Viipurin Sanomat ylisti kirjoituksessaan seuraavasti: "Maaseudun teatteriseuroissa on tämä merkkipäivä. Nyt alkaa toimia tuo monien puuhien ja ponnistusten jälkeen toimeensaatu suomalainen Maaseututeatteri, jonka kannattajajoukkoon taiteenharrastajat kautta maan ovat liittyneet... Teatteri kohottaa kansan taiteellista aistia ja edistää kieltämme."

Vuonna 1899 Juho Lallukka valittiin Viipurin Maaseututeatterin johtokunnan puheenjohtajaksi. Nyt kuitenkin uuden teatterin oli vaikea löytää uutta johtajaa, kun Kansanteatterin johtaja August Aspegren kieltäytyi tästä tehtävästä. Filosofian tohtori Kasimir Leinon kanssa johtokunta pääsi viimein sopimuksen ja Leino aloitti tehtävässä marraskuussa 1899. Näyttelijät pestattiin etupäässä muista teattereista ja sopimukset tehtiin kirjallisina. Sopimuksissa saatettiin kirjata, millainen peruspuvusto näyttelijällä tuli olla omasta takaa. Ensimmäisenä näytäntönä oli Minna Canthin Murtovarkaus.

Näytäntökauden 1901-1902 johtokunnan puheenjohtajana toimi arkkitehti Leander Ikonen. Juho Lallukalla oli tuohon aikaan omia luottamustoimia paljon, mutta jälleen seuraavaksi näytäntökaudeksi Lallukka valittiin johtokunnan varapuheenjohtajaksi ja puheenjohtajaksi vuonna 1903. Tässä toimessa Lallukka olikin sitten aina elämänsä loppuun asti eli kymmenisen vuotta. Kasimir Leino hoiti johtajan toimensa kevääseen 1903 asti. Johtokuntaa työllisti varsinkin teatterin heikko taloustilanne. Johtokunta joutui jatkuvasti etsimään tulolähteitä teatterille; valtiolta saatu avustus ei riittänyt takaamaan teatterin toimintaa yksin. Teatterin alkuvuosien budjetti oli noin 75 000 markkaa/vuosi ja valtion maksama avustus taas oli n. 10 000 markkaa/vuosi.

Kasimir Leino (s. 17.11.1866 Paltamo ja k. 8.3.1919 Helsinki) eli oikeammin Kasimir Agathon Lönnbohm syntyi komissionimaanmittari Anders Lönnbohmin ja Anna Emilia Kyreniuksen kymmenlapsiseen suurperheeseen. Kasimir pääsi ylioppilaaksi vuonna 1884 ja valmistui vuonna 1888 filosofian kandidaatiksi sekä väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1896. Jo ylioppilasaikanaan Kasimir Leino toimi Hämeen Sanomat-lehden toimittajana sekä myöhemmin Valvoja ja Suomen Kuvalehti-lehtien toimittajana ja Uusi Suometar-lehden taidearvostelijana. Teatterialan kriitikkona hän myös kirjoitti nuorsuomalaisten Päivälehdessä. Vuoden ajan hän ennätti toimia apulaisjohtajana Suomalaisessa teatterissa ja ohjata kaksi näytelmää sinne, ennen kuin sai potkut vuonna 1896 Kaarlo Bergomilta. Leino julkaisi tutkimuksensa näytelmäkirjailija Minna Canthista vuonna 1897. Leinon väitöskirja vuodelta 1895 oli Prosper Mérimée. Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta. Taidehistoriaa hän käsitteli teoksessaan Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen ympäristönsä vuodelta 1908.

Kasimir Leino.

Veljensä Eino Leinon kanssa hän perusti Nykyaika-aikakausilehden ja toimi sen päätoimittajana. Vuonna 1904 Leino perusti Suomen Näyttämön, joka toimi vain vuoden ajan. Vuonna 1886 Leino julkaisi ensimmäiset teoksensa Runokokeita ja kertomukset Sukulais-rakkautta sekä Emmalan Elli. Kasimir Leino teki vuosina 1889-1890 matkan Saksaan, Ranskaan ja Englantiin tutustuen maiden taiteeseen ja kirjallisuuteen. Matkan varrella hän kirjoitti novellikokoelman Elämästä. Pienempiä kertomuksia (1889) ja uuden runokokoelman Ristiaallokossa (1890). Muita runokokoelmia olivat Väljemmillä vesillä (1893) ja Runoja (1899) sekä kokoelma hänen lyriikastaan vuonna 1908. Vuonna 1905 julkaistiin kertomuskokoelma Testamentti ym. kertomuksia, sekä näytelmät Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (runodraama 1901) ja Lehtolapsi (1905). Leinon suomennuksia olivat mm. Henrik Ibsenin runodraama Brand (1896), Arthur Schnitzlerin huvinäytelmä Kaksi kirjailijaa (1908) ja näytelmä Viimeiset naamiot (1908), Alphonse Daudet'n Kuninkaita maanpaossa I-II (1907-1908) ja Guy de Maupassantin Valittuja novelleja 1-2 (1907).

Kasimir Leino eleli Viipurissa erakon elämää, mutta Lallukan perheen kanssa hän ystävystyi ja ystävyys jatkui senkin jälkeen, kun Kasimir Leino jätti Viipurin. Leino vierailikin usein Lallukoilla ja Juho Lallukka oppi Leinolta paljon teatteriasioita. Teatterin kireä talous ajoi lopulta myös Leinon ja johtokunnan välit kireälle. Vuoden 1902 lopulla johtokunta vähensi teatterin näytelmämäärää ja jätti kiinnittämättä kaksi Kasimir Leinon suosittelemaa näyttelijää teatteriin. Loukkaantunut teatterinjohtaja lähti Ouluun ja vahvisti toukokuussa eronsa. Eron syynä hän mainitsi johtokunnan kanssa ilmenneet erimielisyydet. Teatterin näyttelijöistä Aapo Pihlajamäki ja Hilda Martin seurasivat Leinoa Ouluun.

Juho Lallukka johtokunnan puheenjohtajana joutui etsimään uutta teatterinjohtajaa. J. H. Erkko ehdotti tehtävään Eino Leinoa, Pontus Arttia tai Kaarlo Halmetta. Ensin mainitut kieltäytyivät, mutta Eino Leinon suosituksesta teatterinjohtajaksi saatiin Kaarle (Kaarlo) Albert Halme (s. 4.12.1864 Hämeenkyrö ja k. 20.9.1946 Helsinki). Halme oli toiminut Turun lääninhallituksen ylimääräisenä kanslistina ja nimismiehenä aikaisemmin, ja hän oli saanut perusteellisen teatterikoulutuksen, mutta oli myös tarkka ja vaativainen tehtävissään. Kaarlo Halme oli näytellyt Suomalaisessa Teatterissa ja siellä erimielisyyksien johdosta siirtynyt Helsingin ruotsalaiseen teatteriin.

Kaarlo Halme.

Maanviljelijä ja maakauppias David Sundgren ja hänen puolisonsa Eva Eufrosyne Uotila olivat Kaarle Halmeen vanhemmat Hämeenkyröstä. Perheen sukunimi, Sundgren, on vuonna 1888 vaihtunut Halmeeksi. Virkamiesuransa aikoihin Kaarlo Halme aloitti amatöörinäyttelijänä ja sai kiinnityksen vuonna 1888 Kaarlo Bergbomin Suomalaiseen Teatteriin, jossa niitti mainetta lähinnä sankarirooleilla, kuten Kullervo, Daniel Hjort, Othello ja Wilhelm Tell. Vuonna 1889 hän oli tukkilaissankari Turkka Teuvo Pakkalan laulunäytelmän Tukkijoella ensi-illassa. Vuonna 1903 Kaarle Halme teki aloitteen Tampereen Teatterin perustamisesta, ja 10.5.1904 teatteri perustettiinkin Tampereelle. Kaarle Halme oli Tampereen Teatterin ensimmäinen johtaja, mutta jälleen erimielisyyksien vuoksi hän jätti paikkansa johtajana tammikuussa 1905 ja toimi Helsingissä tämän jälkeen vuosina 1905-1907 kaunoluvun ja puhetaidon opettajana. Vuonna 1907 Halme oli Helsingissä perustamassa Kansan Näyttämöä ja toimi senkin ensimmäisenä johtajana vuosina 1907-1911. Eino Leinon kanssa Kaarle Halme perusti vuona 1912 Helkanäyttämön Helsingin Seurasaareen, mutta tämä Helkanäyttämö toimi vain lyhyen aikaa. Vuodet 1915-1922 Halme johti perustamaansa Näyttämö Kaarle Halmetta. Vuonna 1923 hän sai taiteilijaeläkkeen ja keskittyi näytelmien, romaanien ja muistelmiensa kirjoittamiseen. Halme ennätti kirjoittaa 43 näytelmää ja hän ohjasi neljä varhaista näytelmäelokuvaa vuosina 1913-1915: Nuori luotsi, Verettömät, Vieraalla maaperällä ja Kesä.

Kaarlo Halmeen aikana Viipurissa valmisteltiin Oskar Merikannon oopperaa Pohjan Neito. Halmeen aika Viipurissa oli myös tuulista teatterissa erimielisyyksien vuoksi. Ensimmäisen vuoden jälkeen Halme jätti joko tahallaan tai tahattomasti myöhässä paperinsa uusimista varten, joten johtokunta alkoi neuvotella uudesta johtajasta teatteriin. Johtajaksi löytyi Jalmari Finne, Juho Lallukan hyviä tuttuja hänkin. Finne tuli johtajaksi aluksi vuosiksi 1904-1907.

Jalmari Finne.

Adolf Jalmari  Finne (s. 11.8.1874 Kangasala ja k. 3.1.1938 Helsinki) oli kirjailija, suomentaja, tutkija ja teatterinjohtaja. Hänen vanhempansa J. Gustaf Adolf Finne ja Vilhelmina Westerling pitivät Kangasalan keskustassa kirjakauppaa. Perhe muutti kuitenkin vuonna 1885 Helsinkiin ja Jalmar pääsi Helsingin Suomalaisesta normaalilyseosta ylioppilaaksi vuonna 1894. Jalmarin sisaruksia olivat näyttelijä Olga Wilhelmina Poppius ja opettaja, kuvataiteilija Hilkka Finne. Jalmar Finne toimi Suomalaisessa Teatterissa ohjaajana vuosina 1896-1903 ja teatterinjohtajana Kansallisteatterissa kauden 1903-1904. Viipurin Maaseututeatterin johtajana Finne toimi kahteen otteeseen; ensin vuodet 1904-1907 ja siten uudelleen kauden 1913-1914. Teatteriuransa jälkeen Finne keskittyi olemaan vapaa kirjailija. Hän kirjoitti mm. romaaneja ja näytelmiä. Finnen suomennuksia ovat esim. Maurice Maererlickin ja Maurice Leblancin romaanit sekä libretot Richard Wagnerin oopperaan Valkyyria ja Fredrik Paciuksen Kaarle Kuninkaan Metsästys (Zacharias Topeliuksen libretto). Historioitsijana Finne aloitti Suomen asutuksen yleisluennot ja harrasti myös sukututkimusta. Kaarlo Halmeen mukana teatterista erosi seitsemän näyttelijää ja heidän tilalle uusiksi näyttelijöiksi Maaseututeatteriin tuli mm. Elli Malmi, Hilja Saastamoinen, Bruno Jorma, Naimi Kari ja Maiju Ranta. Teatteriin saatiin nyt myös plastiikanneuvoja, lausunnanopettaja sekä laulunopettaja.

Kova isku teatterille oli vuonna 1904 tieto siitä, että se ei saisikaan enää valtionapuna 10 000 markan apurahaa. Sitä päätettiin kuitenkin anoa uudestaan. Vuonna 1904 Viipurin kaupunki antoi teatterille ensimmäisen avustuksen mallasjuomayhtiön voittovaroista. Parissa vuodessa nousi kaupungin antama avustus jo 5 000 markkaan ja tällä kertaa avustus maksettiin anniskeluosakeyhtiön voittovaroista. Viipurin Maaseututeatterin vuotuiset käyttömenot olivat tuolloin jo n. 90 000 markkaa. Jalmari Finne sanoutui kuitenkin irti johtajan toimestaan vuoden 1906 lopulla. Eron syyksi hän ilmoitti olleensa jo riittävän kauan Viipurissa. Finnen ensimmäisen kauden lopulla olivat katsojaluvutkin laskeneet ja ainainen huolenaihe tuntui edelleen olevan rahan riittävyys. Teatteri teki joka vuosi tappiollisen tuloksen. Jalmari Finnen jälkeen johtajaksi saatiin Valle Sorsakoski.

Kauppaneuvos Juho Lallukka.

Vuodesta 1906 lähtien Viipurin Maaseututeatterin talous oli hyvin epävakaata vuotuisen vajeen ollessa useita tuhansia markkoja. Juho Lallukka lainasi omista varoistaan teatterille käyttövaroja. Ajoittain jopa koko teatterin toiminta perustui tyystin Juho Lallukan taloudelliseen tukeen. Liikemies ja tukkukauppias sai 56-vuotiaana kauppaneuvoksen arvonimen. Hakemus tehtiin Pamaus-seuran toimesta ja Keisarillisen Majesteetin armollisesta käskystä Keisarillinen Suomen senaatti vahvisti 28.4.1908 kauppaneuvoksen arvonimen, jonka talousosaston varapuheenjohtaja Leo Mechelin varmisti nimikirjoituksellaan.