torstai 25. toukokuuta 2017



Vaivaiset 800 musiikinnälkäistä kanssakuulijaa eksyi maanantaina 15.5.2017 klo 19 Tampere-talon suureen saliin nauttimaan saksalaisen SWR sinfoniaorkesterin vierailukonsertista. Orkesteri on toiminut vuoden 2016 alusta, kun perinteikkäät Stuttgartin sekä Freiburgin ja Baden-Badenin radio-orkesterit päätyivät yhteen. Orkesterin kotikaupunki on Stuttgartissa ja vakituiseen se konsertoi myös Freiburgissa ja Mannheimissa. Kaudella 2016-2017 orkesteri soitti 91 sinfoniakonserttia ja 15 kamarimusiikkikonserttia sekä myös paljon nykymusiikkia ja kaikkiaan 13 kantaesitystä.

Vasili Serafimovich Sinaiski (s. 20.4.1947 Abez, Komin tasavalta) on venäläinen kapellimestari ja pianisti, joka sai opetuksensa arvostetulta Ilja Musinilta Leningradin konservatoriossa. Sinaiski aloitti musiikillisen uransa Kirill Kondrashinin asisstenttina Moskovan Filharmonisessa orkesterissa ja vuonna 1973 Vasili Sinaiski voitti Herbert von Karajanin-kapellimestarikilpailun Berliinissä. Vuosina 1976-1989 Vasili Sinaiski toimi Latvian kansallisen sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina sekä Moskovan Filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina ja musiikillisena johtajana vuodet 1991-1996. Vierailevana kapellimestarina hän on toiminut Hollannin Filharmonisessa orkesterissa sekä Bolshoi-teatterin musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina. Vuosina 2007-2011 Sinaiski johti Malmön sinfoniaorkesteria pääkapellimestarina. Samanaikaisesti konserttiuransa kanssa hän on hoitanut Pietarin konservatoriossa professuuria ja opettanut tulevia kapellimestareita menestyksellisesti.


Vuosina 1996-2012 Vasili Sinaiski johti BBC:n Filharmonikoita päävierailijana levyttäen orkesterin kanssa runsaasti mm. Rimsky-Korsakovin, Balakirevin, Tšaikovskin, Szymanowskin ja Šostakovitšin teoksia. Nykyään Sinaiski nauttii BBC:n filharmonikoiden emeritus-kapellimestarina olosta ja hän on myös Malmön sinfoniaorkesterin kunniakapellimestari. Viimeksi kuluneina vuosina olemme nähneet Sinaiskin johtamassa mm. Dresdenissä, Pietarissa, Birminghamissa, Stavangerissa, Los Angelesissa, Lontoossa ja Berliinissä. Musiikkia seuraavat saattavan hyvinkin muistaa taannoisen Helsingin kaupunginorkesterin konsertin hänen johdollaan, jossa pianosolisti Boris Giltburg hyppäsi Sergei Prokofjevin toisessa pianokonsertossa kymmenkunta tahtia yli myrskyisässä kadenssissa.

Maailman huippusellisteihin kuuluva Saksan Münchenissä 1976 syntynyt Daniel Müller-Schott tuli paikkaamaan SWR-orkesterin kiertueelle Sol Gabettan jättämää aukkoa Edward Elgarin lokakuussa 1919 kantaesitetyllä Sellokonsertolla op. 85 e-molli. Daniel Müller-Schott tuli tietoisuuteen vuonna 1992 voittamalla 15-vuotiaana Moskovassa nuorten muusikoiden Tšaikovski-kilpailun. Daniel Müller-Schott käyttää soittimenaan ”Ex Shapiro” Matteo Goffrillerin (1659-1742) Venetsiassa vuonna 1727 valmistunutta selloa.



Daniel Müller-Schott on tehnyt runsaasti yhteistyötä monien kansainvälisten orkestereiden solistina, kuten mm. New Yorkissa, Clevelandissa, Chicagossa, Bostonissa, San Franciscossa, Philadelphiassa, Los Angelesissa, Lontoossa, Birminghamissa, Australiassa ja Tokiossa sekä useiden saksalaisten orkestereiden kanssa kotimaassaan. Monet kuuluisat kapellimestarit ovat työskennelleet hänen kanssaan, mm. Charles Dutoit, Alan Gilbert, Iván Fischer, Christoph Eschenbach, Lorin Maazel, Neeme Järvi, Sakari Oramo, Jukka-Pekka Saraste, Krzysztof Urbański, Vasily Petrenko, Vladimir Ashkenazy, Kurt Masur, André Previn ja Andris Nelsons. Daniel Müller-Schott tekee mielellään omia sovituksia teoksista ja työstää myös nykymusiikkia.

Vuonna 2013 Daniel Müller-Schott sai Anne-Sophie Mutter -säätiön Aida Stucki -palkinnon erityisistä ansioistaan sellorepertuaarin kehittäjänä. Keväällä 2017 hän taas otti vastaan ICMA -palkinnon (International Classical Music Award) parhaasta kamarimusiikkilevytyksestä yhdessä Julia Fischerin kanssa. Vuonna 2006 Daniel Müller-Schott levytti Mozartin Pianotrioja yhdessä Anne-Sophie Mutterin ja André Previnin kanssa. Pianisti Angela Hewittin kanssa hän on levyttänyt Beethovenin teoksia sellolle ja pianolle.

Vierailukonsertin aluksi soi reilu varttitunnin mittainen Zoltán Kodályn Tansseja Galantasta, jonka Budapestin filharmoninen yhdistys tilasi säveltäjältä 80-vuotispäivänsä kunniaksi vuonna 1933. Teoksen nimi tulee Galantan kaupungista, joka nykyään sijaitsee Slovakiassa, mutta joka aikoinaan kuului Unkariin 1800-luvun lopulla. Täällä säveltäjä nautti nuoruusvuosinaan joitakin vuosia kuuluisan mustalaisorkesterin musiikista. Kuuluisa unkarilainen säveltäjä Béla Bartók kuvaili hyvää ystäväänsä Zoltán Kodálytä seuraavasti: ”Jos minun pitäisi nimetä yksi säveltäjä, jonka teoksissa unkarilainen henki saa täydellisimmän ilmentymänsä, minä vastaisin Kodály. Hänen musiikkinsa todistaa hänen uskostaan unkarilaisuutta kohtaan.” Tanssit Galantasta perustuvat suosittuun verbunkos-tyyliin, joka esiintyi sotilaiden värväysmusiikkina.


Sir Edward William Elgarin (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934) sellokonsertto kantaesitettiin lokakuussa 1919 Lontoon sinfoniaorkesterin konsertissa, mutta vielä tuolloin teoksen arvoa ei heti oivallettu. 21.5.1919 oli Wigmore Hallissa saanut ensiesitykset Pianokvintetti a-mollissa ja jousikvartetto e-mollissa. Edward Elgarin vaimo, Alice Elgar kuoli melko pian sellokonserton ensiesityksen jälkeen lyhyen sairastamisen jälkeen keuhkosyöpään 7.4.1920.

Konsertin loppuosan täytti upea säveltäjä Johannes Brahmsin 3. Sinfonia. Johannes Brahmsilta kesti pitkän tovin ennen kuin hän tohti käydä sinfonioitaan säveltämään. Schumannin pariskunta liittyi läheisesti Johannes Brahmsin historiaan, suorastaan kolmiodraamana. Robert Schumannin itsetuhoinen yritys oli ensin yritetty pitää hänen vaimoltaan Claralta salassa ja järkyttynyt Clara vietti aikaansa asiasta kuultuaan sokean ystävttärensä Rosalien luona. Clara nimittäin odotti lasta, jonka odotettiin syntyvän kesäkuussa. 11.6.1854 syntyi Claralle Felix-poika, joka kasvonpiirteiltään, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja huuliltaan muistutti nuorta Johannes Brahmsia. Taiteellisesti lahjakas Felix valitettavasti menehtyi jo 25-vuotiaana pahaan tuberkuloosiin vuonna 1879. Vuonna 1926 Claran lapsenlapsi, Fernandin poika ja lehtori Bielefeldissä, Alfred, paljasti sisarensa kertoneen kuulleensa tädiltään Marielta – Claran vanhimmalta tyttäreltä – Claran seuranneen Johannes Brahmsia 30.9.1853 hänen majapaikkaansa ja pyytäneen Johannesta heille asumaan. Tässä yhteydessä Johannes ja Clara olisivat päätyneet sänkyyn ja heidän yhteinen lapsi olisi saanut alkunsa. Päiväkirjassaan Clara huolellisesti vaali salaisuutta ja kertoi olleensa raskaana jo ennen Johanneksen heille saapumista. Myöhemmin Clara myös hävitti ja pyysi takaisin Johannekselta heidän välistä kirjeenvaihtoa, jossa asiaa on varmasti käsitelty.



Brahmsilla oli kovia paineita ennen kuin hän päästi käsistään ensimmäisen sinfonian vuonna 1876 ollessaan jo 43-vuotias; hän itse koki vääjäämättä olevansa suuren esikuvansa, Beethovenin varjossa pitkään. Brahmsille tarjottiin samana vuonna (1876) myös Düsseldorfin musiikkiyhdistyksen johtajan virkaa - tästä tehtävästä hän kylläkin kohteliaasti kieltäytyi -, samaa virkaa, jota oli aiemmin hoitanut säveltäjä Robert Schumann. Kaikki hänen neljä sinfoniaansa ovat nykyään orkestereiden perusohjelmistoa ja hyvin suosittuja teoksia. Toinen sinfonia valmistui jo seuraavana vuonna eli 1877, kolmas sinfonia vuonna 1883 ja neljäs vuosina 1884-1885.
Kesän 1883 Johannes Brahms vietti 52 000 asukkaan pienessä kaupungissa Wiesbadenissa, joka sijaitsee Taunus-vuoren ja Reinin välimaastossa. Kaupunki oli jo tuolloin ulkomaalaisten keskuudessa suosittu kylpyläkaupunki, jossa vieraili vuosittain n. 80 000 vierasta. Tämä on se sama kylpyläkaupunki, jonne Tampereen Finlaysonin tehtaan omistaja ja patruuna Wilhelm von Nottbeck kuoli 30.3.1890 matkallaan ja tuli sittemmin haudatuksi Nottbeckien sukuhautaan Tampereen Lielahdessa.
Brahms löysi Laura von Beckerathin avulla kesäasunnokseen rouva von Dewitzin omistaman talon, jonka maalari Ludwig Knaus aikoinaan rakensi ateljeekseen osoitteessa Geisenbergstraße 19. Noihin aikoihin säveltäjä Brahms oli ihastunut Stockhausenin oppilaaseen, nimeltä Hermine Spies, jonka Brahms oli tavannut erään konserttinsa jälkeen Krefeldissä. Säveltäjä oli heikkona tähän tummaan, 26-vuotiaaseen alttoon, jota juuri 50 vuotta täyttänyt säveltäjä säesti pianolla ja omisti tälle myös useamman liedkirjoituksensa. Brahms salasi tehokkaasti kanssaihmisiltään, minkä teoksen parissa hän työskenteli ateljeessaan. Kesän aikana hän Kolmannen Sinfoniansa täällä kuitenkin kirjoitti partituuriksi asti valmiiksi ja 15.9.1883 päivätyssä kirjeessään hän kertoo kustantajalleen Fritz Simrockille, että teoksen ensimmäisen osan materiaali on ollut eri muodossa jo aiemmin olemassa. Kaikki teokseen liittyvät luonnokset Brahms hävitti niin tehokkaasti, että teoksen synnystä on jopa mahdotonta tietää tarkempaa. Teoksen valmistumisesta sai kuitenkin ensimmäisenä tietää kapellimestari Franz Wüllner ja seuraavaksi sekä Clara Schumann että Joseph Joachim.

Hermine piti Brahmsin hyvällä tuulella ja hänen ansiostaan Johannes oli kesällä 1883 hyvin seurallinen. Välillä Johannes Brahms innostui rasittaville retkille ystäviensä keralla esimerkiksi Plattelle, joka nousee 500 metrin korkeuteen Wiesbadenin kyljessä. Välistä taas musisoitiin sunnuntaisin Beckeratheilla, jolloin Haydnin ja Mozartin sonaatit saivat kyytiä. Muusikkoseurueessa musisoivat mm. Julius Stockhausen, Louis Ehlert sekä Marie Soldat Brahmsin ja Rudolf von Beckerathin lisäksi. Samaiset muusikot soittivat Brahmsin kamarimusiikkia hänen ihailijansa, prinsessa von Ardeckin luona.
Brahmsin Kolmannen Sinfonian valmistuttua se sai kantaesityksensä 2.12.1883 Wienissä. Teoksen sai kantaesityksessä johdettavakseen kapellimestari Hans Richter, joka oli varsinkin säveltäjä Richard Wagnerin luottokapellimestareita Hans Bülowin ohella. Richter muutti jopa asumaan Wagnerien talouteen vuonna 1860 ja toimi hänen sihteerinään tuolloin. Wagnerin kuoleman jälkeen säveltäjä Anton Bruckner julistettiin Bayreuthin mestarin seuraajaksi. Brahms ei varsinaisesti koskaan kuulunut Wagnerin eikä Brucknerin musiikin suurimpiin ihailijoihin. Vaikka musiikillisista asioista saattoi säveltäjien välillä vallita erimielisyyksiä, nähtiin Brahms kuitenkin Brucknerin kuoltua vuonna 1896 kirkossa hänen hautajaisissaan osittain piilossa erään pylvään takana kyynelsilmin.

Wagnerin ja Brucknerin kannattajat asettuivat kantaesityksessä Musikverein-salin seisomapaikoille - joita seisoville asiakkaille salissa on noin 300 - aluksi häiriötä tuottaen, mutta musiikin esitys sai lopulta valtavan menestyksen salissa. Teoksen osia jouduttiin soittamaan konsertissa yleisön pyynnöstä useampaan kertaan uudelleen. Hans von Bülow johti uuden teoksen tuoreeltaan Berliinissä ja Meiningenissa. Johannes Brahmsilla oli myös tapana johtaa omia teoksiaan, ja niin myös tämän Kolmannen Sinfonian kanssa tapahtui; ensimmäisen kerran hän johti Kolmannen Sinfoniansa Wiesbadenissa - siis teoksen syntykaupungissa - ja pian Ala-Reinin musiikkijuhlilla Düsseldorfissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti