World Intellectual Property Organisation eli lyhennettynä WIPO on Yhdistyneiden kansakuntien erityisjärjestö, jonka tehtävänä on suojella ihmisten luovuutta, taidetta ja keksintöjä. Tärkeimmät valvottavat pääalueet ovat tekijänoikeidet, teollisuusoikeudet ja niiden lähellä olevat oikeudet. WIPO:on kuuluu 187 jäsenvaltiota ja WIPO hallinnoi 23 erillistä alan unionia. WIPO:n pääpaikka on Genevessä, Sveitsissä ja henkilökuntaa siellä on yli 700 henkilöä. WIPO:lla on yli 200 kansainvälistä tarkkailijajärjestöä.

Teollisuusoikeuksia Suomessa hallinnoi patentti- ja rekisterihallitus ja tekijänoikeuksia opetusministeriö. WIPO:n ns. Bernin yleissopimus on Suomessa tärkein kansainvälinen tekijänoikeutta suojaava yleissopimus. WIPO:n ansiosta tekijänoikeuslaki on hyvin samantyyppinen lähes kaikissa maissa. Lisäksi EU-maiden tekijänoikeuslainsäädäntöä säännellään monin direktiivein, jotka jokainen EU-maa yhteensovittaa oman lainsäädäntönsä kanssa.

Tekijänoikeuksilla tarkoitetaan tekijän oikeutta kirjalliseen tai taiteelliseen teokseensa, josta yleensä säädetään nykyään monilla tavoilla kansallisissa lainsäädännöissä. Monissa maissa on säädetty lakeja henkisen omaisuuden suojaamiseksi pääasiassa kahdesta eri syystä. Tekijöiden teoksille on haluttu antaa moraalinen ja taloudellinen asema, sekä myöntää maksavalle yleisölle oikeudet teosten käyttämiseen. Toiseksi halitaan edistää luovuutta ja sen tulosten jakamista, sekä tukea sellaista reilua kauppaa, joka johtaa taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tekijänoikeus tuo tekijälle tietyin rajoituksin yksinomaisen oikeuden sanella teoksestaan valmistusmääriä, saattaa teoksensa yleisön saatavaksi, muutettuna tai muuttumattomana, muunnelmana tai käännöksenä, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa sekä käyttäen aivan toista tekotapaa. Joissakin maissa tekijänoikeus on vain mahdollista lisensoida joksikin ajaksi tiettyyn, sovittuun käyttöön. Useimmissa maissa kuitenkin tekijänoikeuden omistaja voi valtuuttaa toisen oikeushenkilön taloudellisen oikeuden hyödyntämisiin tai muihin toimenpiteisiin, kuten jälkituotantoon, jakeluun tai lähettämiseen langallisesti tai langattomasti. Suomessa oikeuden uutta haltijaa sitoo osin kumpikin menettely. Suomessa, aivan kuten monissa muissakin maissa tekijälle syntyy myös moraalisia oikeuksia, joita ei voi siirtää ja joista voi luopua vain rajoitetusti.

Tekijänoikeudet ovat suojattuja 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Esityksiä, äänitallenteita, valokuvia ja radio- tai televisiolähetyksiä suojelevat tekijänoikeuden lähioikeudet. Tekijänoikeuden lähioikeuksien suoja-aika on 50 vuotta, ja se lasketaan esitys-, tallentamis-, julkaisemis-, lähetys- tai valmistamisvuodesta. Tuottajilla on tekijänoikeus myös julkaisemattomaan teokseen. Euroopan parlamentti ja komissio päättivät 12.9.2011 pidentää esittäjien ja äänituottajien lähioikeuksien suojan 70 vuoteen. Direktiivi täytyy toteuttaa EU:n kansallisessa lainsäädännössä vuoteen 2014 mennessä.

