Vaivaiset
800 musiikinnälkäistä kanssakuulijaa eksyi maanantaina 15.5.2017
klo 19 Tampere-talon suureen saliin nauttimaan saksalaisen SWR
sinfoniaorkesterin vierailukonsertista. Orkesteri on toiminut vuoden
2016 alusta, kun perinteikkäät Stuttgartin sekä Freiburgin ja
Baden-Badenin radio-orkesterit päätyivät yhteen. Orkesterin
kotikaupunki on Stuttgartissa ja vakituiseen se konsertoi myös
Freiburgissa ja Mannheimissa. Kaudella 2016-2017 orkesteri soitti 91
sinfoniakonserttia ja 15 kamarimusiikkikonserttia sekä myös paljon
nykymusiikkia ja kaikkiaan 13 kantaesitystä.
Vasili
Serafimovich Sinaiski (s. 20.4.1947 Abez, Komin tasavalta) on
venäläinen kapellimestari ja pianisti, joka sai opetuksensa
arvostetulta Ilja Musinilta Leningradin konservatoriossa. Sinaiski
aloitti musiikillisen uransa Kirill Kondrashinin asisstenttina
Moskovan Filharmonisessa orkesterissa ja vuonna 1973 Vasili Sinaiski
voitti Herbert von Karajanin-kapellimestarikilpailun Berliinissä.
Vuosina 1976-1989 Vasili Sinaiski toimi Latvian kansallisen
sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina sekä Moskovan Filharmonisen
orkesterin ylikapellimestarina ja musiikillisena johtajana vuodet
1991-1996. Vierailevana kapellimestarina hän on toiminut Hollannin
Filharmonisessa orkesterissa sekä Bolshoi-teatterin musiikillisena
johtajana ja ylikapellimestarina. Vuosina 2007-2011 Sinaiski johti
Malmön sinfoniaorkesteria pääkapellimestarina. Samanaikaisesti
konserttiuransa kanssa hän on hoitanut Pietarin konservatoriossa
professuuria ja opettanut tulevia kapellimestareita
menestyksellisesti.
Vuosina
1996-2012 Vasili Sinaiski johti BBC:n Filharmonikoita päävierailijana
levyttäen orkesterin kanssa runsaasti mm. Rimsky-Korsakovin,
Balakirevin, Tšaikovskin,
Szymanowskin ja Šostakovitšin
teoksia. Nykyään Sinaiski nauttii BBC:n filharmonikoiden
emeritus-kapellimestarina olosta ja hän on myös Malmön
sinfoniaorkesterin kunniakapellimestari. Viimeksi kuluneina vuosina
olemme nähneet Sinaiskin johtamassa mm. Dresdenissä, Pietarissa,
Birminghamissa, Stavangerissa, Los Angelesissa, Lontoossa ja
Berliinissä. Musiikkia seuraavat saattavan hyvinkin muistaa
taannoisen Helsingin kaupunginorkesterin konsertin hänen johdollaan,
jossa pianosolisti Boris Giltburg hyppäsi Sergei Prokofjevin
toisessa pianokonsertossa kymmenkunta tahtia yli myrskyisässä
kadenssissa.
Maailman
huippusellisteihin kuuluva Saksan Münchenissä 1976 syntynyt Daniel
Müller-Schott tuli paikkaamaan SWR-orkesterin kiertueelle Sol
Gabettan jättämää aukkoa Edward Elgarin lokakuussa 1919
kantaesitetyllä Sellokonsertolla op. 85 e-molli. Daniel
Müller-Schott tuli tietoisuuteen vuonna 1992 voittamalla
15-vuotiaana Moskovassa nuorten muusikoiden Tšaikovski-kilpailun.
Daniel Müller-Schott käyttää soittimenaan ”Ex Shapiro” Matteo
Goffrillerin (1659-1742) Venetsiassa vuonna 1727 valmistunutta
selloa.
Daniel
Müller-Schott on tehnyt runsaasti yhteistyötä monien
kansainvälisten orkestereiden solistina, kuten mm. New Yorkissa,
Clevelandissa, Chicagossa, Bostonissa, San Franciscossa,
Philadelphiassa, Los Angelesissa, Lontoossa, Birminghamissa,
Australiassa ja Tokiossa sekä useiden saksalaisten orkestereiden
kanssa kotimaassaan. Monet kuuluisat kapellimestarit ovat
työskennelleet hänen kanssaan, mm. Charles Dutoit, Alan Gilbert,
Iván Fischer, Christoph Eschenbach, Lorin Maazel, Neeme Järvi,
Sakari Oramo, Jukka-Pekka Saraste, Krzysztof Urbański,
Vasily Petrenko, Vladimir Ashkenazy, Kurt Masur, André Previn ja
Andris Nelsons. Daniel Müller-Schott tekee mielellään omia
sovituksia teoksista ja työstää myös nykymusiikkia.
Vuonna
2013 Daniel Müller-Schott sai Anne-Sophie Mutter -säätiön Aida
Stucki -palkinnon erityisistä ansioistaan sellorepertuaarin
kehittäjänä. Keväällä 2017 hän taas otti vastaan ICMA
-palkinnon (International Classical Music Award) parhaasta
kamarimusiikkilevytyksestä yhdessä Julia Fischerin kanssa. Vuonna
2006 Daniel Müller-Schott levytti Mozartin Pianotrioja yhdessä
Anne-Sophie Mutterin ja André Previnin kanssa. Pianisti Angela
Hewittin kanssa hän on levyttänyt Beethovenin teoksia sellolle ja
pianolle.
Vierailukonsertin
aluksi soi reilu varttitunnin mittainen Zoltán Kodályn Tansseja
Galantasta, jonka Budapestin filharmoninen yhdistys tilasi
säveltäjältä 80-vuotispäivänsä kunniaksi vuonna 1933. Teoksen
nimi tulee Galantan kaupungista, joka nykyään sijaitsee
Slovakiassa, mutta joka aikoinaan kuului Unkariin 1800-luvun lopulla.
Täällä säveltäjä nautti nuoruusvuosinaan joitakin vuosia
kuuluisan mustalaisorkesterin musiikista. Kuuluisa unkarilainen
säveltäjä Béla Bartók kuvaili hyvää ystäväänsä Zoltán
Kodálytä seuraavasti: ”Jos minun pitäisi nimetä yksi säveltäjä,
jonka teoksissa unkarilainen henki saa täydellisimmän ilmentymänsä,
minä vastaisin Kodály. Hänen musiikkinsa todistaa hänen uskostaan
unkarilaisuutta kohtaan.” Tanssit Galantasta perustuvat suosittuun
verbunkos-tyyliin, joka esiintyi sotilaiden värväysmusiikkina.
Sir
Edward William Elgarin (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934) sellokonsertto
kantaesitettiin lokakuussa 1919 Lontoon sinfoniaorkesterin
konsertissa, mutta vielä tuolloin teoksen arvoa ei heti oivallettu.
21.5.1919 oli Wigmore Hallissa saanut ensiesitykset Pianokvintetti
a-mollissa ja jousikvartetto e-mollissa. Edward Elgarin vaimo, Alice
Elgar kuoli melko pian sellokonserton ensiesityksen jälkeen lyhyen
sairastamisen jälkeen keuhkosyöpään 7.4.1920.
Konsertin
loppuosan täytti upea säveltäjä Johannes Brahmsin 3. Sinfonia.
Johannes Brahmsilta kesti pitkän tovin ennen kuin hän tohti
käydä sinfonioitaan säveltämään. Schumannin pariskunta
liittyi läheisesti Johannes Brahmsin historiaan, suorastaan
kolmiodraamana. Robert Schumannin itsetuhoinen yritys oli ensin
yritetty pitää hänen vaimoltaan Claralta salassa ja järkyttynyt
Clara vietti aikaansa asiasta kuultuaan sokean ystävttärensä
Rosalien luona. Clara nimittäin odotti lasta, jonka odotettiin
syntyvän kesäkuussa. 11.6.1854 syntyi Claralle Felix-poika, joka
kasvonpiirteiltään, vaaleine kihartuvine hiuksineen ja
huuliltaan muistutti nuorta Johannes Brahmsia. Taiteellisesti
lahjakas Felix valitettavasti menehtyi jo 25-vuotiaana pahaan
tuberkuloosiin vuonna 1879. Vuonna 1926 Claran lapsenlapsi,
Fernandin poika ja lehtori Bielefeldissä, Alfred, paljasti
sisarensa kertoneen kuulleensa tädiltään Marielta – Claran
vanhimmalta tyttäreltä – Claran seuranneen Johannes Brahmsia
30.9.1853 hänen majapaikkaansa ja pyytäneen Johannesta heille
asumaan. Tässä yhteydessä Johannes ja Clara olisivat päätyneet
sänkyyn ja heidän yhteinen lapsi olisi saanut alkunsa.
Päiväkirjassaan Clara huolellisesti vaali salaisuutta ja kertoi
olleensa raskaana jo ennen Johanneksen heille saapumista.
Myöhemmin Clara myös hävitti ja pyysi takaisin Johannekselta
heidän välistä kirjeenvaihtoa, jossa asiaa on varmasti
käsitelty.
Brahmsilla
oli kovia paineita ennen kuin hän päästi käsistään
ensimmäisen sinfonian vuonna 1876 ollessaan jo 43-vuotias; hän
itse koki vääjäämättä olevansa suuren esikuvansa,
Beethovenin varjossa pitkään. Brahmsille tarjottiin samana
vuonna (1876) myös Düsseldorfin musiikkiyhdistyksen johtajan
virkaa - tästä tehtävästä hän kylläkin kohteliaasti
kieltäytyi -, samaa virkaa, jota oli aiemmin hoitanut säveltäjä
Robert Schumann. Kaikki hänen neljä sinfoniaansa ovat nykyään
orkestereiden perusohjelmistoa ja hyvin suosittuja teoksia. Toinen
sinfonia valmistui jo seuraavana vuonna eli 1877, kolmas sinfonia
vuonna 1883 ja neljäs vuosina 1884-1885.
Kesän
1883 Johannes Brahms vietti 52 000 asukkaan pienessä kaupungissa
Wiesbadenissa, joka sijaitsee Taunus-vuoren ja Reinin
välimaastossa. Kaupunki oli jo tuolloin ulkomaalaisten
keskuudessa suosittu kylpyläkaupunki, jossa vieraili vuosittain
n. 80 000 vierasta. Tämä on se sama kylpyläkaupunki, jonne
Tampereen Finlaysonin tehtaan omistaja ja patruuna Wilhelm von
Nottbeck kuoli 30.3.1890 matkallaan ja tuli sittemmin haudatuksi
Nottbeckien sukuhautaan Tampereen Lielahdessa.
Brahms
löysi Laura von Beckerathin avulla kesäasunnokseen rouva von
Dewitzin omistaman talon, jonka maalari Ludwig Knaus aikoinaan
rakensi ateljeekseen osoitteessa Geisenbergstraße 19. Noihin
aikoihin säveltäjä Brahms oli ihastunut Stockhausenin
oppilaaseen, nimeltä Hermine Spies, jonka Brahms oli tavannut
erään konserttinsa jälkeen Krefeldissä. Säveltäjä oli
heikkona tähän tummaan, 26-vuotiaaseen alttoon, jota juuri 50
vuotta täyttänyt säveltäjä säesti pianolla ja omisti tälle
myös useamman liedkirjoituksensa. Brahms salasi tehokkaasti
kanssaihmisiltään, minkä teoksen parissa hän työskenteli
ateljeessaan. Kesän aikana hän Kolmannen Sinfoniansa täällä
kuitenkin kirjoitti partituuriksi asti valmiiksi ja 15.9.1883
päivätyssä kirjeessään hän kertoo kustantajalleen Fritz
Simrockille, että teoksen ensimmäisen osan materiaali on ollut
eri muodossa jo aiemmin olemassa. Kaikki teokseen liittyvät
luonnokset Brahms hävitti niin tehokkaasti, että teoksen
synnystä on jopa mahdotonta tietää tarkempaa. Teoksen
valmistumisesta sai kuitenkin ensimmäisenä tietää
kapellimestari Franz Wüllner ja seuraavaksi sekä Clara Schumann
että Joseph Joachim.
Hermine piti Brahmsin hyvällä
tuulella ja hänen ansiostaan Johannes oli kesällä 1883 hyvin
seurallinen. Välillä Johannes Brahms innostui rasittaville
retkille ystäviensä keralla esimerkiksi Plattelle, joka nousee
500 metrin korkeuteen Wiesbadenin kyljessä. Välistä taas
musisoitiin sunnuntaisin Beckeratheilla, jolloin Haydnin ja
Mozartin sonaatit saivat kyytiä. Muusikkoseurueessa musisoivat
mm. Julius Stockhausen, Louis Ehlert sekä Marie Soldat Brahmsin
ja Rudolf von Beckerathin lisäksi. Samaiset muusikot soittivat
Brahmsin kamarimusiikkia hänen ihailijansa, prinsessa von
Ardeckin luona.
Brahmsin Kolmannen Sinfonian
valmistuttua se sai kantaesityksensä 2.12.1883 Wienissä. Teoksen
sai kantaesityksessä johdettavakseen kapellimestari Hans Richter,
joka oli varsinkin säveltäjä Richard Wagnerin
luottokapellimestareita Hans Bülowin ohella. Richter muutti jopa
asumaan Wagnerien talouteen vuonna 1860 ja toimi hänen
sihteerinään tuolloin. Wagnerin kuoleman jälkeen säveltäjä
Anton Bruckner julistettiin Bayreuthin mestarin seuraajaksi.
Brahms ei varsinaisesti koskaan kuulunut Wagnerin eikä Brucknerin
musiikin suurimpiin ihailijoihin. Vaikka musiikillisista asioista
saattoi säveltäjien välillä vallita erimielisyyksiä, nähtiin
Brahms kuitenkin Brucknerin kuoltua vuonna 1896 kirkossa hänen
hautajaisissaan osittain piilossa erään pylvään takana
kyynelsilmin.
Wagnerin ja Brucknerin kannattajat
asettuivat kantaesityksessä Musikverein-salin seisomapaikoille -
joita seisoville asiakkaille salissa on noin 300 - aluksi häiriötä
tuottaen, mutta musiikin esitys sai lopulta valtavan menestyksen
salissa. Teoksen osia jouduttiin soittamaan konsertissa yleisön
pyynnöstä useampaan kertaan uudelleen. Hans von Bülow johti uuden
teoksen tuoreeltaan Berliinissä ja Meiningenissa. Johannes
Brahmsilla oli myös tapana johtaa omia teoksiaan, ja niin myös
tämän Kolmannen Sinfonian kanssa tapahtui; ensimmäisen kerran hän
johti Kolmannen Sinfoniansa Wiesbadenissa - siis teoksen
syntykaupungissa - ja pian Ala-Reinin musiikkijuhlilla
Düsseldorfissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti