Kirjailija ja toimittaja Ilmari Kivinen eli Tiitus.

Nimimerkillä Tiitus kirjoitti vuodesta 1914 lähtien kirjoja, kertomuskokoelmia ja pakinoita Ilmari Kivinen (s. 9.9.1883 Pornainen ja k. 14.2.1940 Helsinki). Parhaiten nimerkki Tiitus tunnettiin Helsingin Sanomien ahkerana pakinoitsija yli kolmen ja puolen vuosikymmenen ajalta. Tiitus tunnettiin kansan syvissä riveissä, mutta kirjailija Ilmari Kivinen jäi ylivoimaisesti suurimmalle osalle ihmisistä tuiki tuntemattomaksi. Tätä tilannetta valottaa hyvin seuraava anekdootti: 

50-vuotispäivänsä lähestyessä toimittaja Ilmari Kivinen kerran istui suurehkon seurueen mukana eräässä ravintolassa. Joku läsnä olevan seurueen jäsenistä laittoi seurueeseen kiertämään listan, joka keräsi kansalaislahjavaroja tuolloin jo hyvin tunnetulle nimimerkille, Tiitukselle, tämän merkkipäivän kunniaksi. Kun lista tuli kirjailija Ilmari Kivisen kohdalle hänkin kaiveli kymmenmarkkaisen taskustaan ja kirjoitti keräyslistaan nimensä: Ilmari Kivinen. Kukaan läsnäolijoista ei nähnyt tässä toiminnassa mitään erikoista tapahtumaa. Rahansa hyvää tarkoittavaan keräykseen luovutettuaan kirjailija Kivinen tuumi järkähtämättömällä vakavuudella, että tietääpä kerrankin varmasti saavansa rahansa takaisin, ja kirjailija jatkoi seesteisesti ateriointiansa.

Ilmari Kivisen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Kaarlo Konstantin Kivinen – alkujaan Stenholm – sekä uusmaalainen Amanda Vilhelmiina Peltonen. Ilmari Kivinen vietti lapsuutensa Pohjois-Karjalan ja Savon rajaseuduilla, Liperin Taipaleella, samassa surullisen kuuluisassa kylässä, jota Maiju Lassila kuvaa teoksessaan Tulitikkuja lainaamassa. Ei liene puhdasta sattumaa, että Ilmari Kivinen ihaili Maiju Lassilan kirjoituksia ja piti tätä esikuvanaan.

Ilmari Kivisen veli oli vuorineuvos – vuodesta 1942 lähtien - Lauri Kivinen (s. 8.5.1895 Liperi ja k. 20.8.1955 Kemi), joka toimi Veitsiluoto Oy:n johtajana ja Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan (Soteva) puheenjohtajana. Koulunsa Ilmari Kivinen suoritti Joensuussa ja Kivinen pääsi ylioppilaaksi vuonna 1903. Muutaman ulkomaille suuntautuneen matkan jälkeen Kivinen siirtyi koulun jälkeen heti sanomalehtimiesuralleen; vuoden 1904 Kivinen työskenteli Mikkelin Sanomien aputoimittajana, josta siirtyi vuosiksi 1904-1905 Karjalettaren aputoimittajaksi ja vuonna 1906 saman lehden päätoimittajaksi. Vuonna 1907 Ilmari Kivinen toimi Turun Lehden toimitussihteerinä ja vuodet 1908-1914 Turun Sanomien aputoimittajana. Vuodesta 1914 lähtien vuoteen 1940 asti Ilmari Kivinen toimi Helsingin Sanomissa kirjoittajana.

Vuonna 1914 Ilmari Kivinen meni avioliittoon Ellen Koskisen kanssa. Vuonna 1962 Veikko Jalavan suunnittelema muistokivi pystytettiin Ilmari Kiviselle Liperin Viinijärvelle, joka on Ilmari Kivisen asuinpaikkana toiminut. Tiituksen pakinoita Helsingin Sanomissa kuvittivat toimittaja ja kuvittaja Henrik Johan Rafael Rindell (s. 3.12.1886 Askainen ja k. 19.3.1920 Helsinki) sekä – tämän kuoltua – taiteilija, kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä Akseli Halonen (s. 19.11.1890 Suonenjoki ja k. 24.3.1952 Helsinki). Vuodesta 1918 lähtien kirjailijanimimerkki Tiituksen pakinoita julkaistiin myös kokoelmina. Kirjailijanimimerkki Tiituksen edeltävistä pakinoitsijakollegoista lähimenneisyydestä muistamme parhaiten Eino Leinon ja Nuutti Vuoritsalon.

Kirjailijanimimerkki Tiitus kuvattuna vuonna 1931.

Pakinoittensa ohessa Tiitus kirjoitti myös runsaasti humoristisia ja leikillisiä kirjoja, mm. seuraavat: Poliisikoira 1915, Tee työ ja opi pelaamaan 1915, Siitä nousi hirmuinen prosessi 1916, Herra Kenonen. Hänen elämänsä ja mielipiteensä 1917, Sen pitkää, tämän lyhyttä 1918, Ole, sielun’, iloinen 1919, Suu syhyy, parta kutajaa 1919, Mittee mies on pahollaan 1920, Rykimällähän yskä lähtee 1920, Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin 1920, Herra Kenosen harha-askel 1922, Kommunistien kokous Pöllölässä 1922, Herra Kenonen matkailee 1923, Vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia 1926, Kenraali Ponomarevin päiväkirja 1928. Vuonna 1928 Tiitus kokosi tuotantonsa parhaan osan Valituiksi teoksiksi, jotka ilmestyivät viitenä niteenä ja käsittivät noin 2 000 sivua.

Tähä tarinan onnelliseksi lopuksi otan vielä tekstinäytteen Tiituksen pakinasta:

"HRA KEINONEN KESÄLAITUMELLA

Miellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä luonnonihanassa Luonnonmaassa

Palattuaan retkiltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään hyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuudessa luonnonkauneudestaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä, raikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen ja sopivan kehityksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka päähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja taideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen vaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jäjkeläisensä, nimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotia Heikki Kenonen, 8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Wilhelm Kenonen, 4-vuotias Jonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.

Klo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli mahtavasti, veti laveat nimettönät ylleen, sysäsi jalkansa kulta- ja hopealangoilla ylellisesti kirjaltuihin tohveleihinsa, otti kylpylakanansa sekä lähti, uusien punaisten housunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas rantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten varovaisesti pisti oikean jalkansa isovarpaan veteen, värähti ja sanoi ”Burr!” tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätenä etusormellakin, mittasi veden lämpimäärän uimahuoneeseen seinällä olevalla lämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite, uskollisena kaikkien lämpömittareiden ikivanhoille traditsioneille, valehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi tänä kesänä lämminnyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien ne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Sen jälkeen palasi hän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä mahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.

Eittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi, levisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin tuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista salapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.

Mutta mäeltä riihen takaa kuului valtava melu. Siellä esittivät Kenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta elämästä. Kalle Kenonen oli rakentanut havuista mjan kuusen juurelle, ja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen, joka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu jalastaan narulla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi laama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin vaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan varoittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat ihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Johana Vilhelm, jousilla ja nuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkysälle metsän reunasta.

Päivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä huoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden ksvojensa peitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan, ja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan tulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen nenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen ympärillä ja tultuaan vakuuttuneeksi siitä, että tämä pelättävä mies todellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen nenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.

Hra Kenone huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin kärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai huulella.

Vihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman päivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:

”Herännyt leijona on kiivas,

On julma hammas tiikerin,

Mut ihminen, min raivous riivas,

On hirmuisista hirmuisin.”

Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa, nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asetettuna tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja tuhansia äkkikuolemia käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla, milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunien kyljistä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painonsensa miehen niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.

Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta kärpäsjahtia, niin olisi hänen varmaankin vaikuttanut mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioittavan ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella ahdistavan kärpäsen sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään voinut pelastaa niitä hra Kenisen varmalta, surmaatuovalta iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin vangitsevan, vieläoä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastanut kärpäslätkästä. Tämän ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen oli saavuttanut jo varhaisessa nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästä ja muiden lentelevien hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. ”Mitä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”, muistikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.

Välistä hta Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansaomaisuudelleen on, että hän lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten, pellolla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen sopivuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperirossikotelosta, joka hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.

Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.

Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle, tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin hyvää.

Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää, kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä. Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampuminen tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.

Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen äskeisestä ulkomaanmatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan mahdollisuuksista arveltiin.

Hra Kenon nolautui silloin taaksepäin korituolissaan, karisti tuhkan sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa, ja kaikesta päättäen eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman edestakaisin. Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.

Vieraat nyökkäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin aina…, mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se yksinkertainen syy mahtoi olla.

Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoissa minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin, rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti, vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei sekuntiakaan siitä yli.

Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa muhennukseksi laitettuna, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.

Saatuaan näin vakuuttavat takeet takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit keventynein sydämin kotiinsa."