta onneksi vuoden 1905 jälkeen markkinatilanne alkoi parantua.

Arkkitehti Birger Federley.

Tampereen Puuvillateollisuus Oy liittyi suomalaisten puuvillatehtaiden syyskuussa 1905 perustamaan Puuvillatehtaiden Yhtymä -kartelliin, joka sopi asiakkaille myönnettävistä alennuksista ja myyntihinnoista. Yhtiön konttori siirrettiin vuonna 1909 Lapinniemen tehtaan yhteyteen. Vuonna 1904 valmistui samoin värjäämö- ja viimeistelyrakennus. Lapinniemen puuvillatehtaan korjauspaja valmistui vuonna 1911 sekä kehräämön ja kutomon kolmikerroksinen lisärakennus vuonna 1916. Isännöitsijä Arthur Sommerin kuoltua Tampereen Pellavatehtaan johto vaihtui usein, kunnes lopulta huhtikuussa 1909 tehtaan isännöitsijäksi valittiin Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiön kutomonjohtaja, tamperelainen kunnallispoliitikko ja tuleva vuorineuvos Magnus Karl Lavonius (s. 5.11.1870 Viipuri ja k. 21.9.1948 Ylöjärvi). Arkkitehti Carl Birger Federley (s. 17.2.1874 Helsinki ja k. 29.3.1935 Helsinki) piirsi jo vuonna 1901 Magnus Lavoniukselle asuinhuvilan Tampellan alueen Herrainmäelle – aikaisemmalta nimeltään mäki oli Asuntomäki.

Gustaf Werner Ryselin.

Herrainmäelle oli rakennettu asuintalo myös insinööri ja teollisuusjohtaja Gustaf Werner Ryselinille (s. 22.7.1870 Oulu ja k. 31.12.1939 Järvenpää). Gustaf Werner Ryselinin vanhemmat olivat merikapteeni, kauppias Johan Gustaf Ryselin ja Elisabet Manninen. Gustaf Werner Rryselin pääsi ylioppilaaksi vuonna 1890 Oulun yksityislyseosta ja valmistui insinööriksi vuonna 1894. Tämän jälkeen hän työskenteli höyryveturitehtaalla Sveitsissä ja Saksassa vuosina 1894-1896. Ryselin toimi piirtäjänä rautatiehallituksessa vuosina 1896-1898 ja hän oli sitten yksityisen Porvoon radan liikennepäällikkönä vuonna 1898 sekä Tampereen pellava- ja rautateollisuus Oy:n konepajan veturiosaston teknillisenä johtajana vuosina 1899-1915. Hän oli mukana perustamassa vuonna 1915 Tampereen Lokomon konepajaa ja hän oli Lokomon toimitusjohtaja vuosina 1915-1923. Viimeksi Ryselin oli valtionrautateiden Pasilan konepajan yli-insinöörinä vuodet 1923-1932.

Ryselinin talo Herrainmäellä.

Vuonna 1925 Ryselin oli perustamassa Ivalojoki Oy:tä, joka harjoitti kullankaivuuta Lapissa Ivalojoen Ritakoskella, Hangasojan Kuivakurulla ja Sotajoen Suupankilla. Vähäiset löydetyt kultamäärät, yhtiön omistajien erimielisyydet ja riidat toisen alueella kullankaivuuta harjoittaneen yhtiön Lapin Kulta Oy:n johtivat lopulta siihen, että yhtiö purettiin marraskuussa 1927. Rryselin rakennutti itselleen Vihnula-nimisen huvilan Nokian Vihnusjärvelle vuosien 1905-1910 tienoilla. Hän rakennutti paikalle myös navetan ja raivasi peltoa aikoen harjoittaa puutarhaviljelyä. Tampere-Pori -rautatien ja Vihnusjärven välinen alue on täynnä Velhonlähteiksi kutsuttuja lähteitä joiden vesi on kirkasta ja radiumpitoista. Ryselin perusti vuoden 1930 tienoilla huvilan yhteyteen vesitehtaan, jossa pullotettiin lähteiden radioaktiivista vettä myytäväksi terveysjuomana Aradium-tuotemerkillä. Vesitehdas Oy Radium-Vesi Ab:n tehtaalla valmistettiin myös olutta ja myöhemmin keltaista ja punaista limonadia. Sotavuosien jälkeen oluen ja limonadin valmistus siirtyi Pyynikille.

Ryselin oli avioliitossa Emma von Schantzin (1876-1969) kanssa. Heidän tyttärensä voimistelunopettaja Märtha Maria Elisabeth Ryselin oli naimisissa oopperalaulaja Yrjö Ikosen (s. 18.5.1902 Turku ja k. 24.11.1981 Helsinki) kanssa. Toinen tytär Gerda Ryselin oli Svenska Teaternin näytelmä ja operettitähti.

Bassolaulaja Yrjö Ikonen.

Magnus Lavonius halusi samoin Herrainmäelle oman asuinhuvilansa ja se valmistui vuonna 1901 tehtaan toimeksiannosta Herrainmäen koillisrinteeseen. Maistraatti hyväksyi huvilan piirustukset syyskuussa 1901. Huvilassa oli vain yksi asuinkerros. Osittain maanpinnan yläpuolisessa kellarikerroksessa sijaitsivat jääkellari, pesutupa ja keittiönporras. Varsinaiseen asuinkerrokseen tulivat neljä asuinhuonetta, keittiö sekä palvelijanhuone ja kaksi verantaa. Korkea ullakkotila jäi avoimeksi tilaksi. Hirsirakenteisesta talosta tuli monikulmainen, mikä johtui vapaasti sommitellusta jugendtyylistä. Huvilan etelä- ja pohjoissivuilla ruokasalissa ja rouvanhuoneessa oli erkkeri-ikkunat.

Villa Lavonius Herrainmäellä.

Lavoniuksen huvilan kellarikerros muurattiin punatiilestä makkarasaumoin. Huvilan ullakon ja asuinkerroksen päädyt vuorattiin vaakalaudoituksella. Kellarikerroksen sekä ullakon päätyikkunoiden yläreunaa oli hieman pyöristetty. Huomiota herätti korkean peltikaton hieman ylöspäin taivutettu räystäslinja, joka katon päätyjen pienen aumauksen ja rouvanhuoneen erkkerin jatkoksi rakennetun tornin kanssa loi rakennukselle kiinnostavan huvilamaisen ilmeen. Lyhyillä sauvoilla korostettiin vielä katonharjun päitä. Kaikki ikkunat tehtiin jugendtyylin mukaisesti yläosistaan pieniruutuisiksi.

Tampereen Puuvillateollisuus Osakeyhtiön johtokunta halusi tehtaan isännöitsijän asuvan Lapinniemen tehtaan läheisyydessä. Magnus Lavoniuksen edellinen asuinrakennus oli jäänyt kilpailevan Tampellan puuvillatehtaan alueelle. Lapinniemen tehtaan uuden isännöitsijän asuinrakennuksen suunnittelijaksi valikoitui arkkitehti Olivia Mathilda ”Wivi” Lönn (s. 20.5.1872 Tampere ja k. 27.12.1966 Helsinki). Vuonna 1912 arkkitehti Wivi Lönnin piirtämä tehtaan isännöitsijä Magnus Lavoniuksen asuintalo valmistui tehtaan alueelle. Vielä samana vuonna Tampereen Puuvillatehdas Oy osti samoin vuokraamansa Lapinniemen alueen tontin Tampereen kaupungilta.

Arkkitehti Wivi Lönn.

