Adolf Hitlerin kaksiosaisessa teoksessa Mein Kampf (Taisteluni) on kaikkiaan noin kahdeksansataa sivua. Hitler suunnitteli teoksensa alkuperäiseksi nimeksi ”Neljä ja puoli vuotta kamppailua valheita, typeryyttä ja pelkuruutta vastaan”. Hitlerin teoksen kustantaja, Max Amann, kuitenkin sai teoksen nimeksi Main Kampf.

Adolf Hitlerin kirjallinen tuotos ei ole millään mittarilla mitattuna mitenkään suuri kirjallinen merkkiteos. Ensiksikin teoksen täysin arveluttava sisältö on täysin omassa luokassaan ja täysin siltä osin yhtä uskottavaa luettavaa kuin satukirjat. Lisäksi teoksen kirjoitustyyli on kömpelöä, ja monesti jankkaavaa ja hyvin hajanaista. Adolf Hitler harhautuu vähän väliä usein kirjan sivuilla pois aiheesta harhaillen saarnaamassa roduista ja politiikasta.

Hitlerin teosten ensimmäisten luonnosten kielioppivirheitä ja ortografiaa täytyi korjata hyvin paljon ennen kirjan julkaisemista. Parantelutkaan eivät lopullisessa painoksessa pystyneet peittämään sitä tosiasiaa, että kirjoittaja ei ollut kovin koulutettu. Main Kampf avaa kuitenkin Adolf Hitlerin maailmaan ainutkertaisen näkymän ja yrittää selittää hänen ajatusmaailmaansa. Kirjaa käännettiin ainakin yhdeksälle eri kielelle ja vuonna 1939 kirjaa oli myyty jo 5,2 miljoonaa kappaletta. Kirja teki siis Adolf Hitleristä varakkaan miehen. Kirjan tekijänoikeussuoja on rauennut vuoden 2016 alusta alkaen.

Hitlerin kirjan ensimmäinen osa kirjoitettiin vuonna 1924 Baijerissa Landsberg am Lechin vankilassa Adolf Hitlerin kärsiessä tuomiota epäonnistuneesta oluttupavallankaappauksesta. Adolf Hitler saneli teoksen ja Emil Maurice ja Rudolf Hess toimivat kirjureina. Ensimmäisessä osassa käsitellään Adolf Hitlerin henkilöhistoriaa ja poliittista heräämistä lapsuudesta kansallissosialismin muotoutumiseen. Kirjan toinen osa kirjoitettiin vuosina 1925-1927, ja se käsittelee lähinnä Adolf Hitlerin poliittisia näkemyksiä valtion luonteesta, ammattiliitoista, propagandan käytöstä ja Saksan suhteesta Itä-Eurooppaan.

Keskeisimmät johtoajatukset Hitlerin teoksessa ovat aiheittain:

Juutalaiset: ”Mutta kaikkein parhaat sen totuuden tuntijat, millaisia mahdollisuuksia valheen ja parjauksen käytöllä on, ovat kaikkina aikoina olleet juutalaiset; heidän koko olemassaolonsahan rakentuu yhdelle ainoalle valheelle, nimittäin sille, että heidän suhteensa muka on kysymyksessä uskontokunta, kun tosiasiassa onkin kysymyksessä rotu – ja millainen rotu sitten!”

I osa: s. 267.

Militarismi: Kun v. 1918 laskimme aseemme, sai alkunsa politiikka, jonka täytyi inhimillisten laskelmien mukaan johtaa täydelliseen alistumiseen. Samantapaiset historialliset esimerkit osoittavat, että kansat, jotka ensin laskevat aseensa ilman pakottavia syitä, seuraavana aikana mieluummin alistuvat mitä suurimpiinkin nöyryytyksiin ja kiristyksiin kuin uudelleen vetoamalla asevoimaan yrittävät saada kohtalossaan aikaan muutosta.

II osa: s. 358.

Sota ja laajenemispolitiikka: Vasta sitten, kun viimeinenkin saksalainen asuu oman valtakuntansa rajojen sisäpuolella eikä se enää voi tarjota hänelle toimeentulon varmuutta, vasta sitten oman kansan hädän pakosta siveellinen oikeus hankkia vierasta maata ja maaperää. Se aura, jolla sitä hankitaan, on miekka, ja sodan kyynelistä kasvaa tulevien polvien jokapäiväinen leipä.

I osa: s. 7.

Rotupuhtaus: Jokaisen rodunristeytymisen tulos on siis, aivan lyhyesti sanottuna, aivan seuraava:

a) ylemmän rodun tason aleneminen

b) ruumiillinen ja henkinen taantuminen ja samalla joskin hitaan, kuitenkin varmasti edistyvän sairauden alku.

I osa: s. 332.

Propaganda: Propaganda muokkaa kokonaisuutta aatteen hengessä ja kypsyttää sitä tuon aatteen voiton hetken varalta, samalla kuin organisaatio taistellen hankkii voiton liittämällä pysyvästi yhteen elimelliseksi ja taistelukykyiseksi yhteenliittymäksi ne sen kannattajat, jotka osoittautuivat kykeneviksi ja halukkaiksi käymään taistelua voiton saavuttamiseksi.

II osa: s. 254-255.

Adolf Hitlerin kirjallinen tuotos, Main Kampf, pitää sisällään hyvin kirjavan määrän aatteellisia kannanottoja, mutta tietyt ydinpäätelmät toistuvat teoksen materiaalissa. Tärkein teema lienee rotu. Hitlerin rotuoppi on tiukasti hierarkinen. Hierarkian huipulla ovat indoeurooppalaiset ”arjalaiset” ja varsinkin saksalaiset teutonit, mutta hierarkian alempien luokkien rodut vaarantavat ylempien luokkien rotupuhtauden saastuttamalla rodut rotujenvälisillä ristisiitoksilla. Hitlerin ajatuksissa kaikkein alin hierarkian luokka olivat juutalaiset, joita Hitler nimitti loisiksi. Seuraava lainaus on teoksen II osan, sivulta 232:

”Pidettäköön silmien edessä niitä vaurioita, joita juutalaisten harjoittama veren sekoitus joka päivä aiheuttaa Saksan kansalle, ajateltakoon, että tämä verenmyrkytys on vasta vuosisatojen kuluessa, mikäli ylipäänsä enää ollenkaan poistettavissa meikäläisestä kansanruumiista; ajateltakoon edelleen, miten rodullinen hajoamisilmiö alentaa meidän Saksan kansamme viimeisiä arjalaisia arvoja, jopa ne usein tuhoaakin, niin että meidän voimamme kulttuurinkannattajakansana on aivan ilmeisesti yhä enemmän taantumassa ja meitä uhkaa vaara, että ainakin suurkaupungeissamme päädytään samaan, mihin Etelä-Italiassa on jo tultu. Mutta tuota meidän veremme rutolla saastuttamista, jonka sadat tuhannet kansamme jäsenet sivuuttavat kuin sokeat, juutalaiset harrastavat nykyisin aivan suunnitelmallisesti. Suunnitelmallisesti nuo mustat kansainloiseliöt raiskaavat meikäläisiä kokemattomia, nuoria vaaleita tyttöjämme ja tuhoavat siten semmoista, mikä ei tässä maailmassa ole enää korvattavissa.”

Saksan rotupuhtaus Hitlerin maailmankuvassa vertautui hyvin suoraan kansakunnan suuruuteen ja tälle asialle juuri juutalaisväestö oli selvä uhka. Tällaiset näkemykset tänään kuulostavat lähinnä tyrmistyttäviltä, sillä ne eivät pohjaudu tutkittuun tieteeseen, sosiologiaan tai järkeen saati sitten moraaliin. Kirjan kirjoittamisen aikoihin vallitsi kuitenkin laajalti hyvin antisemiittinen mieliala paitsi Saksassa niin myös eri puolilla Eurooppaa ja Amerikoissa.

Hitler paljastaa teoksessaan, että valtion tärkein tehtävä on huolehtia rotupuhtaudesta. Tavoitteeseen päästään mm. syntyvyyden säännöstelyllä, rotujen sekoittumisen estolla, ”rotutietouden” lisäämisellä sekä lisäämällä vahvan ja hyväkuntoisen nuorison tuotantoa. Valtion suuruus perustui nuorisoon. Adolf Hitlerin mukaan valtiolla oli vahva velvollisuus pitää yllä ”kansallisuusylpeyttä” eli tietoisuutta kansan suuruudesta.

Halki koko teoksensa Hitlerin syvä halveksunta juutalaisia kohtaan on sen kantava voima. Hitler suhtautui yhtä vastenmielisesti myös marxilaisuuteen ja uskoi, että se on syntynyt juuri juutalaisten vaikutuksesta. Eräässä teoksen useista ja uskomattomista sivujuonteista Hitler esittää väitöksen, että parlamenttaarisen demokratian periaatteet ja käytännöt vahvistavat marxilaisen opin ja ideologian: ”Nykyinen länsimainen demokratia on marxilaisuuden edelläkävijä, jälkimmäinen ei olisi ollenkaan ajateltavissa ilman edellistä. Demokratia ensin muokkaa tuolle maailmanrutolle otolliseksi maaperän, missä tauti sitten voi levitä. Luodessaan ulkoisen ilmenemismuotonsa, parlamentarismin, se loi itselleen vielä ”loan ja tulen irvokkaan sikiön”, jonka ”tuli” käsittääkseni on tällä hetkellä valitettavasti palanut loppuun.” (Taisteluni, II osa, s. 93).

Autotehtailija Henry Ford.

Adolf Hitler ei suinkaan ollut ainoa henkilö aikoinaan, joka yhdisti ajatuksissaan marxilaisuuden ja juutalaisuuden toisiinsa. Esim. amerikkalainen teollisuusjohtaja Henry Ford (s. 30.7.1863 Greenfield, Michigan, Yhdysvallat ja k. 7.4.1947 Dearborn, Michigan) oli monista asioista samaa mieltä Hitlerin kanssa ja hänen myös väitetään tukeneen taloudellisesti natsien toimintaa miljoonilla. Kulttuurin puolelta löytyi myös Hitlerin tukijoita; Helen Beckstein, kuuluisan pianotehtailija Carl Becksteinin pojan, Edwin Becksteinin puoliso, oli Hitlerin henkilökohtainen ystävä ja käytöstapojen opettaja sekä avokätinen tukija. Helen Beckstein olisi halunnut naittaa oman tyttärensäkin Adolf Hitlerin kanssa. Myöhemmin teoksessaan Hitler yhdisti demokratian eräänlaiseen pelkuruuteen, jossa johtajat väistävät vastuutaan päätöksistä ja piiloutuvat kansan tahdon taakse. Hitler näki marxilaisuuden ainoastaan poliittisena ja henkisenä orjuutena, joka aiheutti Neuvostoliitossa suunnattomasti väkivaltaa ja kuolonuhreja.

Carl Beckstein.

Adolf Hitler kertoi kirjassaan perustellen, miksi autoritäärinen hallintomuoto olisi parempi hallintomuoto: ”Parhain valtiosääntö ja valtiomuoto on se, joka kaikkein luontevimman varmasti saattaa kansakunnan parhaimmat kyvyt johtavaan merkitykseen ja määräävään vaikutusvaltaan.” Hitler uskoi katkeraan Dolchstoßlegendeen eli selkäänpuukotusteoriaan ja piti kurinalaisia saksalaisia jalkaväkimiehiä velvollisuudentunnon, kurin, rohkeuden ja järjestelmällisyyden perikuvina. Hitlerille asepalveluksessa ei ollut kysy ainoastaan kansan kuuliaisuudesta. Sotapalvelus liittyi myös luonteen jalostumiseen:

”Niinpä [armeija] kasvatti sellaista, mitä uusi aika kaikkein kipeimmin tarvitsi: se kasvatti miehiä. - Yleisestä. Ja yhä laajemmalle leviävän veltostumisen ja akkamaistumisen suosta lähti armeijan riveistä joka vuosi 350 000 voimaa uhkuvaa nuorta miestä, jotka olivat kaksivuotisena koulutusaikanaan päässeet eroon pehmeydestä ja saaneet teräksenlujan ruumiin. Mutta ne nuoret miehet, jotka olivat tuona aikana tottuneet tottelemaan, saattoivat sen jälkeen oikein oppia käskemään. Entisen sotilaan tunsi jo jalannoususta.”

Taisteluni, I osa, s. 326.

Koko poliittisen uransa ajan Hitler vertasi sotilaita teräkseen pitäen sotilaskoulutusta ja taistelukokemuksia teräksen karkaisua vastaavana psykologisena karaisemisena. Hänen mukaansa tahdonvoima erotti häviäjät ja voittajat toisistaan. Sotilaat nujertuisivat vaikeuksia kohdatessaan, jos heillä ei olisi hyvistä varusteista, taktisista taidoista ja kokeneista johtajista huolimatta fanaattista ja ideologisesti puhdasta taistelu- ja voitontahtoa. Hitler meni jopa niin pitkälle, että hän vältti itse sota-aikana kaikkia päätöksiä, jotka voitiin tulkita perääntymisiksi.

Hitler maalasi Main Kampfissa Ranskasta kuvan vihollismaana, jonka ensisijaisena tarkoituksena on heikentää Saksan sotilasmahtia ja talousmahtia maailmassa: ”Jatkuvasti, jokaisessa mahdollisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa täytyi Saksan valtakuntaa järkyttää liitoksistaan. Lähettämällä toiselta puolen yhä uusia aseistariisumisnootteja Saksan niskoille ja toiselta puolen täten mahdolliseksi käyneiden taloudellisten kiristystoimenpiteiden avulla toivottiin Pariisissa voitavan saada Saksan valtakunnan liitoksia vähän kerrassaan rakoilemaan.”

Taisteluni, II osa, s. 364.

Hitlerin näkemykset saivat hyvää vastakaikua Saksassa, mutta ranskalaiset vaativat tinkimättömästi Versailles’n sopimuksen noudattamista ja Ranskan johtajat halusivat, että Saksan sotilasvalta murennetaan lopullisesti. Samalla he vaativat, että Saksa maksaa sille määrätyt sotakorvaukset täysimääräisesti. Saksalle oli kova nöyryytys, kun Ranska miehitti Reininmaan ja Elsass-Lothringenin sekä näiden lisäksi Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin vuonna 1923, kun Saksa ei suorittanut sotakorvauksiaan. Adolf Hitlerille tilanne näyttäytyi Ranskan tahallisena provokaationa ja hän varoittikin tämän seurauksista: ”Vasta sitten, kun Saksassa on opittu täysin ymmärtämään, ettei Saksan kansan elämisentahtoa enää käy typistäminen pelkäksi passiiviseksi puolustukseksi ja torjunnaksi, vaan voimat kootaan aktiiviseen välienselvittelyyn Ranskan kanssa ja heittäydytään lopulliseen ratkaisutaisteluun, jossa Saksan puolella on kaikkein suurimmat lopulliset tarkoitusperät: vasta sitten me kykenemme saattamaan ikuisen ja itsessään perin hedelmättömän meidän ja Ranskan välisen taistelun päätökseen.”

Taisteluni, II osa, s. 366.

Säveltäjä Richard Wagner.

Adolf Hitler käytti kirjassaan eskatologista lopunaikojen filosofian kieltä. Jotta antisemiitti maailmankatsomus eli uskonoppi juutalaisten vahingollisuudesta yhteiskunnalle olisi menestynyt poliittisesti ja järjestöelämässä, natsit tarvitsivat vielä lisäksi juutalaisuuden kytkemisen ihmisrotuun. Juutalaisuus täytyi näyttää omana rotuna, joka poikkesi saksalaisista selvästi heikompana. Juutalaisten väitettiin tekevän vain tuhoavaa vaikutusta saksalaiseen yhteiskuntaan. Tämän rotuopin ensimmäinen luoja oli ranskalainen diplomaatti ja kirjailija sekä pappi Joseph Arthur de Gobineau (s. 14.7.1816 ja k. 13.10.1882). Mm. Richard Wagner sai omiin antisemitistisiin käsityksiinsä ohjausta ja tietoa tältä rotuopin kehittäjältä.

Diplomaatti Joseph de Gobineau.

Joseph de Gobineau julkaisi vuosina 1853-1855 teoksensa Essai sur I’inégalité des races humaines. Joseph de Gobineau loi teoksellaan pohjan näkemykselle, että kaikki ihmiset eivät ole ihmislajina samanarvoisia, vaan fyysisesti ja henkisesti täysin eriarvoisia. Joseph de Gobineulle rotu merkitsi ratkaisevaa ja määräävää tekijää historiassa. Joseph de Gobineau osoitti maapallolla olevan kolme päärotua; valkoinen, keltainen ja musta. Valkoinen rotu olisi näistä kehittynein. Valkoisen rodun puhtain jalokivi olisivat herrarotu, arjalaiset. Arjalaisten tärkeä merkitys historialle oli keskeisin kohta Joseph de Gobineaun rotuopissa, ja sitä ilman he olisivat tuskin saaneet samaa asemaa 1800-luvun historiassa.

Joseph de Gobineau saapui papiksi Pariisiin vuonna 1835, mutta hän liikkui myös mielellään kirjallisissa piireissä kaupungissa. Hän taisi useita kieliä ja tunsi itämaista kulttuuria hyvin. Vuonna 1849 Joseph de Gobineau toimi ulkoministeri Alexis de Tocquevillen sihteerinä, minkä jälkeen hän siirtyi diplomaatiksi toimien mm. Sveitsissä, Saksassa, Ruotsissa, Brasiliassa ja Persiassa. Säveltäjä Richard Wagnerin lisäksi hänen ajatuksiaan ovat myöhemmin hyvin tarkasti tutkineet ainakin Friedrich Nietzsche ja Adolf Hitler. Myöhemmällä iällään Joseph de Gobineau sai Richard Wagnerilta turvapaikan tämän kotona.