Kauneusihanteisiin, tehokkuuteen ja virheettömyyteen tähdännyt länsimainen kulttuuri pohjautuu helleenien ihanteisiin. Tämän kulttuurin äärimmäistä laitaa edusti jo muinoin Eurotas-joen hedelmällisessä laaksossa vuoriston suojaamalla alueella Spartan valtio, jonka ratkaisuna oli poistaa kaikki vialliset yksilöt yhteisöstään. Peloponnesolaissodasta – joka käytiin vuosina 431-404 eaa. - muistamme Spartan ja tämä kaupunkivaltio kävi sotia aina Afrikkaa myöten. Ensimmäinen peloponnesolaissota oli käyty jo vuosina 460-445 eaa. Spartan armeijaa pidettiin antiikin Kreikan ylivoimaisesti parhaiten koulutettuna armeijana.

Vuosisatojen vieriessä kristinusko toi hyvin hitaasti vammaisten ihmisten kohteluun hieman inhimillisyyttä. Sekä keskiajalla että uuden ajan lävitse vammaisten turvana olivat melkeinpä ainoastaan yksityisten ihmisten armeliaisuus ja kirkon kymmenykset, joilla saatettiin perustaa esimerkiksi ns. pyhänhengen huoneita ja hospitaaleja. Varsinainen yhteiskunnallinen herääminen asian suhteen sai luvan odottaa vielä vuosisatoja.

Ensimmäinen asetus köyhäinhoidosta annettiin Suomessa vuonna 1852. ”Keisarillisen Majesteetin armollinen asetusyhteisestä waiwaistenholhouksesta Suomen Isoruhtinaskunnassa” liittyi läheisesti 1830-luvun katovuosiin, jolloin isot kerjäläisjoukkiot alkoivat kiertää kaikkialla Suomessa. Tätä seuraava vuosikymmentä voidaankin sitten jo pitää yhteiskunnallisen heräämisen aikana Suomessa, jolloin sosiaaliset ongelmat ilmestyivät monien tarkastelujen kohteiksi mm. yleisissä keskusteluissa ja sanomalehtien palstoilla.

Maanomistajia koski suoraan vuoden 1852 asetus, joka sääti ruotielatuksesta. Vaivaistuen puuttuessa kunnallinen vaivaishoitohallitus määräsi nyt ruotivaivaiset maanomistajien huollettaviksi. Vaivaistupiin ei saanut majoittaa lapsia ja mikäli lastenkotia ei ollut käytettävissä, määräsi asetus seuraavaa: ”Niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista on, yhteen ja samaan paikkaan elätettäwäksi ja holhottawaksi tingattaman hyvintunnetuin ja päälleluotettawain personain tykönä, jossa ne, nauttien muutoin kristillistä ylöskaswatusta ynnä saawat tilaisuutta oppiaksensa sellaista käsityötä, maamiehentöitä eli muita soweliaita askareita, joiden kautta he wastedes taitanewat itsensä elättää ja aikaan auttaa sekä myös tulla kunnon jäseneksi kansakunnalle.”

Käytäntö johti nopeasti siihen, että avun tarpeessa olevat lapset huutokaupattiin alhaisimman hinnan tarjonneille talollisille. Tämä ”auksuuni” järjestettiin yleensä joulun jälkiviikolle, ns. viattomain lasten päiväksi.

Vuonna 1879 tuli voimaan köyhäinhoitoasetus, jonka juuret pureutuivat 1860-luvun nälkävuosiin. Aiemman asetuksen nähtiin tuolloin olleen liian anteliaan ja köyhyyden vain oletettiin jatkuvasti lisääntyvän, sillä vaivaishoidosta oli tehty jokaisen oikeus. Vallalla oli luulo, että köyhiä ei enää kiinnostaisi työnteko, vaan he käyttäisivät vaivaishoitolainsäädäntöä jopa hyväkseen. Oli vielä vaikea kuvitella, että väestön lisääntyminen saattoi myös lisätä köyhyyttä vielä niin maatalousvaltaisessa Suomessa, jossa teollisuus haki vielä omaa vuoroaan. Vuoden 1879 asetus jakaantui kahteen osaan: pakolliseen ja vapaaehtoiseen. Kukaan ei voinut enää saada lakisääteistä yksinoikeutta silloin vaivaishoitoon. Kuntien velvollisuus oli nyt auttaa turvattomia lapsia, sairaita sekä muita työkyvyttömiä. Vain kaikkein valistuneimmat kunnat veivät huoltotoimintaansa inhimillisempään suuntaan. Vaikka tämä asetus ei enää mainitse ruodillakierrätystä, käytännössä ruotiasetus oli kuitenkin vielä vuonna 1903 käytössä 32:ssa  maalaiskunnassa ja jatkui aina 1930-luvulle asti käytännössä.

Ennen vuotta 1905 voimaan tullutta äänioikeuslakia oli Suomessa äänioikeus sidoksissa varallisuuteen. Tämäkään lakiuudistus ei siis tuonut vammaisten asemaan mitään uudistusta ja vieläpä tuolloin käytettiin vanhatestamentillista ajatusmallia perusteluna vammaisten kohtelusta; vamma katsottiin yleisesti rangaistukseksi jostakin menneisyydessä tapahtuneesta. Edelleen siis vammaisista huolehtiminen oli pääosin armeliaisuuden varassa toimivaa ja yksityisistä riippuvaa.

Saksassa ensimmäinen raajarikkoisten poikien hoivaan keskittyvä laitos oli J. von Kurizin Mücheniin vuonna 1832 perustama laitos, johon hieman myöhemmin hyväksyttiin myös tytöt hoidettaviksi. Laitoksen tarkoitus oli kasvattaa sekä kouluttaa näistä lapsista taas yhteiskunnan toimivia jäseniä. Tanskassa myös pastori Knudsen perusti vastaavanlaisen hoitolaitoksen vuonna 1873; tässä laitoksessa ensin aloitettiin hoito lääketieteellisin keinoin erilaisiin elimellisiin vajavaisuuksiin ja vasta sen jälkeen alkoi varsinainen koulutusohjelma tähtäimessä yhteiskunnan jäsenyys.

Suomessa vammaisasioita hoitivat tällä alueella tehokkaimmin nimenomaan naiset. Suomessa tämä yhteiskunnallinen herääminen asian suhteen tapahtui 1840-luvulla. Tässä samassa yhteydessä pöydälle nousi myös naisten asema yhteiskunnassamme, koulutuksesta sekä päätöksenteossa. Naispioneerejamma oli mm. Fredrika Runeberg, jonka johdossa Porvoossa perustettiin vuonna 1846 Suomen ensimmäinen Rouvasväen Yhdistys. Sangen nopeasti ajatus alkoi levitä kaupungista toiseen ja Rouvasväen Yhdistysten toimintakenttään kuuluivat pian myös mm. turvattomien tyttöjen ottaminen jäsenistön koteihin, lastenkodin pito sekä alakoululaisten tukeminen.

Neiti Vera Hjelt matkusti Tanskaan ja tutustui pastori Knudsenin hoitolaitokseen. Palatessaan Tanskasta Hjelt sai tuekseen pääkaupungista naisia ja miehiä omalle hankkeelleen; hän perusti lokakuussa 1889 Helsinkiin Raajarikkoisten Auttamisyhdistyksen. Tätä uutta yhdistystä tuki voimakkaasti mm. silloinen vaivaishoidon ylitarkastaja Gustaf Adolf Helsingius (s. 15.2.1855 Turku ja k. 7.6.1934 Lohjan maalaiskunta). Gustaf Helsingius oli myös perustamassa Suomen yleistä käsiteollisuusyhdistystä ja hän toimi molempien yhdistysten johtokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana useiden vuosien ajan. 

Raajarikkoisten Auttamisyhdistys aloitti toimintansa marraskuussa 1890 Raajarikkoisten Työkouluna, jonka oppilaat saivat ammattiopetusta lähinnä käsitöissä. Raajarikkoisten Auttamisyhdistys vaihtoi myöhemmin nimensä Raajarikkoisten huoltolaitokseksi ja vielä myöhemmin se toimi nimellä Ruskeasuon koulusäätiö.

Vuonna 1891 perustettiin jo toinen raajarikkoisten lastenkoti Ouluun; sen perusti Oulun Rouvasväen Yhdistyksen jäsen ja kapteeni Georg Carl Alexander Braxén rouva Wenny Maria Braxén (s. 30.8.1862 Ylivieska ja k. 15.10.1915 Oulu). Myöhemmin tämä lastenkoti tunnettiin Lohipadon erityiskouluna.

Vuonna 1907 tarkasteli komiteamietintö köyhäinhoito-ongelmaa seuraavasti: ”Kuitenkin köyhänhoitoa on sen vuoksi annettava siinä muodossa, että todella tarvitseva, sairas, vanhuuttaan heikko ja raajarikkoinen tyydytyksellä ottaa vastaan tarjotun avun, mutta kevytmielinen, työhön haluton ja juomari ainoastaan viimeisenä keinona vastenmielisesti kääntyy kunnallisen köyhäinhoidon puoleen.” Samainen komiteamietintö jatkaa: ”Viime aikoina on opittu näkemään, että sokeista, kuuromykistä, kaatuvatautisista, viallisista, raajarikkoisista ja heihin verrattavista henkilöistä voidaan useassa tapauksessa, jos he saavat tarkoituksenmukaista hoitoa, kehittää hyödyllisiä, työhön kykeneviä jäseniä.”

Edelleen köyhäinhoito vaati varoja ja komitea oli kovin varovainen osoittamaan toimintaa valtion niskaan, joten se päätti pysyä kunnallisen köyhäinhoidon varassa: ”Painavat syyt vastustavat, kuten tunnettua, köyhäinhoidon siirtämistä valtion huostaan. Täydellä syyllä on huomautettu, että jos valtio ottaisi köyhäinhoidon asiakseen, tulisivat köyhäinhoidon kustannukset kohoamaan, samalla kun köyhäinhoito varmaankin kävisi leväperäisemmäksi.” Tarkoituksenmukainen hoito – varmasti hyvää tarkoittava kohta komiteamietinnössä – jäi näin kuolleeksi kirjaimeksi, koska vammaiset olisivat kaivanneet koulutuksessa ja hoidossa erityistoimenpiteitä; edelleen heidän auttaminen jäi yhäti hyväntekeväisyyden varaan.

1900-luvun alkuvuosikymmenet eivät vammaishuoltoon juurikaan tuoneet uudistuksia mukanaan. Vuonna 1922 ainoa uudistus oli vammaisille Köyhäinhoitolaki, jolla oli vahvasti edelleen armeliaisuusluonteensa. Vuonna 1935 säädettiin työväentapaturmalaki ja laki liikennetapaturmista, vuonna 1938 astui voimaan laki sotapalveluksessa saadun vamman korvaamisesta. Nämäkään lait eivät kuitenkaan taanneet vähimmäistoimeentuloa eivätkä auttaneet työ- ja ansiomahdollisuuksien paranemista.