Rooman historian alkuaikoina ei vielä tunnettu lääkärin ammattia. Pater familias huolehti läheistensä ja talon orjien kunnosta omilla resepteillään sekä tiedoilla, jotka olivat periytyneet isiltä pojille. Vasta kun roomalaiset valloittivat Kreikan he tutustuivat ensimmäistä kertaa lääkäreihin ammattikuntana. Kreikkalaiset lääkärit olivat kouluttautuneet tuon ajan kuuluisimmissa oppilaitoksissa, kuten esim. Efesoksessa, Pergamonissa, Antiokiassa ja Smyrnassa. Välimeren ympäristössä sijaitsi monia yliopistoja, ”tutkimuskeskuksia” ja isoja tietokeskuksia – kuten Aleksandrian kirjasto Egyptissä.
Ensimmäiset Roomassa työskennelleet lääkärit olivat ensialkuun lähes poikkeuksetta kreikkalaisia orjia. Näitä arvostettiin Rooman valtakunnassa korkealle, ja heidän myyntihintansa oli tavallista orjaa huomattavasti korkeampi markkinoilla. Lääkäriorjat saivat vapautuksen usein melko nopeasti, ja libertusten asemassa nämä lääkärit pystyivät avaamaan vihdoin omia vastaanottojaan. Hippokrateen jälkeen kuuluisin antiikin lääkäri lienee Klaudios Galenos, joka eli vuosina 129-216 jKr.
Klaudios Galenos oli kotoisin silloisesta Turkista, Pergamonista. Hän opiskeli lääketiedettä sekä muita tieteitä ja taiteita. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat merkittäviä arkkitehteja ja yksi kaukaisempi isosisä oli tunnettu matemaatikko, geometriaan erikoistunut tiedemies. Näin ollen 14-vuotiaalla pojalla oli suvun velvoittamat paineet sivistää itseään monipuolisesti. Klaudioksella ei ollut sivistystä vastaan mitään ja monipuolisten opintojensa jälkeen hän tuoreena lääkärinä aloitti tehtävänsä Roomassa. Vuonna 161 Galenos alkoi työskennellä Colosseumin gladiaattoreiden lääkärinä. Hän alkoi pitää lääketieteellisiä luentoja ja näytöksiä, jotta roomalaiset luopuisivat taikauskostaan. Riministä argeologit ovat kaivauksissa löytäneet kirurgisten instrumenttien kokoelman 100-luvulta, joka osoittaa aivokirurgiaa harjoitetun jo tuolloin. Lääkärin ammatissa Klaudios Galenos hyödynsi täysimääräisesti muiden tieteiden tuntemustaan. Hän oli mm. erittäin syvällinen filosofinen kirjoittaja, joka myös antautui mielellään keskusteluihin ja väittelyihin aikansa huippufilosofien kanssa.
Galenos kirjoitti omassa teoksessaan, Paras lääkäri on myös filosofi, että hyvän lääkärin on tunnettava myös filosofian kolme perusperiaatetta – etiikka, logiikka ja fysiikka. Eettinen näkökulma oli Klaudios Galenokselle hyvin tärkeä, sillä hän suonut lääkärin harjoittavan ammattiaan pelkän taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi. Omia opiskelijoitaan hän opasti jopa halveksimaan rahaa. Oman lääkärinuransa huippuvuosina Klaudios Galenos toimi Rooman keisareiden lääkärinä. Siinä toimessa eivät suhdanteet olleet koskaan kovin vakaita ja paikka oli hyvinkin ”tuulinen”. Jatkuvasti sai pelätä oman päänsä puolesta. Galenos oli kuitenkin ilmeisesti taitava selviytyjä, itsevarma sekä itsetietoinen persoona, joka myös omia kollegoitaan arvosteli terävästi, jopa riitaantuikin heidän kanssaan joskus. Omasta mielestään Klaudios Galenos oli ”kaikkein paras lääkäri”.
Nykyään voi kuulostaa jopa hieman yllättävältä, mutta lääkärin ammatti ei sopinut roomalaismiehelle, sillä heidän arvomaailmansa mukaan kansalaisilla ei voinut olla oikeutta hyötyä toisen ihmisen auttamisesta ja ansaita tällä toiminnalla vieläpä rahaa. Cicero kuvaili kirjoituksissaan eri ammattien arvokkuudesta ja sopivuudesta (docorum) teoksessaan Velvollisuuksista (De Officiis,I). Ciceron mukaan sivistynyt roomalaismies saattoi hyvin tuntea lääketieteen alan, mutta hän ei saanut harjoittaa lääkärin ammattia. Tätä ajatusta voisi rinnastaa nykyaikaan vaikkapa esimerkillä papista, joka kirjoittaisi seurakuntalaisille laskun jokaisen saarnan, messun tai ripin jälkeen.
Keisari Julius Caesar tiedosti lääkäreiden ammattikunnan tärkeyden ja myönsi vapaille lääkäreille Rooman kansalaisuuden virallistaen näin heidän asemansa Roomassa. Tämä tapahtui vuonna 46 eKr. Trajanuksen valtakaudella lääkärit olivat jo melko tavallisia Rooman yhteiskunnassa. Tuolloin rikkaiden roomalaisten keskuudessa oli jopa yleistymässä muodikas tapa palkata henkilökohtainen valmentaja, medicus amicus, jonka tehtävänä oli toimia roomalaispatriisin kuuntelijana ja neuvonantajana isännän fyysisten ja psykologisten ongelmien ratkaisussa. Vaikka sukupolvet vaihtuivat, lääkärin toimi pysyi pitkään tiekasti kreikkalaisten yksinoikeutena. Arkeologisiin tutkimuksiin perustuen on havaittu, että Trajanuksen aikana 90 prosenttia lääkäreistä oli lähtöisin Kreikasta tai Välimeren itäosista ja vielä noin sata vuotta myöhemmin – 200-luvulla jKr – heidän osuus oli vielä noin 75 prosenttia lääkäreistä.
Potilaan sukulaiset myös saattoivat uhkailla ja kiristää lääkäreitä, jotka olivat ajautuneet kilpailuasemaan eivätkä pystyneet keskittymään potilaan parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Klaudios Galenoksen aikana alkoi lääkäreiden tapa kokoontua neuvottelemaan vain keskenään sopivista hoitomuodoista, jotka sitten kerrottiin potilaan läheisille, kunhan ensin neuvottelussa oli jonkinlainen yhteisymmärrys saatu aikaan. Roomassa oli käytössä samoin eräänlainen valtiollinen terveydenhuoltojärjestelmä. Jokaisessa kaupungissa työskenteli kaupungin koosta riippuen noin 5-10 lääkäriä, joita kutsuttiin arkkiatreiksi. Näiden lääkäreiden nimitys, palkkaus ja tietyt edut määräytyivät keisarillisella hyväksynnällä. Lääkärit olivat luonnollisesti vastuussa myös lain edessä vakavien laiminlyöntien sattuessa kohdalle. Näistä asioista määrättiin kahdessa laissa, Lex Aquilia vuodelta 286 eKr. ja Lex Cornelia de Sicaris et Veneficis. Näiden mukaan rangaistavia tekoja olivat esim. myrkyttäminen ja myrkyllisten aineiden määrääminen sekä myyminen ja ostaminen.
Ei myöskään ole vain sattumaa, että monet ihmiset eivät luota lääkäreihin. Antiikin aikana lääkärit olivat lopulta orjia, jotka saattoivat keksiä lääkkeitä ja parannuskeinoja pelkästään tyhjästä. Eräs tärkeä tutkija ja luonnontieteilijä, Plinius vanhempi määritteli, että lääkärit olivat ”häikäilemättömiä, kuuluisuutta janoavia henkilöitä, puoskareita, jotka tekevät luvattomia toimenpiteitä – he muodostavat pahansuovan ja omaperäisen ihmislajin...”
Lääketieteen kieli oli antiikin aikaan kreikka. Bysantissa säilyivät Klaudios Galenoksen vanhat kreikankieliset lääketieteelliset kirjoitukset vielä 900-luvulle. Kuuluisa kokoelma oli ns. Galenoksen 16 kirjaa, joita luettiin Bysantin valtakunnan lääketieteellisessä tiedekunnassa, esim. Aleksandrian lääketieteellisessä yliopistossa. Galenos, tuo todellinen nero ja sangen tuottelias tiedemies ennätti laatia satoja teoksia, joista valitettavasti jälkipolville on säilynyt vain murto-osa.
Lääkärinurallaan Galenos teki paljon ruumiinavauksia ja leikkeli elävien eläinten ruumiita. Ihmisruumiiseen ei saanut kajota, ainakaan julkisesti. Galenoksen tutkimuspöydälle päätyi kuitenkin hautaamatta jääneitä ihmisruumiita, kuten sodissa menehtyneitä, ihmissikiöitä ja taisteluissa loukkaantuneita gladiaattoreita. Eläimillä työstetyt sektiot saivat jo aikanaan paljon huomiota, sillä ne olivat kuin teatteriesityksiä. Galenosta soimattiin roisista julmuudesta, sillä hän piti eläimiä hengissä jopa useita päiviä, jotta hän sai tutkimuksen vietyä päätökseen. Hänen tiedetään leikelleen sikoja, hevosia, vuohia ja jopa elefantteja. Eläinten joukossa oli jopa apinoita, mutta se herätti erityistä pahennusta, koska ne muistuttivat jo paljon ihmisiä. Hänen tutkimuksensa anatomiasta veivät tietämystä valtavasti lähemmäksi ihmistä. Vasta 1800-luvun Englannissa vivisektiot saivat epäeettisinä jyrkän tuomion.
Pitkä pysähtyneisyyden aika lääketieteessä kesti aina keskiajalle asti, vuoteen 1316, jolloin Bolognan yliopiston professori Mondino de’ Liuzzi julkaisi eräänlaisen yhteenvedon Galenoksen työistä. Siinä teoksessaan professori tunnusti avanneensa muutaman opiskelijan kanssa kahden naisen ruumiit tammi-helmikuussa 1315. Klaudios Galenoksen ehdoton auktoriteetti murtui vasta vuonna 1543, kun fladerilainen Andrias Van Wesel eli Andreas Vesalius julkaisi ensimmäisenä kirjoituksen, jossa arvosteltiin Galenoksen työtä. Vesalius kirjoitti teoksessaan osoittaen Galenoksen tekemiä virheitä, koska hän oli perustanut tietämyksensä eläimiin.
Klaudios Galenos ei koskaan kiistänyt rajoittuneisuuttaan. Hän kuitenkin ensimmäisenä teki havaintonsa hermoston toiminnasta, aivoista ja sydämestä. Hän oivalsi, että ihmisen henkinen ja tunne-elämä ei sijoitu sydämeen vaan aivoihin. Hän todisti, että virtsa erittyy munuaisissa ja havaitsi seitsemän niistä kahdestatoista aivohermosta, jotka ovat yhteydessä suoraan aivoihin. Hän tuli todistaneeksi, että tuberkuloosi on tartuntatauti. Galenoksella oli näkemys veren liikkeestä ihmisen kehossa, mutta hän ei vielä pystynyt selvittämään verenkiertoa. Hän uskoi veren lähtevän maksasta ja sydämen siirtävän sen raajojen ääriosiin, joista se yksinkertaisesti vain haihtuisi pois. Verenkierron toimivuuden selvitti ensimmäisenä vuonna 1628 englantilainen lääkäri, anatomisti ja fysiologi William Harvey (1578-1657).
Ruokavalio, pulssin tarkkailu ja maltillinen liikuta olivat Klaudios Galenoksen mielestä olennaisia sairauksien ehkäisyn kannalta ja nämä tukivat tervettä elämää sekä fyysisesti että henkisesti. Liikuntaa ei kuitenkaan tullut harrastaa liikaa. Hänen mielestään henkisesti rasittavaa ihmisille oli ennen kaikkea liika politisointi. Tästä Galenos varmaan omasi omia kokemuksia, koska hän työskenteli politiikan ytimessa, Rooman hovissa.
Klaudios Galenos toteutti Hippokrateen perinnettä, että luonnosta löytyy hoitokeino kaikkiin tunnettuihin vaivoihin. Siksi hän kertoi kirjoituksissaan kasveista, joilla oli parantava vaikutus ja näin hän asetti itsensä luonnonmukaisen lääketieteen edelläkävijöiden joukkoon. Lääkesekoitus nimeltä ”Galenos” oli alkoholin ja ooppiumin sekoitus, ja sen uskottiin aikanaan tehoavan kaikkiin vaivoihin rauhoittavien ja kipua lievittävien ominaisuuksien vuoksi. Hoitojen sivuvaikutuksista ei tuolloin vielä ymmärretty mitään, ja niin mm. Galenoksen kuuluisin potilas, keisari Marcus Aurelius sai kärsiä huumeriippuvuudesta. Virheidensä kautta Galenos oppi lisää ja tasoitti tietä nykylääketieteelle, vaikka anatomiassa hänelle tulikin vähän huteja. Hän omasi myös lujan uskon humoraaliopin suosimaan suoneniskentään, joka eli lääketieteessä hyvin pitkään ja sitkeästi. Galenoksen ajatusmallilla oli iso merkitys potilaiden ja lääkärin suhteeseen sekä lääkärin ammattietiikkaan. Klaudios Galenos oletti, että ihmisen sydämen kammioiden välillä oli reikä. Hän uskoi antiikin tapaan, että ihminen koostuu neljästä alkuaineesta: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Kullakin alkuaineella ja sitä vastaavalla nesteellä olisi tietyt perusominaisuudet. Sairaus oli tila, joka johtui nestetasapainon häiriöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti