Seuraava tarina kertoo Eino Leinon nopeasta teatterikokeilusta Helsingin Seurasaaressa vuonna 1912. Hän sai houkuteltua mukaansa sankarihahmojen näyttelijän ja ohjaajan Kaarle Halmeen. Leino oli jo pitkään hautonut mielessään omaa teatterihanketta, mutta annetaanpa Einon itse kuvailla näkemystään omasta teatterista:

"Niin monissa muodoissa kuin Kalevalan aiheita ja henkilöitä on koetettukin näyttämöllä esittää, on tämä kysymys kirjallisesti katsoen kuitenkin vielä jäänyt ratkaisemattomaksi. Eipä liene pieni niidenkään joukko, jotka ovat taipuvaisia pitämään kokonaan mahdottomana koskaan saadakaan mitään ratkaisua asialle.

Kuitenkin vaatii se sitä vaatimalla. On aivan luonnollista, että kansa tahtoo myöskin näyttämön kohottavassa ja kirkastavassa valaistuksessa nähdä niitä runollisia ihannehenkilöitä, jotka sen mielikuvitus on synnyttänyt, ja yhtä luonnollista on, että suomalaiset kirjailijat uudestaan ja yhä uudestaan palajavat kalevalaisen tarumaailman iäti tuoreille luonnonlähteille. Kyseenalaiseksi jää siten ainoastaan tapa, miten tämä tarumaailma parhaiten voisi tulla hedelmälliseksi suomalaiselle näyttämötaiteelle ja suomalaiselle näyttämökirjallisuudelle.

Olen jo kauan aikaa ollut sitä mieltä, jota näen myöskin tanskalaisen Kalevala-tutkijan Ohrtin kannattavan, että Kalevalan henkilöt ovat jo sellaisinaan valmiita kiteytyneitä taideteoksia eivätkä siis siedä enempää, jatkavaa tai viimeistelevää kirjallista käsittelyä. Jos mieli ajatella niitä näyttämälle siirretyiksi, täytyy niiden saada puhua omaa kieltään, käyttää omia sanojaan, ja ennen kaikkea esittää omia alkuperäisiä luonnepiirteitään, rauhassa kaikilta nykyaikaisilta, selittäviltä tai symbolisoivilta toisinnoilta. Se on sen uuden kalevalaisen näyttämötyylin ensimmäinen kulmakivi, jonka luulen keksineeni.

Toinen johtuu edellisestä. Jos mieli koettaa saada näyttämöllä aikaan puhtaasti kansarunollista mielialaa, täytyy Kalevalan tapausten ja henkilöiden esittämiseksi luopua useimmista nykyaikaisen teatterin ominaisuuksista. On luovuttava ulkonaisen todellisuuden vaatimuksesta, pidettävä yksin kiinni sisällisestä totuudesta ja vedottava yleisön mielikuvitukseen. Meidän ei tarvitse kuulla teatteri-ukkosta, joka kerta kun sanotaan, että ukkonen käy, ei nähdä reslarekeä, joka kerta kun joku Kalevalan sankari 'kohennaikse korjahansa'. Me vain kuvittelemme niin tapahtuvan. Runous voittaa siitä, kauneusvaikutus hienostuu, se ei maksa mitään eikä tuota pienimmälläkään näyttämöllä eikä ahtaimmassakaan katsomossa mitään vaikeuksia. Siis pelkkiä hyviä puolia, joiden vastapainoksi en vuosikausienkaan epäilyjen avulla ole onnistunut vielä yhtään huonoa löytämään.

Mutta nykyaikainen teatteri on myöskin eräs valmis kokonaisuus, kuten Kalevalakin, josta on vaikea johtaa mitään enempää. Rikkoa voidaan sen sääntöjä, särkeä sen viivoja ja järkyttää sen perustuksia, kuten nykyaikaisen draaman kehitys muissa maissa on sen osoittanut, mutta mitään uutta, oleellisesti ja myönteisesti uutta, siihen tuskin voitaneen lisätä enää. Se täytyy hyväksyä tai hyljätä kokonaan. Jälkimmäinen on se ainoa vaihtoehto, mikä näiden rivien kirjoittajan mielestä on Kalevalaan nähden voinut tulla kysymykseen.

Mutta jos hylkää jotakin, täytyy olla myös mitä panna sijaan. Ja niin on Kalevalan näyttämölle sovittamista varten täytynyt luoda kokonaan uusi näyttämö ja uusi teatteri-ympäristö, joka ei ollenkaan tavoittelekaan nykyaikaisen teatterin ominaisuuksia.

Olen koettanut kuvitella, miten muinaiset suomalaiset itse olisivat Kalevala-taruja näyttämöltä esittäneet, jos heidän kulttuurinsa olisi itsenäisesti kohonnut sille asteelle ja säilynyt vapaana ylivoimaisten, vieraiden kansallisuuksien vaikutukselta. Se olisi epäilemättä tapahtunut suurten uhrijuhlien yhteydessä. Näyttämön taustan olen sentähden ajatellut esittävän uhrikarsikkoa. Sen edessä olevaa vapaata paikkaa voimme nimittää vaikka helkanurmeksi. Suomalainen maisema sivuille, toiselle metsä, toiselle järvi, ja kalevalainen näyttämö on valmis. Runolaulajat istuvat laulupaasillaan, alkavat kertoa näkymättömälle uhrikansalle muinaisia muisteloitaan, piirtävät muutamalla hahmoviivalla sielunsilmiemme eteen erinäisiä henkilöitä ja - ihme tapahtuu! Ihme, todellinen ihme. Sillä nyt rupeaa 'metsä liikkumaan'.

Tarkoitan vainajien karsikkoa. Se rupeaa elämään, sieltä alkavat astua esille menneet sukupolvet, Väinämöiset, Ainot ja Joukahaiset, eivät realistisina näyttelijöinä enää, vaan asianomaisten runolaulajien mielikuvina. Ne puhuvat, ne liikkuvat, ne toimivat, ne kärsivät ja kuolevatkin, kuten näyttelijät ylimalkaan, mutta ne koskettavat tuskin maata jalallaan. Sillä niiden valtakunta ei ole tästä maailmasta. Ne ovat runokuvia, ne kuuluvat kansan mielikuvituksen kultapilvien palteille, josta ne vain hetkeksi ovat meidän kurjien kuolevaisten iloksi alas astahtaneet. Siksi ei tarvita myöskään mitään näyttämömuutoksia. Runolaulajat kertovat vain yksinkertaisesti, että näyttämö muuttuu ja silloin se muuttuu. Eepillinen aines täten tulee ja vahvistaa draamallista. Kun näyttelijät vaikenevat, jatkavat lausujat jälleen juonta, mutta seuraavat koko ajan jännityksellä kuviteltujen tapausten kulkua.

Tämä on uuden kalevalaisen näyttämön - joka sekin toistaiseksi elää vain miettijänsä mielikuvituksessa - sielullinen pohja ja perustus. Sitä voidaan olosuhteiden mukaan laajentaa ja supistaa, kaunistaa ja koristaa, kenties vielä suurestikin kehittää, mutta sen ytimenä on ja pysyy eepillisen ja draamallisen aineksen veljellinen vuorovaikutus. Lyyrillinen aines jää pääasiallisesti vain asianomaisten vuorosanojen runollisen kauneuden varaan. Mutta senkin edustajana voi silloin tällöin Kanteletar itse näyttämölle ilmestyä.

Näin menetellen voidaan esittää koko Kalevala, koko muinaissuomalainen sankaritarusto, ainakin sen pääkohdat, muutamien tuntien kuluessa, kaikki samalla näyttämöllä, vaikka ilman väliaikojakin, jos niin tahdotaan. Se ei maksa juuri mitään ja on samalla kirjallisesti arvokkaampaa kuin kaikki ne kirjailijain omalle jälkiluovalle fantasialle perustuvat yritykset, jotka tähän saakka ovat Kalevalaa näyttämöltä tulkinneet. Vieläpä tahtoisin väittää sen olevan täysin niiden nykyaikaisten uudistuspyrintöjen tasalla, joilla muissa maissa on koetettu puhaltaa elävää henkeä kuoleviin teatterimuotoihin, taikka oikeammin pieni askel niistä eteenpäin.

Näin suureksi ja paljon suuremmaksi ajattelen minä kalevalaisen näyttämön taiteellista merkitystä, vaikka luonnollisista syistä sitä toistaiseksi tuskin uskallan muille tunnustaa. Kuitenkin olen tämän sisällisen vakaumukseni voimassa tohtinut suunnitella yhdeksän ientä näytelmää sisältävän sarjan  'Kalevala Näyttämöllä', joka täten yleisölle tarjotaan. Paljon on tietysti täytynyt jättää pois, lyhennyksiä tehdä ja vuorosanoja toisin sovitella, mutta yhtään omaa sanaa tai luonnepiirrettä lisäämättä. Se, mitä yleisö täten saa nähdä näyttämöltä, on todellakin Kalevalaa. Ehkäpä sen ikuiset kauneudet siten voivat entistä syvemmälle ja laajemmalle tunkeutua.

Se on ollut ainakin sovittajan innostava johtotähti. Yleisö itse päättäköön, missä määrin se on hänet oikeaan opastanut."

Eino Leino suunnittelee mielessään Helkanäyttämöä osakeyhtiöksi, joka saisi avustusta yleisistä varoista.

"Helkanäyttämö pyörii yhä mielessäni. Kyllä olisi kovin edullista startata se ensi keväänä. Tiedäthän nimittäin, kuinka silloin ovat taideolot täällä. Valtionavun puutteessa taitavat kuolla useimmat teatterit ja orkesterit. Jumalan sormi, vai mitä? Tulee ainakin olemaan vapaita taiteilijoita joka maantiellä Suomessa." Ystävät' Korkeasaarella. Antaisi kolme näytelmää kerrallaan. Siten tulisi saman päivän kuluessa koko Kalevala esitetyksi.

Kaikki, joille olen puhunut jutusta, ovat pitäneet sitä hyvänä. Sille ehkä voisi saada kaupungin avustusta... Toiset pitävät sitä aivan suurena ideana, puhuvat Bayreuthista, Oberammergausta j.n.e. Olen itsekin toivorikas."

"Helkanäyttämö-ajatus on nyt kehittynyt niin pitkälle, että jätän näinä päivinä anomuksen Kaupungin valtuustolle. Pyydän Seurasaarella sijaa esittääkseni näytelmiäni vapaassa luonnossa ja toivon, että saan vielä vähän avustustakin yleisistä varoista. Ellei kaupungilta, niin Senaatista. Kaikissa tapauksissa on se juttu nyt ajettava onnelliseen satamaansa.

Halme tulee yliohjaajakseni. Saan hänen naisensa (Rva Rantasen ja nti Terhon). Samoin erään uuden nousevan tähden suomalaisen kirjallisuuden taivaalla Hilja Aaltosen, joka tänä keväänä julkaisee erinomaisen lyyrillisen esikoiskokoelmansa Weilin & Kumpp:nin kustannuksella."

"Hauskaa, että olet Helkanäyttämöön innostunut. Pohjan neidin osa on varmasti sinun. Jos se sinua miellyttää. (Leino kirjoittaa kirjettään L. Onervalle.)

Harjoitusten olisi tarkoitus alkaa heti toukokuun alusta. - Vappuna minusta siis tulee kesätirehtööri. Eihän se aivan sama ole kuin jos olisi savu- tai rottainspehtoriksi päässyt, mutta sentään aina jotakin! Voit arvata muuten millainen Vappu siitä tulee.. Toivon, että Helkanäyttämö syö yhteisen päivällisen silloin Seurahuoneella.

Luultavasti olet nähnyt suomal. sanomalehdissä uutisen O. T:iön perustamisesta, Kallela, Setälä, Matti Äyräpää ja Salminen etunenässä. Se oli minun diplomaattinen shakkivetoni, ettei itse aina tarvitsisi näkyä. O. Y:iössä tule minulla olemaan ehdoton äänten enemmistö... Kaikki lehdet ovat yritystä kannattaneet. Samoin on Mörne ja Nya Pressenissä kirjoittanut kauniin alikerran 'Kalevalasta Näyttämöllä'. Merkit ovat hyvät. Valtuuston päätös vain viipyy vielä.

Itse katselen ihmetellen, miten siitä, josta vuosien varrella olemme niin usein kahden puhelleet, nyt on sukeutunut n. s. julkinen asia, joka miehen ja naisen mielikuva."

Leino esittelee teatterihankettaan innostuksen vallassa useille ihmisille ja saa vähitellen mukaansa tarvittavan määrän henkilöitä teatterin kannattajiksi. Hän suunnittelee kuumeisesti jo näyttelijöitä eri rooleihinkin. Asiat etenevät ja lopulta päästään perustamaan itse teatteria. Seuraavassa on lainaus teatterin yhtiösopimuskirjasta:

"Täten suostumme me allekirjoittaneet keskenämme perustamaan teatterin ylläpitämistä varten osakeyhtiön nimeltä "Helkanäyttämö Osakeyhtiö", jossa vastuunalaisuus yhtiön veloista on siten rajoitettu kuin osakeyhtiöstä toukokuun 2 p:nä 1895 annettu laki säätää, ottaen itse ainoastaan osan osakkeista ja antaen muiden jälkeenpäin merkitä loput. Samalla kuin nyt hyväksymme tähän myötäliitetyn yhtiöjärjestyksen, otamme siinä kukin seuraavan määrän osakkeita:

Helsinki, helmikuun 12 p:nä 1912.

A. Gallén-Kallela, Alberga, 1 osake, kuvaaja. Väinö Salminen, Helsinki, 1 osake, maisteri. E. N. Setälä, Helsinki, 1 osake, professori. Matti Äyräpää, Helsinki 1 osake, professori.

Yhtiöjärjestyksessä oli 12 pykälää, joista kaksi ensimmäistä meni näin:

1 &: "Helkanäyttämö Osakeyhtiön" tarkoituksena on suomenkielisen, kansanomaisen taideteatterin ylläpitäminen kielen vaalimista, omintakeisen, suomalaisen näyttämötyylin luomista ja kiteyttämistä sekä suomalaisen sivistyselämän yhtenäistyttämistä varten. Yhtiön kotipaikka on Helsingin kaupunki.

2 &: Yhtiön osakepääoma, jonka tulee olla kokonaan maksettuna yhden vuoden kuluessa yhtiön perustavasta kokouksesta ja yhden viidesosan ennen tätä kokousta, on kaksi tuhatta (2,000) markkaa jaettuna kahteenkymmeneen sadan (100) markan osakkeeseen.

Sitten kun ylempänä määrätty pääoma on täysin maksettu, voidaan yhtiökokouksen päätöksen mukaan osakepääomaa lisätä aina viiteenkymmeneen tuhanteen (50,000) markkaan asti, antamalla uusia sadan (100) markan osakkeita, joitten arvo suoritetaan yhden vuoden aikana siitä lähtien kun niiden antaminen on yhtiökokouksessa päätetty."

Suomen senaatti antoi anomukselle hyväksynnän 23.2.1912 ja osakeyhtiön perustavassa kokouksessa Eino Leino merkitsee itselleen 11 osaketta. Seuraavat henkilöt merkitsivät kukin itselleen yhden osakkeen: johtaja Kaarle Halme, johtaja Väinö Päiviö, professori Robert Kajanus, toimittaja E. Katila, maisteri Väinö Salminen, taiteilija A. Gallen-Kallela, tohtori K. O. Vikman ja professori E. N. Setälä. Professori Matti Äyräpäätä ja kuutta muuta osakasta lukuun ottamatta muut osakkaat olivat paikalla perustavassa kokouksessa.

Helkanäyttämö Oy:n perustamiskokouksessa kokouksen avasi Eino Leino ja hän selosti avauksessaan yhtiön tulevaa toimintaa sekä Helsingin valtuustolle jätetystä avustusanomuksesta; jos avustus saataisiin, olisi teatterin olemassaolo turvattu. Leino ilmoitti kokousväelle, että Anniskeluyhtiö on jo luovuttanut ulkoilmateatterille käyttöön erään niemen Seurasaaresta. Professori Kajanus toimi kokouksen varsinaisena puheenjohtajana ja Väinö Päiviö pöytäkirjurina. Teatterin johtokuntaan valittiin varsinaisiksi jäseniksi Eino Leino, Kaarle Halme ja K. O. Vikman, ja varajäseniksi Väinö Salminen ja E. Katila sekä tilintarkastajiksi prokuristi O. Lampinen ja neiti M. Bohm, varamieheksi Aarni Kouta. Rouva Ellinor Ivaloa pyydettiin kokouksessa ulkoilmateatterin pukusuunnittelijaksi ja hän lupautui tehtävään. Akseli Gallen-Kallela taas lupasi auttaa teatterin lavastusten rakentamisessa ja suunnittelussa. Näyttelijöiksi uuteen teatteriin kiinnitettiin: Hilma Rantanen, Tyyne Halme-Enroth, Mandi Terho, Esteri Hilska, Emilia Mehtonen, Vilho Ilmari, Kaarlo Nissinen, Jaakko Korhonen, Juho Kalliomäki, Aarne Ylermi ja Martti Aronen.

Seurasaaren Helkaniemessä oli Helkanäyttämön avajaisnäytäntö helluntaina 26.5.1912 klo 18. Esitettävät teokset olivat Maailman luominen, Aino ja Sammon taonta. Pääsylippuja myytiin 899 kappaletta. Seuraavana päivänä, helluntai-maanantaina, annettiin myös kolme näytäntöä, klo 14, 16 ja 18. Nytkin yleisöä oli mukavasti paikalla. Hyvin pian näyttelijöille kävi kuitenkin selväksi, että näytteleminen maan pinnalla ilman lavaa on raskasta ja hankalaa. Näyttelijöiden ääni ei myöskään tahtonut riittää vuorosanoissa ilman näyttämökoroketta. Näyttelijät joutuivat taistelemaan tuulta ja meren ääniä vastaan saadakseen äänensä kuuluviin. Katsotaanpa, kuinka nimimerkki M. K. (Matti Kivekäs) kuvaa esitystä Helkaniemessä Helsingin Sanomissa:

"Limonadi- ja korvapuustikulttuurille tarjotaan tästä lähtien Kalevalakulttuuria. Puolikulttuurille totista, henkevää ja täysiveristä kansankulttuuria. Pystyykö nyt jälkimmäinen sysäämään syrjille edellisen, siinä on kysymys, joka ajatuksia eniten askarruttaa Helkaniemeltä palatessa.

Kalevala on sulettu kirja. Sitä luetaan kouluissa ja sitä levitellään kansan keskuuteen sanoin ja selityksin. Mutta sitä ei ymmärrä kuin harvat. Onko se yleisö sitä ymmärtävä, joka pyhäisinä iltapäivinä keräytyy lepopäiväänsä viettämään Seurasaarelle kahvipannuineen ja riippumattoineen? Sehän lienee ainakin pyrkimyksen määrä, ja jos siitä pyrkimyksestä satoa saadaan, niin on Helkanäyttämö luettava kulttuurimme kulmakiveksi... Herääkö meissä sitä katsellessa kipeä tunto elämämme kierosta suhteesta ydinterveeseen, täysveriseen ja pilaantumattomaan kansankulttuuriin?... Koko helsinkiläinen kulttuuri maistuu limonadilta ja vetiseltä vehnäleivältä. Ei kuitenkaan Helkanäyttämön rinnalla, vaan Kalevalan. Kalevalasta me sanomme ylpeillen: meidän Kalevalamme. Mutta Helkanäyttämö on vielä Eino Leinon. Siitä puuttuu jotakin, joka tekisi sen kaiken kansan omaksi. Sikäli kuin se voi tulla kaikkien omaksi. Se voi kuitenkin tulla useampien omaksi kuin Kalevala, sillä ajatus on erinomainen. Se kaipaa vain kehittelyä ja parannuksia. Ne kyllä selviävät käytännössä."

Näytäntöjä Helkanäyttämöllä oli tarkoitus antaa koko kesän ainakin lauantaisin ja sunnuntaisin. Melko pian alkoi näyttämö kokea kuitenkin vastoinkäymisiä. Sääolosuhteen olivat haasteellisia ja alkuinnostuksen jälkeen yleisö ei enää jaksanut olla kiinnostunut Kalevalan aiheista. Kaupungin valtuusto ei myöskään heltynyt avustuksiin teatterille, joten lavasteet jäivät myös melko vaatimattomiksi näytännöissä. Eino Leino piti kuitenkin määrätietoisesti omista näkemyksistään tiukasti kiinni, vaikka ohjaaja Kaarle Halme esitti käytännöllisiä muutosehdotuksia hänelle teatteriin.

Eino Leino oli tunnetusti hyvin aktiivinen innostuessaan ja pistäessään alkuun ideoitaan. Pian hänen innostuksensa kuitenkin asioiden suhteen saattoi laimentua ja jopa lopahtaa; mielellään hän antoi myös toisten jatkaa silloin eteenpäin, itse vetäytyen syrjään. Hänelle riitti hyvin se, että oli saanut toimia idean isänä. Leinolla oli jälleen kova kiire syöksyä kohti uusia seikkailuita ja kokemuksia sanataiteen maailmassa.

Helkanäyttämö Oy:n ylimääräinen yhtiökokous järjestettiin 8.6.1912 hotelli Apollossa ja läsnä olivat kokouksessa ainakin Eino Leino, Matti Äyräpää, Kaarle Halme ja Väinö Päiviö. Kokouksessa ratkaistiin pitkälle näyttämön kohtalo, sillä kesän näytännöt päätettiin ainakin siltä kesältä lopettaa 20.6.1912 lukien. Eino Leino julkaisee itse kesäkuun viimeisenä päivänä sanomalehdessä uutisen Helkanäyttämön lopetetusta toiminnasta ja selosti lehdessä vielä näyttämön vaiheita. Kaupungin valtuusto osoitti Helkanäyttämölle toimintapaikan, mutta anottua apurahaa ei näyttämö valtuustolta saanut. Teatterin osakkaat olivat kuitenkin varsinkin alkuun tehneet teatterille taloudellisia uhrauksia esim. puvuston hankintaan. Varsinkin professori Matti Äyräpää oli kunnostautunut talousasioissa.

Leino ilmaisi kirjoituksessaan asian niin, että Helkaniemen "taidekausi" oli nyt auttamattomasti päättynyt: "Toivottavasti ei kuitenkaan ainiaaksi. - Alekirjoittaneen mieltä on koko tässä asiassa kiinnittänyt ennen kaikkea 'Kalevala näyttämöllä', siis vähemmän itse ulkoilmateatteri ulkoilmateatterin vuoksi kuin ulkoilmateatteri Kalevalan kauneuksien levittämiseksi."

Helkänäyttämö Oy oli kuitenkin vielä olemassa 28.2.1913 asti, jolloin Catanissa kokoontuivat Eino Leino, Matti Äyräpää, Kaarle Halme, Klaus de Pont ja Väinö Päiviö. He toimittivat vielä johtokunnan ja tilintarkastajien vaalit; johtokunta valtuutettiin myös realisoimaan teatterin omaisuus mahdollisimman edullisella tavalla. Päätettiin myös vielä hakea valtuustolta apurahaa seuraavan kesän mahdollisia näytäntöjä varten. Apurahaa ei koskaan tullut, mutta ei kyllä tullut myöskään seuraavan kesän näytäntöjäkään.