Siinä kohdassa kotimaatamme, mihin Tampereen kaupunki ammoin perustettiin, on maisemaa ja seutukuntaa luonnollisena halkojana jakanut pitkä ja yhtenäinen harjurypäs. Harjujono lähtee kaakosta Kangasalan harjuina, jatkaa matkaansa luodetta kohden Kalevankankaan, Pyynikin ja Pispalan harjuina, siirtyen Pinsiön, Vatulanharjun ja lopulta Hämeen- ja Pohjankankaan harjuiksi. Harjujakso pidättää ylisen Satakunnan monihaaraisten reittien Längelmäveteen, Näsijärven ja Kyröselkään kerääntyneet vesimassat ja muutamissa paikoissa aukaisee niille pääsyn alisen Satakunnan yhteiseen elämänsuoneen. Ikivanhaa viljelyslaaksoa halkoo Kokemäenjoki, joka välistä järvenselän tapaisena suvantona tai syvän uurtuneena virtana soljuu aina mereen asti. Harjujonon luontaisiin yhtymä- ja solmukohtiin on syntynyt maakunnan kulttuuripaikkoja, portteja, joiden kautta etelästä asutus ja korkeampi kulttuuri on siirtynyt ja levittäytynyt ylämaiden aavoille saloseuduille.

Näistä em. porteista ehdottomasti tärkein on ollut Tammerkoski, koski,  jonka länsirannalle Tampereen kaupunki alunperin perustettiin. Täällä vesi on jo muinoin vähän kerrallaan kuluttanut harjukannakseen leveän uoman katkaisten Kalevankankaan ja Pyynikin harjumuodostelmat, ja syövyttänyt laakson kalliopohjaan koskiuurteen, jota pitkin Näsijärven vedet pääsevät laskeutumaan Pyhäjärveen. Tämä yhtymäkohta on ollut maantieteellisesti hyvin tärkeä ja merkittävä paikka, koska ylisen Satakunnan laajat latvavedet laskevat täällä ahtaampiin päävesiin ja jo ammoisista ajoista lähtien täällä on ollut ihmisasutusta ja taloudellista toimintaa löydettävissä.

Paikallisten tarinoiden mukaan näillä Tammerkosken seuduilla jo ennen suomalaista väestöä olisi asuttanut lappalaiset, jotka jo muinoin elivät Suomessa varsin paljon etelämpänä, kuin nykyään tiedetään. Lukuisat kiviaselöydöt puhuvat ainakin sen puolesta, että ihmiset jotka muinoin paikkakuntaa asustivat, ovat varmasti olleet ainakin metsästäjä- ja kalastajakansaa. Tarinat näistä asukeista ovat myös hämmästyttävän yksityiskohtaisia ja elämän makuisia, vaikka todellinen ajantieto puuttuukin. Satakuntalaiset tarinat osoittavat meille paikkoja, joissa suomalaiset ja lappalaiset olisivat taistelleet ja mainitsevat nimiltä lappalaisten muinaisia päämiehiä sekä kuvailevat lappalaisten pakoa suomalaisten asukkaiden tieltä. Ylä-Satakunnasta tuskin löytyy yhtään paikkakuntaa, jossa lappalaistarinat eivät olisi eläneet. Otetaanpa malliksi pari esimerkkiä:

Lempäälän pitäjän vanhassa kertomuksessa vuodelta 1791 kerrotaan lappalaisten olleen tämän seudun ensimmäisiä asuttajia ja heidän harjoittaneen kalastusta ja metsästystä varsinkin Rikalan, Tolvilan, Taipaleen ja Perälän puolella, joita kyliä tämän vuoksi kutsuttiin yhteisellä nimellä Lapinloukoksi. Myöhemminkin Liponselän molemmin puolin sijaitsevaa aluetta on kutsuttu Lapinkulmaksi. Lempäälässä on toiminut Lapinkulman kansakoulu ja Lempäälässä on myös ollut Lapin äänestysalue. Teiskossa erään tarinan mukaan paikkakunta olisi saanut nimensä lappalaisten päämieheltä, Teiskalta, ja nimi olisi sitten muuttunut Teiskoksi. Teiskossa kerrotaan Koljonsaaren "lappalaisten kirkosta" ja kuinka viimeisetkin lappalaiset karkotettiin seudulta laittamalla heidät hiihtämään yksitellen alas jyrkkää vuorta kahden hongan väliin ripustetun viikatteen alta. Ylöjärvellä ja Teiskossa elää tarinoita 1700-luvun lopulta, joissa kerrotaan löydetyn lappalaisten muinaisia muistomerkkejä heidän asutuksistaan näillä seuduilla. Tampere ei myöskään ole jäänyt osattomaksi lappalaistarinoista; lähellä Rauhanniemeä on Näsijärveen pistävä Lapinniemi. Reinholmin kokoelmista löytyy merkintä, että vanhoissa messukyläläisten tarinoissa mainitaan lappalaisten asuneen Näsijärven rantoja, ei kovinkaan monta sukupolvea sitten. Aitoniemen ja Lapinniemen seudut olivat aivan viimeiset lappalaisten asutuspaikat, josta väki siirtyi muualle kun peurat hävisivät alueelta. Messukyläläiset muistivat tuolloin vielä hyvin, kuinka - 1800-luvun puolivälissä - lappalaisia vielä kulki kulkuvälineenään ruuhi tai kaukalon tapainen, ja paikalliset kutsuivat lappalaiseksi mm. soikeaa nelikärkistä nahkasykkyä, joka pistettiin hevosen länkien välin kurehihnan alitse.

Yhtenä kiistattomana todistuksena tämän seutukunnan muinaissuomalaisesta metsästyselämästä voitaneen pitää sitä tosiasiaa, että Ylä-Satakunnan asukkaat ovat vanhimmalla keskiajalla pääosin veronsa suorittaneet maalliselle esivallalle ja kirkolliselle turkiksina. Vanhin piispanvero täällä on maksettu "valkonahoissa" eli kärpännahoissa. Verot oli maksettava "jousien" mukaan ja yläsatakuntalaiset aivan itse hankkivat veroturkiksensa. Vielä uuden ajan alussa veron maksajia kutsuttiin "kirkon oraviksi". Papeillekin oli Ylä-Satakunnassa maksettava alkujaan veroa valkonahkoina joka talolta. Hämeenlinnaan ja Kokemäenkartanoon tehtävät päivätyöt määriteltiin nekin jousittain ja vanhin varsinainen kruununverokin on Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa maksettu turkiksissa.

Vesistöjen vitkasti muuttaessa Tammerkosken seudun luontoa on myös sen luontoperäisissä kasvusto-olosuhteissa tapahtunut muutoksia. Vuodelta 1466 löytyy maininta Tammerkosken rannalle kasvaneista vaahteroista, kun ensikerran mainitaan "Vahteren mylly". Tuossa vaiheessa paikkakunnalta lienevät jo pähkinäpuukasvustot hävinneet tyystin. Ennen niitä oli yritetty säilyttää. Vuonna 1558 Pirkkalan talonpoikajoukkoa sakotettiin, kun he olivat kaataneet Taipaleessa sijainneen pähkinäpuumetsän. Isonjaon aikaisissa kartoissa löytyy Partolan ja Nuolialan vainiolla nimi Pähkinäkuru, joka viittaisi sielläkin olleen pähkinäpuukasvustoa. Tämän paikan kasvusto on mahdollisesti saanut alkunsa Hatanpään kylästä uuden ajan alussa sijainneen talon mailta. Talon ja talollisen nimi lienee ollut Pehkiö, Pehkeinen (Päckiö, Päckiä, Lasse Pechkeen).

Vielä silloin , kun Tammerkosken liepeillä on ollut suuria salomaita, on niissä myös ollut monenkarvaista metsäneläjää, sekä pieniä että suuria. Tammerkosken jakokunnan isonjaonkartoista löytyy sellaisia nimiä, kuin esim. Saukkolamminoja ja Kärpänmäki. Villipeuroista ja hirvistä ovat peräisin sellaiset nimet, kuten mm. Peuransaaret ja Hirviniemi Aitolahdella ja Hirvisaaret Pyhäjärvessä. Karhut ja sudet ovat olleet myös hyvin edustettuina seutukunnassa. Vielä 1700-luvulla sudet tekivät tällä alueella paljon tihutöitä; vuonna 1736 sudet tappoivat kartanosta hevosen, talvella 1738 sudet veivät kartanon navetan luukun kautta kolmekymmentä lammasta ja söivät ne. Vuonna 1939 sudet söivät kartanosta neljä lehmää. Blåfield tähdentää, että vuoden 1840 paikkeilla liikkui Erkkilän mailla, aivan keskustan liepeillä, emokarhu kahden poikasensa kanssa ja vuonna 1863 söi susi koiran keskellä kaupunkia. Kirjailija Hermann Kauffmann kuvailee näin: "Tampereen yhteiskunta 1860- ja 1870-luvuilla joutui heti järvien jäädyttyä susien jatkuvan piirittämisen alaiseksi, joiden hyvinpoljetut patrullitiet kiertelivät kaupungin ulkoaidalla. Pedot olivat niin pelottomia ja tunkeilevia, että ne kirkkaina ja pakkasina talviöinä saivat talonkoirat pitämään yhtämittaista haukkukonsertia." Vanhemmilla ajoilla harrastettiin kyläkunnittain tarpeellisia, yhteisiä karhun- ja sudenajoja. Vuosilta 1558-1559 mainitaan Keijärvellä, Pispalassa ja Tammerkoskella olleen sudenkuoppia, joihin saatiinkin jäämään kettuja ja susia. Vielä vuonna 1868 kertoo Blåfield saadun aivan lähellä kaupunkia kaksi sutta sudenkuoppaan.

Lukemattomat tarinat ja muistelot todistavat, että metsästyksellä kalastuksen ohella on ollut merkittävä tyyssija Tammerkosken alkukantaisen väestön keskuudessa. Vielä 1800-luvun puolivälissä taisi Messukylän Junkkarin vanhus tarinoida esi-isiensä peuranpyynnistä jäkälää kasvavalla Peuransaarella. Tuolloin esi-isät käyttivät pauloja pyytäessään peuroja ja valittivat peurojen potkineen paulojansa rikki. Apuun saapui kerjäläisukko Savosta, joka neuvoi avun tilanteeseen. Aitolahden Hirviniemestä on peräisin seuraava kuvaus hirvistä: "Vanhoina aikoina paikkakunnalla oli hirviä runsaasti. Ne ahdistettiin nykyisen Junkkarin maalla olevaan niemeen, Nupinnenään. Siitä ne hädissään uivat kapean Nupinlahden yli Vohlisaareen, jossa ne tavallisesti saatiin hengiltä, kun eivät enää jaksaneet uusia uintimatkoja tehdä. Siitä nimi Hirviniemi." Vielä 1800-luvun alussa käytiin alueella vinha hirvijahtia, josta Blåfield on muistiin kirjannut, että vuonna 1821 tapahtui Tampereen molemmin puolin suuri hirventappo; tapaus kuvaa kuuluisan karhunampujan Martti Kitusen päästäneen vuonna 1832 viimeiset tuon ajan hirvistä hengiltä Teiskolan Koljonsaaressa.

Peuroja ja hirviä pyydettiin rakennuttamalla myös alueella "aitoja" ja "hankaita" kuoppineen. Näistä pyyntipaikoista tulee herkästi mieleen sellaiset paikannimet, kuin Hankaniemi Teiskon Sääksniemen mailla, Aitomäki Takahuhdissa, Aitovuori, Aitoniemi, Aitosalo ja Aitolahti Aitolahdella. Naistenmatkan Aittokorpi saattaa myös olla perua metsäaitoista, jotka muinoin rakennettiin saaliin säilytyksen vuoksi. Pispalan Ansiokalliokin viittaa kantasanaan "ansio", joka oli muinoin ansainpitopaikka tai ansasarja. Putikko Nuolialan maalla on slaavilaisperäinen lainasana, joka tarkoitti matkaa, metsästäjän päivämatkaa pyydyksillensä.

Pyhäjärven eteläinen rannikko Tammerkosken länsipuolella näyttäisi pitempään uinuneen alkuperäisessä erämaan tilassa; alueelle tyypillisiä maja-liitteisiä paikannimiä tavataan mm. paikoissa, kuten Eerolan maja, Haikan majala, Majalan moisia ja Majala, kaikki kuitenkin Partolan ja Nuolialan alueella.