Taiteilijoita ja tekijöitä ei kuitenkaan aina ole suinkaan suoleltu lain voimalla. Vaikka ihmiset ovat olleet luovia jo tuhansia vuosia, alkaa tekijänoikeuksien historia kuitenkin vasta sangen myöhään tähän nähden. Tekijänoikeuksien eri oikeuksien alkuperää voidaan jäljittää aina muinaiseen antiikin Kreikan aikoihin, juutalaiseen Talmudin lakiin ja antiikin Rooman lakiin. Nykyään pidetään ensimmäisenä tunnettuna tekijänoikeuspäätöksenä kuningas Diarmait Mac Carbhaillin antama päätös noin vuodelta 555-561 Irlannista liittyen The Cathach-psalmikokoelmaan ja sen kopioihin. Päätöksen pohjalta käytiin taistelu Battle of the Book, joka vaati 3 000 uhria ja sitä pidetään ensimmäisenä tekijänoikeuskiistana.

Antiikin ajoilta on peräisin sana ”plagiaatti”, mutta tekijänoikeuksia ei antiikin aikana käytännössä tunnettu. ”Vapaan miehen” arvolle ei pidetty sopivana ottaa maksua teoksen käyttämisestä. Aina keskiajalle asti henkisen tuotteen toistaminen oli täysin luvallista ilman lupaa; siis myös tekijät eivät saaneet työstään korvauksia. Tekijät saivat tyytyä maineeseensa ainoana varallisuutenaan ja teoksia ei tuolloin vielä edes signeerattu.

Johannes Gutenberg.

Nykyisenlaisen tekijänoikeuslain muovautuminen perustuu hyvin pitkälle kirjapainotaidon kehitykseen. Kirjapainotaidon eurooppalaisena keksijänä pidetään yläluokkaisen kauppiasperheen nuorinta poikaa, Johannes Gensfleisch zur Laden zum Gutenbergiä (s. 1398 Mainz ja k. 3.2.1468 Mainz), saksalaista keksijä ja metallimiestä. Gutenberg kehitti kirjapainotaitoa ja perusti ensimmäisen kirjapainon oppipoikansa, Peter Schöfferin ja liikemies, kultaseppä Johannes Fustin (s. noin 1400 Mainz ja k. 30.10.1466 Pariisi) kanssa 1400-luvun puolivälissä. Johannes Gutenberg opiskeli luultavasti Erfurtin yliopistossa ja ainakin maaliskuussa 1434 hän asui Strassburgissa, jossa hänen nimensä löytyy kultaseppien luettelosta. Vuoteen 1444 Gutenberg asui Strassburgissa, enimmäkseen St. Arbogastin luostarissa.

Gutenbergin oppipoika ja Johannes Fustin vävy, Peter Schöffer.

Vaikka Gutenbergiä pidetään eurooppalaisen kirjapainotaidon keksijänä, hän ei varsinaisesti keksinyt mitään sellaista, mitä ei aikaisemmin olisi ollut jo olemassa. Hän kuitenkin yhdisti taitavasti kaikki tarvittavat elementit toimivaksi tekniseksi ratkaisuksi kirjanpainantaa varten. Aikaisemmin Euroopassa oli jo painettu puuleimasimilla ja puulaatoilla kankaalle kuvia ja kuvioita sekä paperille esimerkiksi pelikortteja ja pyhimystenkuvia. Metallileimasimilla oli lyöty myös rahoja. Johannes Gutenberg kehitti metalliset irtokirjakkeet, joita saatettiin käyttää useaan kertaan painatukseen. Hän myös kehitti painimen, jolla puristettiin painolevy tiukasti paperia vasten. Tähän hän sai idean viinin puristamiseen käytetystä laitteesta, joka sisälsi samantapaisen puristuskoneiston. Gutenberg kehitti samoin musteen, jonka onnistui tarpeeksi vahvana aineena kiinnittämään metalliin. Ennen Gutenbergin keksintöjä kirjat oli Euroopassa jäljennetty käsin, usein tämä työ tehtiin luostareissa. Gutenbergin keksimällä uudella tavalla oli mahdollista painaa nopeammin kirjoja ja levittää paljon tehokkaammin tietoa renessassiajan Euroopassa. Johannes Gutenberg palasi vuonna 1448 Mainziin ja lainasi enoltaan Arnold Gelthuisilta rahaa perustaakseen kirjapainon. Ainakin vuonna 1450 kirjapaino oli jo toiminnassa ja siellä painettiin mm. saksalaisia runoja. Gutenberg tutustui nyt varakkaaseen Johannes Fustiin ja sai tältä lainaksi 800 guldenia. Pariisissa opiskellut ja itsensä kirjoja kopioimalla elättänyt Peter Schöffer oli sieltä muuttanut Mainziin työskennelläkseen Gutenbergin oppipoikana. Peter Schöffer kehitteli myös joitakin kirjasinmerkkejä.

Kultaseppä ja liikemies Johannes Fust.

Johannes Gutenberg avasi Hof Humbrectissa oman kirjakaupan, jolla oli ilmeisesti suora yhteys hänen kirjapainonsa tuotantoon. Vuonna 1452 Gutenberg lainasi vielä lisää 800 guldenia Johannes Fustilta painattaakseen Raamattuja. Vuosina 1454-1455 Gutenbergin kirjapainon tuottavimpia liiketoimia oli tuhansien synnintunnustusten painattaminen kirkolle. Gutenberg julkaisi vuonna 1455 42-rivisen Raamatun, Biblia latina vulgatan, joka nykyään tunnetaan Gutenbergin Raamattuna. Raamattuja painettiin 180 kappaletta, joista useimmat painettiin paperille ja jotkut käsitellylle eläimen nahalle eli pergamentille.

Johannekset Gutenberg ja Fust riitantuivat vuonna 1455, kun Fust vaati lainaamiaan rahoja takaisin Gutenbergilta. Gutenbergin velka oli kasvanut 2 000 guldeniin. Gutenberg hävisi rahoista käydyn oikeudenkäynnin marraskuussa 1455 ja oikeus määräsi, että Gutenbergin kirjapaino ja kirjakkeet siirtyvät ensin Fustille ja sitten tämän vävylle, Peter Schöfferille. Peter Schöffer oli oikeudenkäynnissä toiminut Fustin todistajana. Johannes Fustille siirtyivät kaikki oikeudet kirjapainon kirjamyynnistä ja puolet kaikista painetuista Raamatuista.

Konkurssistaan huolimatta Gutenberg avasi pienen kirjapainon ja painoi ilmeisesti Raamattuja Bambergin kaupungissa vuonna 1459; näissä Raamatuissa ei kuitenkaan ollut painoaikaa eikä Gutenbergin nimeä. Mahdollisesti myös suuri katolinen sanakirja – 700-sivuinen ja 300 kappaleen painosmäärä – olisi painettu Gutenbergin kirjapainossa Mainzissa vuonna 1460. Mainz ryöstettiin kahden arkkipiispan kiistan aikana vuonna 1462 ja Gutenberg pakeni kaupungista Eltvilleen. Arkkipiispa Nassaun määräyksestä tammikuussa 1465 Gutenbergin saavutukset huomioitiin ja hän sai arvonimen, joka sisälsi myös stipendin. Johannes Gutenberg kuoli vuonna 1468 ja hänet haudattiin fransiskaanikirkkoon Mainzissa.

Kirjanpainajien riskinä oli tieto siitä, että joku muukin alkaisi kilpailla heidän kanssaan painamalla samoja kirjoja toisaalla. Hallitakseen riskiä kirjanpainajat alkoivat anoa ja saivat hallitsijoilta ns. painatusprivilegejä, erillisoikeuksia ja monipolioikeuksia painattamiinsa teoksiin. Privilegin haltija sai oikeuden tietyllä alueella painaa yksinoikeudella teoksiaan. Tiettävästi ensimmäinen privilegio annettiin Venetsiassa vuonna 1469. Nämä erillisoikeudet yleistyivät Euroopassa hyvin pian ja Ruotsi-Suomen ensimmäinen tunnettu erillisoikeus annettiin vuonna 1614.