 Finlayson & Co. (4. osa)

Nuoren Ernst von Nottbeckin jälkeen seuraavaksi Lielahden kartanon pieneen hautalehtoon siunattiin patruuna Wilhelm von Nottbeckin armas aviopuoliso Constance Marie Elise von Nottbeck, kun hän kuoli Tampereella 4.12.1888 todennäköisesti syövän vuoksi. Vanha patruuna ja Finlaysonin puuvillatehtaan johtaja, Wilhelm von Nottbeck kuoli 30.3.1890 Wiesbadenissa Saksassa, mutta hänet toimitettiin oman toiveensa mukaisesti Tampereelle ensin Finlaysonin kirkkoon siunattavaksi ja sitten haudan lepoon puolisonsa viereen Lielahden kartanon maille. Hänen työtään Finlaysonin tehtaan johdossa jatkoi isännöitsijä ja kauppaneuvos (1896) Arthur Sommer (s. 21.10.1847 Hämeenlinna ja k. 10.10.1907 Tampere).

Arthur Sommer.

Arthur Sommerin vanhemmat olivat talonomistaja Alexander Martinus Sommer (s. 27.11.1805 ja k. 24.5.1881 Tampere) ja Maria Josefina Holmström (s. 5.12.1810). Sommerin perhe muutti vuonna 1850 Tampereelle, kun Alexander Sommer valittiin Finlayson & Co:n konttoripäälliköksi. Alexander Sommer rakennutti Satakunnan ja Itäisen puistokadun (Hämeenpuiston) kulmaukseen Sommerin huvilana tunnetun asuintalon. Arthur Sommer kävi Viipurissa toimineen Behmin saksalaisen – teologi Karl Gottlieb Behm perustama oppilaitos, joka toimi vuosina 1853-1881 - koulun. Hän oli Finlaysonin palveluksessa konttoriharjoittelijana, konttoristina, kassanhoitajana ja prokuristina vuosina 1864-1890. Arthur Sommer toimi Finlaysonin tehtaan isännöitsijänä vuosina 1890-1897, mutta erosi Finlaysonilta jouduttuaan kieli- ja kansallisuuskysymysten vuoksi riitoihin yhtiön omistajien kanssa. Tämän jälkeen Arthur Sommer oli yhdessä kasööri J. Kupiaisen ja insinööri P. A. Sharplesin kanssa perustamassa Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n toimintaa ja Sommer toimi yhtiön isännöitsijänä vuosina 1897-1907. Tampereen Puuvillateollisuus Oy:lle valmistui vuonna 1899 oma puuvillatehdas Tampereen Lapinniemeen.

Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n Lapinniemen tehdas. Oikealla on yhtiön pääkonttori.

Vuonna 1875 Arthur Sommer perusti Suomen ensimmäisen kenkätehtaan Tampereelle nykyisen Puisto-Emmauksen tontille (Hämeenpuisto 14). Jalintehtaan nimellä tunnettu tehdas toimi aina vuoteen 1887 saakka. Kenkätehtaan koneet tuotiin Englannista ja suurimmillaan kenkätehdas työllisti 25 henkilöä. Arthur Sommer lopetti kenkätehtaan toiminnan työntekijöiden liiallisen alkoholin käytön aiheuttamien ongelmien vuoksi. Arthur Sommer rakennutti 1880-luvulla Hatanpään kartanolta vuokraamalleen maa-alalle Metsola -nimisen huvilan Pyhäjärven rantaan nykyisen Härmälän kaupunginosan alueelle. Tampereen kaupunki osti Metsolan huvilan vuonna 1921 Sommerin perillisiltä ja huvilassa toimi sitten lasten vastaanottokoti. Huvila-alueella oli kaikkiaan 12 huvilaa, joista on säilytyt tähän päivään vain Lepolan huvila. Arthur Sommer oli porvarissäädyn Tampereen edustaja valtiopäivillä 1894, 1899 ja 1900. Sommer oli Tampereen kaupunginvaltuutettuna lähes 30 vuotta. Puoluekannaltaan Arthur Sommer oli vanhasuomalainen. Arthur Sommer oli avioliitossa vuodesta 1880 Lydia Johanssonin (1852-1921) kanssa. Heillä oli kuusi lasta, jotka kaikki suomensivat sukunimensä Somersaloksi vuonna 1906.

Näsinkalliolle Milavidan palatsin kodikseen rakennuttaneen Peter von Nottbeckin Olga -puolison kuoltua synnytyksen jälkeen Baden Badenissa 20.10.1898 toimitettiin hänetkin suvun hautausmaalle hautaan; melko pian Olgan jälkeen kuoli myös Peter von Nottbeck puhjenneen umpisuolen vuoksi 25.5.1899. Samoin hänet haudattiin Nottbeckien sukuhautaan Lielahteen. Joulun alla 22.12.1900 kuoli myös Peterin veli Alexander Johan Ferdinand von Nottbeck – Alexanderin palatsin rakennuttaja, palatsin, jota virheellisesti kutsutaan Finlaysonin palatsiksi – ja hänet mullattiin aviomattomana omaan hautaan Lielahden sukuhautausmaalla. Veljeksistä tuotiin sukuhautaan vielä Imatran Neitsytniemen kartanon patruuna, Edward Alexander von Nottbeck, joka kuoli Genevessä ja toimitettiin talvisodan aikana 14.2.1939 Lielahden multiin. Edwardin aviopuoliso, Eugenie von Nottbeck kuoli Genevessä 12.4.1944 ja Edwardin sekä Eugenien yhteisen pojan, Walter von Nottbeckin – Walter kuoli 23.8.1970 – tuhkauurnat kuljetti Lielahdelle Walterin aviopuoliso Andrée von Nottbeck. Andrée von Nottbeck oli itse suvun viimeinen edustaja, joka tuli haudatuksi suvun hautausmaalle. Hän kuoli 13.2.1990 Genevessä 93-vuotiaana. Hänen muistotilaisuutensa pidettiin Milavidassa Näsinkalliolla sekä uurna laskettiin hautalehtoon Lielahdessa 23.9.1997 tuomiorovasti Voitto Silfverhuthin avustuksella.

James Finlaysonin Tampereelle houkutellut Suomen Raamattuseuran John Paterson oli muuttanut jo Pietariin asumaan ja 1.11.1817 hän väitteli Turun keisarillisessa akatemiassa teologian tohtoriksi. Vuonna 1822 Paterson erosi Britannian ja ulkomaisen Raamattuseuran jäsenyydestä ja prinssi Galitzin sekä muut ystävät pyysivät Patersonia hoitamaan Venäjän Raamattuseuran asioita. Venäjän keisari Aleksanteri I myönsi John Patersonille kuuden tuhannen ruplan vuosipalkan, mutta keisarin kuoltua alkoi kuulua vastalauseita pyhien kirjoitusten levittämiselle. Vuonna 1825 oltiin siinä tilanteessa, että keisari Nikolai antoi määräyksen, jolla Venäjän Raamattuseuran toiminta keskeytettiin ja seura siirrettiin kreikkalaisen kirkon alaisuuteen. Tämän jälkeen John Paterson poistui Venäjältä, mutta siitä huolimatta Venäjän keisari kohteli Patersonia hyvin ystävällisesti ja jatkoi myös hänen eläkkeensä maksatusta koko John Patersonin elämän ajan.

Palattuaan kotiin Paterson asettui Edinburghiin ja toimi monia vuosia Lontoon lähetysseuran Skotlannin sihteerinä sekä Congregational Unionin komitean puheenjohtajana. Edinburghissa Paterson asui osoitteessa Salisbury Place 11 South Side. John Paterson muutti vuonna 1850 Dundeen tyttärensä perässä, jossa hän myös saarnasi ajoittain. John Paterson oli avioitunut ensimmäisen kerran jo Tukholmassa 31.8.1809 Katrine Margarete Hollinderin kanssa, joka kuitenkin kuoli jo 7.3.1813; heillä oli yhdessä kaksi lasta, George ja Catherine. Tämän jälkeen John Paterson solmi avioliiton 19.4.1817 Jane Greigin (s. 26.10.1783 ja k. 19.1.1820) kanssa; Jane oli Venäjän laivaston amiraali Samuel Greigin (s. 30.11.1735 ja k. 1788) tytär. Jane ja John Patersonilla oli tytär nimeltä Jean, joka avioitui Edward Baxterin kanssa ja he asuivat Kincaldrumissa, Skotlannissa. John Paterson kuoli vieraillessaan tyttärensä luona ja Paterson haudattiin Dundeen läntiselle hautausmaalle.

John Patersonin hauta.

Vuonna 1844 myös James ja Margaret Finlayson olivat muuttaneet Edinburghiin, jossa he asuivat Nicolson Squarella numero 12:ssa, vain 0.8 mailia Swansin ja 1.2 mailia John Petersonin kodeista. Edinburghissa kveekarit hyväksyivät joulukuussa 1844 Finlaysonit jäsenikseen, mutta kuitenkin 9.5.1846 James Finlayson lähetti kveekareille eroanomuksensa yhdistyksestä. Sarah Wheeler avioitui 13.6.1849 kveekarisaarnaaja William Tannerin kanssa Englannissa.

Lielahden kartanon uusi päärakennus edusti aikansa muodikasta rakennustyyliä eli ranskalaista renessanssia. Rakennus on kaksikerroksinen tiilirakennus, joka on julkisivuiltaan ja kattomuodoltaan epäsymmetrinen. Rakennuksessa on 35 metriä korkea torni ja Näsijärven puolelle avautuva suuri avoveranta. Kartanon päärakennuksen ulkoseinät ovat puhtaalla tiilipinnalla. Tamperelainen rakennusmestari J. E. Lönnqvist johti Lielahdessa kartanon rakennustöitä ja päärakennus mitä ilmeisemmin valmistui vuonna 1892.

Lielahden kartanon portaikko.

Nottbeckien Lielahden kartanon pääsisäänkäynti sijaitsee rakennuksen läntisellä sivustalla, tornin alapuolella. Sisäänkäynti johdattaa tilavaan aulaan, johon vievät leveät portaat. Portaikko jatkuu avarana aulasta rakennuksen toiseen kerrokseen ja portaikkoa vastapäätä sijaitsee näyttävä avotakka. Alakerran eteläosassa sijaitsee talon herrasväen huoneita ja sieltä on käynti myös talon itäpuolen terassille, joka aukeaa Näsijärvelle päin. Päärakennuksen pohjoisosassa sijaitsivat erillinen keittiöosasto sekä palvelusväen työtiloja ja huoneita. Kartanon päärakennuksessa on kaikkiaan 26 huonetta.

Kartanon päärakennuksen pohjoispäässä on sisäänkäynti ja porraskäytävä, jota käyttivät vain herrasväen palveluskunta. Koko toinen kerros oli varattu talon herrasväen yksityiskäyttöön. Lielahden patruunan aikana toisessa kerroksessa sijaitsivat ainakin makuuhuoneet, poikien huoneet, vierashuone, sali, patruunan kabinetti ja ruokasali. Lielahden kartanon päärakennuksessa työskenteli 12-16 nais- ja miespuolista palvelijaa; heihin lukeutui mm. pikantti eli miespalvelija, lakeija, kamarineiti, taloudenhoitaja, lastenhoitaja, keittäjä, imettäjä, tiskityttö, silittäjä, sisäkköjä sekä henkilökuntaa, joka huolehti talon vieraista ja kotiopettajista.

Palveluskunnasta osa työskenteli ainoastaan yläkerrassa ja osa alakerrassa; yläkerrassa esimerkiksi työskentelivät vain lastenhoitajat, kamarineidot ja sisäköt, mutta alakerrassa uurasti etupäässä keittiöhenkilökunta. Erityiskohtelu suotiin kotiopettajille, jotka tekivät työtään yläkerrassa. Heillä oli oma huone rakennuksen toisessa kerroksessa ja he saivat ruokailla samassa ruokapöydässä talon isäntäperheen seurassa. Samoin kamarineideillä oli pääsy isäntäväen ja muun palvelusväen väliin; talon rouva välitti toiveensa kamarineitien välityksellä muulle palveluskunnalle, jota rouva ei suoraan puhutellut itse. Sisäköt, kuski ja pehtoori ruokailivat rakennuksen alakerrassa; palveluskunnan aterioilla oli arkisin tarjolla kaksi ruokalajia ja sunnuntaisin kolme lajia. Lielahden patruunan aikana Lielahden kartanon henkilökunta oli melko kansainvälistä väkeä; lakeija oli virolainen, pikantti oli ranskalainen, kotiopettajat olivat venäläisiä ja virolaisia, kuljettajat virolaisia ja itävaltalaisia, kamarineidit saksalaisia, keittiöhenkilökunta sekä suomalaista että venäläistä.

 Finlayson & Co. (3. osa)

Kenraalimajuri Stjernvall toimi myös yhteiskunnallisissa tehtävissä; hän oli kiinnostunut mm. lasten lukutaidon kehittämisestä. Kun Harjun vuonna 1639 rakennettua puista kappelia purettiin vuonna 1858, Stjernvall rakennutti kappelin käyttökelpoisista hirsistä paikan viereen Ahlmanin koulun; koulu valmistui Tampereen Raholaan, Nokiantie 22:n kohdalle vuonna 1862. Puretun kappelin saarnatuoli ja krusifiksi ovat nykyään Pispalan kirkossa. Puretun kappelikirkon viereen rakennettiin vuonna 1785 kivestä barokkityylinen Gaddin suvun hautakappeli, joka on paikallaan vielä tänäänkin. Monilla lapsilla oli tuohon aikaan hyvin pitkä koulumatka, joten Stjernvall rakennutti siksi koulun viereen asuntolan opettajille ja lapsille. Clas Alfred Stjernvall oli myös yksi Ylöjärven kunnan perustamiskirjan allekirjoittajista Ylöjärven kirkon sakaristossa 24.1.1869. Ylöjärven asukasluku oli tuolloin vain 2 200 henkilöä ja vajaalla 60 talollisella oli äänioikeus tuohon aikaan.

Ylöjärven kirkko valmistui vuonna 1850 vanhan palaneen kirkon tilalle.

Ennen vuotta 1950 toimeenpantua alueliitosta Lielahti kuului Ylöjärven kuntaan. Peräkunta nimellä Ylöjärven kappeliseurakunta – perustettu vuonna 1779 – kuului Pirkkalan pitäjään ja seurakuntaan eli Suur-Pirkkalaan. Seurakunta itsenäistyi vuonna 1895 ja ero Pirkkalasta tapahtui lopullisesti vasta 1900-luvun vaihteessa. Pirkkalan kirkolta tähyiltäessä Lielahti sijaitsi Harjun takana; tästä syystä Lielahden aluetta kutsuttiin 1920-luvulle asti Harjuntaustaksi. Lielahti taas tulee alueen nimeksi Lielahden kartanon mukaan. Lielahden alueella sijaitsi 1500-luvulla kolme kylää: Lielahti, Niemi ja Kukkola. Tiedetään Lielahden kylän vanhoista taloista nimeltä ainakin Tervainen, Parto sekä Possi; Possin talon ympärille kehittyi jopa oma kyläkin. Niemen kylän taloja olivat Kokko, Suvia, Niemi ja Piikki. Kukkolan kylässä sijaitsi Kukko-niminen talo. Kyläojan ulkopuolelle jäi oma yksinäistila, Pohtola.

Juhana III.

Tyypillisesti kartanot syntyivät aivan normaalisti tuolloin kuninkaan lahjoittaessa kylän verotulot jollekin yksityiselle henkilölle. Tämän lahjoituksen saaneen henkilön jälkeläiset saivat siten täyden omistusoikeuden tämän kylän taloihin. Kuningas Juhana III (s. 20.12.1537 Stegeborg, Ruotsi ja k. 17.11.1592 Tukholma) lahjoitti Lielahden kylän vuonna 1577 oman avioliittonsa ulkopuolella syntyneelle tyttärelleen, Lucretia Gyllenhjelmille (1561-1585). Lucretian äiti oli Katarina Hansdotter. Lucretian jälkeen lahjoituskartano siirtyi perintönä sotapäällikkö Pontus de la Gardielle (s. 1520 ja k. 5.11.1585) ja tämän jälkeen kreivi ja sotapäällikkö Jaakko de la Gardielle (Jakob Pontusson de la Gardie, s. 20.6.1583 Tallinna ja k. 12.8.1652 Tukholma). Kukkolan, Possilan, Pohtolan ja Siivikkalan tilat liitettiin Lielahden kartanoon, josta nyt muodostettiin ratsutila. Tarvittiin vielä useita omistajanvaihdoksia ennen kuin Lielahden kartano päätyi vuonna 1872 Finlaysonin puuvillatehtaan patruunan, Wilhelm von Nottbeckin omistamaksi kesäviettopaikaksi.

Pontus de la Gardie.

Jacob Pontusson de la Gardie.

Kenraalimajuri ja ritari Claes Alfred Stjernvallin omaisuutta oli Lielahden kartano vuosina 1847-1869 ja sama mies omisti myös Siivikkalan tilan vuosina 1849-1869. Lielahti tunnetaan asutuksestaan jo vuodesta 1540 ja Harjuntaustan jakokunnassa oli 1550-luvulla jo 17 maatilaa. Claes Alfred Stjernvall hankki Lielahden tilan kruununvouti Karl Benjamin Federleyltä (s. 6.5.1799 Karlberg, Harju ja k.17.2.1852 Tampere), jonka suku oli aikoinaan tullut Schwabenista Etelä-Saksasta Suomeen. Karl Federlay oli vaimonsa Edla Sofia Hornbergin kanssa serkuksia ja Kaarilan Gaddien sukua. Karl Federley oli syntynyt Kaarilassa ja Edla Federley läheisellä Raholan tilalla Pirkkalassa. Heillä oli seitsemän lasta , joista kuusi syntyi Lielahdessa.

Kun Claes Alfred Stjernvall kuoli, osti patruuna Wilhelm von Nottbeck tämän perikunnalta 31.10.1872 Lielahden kartanon ja Siivikkalan tilan. Patruuna Wilhelm von Nottbeck käytti Lielahden kartanoa lähinnä perheensä kesähuvilana, jossa hänen poikansa saivat harrastaa mm. purjehdusta Näsijärvellä. Wilhelm von Nottbeckin kuoltua vuonna 1890 peri Lielahden kartanon hänen toiseksi vanhin poikansa, Wilhelm Fredrik von Nottbeck (s. 6.3.1850 Tampere ja k. 10.3.1928 Helsinki) täydellä omistusoikeudella. Lielahden kartanon uusi isäntä Wilhelm Fredrik von Nottbeck – häntä kutsuttiin myös Lielahden patruunaksi – sai kolmannen lainhuudon Pirkkalan kunnan ja Ylöjärven kappelin kihlakunnanoikeuden istunnossa 1.9.1893, joten oikeastaan vasta siitä lähtien hänestä tuli Lielahden kartanon ja Siivikkalan verotilan laillinen omistaja.

Veljekset Charles, Edvard, Peter ja Aleksander von Nottbeck sopivat yhteisymmärryksessä Wilhelm Fredrik von Nottbeckin kanssa 6.9.1890 isänsä kuoltua seuraavaa: ”Allekirjoittaneet ovat yhdessä tilanomistaja Wilhelm Fredrik von Nottbeckin kanssa nyttemmin kuolleiden vanhempiemme tehtaanomistaja William von von Nottbeckin ja vaimonsa Elisa Constancen ainoina laillisina perillisinä tehneet suullisen sopimuksen jonka mukaan… vanhempiemme jälkeensä jättämä, Pirkkalan pitäjän Ylöjärven kappeliseurakunnassa sijaitseva kolmenneljäsosan manttaalin Lielahden verorustholliin kuuluva pesä ja sen kanssa yhteisviljelyksessä oleva kaksikolmattaosan manttaali Siivikkalan verotila, jotka tilat kuuluvat vuoden 29. kesäkuuta toimeenpannussa, kuolleen isämme jälkeen toimitetussa perunkirjoituksessa arvioitiin sadantuhannen (100 000) Suomen markan arvoisiksi, on ilman korvausta tuleva yllä mainitun veljemme, tilanomistaja von Nottbeckin omaksi, joten me luovutamme täten meille edellä mainittujen vanhempiemme jälkeen perinnön kautta kuuluvat osuudet kyseessä olevista Lielahden ja Siivikkalan tiloista tilanomistaja von Nottbeckille täydellä omistusoikeudella viljeltäviksi ja asuttaviksi sekä kaikella muulla tapaa hänen lailliseksi ja ansaituksi omaisuudekseen.”

Maria Lydia von Nottbeck.

Tämän Lielahden patruunan, Wilhelm Fredrik von Nottbeckin, haltuun suku uskoi myös Finlaysonin puuvillatehtaan hallituksen puheenjohtajuuden. Hän oli kotona saanut ensiopetuksen kotiopettajalta – aivan kuten veljensäkin, Wilhelm von Nottbeckin vanhin poika Carl Samuel von Nottbeck – ja suoritti ylioppilastutkintonsa Tartossa, Virossa. Tarton yliopistosta hän valmistui kemian maisteriksi ja jatkoi matematiikan opintoja Ranskassa sekä Englannissa tekniikan ja taloustieteiden opintoja. Auttavan suomenkielen lisäksi hän puhui sujuvasti saksaa, venäjää, ranskaa, englantia, ruotsia sekä viroa. Avioliiton hän solmi 26.7.1882 Helsingissä Maria Lydia von Tobiesenin (k. 21.2.1906 Pietari) kanssa, joka oli syntynyt Witebskin kaupungissa 18.11.1851. Aaviopari muutti Lielahden kartanoon asumaan ja täällä heille syntyi kaksi poikaa: Heinz Friedrich Wilhelm Fürchtegott 26.8.1887 ja Kurt Alexander Friedrich Rembert Buchard 24.12.1891. Pojat saivat myös kotiopetusta Tarton yliopiston maisterilta Eisenschmidtiltä ja Franciszek de Godzinskyltä (1878-1954), joka oli professori, säveltäjä, kapellimestari, sovittaja ja pianisti George de Godzinskyn (s. 5.7.1914 Pietari ja k. 23.5.1994 Helsinki) isä. Opetuskielenä kuten perheen kotikielenä oli edelleen saksankieli.

Franciszek de Godzinsky.

Lielahden patruuna osti Kukkolan, Pohtolan ja Possilan talot ja yhdisti ne Lielahden kartanoon. Hän isännöi koko Harjuntaustan kylää eli nykyistä Lielahtea, ulkopuolelle jäi vain Niemen rustholli, joka oli kauppaneuvos Antti Ahlströmin omistuksessa. Lielahden tilalla kaikki rakennukset uudistettiin. Vanha päärakennus, sveitsiläiseen vuoristotyyliin rakennettu puurakennus sai seurakseen kauemmaksi rannasta rakennetun kaksikerroksisen, 25 huonetta käsittävän tiilirakennuksen. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Aleksandr Schumacher ja se valmistui vuosina 1893-1894. Kartanosta tuli maataloustila, jossa isäntä pääsi soveltamaan monia ulkomailta tulleita uusia oppeja käytännössä. Tilalle rakennettiin uusi iso navetta, johon Tanskasta tuotiin 400 lehmää. Maito kuljetettiin kolmella hevosella kaksi kertaa päivässä kaupunkilaisille. Kun Finlaysonin tehdas tarvitsi perunajauhoja liisterin valmistukseen, alkoi Lielahdessa perunanviljelys. Soita kuivaamalla ja salaojittamalla vainiot saatiin erinomaiseen viljelyskuntoon. Turvetta yritettiin hyödyntää energian lähteenä, mutta se soveltui huonosti polttoaineeksi höyrykattiloihin.

Tampereen ensimmäinen kaupunginarkkitehti Frans Ludvig Calonius.

Arkkitehti Aleksandr Schumacher piirsi Lielahden kartanon.

Apulanta otettiin Lielahden pelloilla jo 1880-luvulla käyttöön, kun siitä ei vielä muualla Suomessa tiedetty yhtään mitään. Finlaysonin kirkon suunnitellut kaupunginarkkitehti ja perheen hyvä ystävä Frans Ludvig Calonius (19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere) perusti vuonna 1883 luujauhotehtaan apulannoitusaineen valmistusta varten Santalahteen. Luujauhosta saatiin fosforia, kaliumia ja typpeä; näin Lielahden kartanon sadot alkoivat parantua. Lielahden kartanon maista erotettiin seitsemän hehtaaria luujauhotehtailija Caloniuksen perunan ja viljan kasvattamiseen. Lokakuussa 1893 avattu ratayhteys Tampereelta Poriin mahdollisti oman yhteyden rautateitse Lielahden kartanon alueelle. Pelloilta saatiin käytännöllisesti kuljetukset hoidettua omalla pikkuveturilla ja junavaunuilla. Kartanon patruuna myös tarkasti omia tiluksiaan omalla veturillaan.

Nottbeckien hautakappeli suvun hautausmaalla Lielahdessa.

Kartanon pihapiiriin perustettiin vuonna 1885 suvun oma, pieni hautausmaa, kun vanhan patruuna Wilhelm von Nottbeckin nuorin Ernst-poika sai surmansa rekimatkallaan Lielahden kartanoon veljensä luokse 26.1.1885. Ernst von Nottbeckin surmasta tuomittiin neljä tamperelaista miestä, jotka olivat paluumatkalla Efrain Martinin kummitustorpalta Keijärven kylästä. Hautajaiset järjestettiin 2.2.1885 suvun tätä tapausta varten perustamalla hautausmaalla Lielahdessa. Suvun hautausmaahan on perheen jäseniä haudattu kymmenen vainajaa ja hautausmaan aidaksi siirrettiin Milavidan kartanon vanha aita tontin rajalta Näsinkalliolta, kun Tampereen kaupunki hankki Milavidan omistukseensa sairaalan käyttöön 2.10.1905 laaditulla kauppakirjalla 250 000 markan kauppahintaan. Hautausmaan kappelin suunnitteli Lielahden kartanon patruunan puoliso, Maria von Nottbeck.

 Finlayson & Co. (2. osa)

James ja Margaret Finlayson muuttivat 30.6.1841 jälleen ja tällä kertaa Irlantiin. Ei ole täysin selvää, miksi he muuttivat Irlannin Armaghin kreivikuntaan. Skotlantilaisen pariskunnan muutto Glasgow’sta köyhään Irlantiin oli aikakautena todella poikkeuksellista. Irlanti tunnettiin puutteestaan ja väestö lähti sieltä suurin joukoin mm. Amerikkaan paremman elämän toivossa. Eräs mahdollinen syy muuttoon saattoi olla henkilökohtaisten talousvaikeuksien syvenemien varallisuuden menetyksen seurauksena. Irlannissa todennäköisesti elinkustannukset saattoivat hyvinkin olla matalampia. Margaret Finlaysonista ei ole Irlannista löytynyt asiakirjamerkintöjä, joten ei ole täysin varmaa, jäikö hän osaksi aikaa Skotlantiin vai seurasiko hän miestään heti tämän mukana Irlantiin. Aikaisemminkin oli monta kertaa käynyt niin, että Margaret saapui vasta miestään myöhemmin; näin oli käynyt mm. muutettaessa Venäjälle, Suomeen ja takaisin Skotlantiin.

Augusta Lundahl.

On kuitenkin olemassa kirje, jonka Margaret Finlayson kirjoitti ystävälleen kirjailija Augusta Lundahlille Tampereelle; tämän kirjeen uskotaan olevan kirjoitettu nimen omaan Irlannissa. Kirje on kopio, koska alkuperäinen kirje on kadonnut, eikä kirjeessä ole myöskään päivämäärää. Tässä kirjeessä viitataan joka tapauksessa tulipaloon, joka tapahtui vuonna 1841. Tulipalo tuhosi vanhan tehdasrakennuksen 18.2.1841. Tämän vuoksi kirjeen uskotaan yleisesti, että kirje on kirjoitettu Irlannissa. Tämän lisäksi Margaret Finlayson kertoo kirjeessään, että hänen palvelijattarensa on palaamassa Suomeen. Tämä voisi kertoa pakottavasta tarpeesta karsia kustannuksia Finlaysonien taloudessa. Ensimmäinen maininta James Finlaysonista Irlannissa löytyy Society of Friendsin (kveekarien) Grangen kuukausikokouksen pöytäkirjasta 18.1.1843, jolloin James jätti seuralle jäsenhakemuksensa. Grange on seurakunta Armaghin kreivikunnassa, vain kahden mailin päässä Armaghin kaupungista Belfastin suuntaan.

James Finlayson hyväksyttiin seuran jäseneksi kahden komitean tekemän vierailun jälkeen 22.3.1843. Liittymisprosessi eteni Irlannissa huomattavasti nopeammin kuin Skotlannissa aikaisemmin. Tästä herääkin kysymyksiä: jättikö James Finlayson tahallisesti kertomatta velkojat? Jäikö komitea tietämättömäksi aikaisemmista Finlaysonin vararikoista? Grangen pöytäkirjasta löytyy merkintä: ”Rakkaat ystävät, James Finlayson, tämän kokouksen jäsen, on muuttanut Moyalloniin teidän alueellenne, ja hänen käytöstään ja velkojaan koskevien selvitysten perusteella mikään ei estä suositustodistuksen myöntämistä hänen puolestaan. Suosittelemme häntä kristilliseen huolenpitoonne ja jäämme rakkaudella teidän ystäviksenne.”

Laajenevan tehdasalueen uudet rakennukset saivat myös kuvaavia nimiä; vuonna 1865 valmistunut kolmikerroksinen karstaamo ja kehräämö nimettiin Seelanniksi, maaliskuussa 1877 valmistunut pitkä kutomorakennus oli Plevna, Siberiaksi kutsuttiin vuonna 1899 käyttöön otettua suurta kehräämörakennusta, jossa nykyään on mm. Aamulehden toimitus. Vanhin tehtaan alueen talojen erikoisista nimistä lienee Sitka, joka oli alaikäisten tehtaantyttöjen asuntola Näsilinnankatu 2-4:n tontilla. Sitkan saari on Luoteis-Amerikassa, Alaskassa ja sinne lähti retkikunta Helsingistä 12.9.1839. Sitkan luterilaisen seurakunnan pastorina toimi vuosina 1845-1852 Saarijärvellä 15.2.1809 syntynyt kirkkoherra Henrik Johannes Gabriel Plathan (k. 25.10.1887 Sortavala). Plathan pestautui Venäjän luterilaisen kirkon palvelukseen ja sai vuonna 1845 pestin Alaskasta, joka silloin kuului Venäjälle. Matka Alaskaan kesti tuolloin kuukausia, koska se tehtiin reellä ja ratsain. Papin harrastuksiin kuului mm. lauantaisauna sekä biljardin ja kortin pelaaminen rahapanoksin.

Tämä suihkukaivo Tampereen keskustassa toimi aikanaan hevosten juottopaikkana.

Wilhelm von Nottbeck ehdotti Kauppatorille – nykyiselle Tampereen Keskustorille – suihkukaivon rakentamista omilla varoillaan ja moninaisten vaiheiden kautta hänen ehdotuksensa lopulta hyväksyttiinkin. Vuonna 1883 insinööri Robert Huber Helsingistä piirsi suihkukaivon, sen valmisti F. Kahle und Sohn Saksan Potsdamissa ja suihkukaivo saatiin käyttöön Kauppatorille 11.9.1883. Vielä 1930-luvulla suihkukaivo toimi yleisesti hevosten juottopaikkana torilla. Patruuna Nottbeck huolehti työläistensä sosiaaliturvasta järjestämällä tehtaalle mm. omat päiväkodin, koulun, kirjaston ja lukusalin, apteekin, sairaalan, palokunnan, vanhainkodin, soittokunnan ja kirkon. 

Carl Samuel von Nottbeck.

SS Columbia.

Patruuna Wilhelm von Nottbeckin vanhin poika, Carl Samuel von Nottbeck valmistui ylioppilaaksi Tartossa sekä suoritti koneinsinöörin tutkinnon Zürichissä, Sveitsissä. Carl von Nottbeck tutustui sähköön ja sen mahdollisuuksiin nuorena miehenä Amerikassa keksijä ja liikemies Thomas Alva Edisonin (s. 11.2.1847 Milan, Ohio ja k. 18.10.1931 West Orange, New Jersey) tehtailla. Edison oli aikansa tuotteliaimpia keksijöitä ja hänen nimissään oli 1 093 patenttia. Hän perusti jättiläisyritys General Electricin vuonna 1892. Thomas Alva Edison oli kehitellyt sähkölampun vuonna 1879 ja aivan ensimmäisenä keksintö otettiin käyttöön valtamerilaiva SS Columbialla (1880-1907), jonka omistivat Oregon Railway and Navigation Company ja myöhemmin San Francisco and Portland Steamship Company.

Thomas Alva Edison.

Theodore Puskas.

Pietarissa Carl von Nottbeck oli tutustunut unkarilaiseen Theodore Puskasiin (Tivadar Puskás de Ditró, s. 17.9.1844 Pest ja k. 16.3.1893 Budapest), joka oli Edisonin keksintöjen tärkein edustaja Euroopassa. Ennen vuotta 1879 Puskasin vastuulla oli Euroopassa kaikki Edisonin valaistuspatentit ja vuosina 1879-1883 hän edusti myös Thomas Edisonin puhelin- ja fonografipatentteja. Kesällä 1880 Carl von Nottbeck matkusti Pietarista New Yorkiin tapaamaan sukulaisiaan. New Yorkista ei ole kovin pitkä matka Thomas Edisonin Menlo Parkin laboratoriolle New Jerseyssä. Ei ole varmaa, kävikö Carl von Nottbeck koskaan Menlo Parkissa, mutta kesällä 1880 löytyy laboratorion vieraskirjasta maininta, jonka mukaan Theodore Puskas vieraili paikalla ”ystävän kanssa”. Varmaa sen sijaan on se, että Carl von Nottbeck ei koskaan työskennellyt Menlo Parkissa.

Istvan von Fodor.

Kesällä 1881 Carl von Nottbeck esitteli intoa täynnä ollen tämän uuden keksinnön valaistuksen parantamiseksi Finlaysonin tehtaalla yhdessä unkarilaisen sähköasiantuntijan, Istvan von Fodorin kanssa isälleen, patruuna Wilhelm von Nottbeckille. Isä epäili hanketta ensin, mutta lupautui kokeiluu. Ensiksi sähkövalot asennettiin vain tehdassalin toiselle puolelle ja toiselle puolelle jäi kaasuvalo. Hehkulamppuja asennetaan Plevnan saliin 150 kappaletta ja niiden johdotuksena on puuvillalla eristettyä kuparijohtoa. Finlaysonin puusepänverstas valmistaa puukoukkuja, joilla johdot kiinnitetään salin kattoon ja seiniin. Virtansa hehkulamput saivat Thomas Edisonin höyryvoimalla toimivista kahdesta Z-sarjan 110 voltin tasavirtadynamosta. 15.3.1882 Plevnan kutomosali sai sähkövalon, joka todettiin kirkkaammaksi kuin kaasuvalo ja paikalla tätä todistamassa olivat asennustöistä vastaavat, tehtaan johto ja kaupungin virkamiehiä pormestari Fredric Procopén johdolla. Onnistuneen kokeilun vuoksi koko Finlaysonin tehtaaseen haluttiin sähkövalot, jotka vuonna 1883 olivatkin käytössä. Tehdas sai oman sähkökeskusasemansa vuonna 1863 rakennettuun tehdasrakennus nro 21:een. Hehkulamput olivat paloturvallisempia kuin kaasuvalo. Niillä voitiin valaista myös sisätiloja toisin kuin hiilikaarilampuilla, joita käytettiin jo julkisten tilojen sähkövalaistuksessa 1870-luvulta lähtien ja Suomessakin ne sytytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1877 Helsingissä Pasilan konepajalla.

Edisonin Z-mallin tasavirtadynamo nro 24.

Carl von Nottbeck suunnitteli Suomen ensimmäisen koskien sähköistämisohjelman. Poikamiehenä elämänsä elänyt Carl von Nottbeck ajautui Finlaysonin sähkövalokeskuksen valmistuttua Pietarin Edisonin tehtaan edustajaksi ja sieltä edelleen Pariisiin 1880-luvun lopulla myyden siellä Edison-yhtiön telefooneja eli puhelimia. Theodore Puskas ja Carl von Nottbeck perustivat yhteisyrityksen nimeltä Puskas & Nottbeck. Sen tarkoituksena oli myydä Thomas Edisonin puhelinjärjestelmää Pohjois-Eurooppaan. Pariisiin Carl von Nottbeckin elämä myös päättyikin, kun hänet löydettiin hotellista kuolleena 11.11.1904 ja häneltä jäi jälkeläiseksi yksi tytär.

