"Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.

Mies olen köyhä; kalliit on laulujen lunnaat.

Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,

haavehen kullat mieleni murheella maksoin."

Eino Leino, tuo levoton lapsi, pesiytyi syystalvesta 1919 matkustajakoti Solidariin Itäisellä Heikinkadulla eli nykyisellä Mannerheimintiellä ja Stockmannin tavaratalon
sijalla. Matkustajakodin omistivat Suomen Kansa-lehden ja Suomen tietotoimiston senaatin asiain toimittaja Ossian Stén rouvansa, Thean kanssa. Leino oli tutustunut vuonna 1902 tähän toimittajaan erään Arkadia-teatterissa pidetyn ensi-illan jatkoilla ja ystävyys sai jatkua aina Leinon kuolemaan asti. Sténin pariskunta omisti myös Tuusulassa Riitahuhdan pientilan, jonne Eino Leino muutti heinäkuussa 1925 ja nykyisen tilan päärakennuksen takana sijaitsevassa 1920-luvun alun asuinrakennuksen vinttikamarissa Leino vietti elämänsä viime kuukaudet - aivan viimeiset päivänsä Leino sairasti talon alakerran arkikamarissa. Nykyään talon yläkertaan johtaa jyrkät portaat, mutta Eino Leino joutui vintin kajuuttaansa kapuamaan aikanaan tikkaita myöten. Nimen tämä Riitahuhdan talo oli saanut vanhan rajapyykin ja sen sijoittumiseen Uudenmaan ja Hämeen muinaiselle rajalle syntyneestä erimielisyydestä. Tuusulan kunta on pystyttänyt talon pihaan muistokiven 10.1.1926 kuolleen Eino Leinon muistoksi.

Riitahuhdan mökki Tuusulassa jäi Eino Leinon viimeiseksi asuinsijaksi. Eino heitti henkensä tässä talossa 10.1.1926.

Leinolla oli ollut kiireinen ja työntäyteinen vuosi - kuten tavallista - kuuden kirjallisen teoksen kanssa. Helsinkiin hän oli palannut oleskeltuaan Elisenvaarassa ja jälleen yksi Leinon epäonnistuneista naissuhteista oli tullut päätepisteeseen; tällä kerta Aino Kallaksen kanssa. Aino Kallas kirjasi jäähyväiskirjeessään Leinolle 12.3.1920 kylmällä kyydillä seuraavasti: "Kuolema ei ole suinkaan pahinta, mikä Sinulle saattaisi tapahtua. Ennen kuulisin Sinun ampuneen kuulan otsaasi, kuin Sinun liukuneen tällaiselle alennuksen asteelle." Puhujamatkallaan Chicagossa alkuvuodesta 1926 Aino Kallas sai sisarensa kirjeessä tiedon Eino Leinon kuolemasta.

Kirjailija Aino Kallas.

Tässä vaiheessa kuluttavaa elämäänsä Leinon terveys alkoi vakavasti horjua; varsinkin Eino Leinon ulkoisessa olomuodossa heikentynyt terveys alkoi jo näkyä. Leinon kasvoja kuvailtiin väriltään harmaiksi ja ulkoisesta olemuksestaan hän ei oikein koskaan ollut välittänyt huolehtia, nyt vielä vähemmän. Leino söi ja lepäsi epäsäännöllisesti eikä hahmottanut oikein selvästi eri vuorokaudenaikoja. Lehtimies ja kirjailija Artturi Leinonen kuvailee käyntiään kaveriporukan kanssa Eino Leinoa tervehtimässä seuraavilla sanoilla: "Huoneessa oli yksi ikkuna, yksi pöytä, yksi rautasänky verhon takana, mutta monta laakeriseppelettä seinällä ja kaksi miestä pöydän takana. Hän astelee kantapäihin asti ulottuvassa kellanruskeassa aamutakissaan ja niinivirsuissaan edestakaisin pitkän ja kapean kammarinsa permannolla." Leino oli lähdössä Tampereelle puhumaan kaupungin valtauksen muistojuhlaan, ja tätä matkaa varten oli hänelle lainattu Leevi Madetojalta silkkihattu ja prässätyt housut. Tässä vaiheessa kuitenkin havaittiin Leinon kengänpohjissa isot reiät ja matka tyssäsi siihen, kun ystävät eivät päästäneet häntä matkaan.

Leino sai järjestää elämänsä oman mielensä mukaan ja nyt vapaana miehenä hänen elämä näyttäytyykin varsin huolettomana. Kukaan ei rajoittanut Leinon elämää tässä vaiheessa. Hän vaikutti hyvin toimeliaalta, mutta varsinkin lähimmät ystävät alkoivat olla huolissaan hänen terveydentilastaan. Leinon oikut hyvin tuntenut L. Onerva kuvaa osuvasti Einoa tässä vaiheessa:

"Hänen aivonsa eivät lepää hetkeäkään, niistä leimahtelee esiin sininen liekki, jacklondonmainen 'valkea logiikka', ja hänen suunnitelmansa ovat luvultaan legio. Hänellä on tunne siitä, että juuri hänen asiansa on tehdä kaikki maailmassa ja etenkin tässä maassa ja että sen tähden 'Jumala on ottanut minulta ajan pois'. Ajan jumalatar, joka tosiaan on ruhtinaallisesti tuhlaillut Leinolle antimiaan, on tullut kitsaaksi. Hänellä on ennen riittänyt aikaa kaikkeen, nyt ei enää mihinkään. Hänellä on ainainen kiire, ja elämä hukkuu pois hänen käsistään, hetket lentävät tyhjiin, työ murenee, jää torsoksi."

Tässä kohtaa Eino Leino keksii ratkoa maailman ongelmia keksimällään Pro Humanitate-klubilla; fyysisesti klubi sijaitsi osoitteessa Etelä-Esplanadi 14:ssä. Kaksikerroksisen puutalon yläkerrassa klubi kokoontui ja alakerrassa toimi Naëma ja Anna Hammarénin omistama kahvila-ravintola Espilä. Klubilaiset kokoontuivat yleensä leipurimestari Brondinin kahvilassa, mutta aikaisen sulkemisajan ja alkoholin puutteen vuoksi - elettiin kieltolain aikaa - seurue siirtyi nopeasti Espilän yläkertaan, jossa toimi salakapakka ja ilopaikka. Pro Humanitate-klubin toiminta näyttäytyi melko kirjavana, mutta sitkeän perimätiedon mukaan Eino Leino kuitenkin lausui klubin syntysanat ja itse kirjoitti klubin säännötkin. Pro Humanitate-klubi jopa rekisteröitiin vuonna 1920; alkuaikoina klubiin liittyi varsinkin kuvataiteilijoita, kuten Wäinö Aaltonen, Mikko Hovi, Jalmari Ruokokoski, Alpo Sailo sekä Lauri Leppänen ja jopa nuori arkkitehti Alvar Aalto nähtiin klubissa. 

Lauri Leppänen sitten yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin veisti patsaan Eino Leinosta Esplanadin puistoon klubin edustalle; patsas paljastettiin 26.9.1953, päivälleen 63 vuotta Eino Leinon ensimmäisen runon (Kajaanin linna) julkaisemisesta Hämeen Sanomissa. Paljastuspuheen patsaalle piti tuolloin tohtori Vilho Suomi ja Eino Leinon tytär Eya Helga Leino-Jokinen laski miehensä Einar Jokisen kanssa patsaalle seppeleensä, samoin tekivät tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi ja monet muut yhteisöt. Otavan johtokunta laski Eino Leinon haudalle Hietaniemeen tuona päivänä seppeleen ja opetusministeri Johannes Virolainen järjesti Leinon kunniaksi kahvikutsut valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Kansallisteatteri samana päivänä näytettiin juhlanäytäntönä Eino Leinon näytelmä Mauno Tavast. Kustannusyhtiö Otava tarjosi vieraillensa Seurahuoneella juhlaillalliset, joissa juhlapuheen esitti kotimaisen kirjallisuuden - myöhemmin estetiikan ja uudemman kirjallisuuden - professori Rafael Koskimies (s. 9.2.1898 ja k. 19.11.1977) kuvaillen Leinoa "Esplanadin vaeltajaksi". Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan Eino Leinon elämän naisista kirjailijat L. Onerva ja Aino Kallas. Seurahuoneen juhlatilaisuus päättyi pääministeri Urho Kekkosen kiitospuheeseen.

Eino Leino patsastelee tässä ehkä hieprukan hivuksia.

Pro Humanitate-klubi iltaohjelmassa saattoi olla esim. Martti ja Aapo Sipilän musiikkiesityksiä tai huumoriohjelmaa, jota esittivät mm. Matti Jurva, Tatu Pekkarinen ja Rafael "Rafu" Gustaf Johan  Ramstedt. Ramstedt kului kuplettilaulajana Johan Alfred "Affu" Tannerin ystäviin. Alkuaan rakennusmestari aloittanut Tanner panosti viihdyttäjän toimeen vuodesta 1909, kun Helsingin Kaivopuistossa arkkitehti ja kilpapurjehtija sekä venesuunnittelija Axel Gustaf Estlanderin (s. 18.9.1976 Helsinki ja k. 1.12.1930 Tukholma) rakennuttama kerrostalo sortui syyskuussa 1907. Sortuneen talon vastaavana mestarina ollut Tanner pelastautui hyppäämällä rakennuksen viidennestä kerroksesta läheiseen puuhun. Illanvietossa Eino Leino ja Tatu Pekkarinen yltyivät jopa yhteiseen suunnittelupalaveriin, jonka aiheena oli yhteinen esiintymiskiertue. Riemullinen  palaveri päättyi kuitenkin molempien nukahtamiseen pöydän alle; yllätys ei liene sekään, ettei yhteinen esiintymiskiertue koskaan toteutunut. Musiikkiesitysten tauoilla näyttelijät Elin Hulda Maria (Elli) Tompuri ja Olga Helinä Svensson-Timari lausuivat monasti Leinon runoja runoilijan itse keskittyessä šakin salaisuuksiin sivupöydässä. Iltayöstä taiteilija Leino saattoi motivoitua vielä innostuneeseen, improvisoituun monologiin.

Yksi Pro Humanitate-klubin innokkaista puuhamiehistä oli virolainen kirjailija Aleksander Spielgas, joka oli tuttu näky Leinon residenssissä Solidarissa. Spielgasin mukana klubille pesiytyi siipiveikkoina venäläisiä emigrantteja, rahanpesijöitä, onnenonkijoita ja huijareita, joiden myötä klubilla alkoi kukoistaa varastetun tavaran kauppa; näihin kauppoihin saatiin Eino Leinokin sotkettua hyväuskoisena. Klubilla myytiin esim. emigranttien varastettuja koruja halvalla ja Leinokin joutui poliisin kuulusteluun ostettuaan ja lahjoitettuaan erilaista tarpeetonta tavaraa pois. Klubille tuli spriitä Virosta ja klubi toimi Venäjälle matkaavien huumelähetysten - lähinnä kokaiinin - välityspaikkana. Klubi joutuikin Etsivän Keskuspoliisin tarkkailuun, koska klubia pidettiin Pietarista johdettuna bolševikkien peitesoluna. Mahdollisesta vallankumouksellisesta toiminnasta keskuspoliisit kuulustelivat monia klubin kävijöitä. Klubin uhkapeleissä Eino Leinokin sai tuta, kuinka hänet kynittiin rahoista, vieläpä useaan otteeseen. Klubiin ilmestyi kalliita ulkomaisia kaunokaisia ja sivuhuoneisiin alkoi ilmestyä koristeiksi mm. itämaisia pehmeitä lattiatyynyjä, verhoja ja palmuja. Klubi on selvästi innostanut Minna Craucheria hänen suunnitellessaan omaa salonkiaan Helsingissä.

Minna Craucher salonkinsa huomassa.

Aviottomana lapsena Nokian Pirkkalassa 23.8.1891 syntynyt Olga Aallon tytär, sittemmin sukunimensä Olgan aviopuolisolta saaneen Maria Vilhelmiina Lindellin Madame Minna Craucherin nimellä perustama salonki Helsingissä lienee saanut Pro Humanitate-klubin sivuhuoneista vahvoja vaikutteita. Vankilasta päästyään Minna Craucherina esiintyvä Maria pestautui helsinkiläisen insinööri Arne Slöörin perheen mukana Saksaan, jossa oppi auttavan saksankielen taidon. Jo 7.11.1924 Minna Craucher osti osoitteesta Freesekatu 4 A 3 rakennusmestari K. E. Lundilta dubletin (47 m²:n kaksion), josta tuli varsin suosittu kirjallinen salonki varsinkin Tulenkantajille. Salongin usein nähtyjä vierailijoita olivat ainakin Joel Lehtonen, Martti Merenmaa ja Mika Waltari. Vuoden 1925 alkukeväästä Madame Craucher ilmestyi näyttävästi Willys Knight-avoautoineen ja kuljettajineen Helsingin seurapiireihin hotelli Ritzissä. Itse sepittämänsä tarinan mukaan hän esiintyi saksalaisena aatelisnaisena, miljonäärinä ja anteliaana mesenaattina. Suomenkielen taidon selitti tarinan mukaan suomalainen syntyperä. Samana vuonna Minna tutustui myös 12 vuotta nuorempaan Olavi Paavolaiseen, jonka rakastajattarena toimi monen vuoden ajan.

Klubin meno äityi lopulta niin vinhaksi, että klubi täytyi sulkea vuonna 1921. Klubi ei siis enää oikein vastannut alkuperäistä tarkoitustaan, yleisen humaanisuuden, rauhan ja hyvän tahdon edistämistä. Maailman parantaminen oli jäänyt vähemmälle huomiolle ja Varsovassa aivan  samanniminen klubi paljastui vakoilukeskukseksi. Vastaavanlaisia epäilyitä esitettiin tästä Helsingin maineikkaasta klubista. Näin oli olemassa vaara myös Eino Leinon leimaantua kommunistiksi.

Haluttiin kuitenkin järjestää Pro Humanitate-klubin muistoksi näyttävät lopettajaisjuhlat ravintola Börsiin. Juhlatilaisuuden musiikista vastannutta orkesteria johti säveltäjä Martti Nisonen ja juontajana toimi Suomen Messujen johtaja Harry Röneholm. Runoilija Eino Leino esitti jäähyväispuheen ranskaksi ja suomeksi frakkiin pukeutuneena. Tilaisuuden lopuksi oli tanssit ja kieltolain hengessä kipattiin maljoja.

Yleviä aatteellisia tarkoitusperiään Eino Leino ei heittänyt vastoinkäymisistään huolimatta, vaan perusti vielä pasifistisen sarjajulkaisun, Työrauhan. Sen oli tarkoitus ilmestyä usealla eri kielellä. Kirjoittamalla kirjeitä ja artikkeleita monille ulkomaisille ystävilleen, mm. venäläisille kirjailijoille Maksim Gorkille ja Aleksandr Ivanovitš Kuprinille, Leinon onnistui saada jopa lahjoituksia hankkeelleen. Työrauha vain ei koskaan nähnyt päivänvaloa.