Filosofi John Locke.

1600-luvulla alkoi yleisesti levitä ajatus luonnonoikeuteen perustuvasta tekijänoikeudesta, ihmisten oikeudesta omiin hengentuotteisiinsa. Merkittävin henkilö tämän aatteen esilletuojana oli uuden ajan filosofi, John Locke (s. 29.8.1632 Wrington, Somerset ja k. 28.10.1704 Essex). Locke tunnetaan erityisesti tietoteoriastaan sekä yhteiskuntafilosofiastaan ja hänet luetaan brittiläisiin empiristeihin eli kokemusajattelun kannattajiin, joita olivat esim. taloustieteilijä, historioitsija ja filosofi David Hume (s. 7,5,1711 Edinburg, Skotlanti ja k. 25.8.1776 Edinburg, Skotlanti) ja irlantilainen piispa ja filosofi George Berkeley (s. 12.3.1685 Kilkennyn kreivikunta, Irlanti ja k. 14.1.1753 Oxford, Englanti).

John Locke kehitti yhteiskuntafilosofiassaan vaihtoehdon Hobbesin luonnontila-ajatukselle ja esitti yhteiskuntasopimusteorianaan, että hallinto voi olla oikeutettu vain, jos se saa hallittavien suostumuksen ja suojelee elämän, vapauden ja omaisuuden luonnollisia oikeuksia. Jos tällaista suostumusta ei ollut annettu, kansalaisilla oli oikeus kapinaan. John Locken ajatuksilla oli mullistava vaikutus poliittisen filosofian kehitykseen ja häntä pidetään edelleen yhtenä merkittävimmistä liberalismin puolestapuhujista. Locken päätelmät ja kirjoitukset vaikuttivat yhdessä skotlantilaisten valistusajattelijoiden kirjoitusten kanssa Amerikan vallankumoukseen ja itsenäisyysjulistukseen.

Locken isä – nimeltään myös John Locke – oli maalaislakimies, joka toimi myös kapteenina parlamentin joukkojen ratsuväessä Englannin sisällissodan alkupuolella. Locken äiti, Agnes Keene, oli nahkurin tytär. Kummatkin vanhemmat olivat ilmeisesti kalvinisteja. Pian John Locken syntymän jälkeen perhe muutti Pensfordin kauppalaan, lähelle Bristolia, jossa John Locke varttui Bellutonissa Tudor-tyylisessä talossa. Locke lähetettiin vuonna 1647 arvostettuun Westminster schooliin Lontooseen Alexander Pophamin, parlamentin jäsenen ja Locken isän aiemman komentajan, rahoituksella. Valmistuttuaan John Locke pääsi Oxfordin yliopiston Christ Churchiin. Kyvykkäänä oppilaana Locke oli närkästynyt gollegen opetusohjelmasta. Locken mielestä nykyaikaisten filosofien, kuten René Descartesin, lukeminen oli antoisampaa kuin yliopistossa opetetun klassisen kirjallisuuden. Locke perehtyi jo Westminsteristä tutun ystävänsä Richard Lowerin avustuksella muiden yliopistojen ja Royal Societyn harjoittamaan lääketieteeseen ja kokeelliseen filosofiaan eli luonnontieteeseen. Myöhemmin Lockesta tulikin Royal Societyn jäsen.

John Locke suoritti kandidaatin tutkinnon vuonna 1656, maisterin tutkinnon vuonna 1658 ja lääketieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1674. Locke oli opiskellut lääketiedettä laajalti ollessaan Oxfordissa ja työskenteli merkittävien tiedemiesten, kuten Robert Boylen, Thomas Willisin, Robert Hooken sekä Richard Lowerin kanssa. Vuonna 1667 Locke muutti Lordi Shaftesburyn kotiin Exeter Housessa Lontoossa toimiakseen tämän henkilökohtaisena lääkärinä. Locke jatkoi Lontoossa edelleen lääketieteen opintojaan Thomas Sydenhamin ohjauksessa. Näillä opinnoilla oli suuri merkitys Locken luonnonfilosofiseen ajatteluun. Näitä ajatuksiaa hän julkaisi vuonna 1689 teoksessa An Essay Concerning Human Understanding, jossa hän käsitteli inhimillisen tietämyksen ja ymmärryksen perusteita. Essayn kuvaama keskustelu inhimillisen ymmärryksen luonteesta käytiin Lordi Shaftesburyn kotona vuonna 1671, sillä tuolta ajalta on säilynyt kaksi teoksen luonnostelmaa. Tuohon aikaan John Locke toimi myös ministerinä kauppa- ja viljelysministeriössä (Secretary of the Board of Trade and Plantations) sekä siirtomaa asioissa (Secretary to the Lords and Proprietors of the Carolinas), mikä helpotti häntä muotoilemaan ajatuksiaan kansainvälisestä kaupasta ja taloudesta.

Lordi Shaftesbury oli whing-puolueen perustajia ja hän myös vaikutti merkittävästi Locken poliittiseen ajatteluun. Locke alkoi osallistua politiikkaan kun Lordi Shaftesburystä tuli lordikansleri vuonna 1672. Shaftesburyn suosion hiipuessa vuonna 1675 Locke matkusteli muutaman vuoden Ranskassa ja Englantiin hän palasi vuonna 1679, kun Shaftesburyn suosio oli taas myötätuulessa. Näihin aikoihin ajoittuu Locken kirjoittama – ilmeisesti Shaftesburyn yllyttämänä – teos Two Treatises of Government, joka sai julkaisunsa vasta vuonna 1689. Locke puolusti teoksellaan vuoden 1688 mainiota vallankumousta ja samalla vastusti Sir Robert Filmerin ja Thomas Hobbesin absolutista poliittista filosofiaa. Vaikka John Locke lukeutui whing-puolueen puolelle, hänen edustamansa ajatukset luonnonoikeudesta ja hallinnosta olivat vallankumouksellisia tuon ajan Englannissa. John Locke joutui pakenemaan Alankomaihin vuonna 1683 epäiltynä osallisuudesta Rye House-vehkeilyyn, vaikka suoranaista näyttöä osallisuudesta ei ollutkaan. Alankomaissa hänellä oli nyt aikaa täysin keskittyä kirjoittamiseen. Täällä syntyi mm. teos A Letter Concerning Toleration.

John Locke palasi Englantiin jälleen mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1688 ja hänen kaikki merkittävimmät teoksensa julkaistiin siellä lyhyen ajan sisällä. Vuonna 1691 John Locken läheinen ystävä, Lady Masham, kutsui Locken Sir Francis Mashamin maatilalle Essexiin, jossa Locke vietti viimeiset vuotensa vaihtelevan terveydentilansa kanssa. Siellä maatilalla John Locke kävi mielenkiintoisia keskusteluja mm. kirjailija John Drydenin (s. 19.8.1631 ja k. 12.5.1700) ja fyysikko, matemaatikko, tähtitieteilijä, alkemisti ja filosofi Isaac Newtonin (s. 25.12.1642 ja k. 20.3.1726) kanssa. John Locke kuoli pitkään sairastettuaan vuonna 1704 ja hänet haudattiin High Laverin kylän kirkkomaalle, Harlowin itäpuolelle, Essexiin. Locke ei ollut koskaan naimisissa eikä hänellä ollut myöskään lapsia.

Locke puolusti kirjoituksillaan luonnontieteellistä tutkimusta kokemusperäisenä tutkimusalana. Ajatukset ulkoisesta todellisuudesta sekä omasta ruumiista ovat ns. yksinkertaisia ideoita eli aistivaikutelmia, joita ulkoisen todellisuuden kappaleet ovat synnyttäneet aisteihin. Locke uskoi mielen olevan ”valkoinen paperi, vailla kirjoitusta”, jonka vasta kokemus ”kalustaa”. Mielen sisällöt eivät kuulu sen synnynnäiseen varustukseen. Ajatusta on kutsuttu nimella tyhjä taulu (lat. tabula rasa). John Locke ei täysin kiellä rationalismia, sillä hän katsoo ihmisen olevan tietoinen oman mielensä toiminnoista. Ihmisen tietoisuus niistä on tiedon toisena lähteenä. Ymmärrys pystyy yhdistelemään yksinkertaisia ideoita yhdistetyiksi ideoiksi. Locke ei kannattanut empirismiä etiikassa eikä matematiikassa, sillä molemmat ovat demonstratiivisia tieteitä.

Yhteiskuntafilosofiassa John Locke lukeutuu ensimmäisiin yksilön oikeuksien puolustajiin. Esittämässään poliittisessa teoriassa hän katsoo yksilön perustavanlaatuisen ja luovuttamattoman oikeuden valtiovallan oikeutettujen rajojen perusteiksi. Locke kannatti samoin luonnollisen lain (natural law) perinteistä teoriaa. Locken mukaan moraalin perusperiaatteet ovat objektiivisia ja ne tavoitetaan empiirisesti käyttämällä järkeä todellisuuden tarkastelussa. Locke painotti periaatetta, jonka mukaan kukaan ei saa riistää eikä vahingoittaa toisen elämää, terveyttä, vapautta eikä omaisuutta. Toisia ihmisiä tulisi puolustaa pidättymällä vahingoittamisesta. Luonnollisen lain normatiivisen periaatteen vuoksi yksilön oikeus ei ulotu pitemmälle kuin siihen, mistä jonkun toisen oikeus alkaa.

John Locke kirjoitti paljon omistusoikeudesta. Omaisuus on omistajan ja omistetun asian suhde. Yksilöllä on oikeus pitää hallussaan oleva hyödyke vain sillä edellytyksellä, että hänellä on siihen oikeus jollakin perusteella. Työnteko on Locken mukaan omistusoikeuden syntymisen perusta. Hallussa olevat asiat ovat omaisuutta, jos muilla ihmisillä on velvollisuus kunnioittaa niiden hallussapitäjän oikeutta. Locke huomautti ohimennen ajatuksenaan, että palvelijoiden isännälle tekemän työn hedelmät ovat isännän omaisuutta. Omistamisessa siis yksilön oikeus edellyttää muiden velvollisuutta. Tätä Locke piti kaikkien luonnollisten oikeuksien tunnusmerkkinä. Locke samaisti toimijan siihen, mikä on ihmisyksilössä ajatteleva minä ja jolle yksilön ruumis kuuluu omaisuutena. Ihmisten fyysinen koskemattomuus on omistusoikeuden kaltainen oikeus.

Maailman ensimmäisenä tekijänoikeuslakina nykyään pidetään kuningatar Annen aikaista Englannissa säädettyä lakia, ”An Act for the Encouragement of Learning”, vuodelta 1710. Lain tarkoituksena oli rohkaista oppineita kirjoittamaan ja julkaisemaan kaikkia hyödyttäviä kirjoja. Tämä laki takasi tekijälle yksinoikeuden päättää teosten kopioimisesta kirjoja painamalla.

