Inonotus obliquus eli pakurikääpä – sienestä käytetään useimmiten nimeä chaga – on lehtipuiden patogeeni, joka saa kasvualustansa pääosin joko kuolleista tai elävistä koivuista. Kääpiä on tavattu kyllä myös pyökeissä, valkopyökeissä, jalavissa, saarnissa ja pihlajassa sekä huvin harvoin harmaa- ja tervalepässä, mutta vain koivun rungoissa kasvaneet pakurit ovat perusteellisten tieteellisten tutkimusten jälkeen kulkeutuneet lääkinnällisiin käyttötarkoituksiin. Nämä lahottajasienet voivat kasvaa elävässä puussa jopa yli kahdeksankymmentä vuotta, mutta keskimäärin pakurikääpä surmaa isäntäpuunsa 7-12 vuodessa sairastumisesta. Pakurikääpää tavataan etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhykkeellä. Maailmanlaajuisen sienituotannon taloudellinen arvo nousee vuositasolla kymmeniin miljardeihin euroihin, joka on täysin verrattavissa mm. kahvin tuotannon määrään.

Perinteisistä ruokasienistä poiketen lääkinnälliset sienet ovat yleensä puiden kylkiin kasvavia kääpiä. Sienet ovat aikain kuluessa joutuneet kilpailemaan täysin poikkeuksellisen vaikeissa olosuhteissa monenlaisia mikrobeja vastaan kehittäen kyvyn tuottaa mm. antibiootteja ja antiviraalisia yhdisteitä, joista on havaittu tutkimuksissa laajoja terapeuttisia hyötyjä myös nisäkkäille. Monista lääkinnällisistä sienistä on aikain saatossa lääketeollisuus kehittänyt tärkeitä lääketuotteita, kuten esim. penisilliini (Alexander Flemingin löytämä antibiootti 1920-luvun lopussa, jolla hoidetaan monia tulehdussairauksia), erytromysiini (vuonna 1952 markkinoille tullut makrolideihin kuuluva bakteerien lisääntymistä estävä antibiootti, jota käytetään penisilliinille allergisille potilaille), griseofulviini (hoidetaan mm. sieni-infektioita vaikuttamalla solujen jakautumiseen) ja syklosporiini (solusalpaaja, jolla hoidetaan mm. reumasairauksia). Meillä Suomessa kaikkein eniten käytetyt lääkinnälliset sienilajikkeet ovat pakurikääpä (Inonotus obliquus), lakkakääpä (Ganoderma lucidum), arinakääpä (Phellinus igniarinus), silkkivyökääpä (Coriolus versicolor), siiliorakas (Hericium erinaceus), männyntuoksuvalmuska (Tricholoma matsutake), taulakääpä (Fomes fomentarius), kantokääpä (Fomitopsis pinicola), pökkelökääpä (Piptoporus betulinus), osterivinokas (Pleurotus ostreatus) ja eri loisikkalajikkeet sekä Ganoderma-suvun käävät.

Tiettävästi maailman isoin elävä organismi on sieni, joka löytyi 1990-luvun lopussa amerikkalaismetsästä. Sienen iäksi on arvioitu noin 2 400 vuotta ja se kuuluu mesisieniin. Tämä Armillaria solipides-lajin sieni levittäytyy 880 hehtaarin alalle, joka peittoaa 8,8 neliökilometrin pinta-alan ja vastaisi siis kooltaan 1 665:ttä jalkapallokenttää. Ensimmäiset arkeologiset löydöt sienten käytöstä löytyvät Algerialaisista luolista havaittuihin Tassili n’Aijer kalliomaalauksiin, jotka on ajoitettu ajalle 3 500 eaa. Jo muinaiset egyptiläiset hyödynsivät sieniä 4 500 vuotta sitten. Kreikkalainen lääkäri Dioscorides kuvaili lehtikuusenkäävän (Fomitopsis officinalis) tuberkuloosilääkkeeksi kirjassaan De Materia Medica.

Käävät ovat pienestä koostaan huolimatta suuria toimijoita metsissä ja koko ekosysteemissä. Kääpäsienet hajottavat entsyymeillään kuollutta kasviainesta; kääpäsienet levittävät rihmastonsa lähes aina puun sisälle tai maaperään näkymättömiin. Itiöt muodostuvat itiöemän alapinnan pilleissä ja näiden itiöiden avulla käävät lisääntyvät. Käävät lahottaessaan kantoja, pökkelöitä ja pudonneita oksia muuntavat puuaineksen vaikeasti hajotettavat selluloosa- ja ligniiniyhdisteet epäorgaaniseen muotoon; näin kasvillisuus pystyy jälleen käyttämään tämän uuteen kasvuun. Lopullisesti hajonnut puuaines näin ravitsee maaperän ja ravinteiden kiertokulku jatkuu edelleen; maaperä ei näin köyhdy ja metsä säilyy ekologisesti toimivana yksikkönä.

Pakurikäävästä löytyy sangen monia edullisia aineita, kuten vitamiineja ja kivennäisaineita aina fenoleihin, hiilihydraatteihin ja steroleihin asti. Pakurikäävän antioksidanttiarvo on huomattavan korkea ja pakurikäävässä yhdistyvät koivun ja kääpäsienen kaikki vaikuttavat aineosat hienosti. Pakurikäävästä on tunnistettu yli 200 bioaktiivista yhdistettä. Pakurikäävässä on useita immunostimulanttisia polysakkarideja, kuten esim. alfa- ja betaglukaaneja sekä heteroglukaaneja. Pakurikääpä sisältää suuria määriä superoksididismutaasi-entsyymiä, joka on kehomme  voimakkaimpia antioksidantteja. Pakuri tunnetaan yleisesti vahvana adaptogeenina ja toonikumina, jolla on hyvin pitkään korjattu kuntoa ja autettu jaksamaan. Aasiassa ja Venäjällä pakuri on vuosisatoja ollut käytössä syöpälääkkeenä. Pakurin on havaittu vahvistavan sydämen toimintaa sekä laskevan kolesteroliarvoja. Myönteisiä vaikutuksia on ollut myös 2-tyypin diabetekseen ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöihin.

Pakurikäävän itiöemä sijaitsee koivun rungon sisällä ja rungon kyljessä oleva musta pahka on sen kasvannainen. Näiden ero opittiin tuntemaan vasta hieman yli 75 vuotta sitten. Pakurikäävät jakautuvat joko yksi- tai monivuotisiin lajikkeisiin niiden itiöemän iän perusteella. Yksivuotiset kääpälajit kasvattavat uuden itiöemän – usein yli puoli metriä pitkät ja n. senttimetrin paksuiset resupinaattisesti puun kuoren ja rungon väliin - joka vuosi, ja monivuotiset lajikkeet kasvattavat itiöemäänsä muutamista vuosista jopa muutamaan kymmeneen vuoteen. Pakurikääpää esiintyy etupäässä pohjoisen pallonpuoliskon havumetsävyöhykkeellä 40 ja 68 leveyspiirien välillä. Suurimmat esiintymisalueet sijaitsevat Venäjällä, Kanadassa, Yhdysvalloissa sekä Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Islannissa, Baltian maissa ja Pohjois-Aasiassa.

Laaja-alaisessa Suomen metsien terveystilaa luotsanneessa tutkimuksessa vuosina 2005-2011 tutkittiin 8 846 hies- ja rauduskoivua, joista löytyi 19:ssä koivussa (0,21 %) pakurikääpä. Vuosia 1998-2004 Pohjois- ja Itä-Suomessa toteutetussa vanhojen metsien inventoinnissa pakurikääpä paikallistettiin kuuluvan kymmenen yleisimmän ja laajemmin levinneiden kääpiemme joukkoon. Ilmeisesti Ruotsin ja Suomen tilanne kääpien suhteen ei poikkea kovin olennaisesti toisistaan; Pohjois-Ruotsissa koivua lahottavista tekijöistä 30 % johtuu pakurikäävästä, mutta Etelä-Ruotsissa vastaava luku on vain 6 %. Suomen Metsäntutkimuslaitoksen 10. valtakunnalliseen  metsien inventointiin perustuen on päädytty laskelmaan, että Suomessa on n. 2,3 miljoonaa hehtaaria hies- ja rauduskoivuvaltaista metsä- tai kitumaaksi määriteltyä aluetta. Vuonna 2010 Foodwest Oy hankkeessaan pakurikäävän määräksi Suomessa tullut arvioon 1-2 kg/metsähehtaari, mikäli metsän valtalaji on joko hies- tai rauduskoivu. Näin laskien pakurikääpää esiintyisi maassamme arviolta 2-4,5 miljoonaa kiloa.

Huolimatta pakurikäävän suhteellisesta yleisyydestä Suomessa, on käävän esiintyminen huolestuttavasti harventunut viimeisen sadan vuoden aikana mm. nykyisen metsänhoidon seurauksena, jolloin vanhaa koivukkoa löytyy enää metsissämme selkeästi vähemmän aikaisempiin aikoihin verrattuna. Toisaalta elinvoimainen metsäluonto vaatisi kääpälajiston kasvupohjaksi myös paljon nykyistä suurempia alueita vanhoja kuusi- mänty- ja haapapuuvaltaisia metsien olemassa oloa. Hiljakseen lahoavan puun kuolema on ylväs ja arvokas kaari, jossa piilee monivuotisen elämän edellytys ja elämää ylläpitävä voima.

Pakurikääpää on ja sen sisältämiä yhdisteitä on tutkittu kemiallisesti kattavasti jo 1950-luvulta lähtien ja tutkimus jatkuu tälläkin vuosituhannella yhä edelleen. Pakurikäävästä on tunnistettu jo yli 200 bioaktiivista yhdistettä, kuten mm. sterolit, polysakkaridit, erilaiset mineraalit ja fenoliset yhdisteet. Tutkijoille selvisi, että pakurikäävän ravitsemuksellinen profiili poikkeaa huomattavasti kaikista muista lääkinnällisistä sienistä ja pakurikäävän antioksidanttisuusarvo on huomattavasti korkeampi kuin millään muulla tunnetulla lääkesienellä. Tutkijoita on erityisesti kiinnostanut pakurikäävästä suurina pitoisuuksina löytyneet betuliini, betuliinihappo sekä betuliinin muut eri johdannaiset. Luonnostaan betuliinia esiintyy suurina pitoisuuksina mm. koivun tuohessa, josta pakurikääpä käytännöllisesti syö isäntäpuunsa sisältämät lääkinnälliset yhdisteet muuttaen nämä yhdisteet ihmiselle helpommin imeytyvään muotoon.

Kaikki lääkinnälliset sienet sisältävät käytännössä suuria pitoisuuksia monimutkaisia sokeriyhdisteitä, kuten esim. beetaglukaaneja, joiden vaikutuksia tutkijat ovat selvittäneet viime vuosikymmeninä. Pakurikäävässä on tämän lisäksi myös mm. hetero- ja alfaglukaaneja sekä proteiiniin kiinnittyneitä xylogalaktoglukaaneja, jotka värjäävät pakurikäävän sisäosat kanelinruskeaksi. Pakurikäävän hiilenmusta kuorikerroksen väri taas johtuu pääosin kasvannaisen sisältämästä hyvin korkeasta melaniinipitoisuudesta. Tämä väripigmentti on voimakas antioksidantti, joka suojelee DNA:ta esim. säteilyn aiheuttamilta vaurioilta.