Kenraalimajuri ja ritari Clas Alfred Stjernvallin (s. 29.12.1803 Linnaisten kartano, Mäntsälä ja k. 22.7.1869 Ylöjärvi) vanhemmat olivat luutnantti sekä tilanomistaja Hans Henrik Stjernvall ja Anna Lovisa Ekblad. Aviopuoliso oli vuodesta 1832 Selma Aurora von Kraemer (s. 22.1.1814 Sommarnäs Gård, Orimattila ja k. 26.1.1888 Lielahden ratsutila, Ylöjärvi). Kenraalimajuri Johan Richard Alfred Schleussner (s. 4.12.1831 Pietari ja k. 26.8.1908 Vilna) oli Clas Alfred Stjernvallin avioton poika, kenraali Carl Fredrik Stjernvall (s. 10.4.1813 Linnaisten kartano, Mäntsälä ja k. 14.8.1904 Riilahden kartano, Bromarv) oli hänen veljensä ja kenraali Knut Adolf Ludvig Stjernvall (s. 8.9.1819 Linnaisten kartano, Mäntsälä ja k. 17.4.1899) hänen velipuolensa. Clas Alfred Stjernvall suoritti ylioppilastutkinnon Turussa vuonna 1817 ja Uppsalassa vuonna 1823. Hän tuli vapaaehtoisena Venäjän tie- ja vesikulkulaitoksen insinöörijoukkojen palvelukseen vuonna 1824. Vänrikiksi hänet ylennettiin vuonna 1825, aliluutnantiksi vuonna 1826, luutnantiksi vuonna 1827, kapteeniksi vuonna 1831, majuriksi vuonna 1835 ja everstiluutnantiksi vuonna 1840. Hänet siirrettiin vuonna 1847 Suomen tie- ja vesikulkulaitoksen johtokunnan alaisiin insinöörijoukkoihin ja nimitettiin insinöörijoukkojen päälliköksi. Stjernvall yleni everstiksi vuonna 1847 ja kenraalimajuriksi vuonna 1854, jolloin hänet määrättiin Saimaan kanavan työmaan ylijohtajaksi. Eron sotilaspalveluksesta hän sai helmikuussa 1856. Insinööri ja valtiopäivämies Fridolin Stjernvall (s. 16.3.1834 Visjni Volotsjok ja k. 23.6.1871 Brest-Litovsk) oli Clas Alfred Stjernvallin poika.

 Finlayson & Co.

Varmistaakseen kauppahuoneen vienti- ja tuontikuljetukset Carl Dahlström alkoi samoin laivanvarustajaksi. Hän meni myös osakkaaksi Åbo nya ångfartygsbolagiin ja perusti vuonna 1856 Auran höyrylaivayhtiön, jonka uusi alus Aura ajoi konevoimalla Turusta Tukholmaan 14 tunnissa. Vuonna 1861 yhtiöt yhdistettiin. Dahlström oli osakkaana myös vuonna 1874 perustetussa Turun konepajassa (Åbo mekaniska verkstads Ab), josta sittemmin kehittyi Ab Vulcan ja edelleen Crichton-Vulcan. Dahlström luopui vuonna 1870 vuosikymmenien vähittäiskauppaurastaan keskittyäkseen omistuksiinsa eri teollisuuslaitoksissa. Näitä olivat Auran sokeritehdas, Akaan höyrysahayhtiö ja Kymi-yhtiön puunjalostustehtaat Kuusankoskella. Kauppaneuvoksen arvonimen Dahlström sai vuonna 1859. Hän edusti Turkua porvarissäädyssä valtiopäivillä 1863-1864, jolloin hän oli valtiovarain- ja säätytalovaliokuntien jäsen. Hän peri appensa Klingelinin paikan yhtenä kaupunginvanhempana. Hän istui myös monissa muissa johto- ja lautakunnissa. Carl Magnus Dahlströmin työtä kauppahuoneen johtajina jatkoivat hänen poikansa Ernst ja Magnus Dahlström.

Gustaf Adolf Lindblomin vanhemmat olivat kauppaneuvos, valtiopäivämies Gustaf Adolf Lindblom ja Marie Louise Indrén. Gustaf Lindblom ryhtyi liikealalle isänsä kauppaliikkeen palveluksessa, jonka hän myöhemmin otti haltuunsa vuonna 1889 ja jota hän hoiti vuoteen 1901 saakka. Hän oli myös useiden liikeyritysten johtaja, joka kehitti erityisesti merenkulku- ja laivanvarustustoimintaa. Hän oli samoin Hollannin varakonsuli Turussa. Lindblom oli Turun kaupunginvaltuuston jäsen yhteensä 18 vuotta ja porvarissäädyssä Turun edustaja valtiopäivillä vuonna 1900.

Louis Schnitt ryhtyi Littois Fabriksbolagin määrätietoiseksi johtajaksi huolehtien monin tavoin tehtaan työväestöstä. Tapa, jolla hän johti tehdasta, muistutti hyvin paljon patruuna Wilhelm von Nottbeckin tapaa johtaa Finlaysonin tehdasta. Patruuna Schnitt rakennutti työntekijöille asuntoja, perusti tehtaan työntekijöiden lapsille koulun vuonna 1873, rakennutti virkamieskunnalle omakotitaloja, työntekijät saivat kirjaston ja lehtienlukusalin, tehtaalle perustettiin sairaus- ja hautausapukassa, ilmainen lääkärin vastaanotto kerran kuussa, tehtaalla oli oma palokunta ja jo työnsä tehtaalla lopettaneet vanhat työntekijät saivat ilmaisen asunnon lisäksi lämmityspuut ja valaistuksen koteihinsa. Patruuna Schnitt rakennutti myös perheelleen verkatehtaan viereen puuhuvilan asunnoksi perheelleen. Myöhemmin vielä valmistui tehtaan alueelle perheen asunnoksi 13 huonetta käsittävä asuinpalatsi, joka perustui hampurilaisen arkkitehtitoimisto J. Schwartzin suunnitelmiin. Patruuna Schnitt kuoli 16.2.1899 ja hänen työtään neljästä pojasta jatkoi toiseksi vanhin poika, Karl Louis nuorempi. Hän jatkoi isänsä viitoittamalla tiellä verkatehtaan hoitoa, mutta voimien ehtyessä hän päätyi kuitenkin myymään 1.10.1917 verkatehtaansa. Barkerin puuvillatehdas ja Littoisten verkatehdas yhdistettiin vuonna 1921.

James ja Margaret Finlayson poistuivat Tampereelta luultavasti Skotlannin Glasgow’n kaupunkiin, Govanin kaupunginosaan asumaan. Kuitenkin ensimmäinen maininta heidän paluunsa jälkeen Finlaysonista löytyy vasta toukokuulta 1839. Kveekarikokouksen pöytäkirjasta 4.5.1839 on luettavissa James Finlaysonista seuraava kirjaus: ”On luettu James Finlaysonin, joka asuu Covanissa ja on jo jonkin aikaa osallistunut ystävien kokouksiin Glasgow’ssa, kirje. Hän on jo usean vuoden ajan Venäjällä ja Suomessa asuessaan ollut yhteydessä Ystävien Seuraan, ja hän ilmaisee nyt halunsa tulla otetuksi jäseneksi. Kokous on tätä harkittuaan nimittänyt seuraavat ystävät komiteaksi vierailemaan James Finlaysonin luona ja raportoimaan havainnoistaan.”