Viimeinen ja lopullinen vaihe tekijänoikeuksien historiassa kirjoitettiin Ranskan vallankumouksen aikoihin, kun kaikki privilegiot kumottiin vallankumouksen jälkeisessä lainsäädännössä. Vuonna 1791 säädettiin laki, joka takasi draamakirjailijoille yksinoikeuden teostensa esittämiseen. Kaikkia kirjailijoita, säveltäjiä ja taiteilijoita koskeva laki säädettiin vuonna 1793. Nämä lait vahvistivat ajatusta tekijöiden luontaisesta omistusoikeuden kaltaisesta oikeudesta – henkisestä omistusoikeudesta – teoksiinsa. Tämä Ranskan tekijäkeskeinen tekijänoikeuslainsäädäntö oli sittemmin esikuvana mannereurooppalaiselle tekijänoikeuslainsäädännölle muullakin sekä myös meidän myöhemmin toteutuneelle tekijänoikeuslainsäädännölle Suomessa. Painoasetuksessa vuodelta 1829 säädettiin meillä ensimmäisen kerran tekijänoikeuksista.

Tekijänoikeus alkoi saada suuremman merkityksen sanomalehdistössä ja kirjallisuuden laajentuessa 1800-luvulla. Myös esittävien taiteilijoiden luova työ perustuu teosten esittämiseen. Kun esitysten tallentamistekniikka kehittyi, täytyi tekijänoikeudet ulottaa koskemaan myös esittäviä taiteilijoita. Tallentamistekniikoita kehittivät aikoinaan mm. Thomas Alva Edison kehittämällä vuonna 1877 äänen tallentamismenetelmän ja Emil Berliner, joka kehitti gramofonin vuonna 1887. Tällaiset tekniset keksinnöt mahdollistivat esitysten toistamisen täysin ilman esittäjän työpanosta. Teoksen esitys ei tämän jälkeen ollut enää aikaan, paikkaan tai esiintyvän taiteilijan läsnäoloon sidoksissa, vaan tallenteiden avulla esitys voitiin toistaa rajattomasti. Tämä vaikutti myös hyvin dramaattisesti esiintyvien taiteilijoiden työmäärään. Esimerkiksi elokuvissa ei enää tarvittu esityksissä säestäjää, koska nyt mykkäkuviin voitiin liittää näyttelijöiden ääni ja musiikkiraita mukaan esitykseen.

Kansainvälinen Bernin sopimus vuonna 1886 oli tässä suhteessa käännekohta. Yhdysvallat pysytteli siitä huolimatta kansainvälisen sopimusjärjestelmän ulkopuolella aina 1950-luvulle asti. Venäjä ei kuulunut Bernin sopimukseen, joten Suomikin liittyi tähän sopimukseen vasta vuonna 1928. Suomi ratifioi vasta vuonna 1986 Bernin yleissopimuksen ns. Pariisin sopimuskirjan. Kehityksen vastapainoksi esittäville taiteilijoille päätettiin myöntää yksinoikeuksia heidän esitystensä tallentamiseen ja tallenteiden käyttöön. Aivan ensimmäinen esittäviin taiteilijoihin liittyvä säännöstö oli Englannissa vuonna 1925 annettu ”Dramatic and Musical Performers’ Protection Act”. Siinä kiellettiin tallentamasta esittäjän taiteilijan suoritusta ilman hänen kirjallista suostumustaan sekä levittämistä yleisölle tämän kiellon vastaisesti valmistettuja tallenteita. Meillä Suomessa esittävien taiteilijoiden oikeudet lisättiin vuonna 1961 säädettyyn lakiin tekijänoikeudesta kirjallisiin ja taiteellisiin teoksiin. Lain esitöiden mukaan esittävän taiteilijan oikeuksien suojaamatta jättäminen olisi johtanut taiteilijoiden toimeentulomahdollisuuksien dramaattiseen vähenemiseen.

Nykyään Suomessa tekijänoikeus syntyy teokseen tekijälle, eli sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Tekijänoikeussuojan saamisen kannalta on tärkeintä, että henkisen luomistyön tuote on itsenäinen ja tarpeeksi omaperäinen, ja että se ylittää teoskynnyksen eli yltää teostasoon. Kirjallisena teoksena pidetään nykyään myös mm. karttaa, selittävää piirustusta, graafista teosta sekä tietokoneohjelmaa.