Tämä ilmaisu ”jonkin aikaa” osallistunut Glasgow’ssa kveekarikokouksiin viittaisi siihen, että Finlaysonit olisivat asuneet paluusta lähtien Govanissa. Oli samoin aivan normaali kveekarikäytäntö, että uusiksi jäseniksi hakeutuvien henkilöiden taustat tutkittiin ja käytiin hakijoita tapaamassa komitean voimalla hakijan kotiolosuhteissa. Tapaamisen jälkeen komitea arvioi hakijan soveltuvuuden seuran jäseneksi. Tämä em. komitea lopulta vieraili James Finlaysonin luona ja antoi käynnistään raportin yleiskokoukselle 13.8.1839. Myös taloudellinen epäonni Skotlannissa jatkui Finlaysonin perheessä. Ei ole täysin selvää, oliko Finlayson & Co vielä vuonna 1839 James Finlaysonille osan kauppahinnasta velkaa. Varma tieto sen sijaan on se, että toukokuussa 1840 Ferdinand Uhde ilmoitti James Finlaysonille, että Finlayson oli menettänyt kolmanneksen omaisuudestaan sen jälkeen, kun henkivakuutusyhtiö, jossa James Finlaysonilla oli vakuutus, oli tehnyt konkurssin.

Mamsellin koulu.

Finlaysonin tehtaan työväestön lapsille suunniteltu Mamsellin koulu aloitti toimintansa nykyisen Puuvillatehtaankadun ja Kuninkaankadun kulmassa komeassa puutalossa tehtaan portin pielessä. Myös kaupunkilaisten lapsia pääsi tähän kouluun, jonka opetusmetodina oli englantilainen Bell-Lancasterin menetelmä, missä vanhempia ja edistyneempiä oppilaita käytettiin opettajan apureina opetuksessa. Lapsille opetettiin lukemista, kirjoittamista ja laskutaidon alkeet sekä hyvät käytöstavat ja koulu toimi syvästi uskonnollisessa hengessä. Opetuskieli oli ruotsi, mutta myös suomeksi harjoiteltiin lukemista ja koululla oli tätä varten Pietarissa painetut saksasta suomeksi käännetyt uskonnolliset kirjat, Isä Meidän Selitys. Koulun nimi tuli opettajattaren mukaan, sillä häntä kutsuttiin Mamselliksi. Tukholmasta asti piti hakea opettajaksi 17.12.1805 Isokyrön Tuuralan kylässä syntynyt neiti Maria Charlotta Hydén (k. 20.12.1868 Tampere). Kirjoittamisen alkeita opeteltiin Mamsellin koulussa hiekkaan piirtämällä hiekkalaatikolla ja vain parhaimmat oppilaat pääsivät kirjoittamaan sulkakynällä vihkoihin. Laskutaidon perustaksi opeteltiin kertotaulua ja päässälaskua. Keisari Aleksanteri II vieraili Mamsellin koululla maaliskuussa 1856.

Maria Charlotta Hydén.

Finlaysonin tehtaalla vaikeutui palkanmaksu Krimin sodan aikana, kun vaihtoraha tahtoi hävitä kiertelevien kulkukauppiaiden mukana Venäjälle. Marraskuussa 1855 tehdas joutui laskemaan oman rahan käyttöön, jotta palkanmaksut pystyttiin hoitamaan. Tämä oma raha hyväksyttiin kaupungin kaupoissa maksuvälineeksi, mutta laittoman tilanteen vuoksi kenraalikuvernööri tammikuussa 1856 myönsi Carl von Nottbeckin anomuksesta luvan tähän toimintaan. Samanlaiseen tilanteeseen jouduttiin myös vuosina 1859-1861, kun Venäjän ruplan heikentyminen aiheutti vastaavan tilanteen.

Vuonna 1860 Finlaysonin tehtaalla vaihtui johtajuus, kun isännöitsijä Ferdinand Uhde luopui toimestaan ja hänen paikkansa peri luonnollisesti johtajan rooliin hyvin perehtynyt ja kouliintunut Wilhelm von Nottbeck. Pohjois-Amerikassa käytiin sisällissotaa vuosina 1861-1865 ja se ei voinut olla vaikuttamatta puuvillan saatavuuteen ja siis myös Finlaysonin tehtaan toimintaan. Nälkävuodet olivat samoin vaivana koko Suomessa vuosina 1867-1868. Finlaysonin tehtaan porteille kokoontui nälkiintynyttä väkeä, joille patruuna Wilhelm von Nottbeck tarjosi omalla kustannuksellaan Pietarista tuottamiaan jauheannoksia. Jotakin hyvää Tampereella saatiin myös aikaiseksi; rautatie laajeni vähitellen Tampereelle, luku- ja kirjoitustaito koheni kansakouluasetuksen myötä vuonna 1866, sanomalehtiä perustettiin ahkerasti Suomessa, posti kulki entistä paremmin, lennätinyhteyksiä rakennettiin ja avattiin myös Tampereelle 11.10.1865 sekä saatiin oma rahakanta.

Tampereella oli alkujaan vain yksi kirkko, Tampereen kirkko – nykyinen Vanha Kirkko – joka valmistui vuonna 1824. Patruuna Wilhelm von Nottbeck alkoi järjestää työväelleen omaa kirkkoa tehtaansa läheisyyteen. Hän kustansi täysi kirkon rakennuttamisen ja lopulta kirkon paikaksi tuli Kuninkaankadun ja silloisen Polttimonkadun ja myöhemmin Pumpulitehtaankadun (nyk. Puuvillatehtaankatu) kulmatontti, jonka niittyä aikaisemmin käytettiin kankaiden valkaisuun. Elokuussa niityllä järjestettiin myös tehtaan elojuhlia ja juhlapäivin työt lopetettiin jo kello 12. Näissä niittyjuhlissa saattoi olla tuhansittain. Kirko suunnitteli arkkitehti Frans Ludvig Calonius ja kirkko rakennettiin tiilistä. Vuonna 1850 valmistuneet urut (Hill & Son) tuotiin Englannista Pietarin kautta Tampereelle. Uusi kirkko vihittiin käyttöön Tampereella elokuussa 1879, samana vuonna vihittiin myös arkkitehti Carl Theodor Höijerin (s. 20.2.1843 Helsinki ja k. 31.10.1910 Helsinki) suunnittelema Messukylän uusi kirkko käyttöönsä. Oy Finlayson Ab luovutti vuoden 1981 lopussa tämän patruuna Wilhelm von Nottbeckin lahjoittaman kirkon tontteineen vastikkeetta Tampereen evankelisluterilaisen seurakunnan käyttöön. Lahjan ehtoihin kuului, että rakennusta kutsutaan jatkossakin Finlaysonin kirkoksi.

Finlaysonin tehtaalla oli oma kirjasto sekä lehtienlukusali työläisten käyttöön, mutta patruuna Wilhelm von Nottbeck teki itse myös aloitteen työväenyhdistyksen perustamisesta työntekijöilleen. 1840-luvulta lähtien tehdas huolehti työntekijöidensä ja työnjohtajien asumisen järjestämisestä. Tontteja asuntoja varten ostettiin kaupungin länsipuolelta nykyisen Amurin kaupunginosan alueelta. Vuonna 1837 valmistui ns. "kuusvooninkinen" - vuoteen 1842 se oli kyllä viisivooninkinen -, joka oli uusien omistajien rakennuttama ensimmäinen tehdasrakennus.