David Emanuel Daniel Europaeus
Seuraava tarinani originelli päähenkilö ja kaukainen sukulaiseni on David Emanuel Daniel Europaeus (s. 1.12.1820 Savitaipale ja k. 15.10.1884 Pietari). David Europaeuksen isä, Peter Adolf Europaeus (s. 31.7.1753 Uusikirkko ja k. 11.6.1825 Savitaipale) oli rehtori ja Savitaipaleen kirkkoherra sekä innokas kielitieteen ja kirjallisuuden harrastaja. Peter Europaeus oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan kirjeenvaihdossa Turun akatemian professori, Henrik Gabriel Porthanin (s. 8.11.1739 Viitasaari ja k. 16.3.1804 Turku) kanssa. Peter Europaeus oli avioliitossa vuosina 1784-1803 Eva Kristina Platanin kanssa ja Evan kuoltua avioitui vuonna 1806 Sofia Peijon kanssa. Sofia Peijo oli pappilan entinen karjapiika, joka oli savitaipaleista sukua ja syntyisin Heitunlahden Peijolta. Tästä toisesta avioliitosta syntyi kolme poikaa: Turun ja Porin lääninkanslian venäjän kielen kääntäjä Emil Europaeus (s. 1807), alikapteeni Nils Vilhelm Europaeus (1810-1858) sekä kielitieteilijä David Emanuel Daniel Europaeus (1820-1884). Epäsäätyinen syntyperä oli syynä siihen, että David Europaeus jäi aikansa varsinaisen sivistyneistön ulkopuolelle, mutta papin poikana hän kuitenkin raivasi tiensä käyden ensin Käkisalmen piirikoulua ja Viipurin lukiota, ja pääsi ylioppilaaksi Helsingissä vuonna 1844.
Eurooppalainen, niin kuin Europaeus-nimi ilmeisesti tarkoittaa, on vanhaa itäsuomalaista herrassukua, jonka esi-isät noin pari sataa vuotta aikaisemmin olivat aitokarjalaisista talonpojista säätyläisluokkaan nousseita. Suvun kantatila on Muolaan Äyräpää, jossa nimi on sittemmin vaihtunut latinalaiseen muotoon, Europaeus. Omilta vanhemmiltaan David Europaeus lienee perinyt tärkeimmät luonteenpiirteensä ja merkittävimmät taipumuksensa; äidin maidosta hän kaiketi imi raukeamattoman rakkautensa synnyinmaansa kieleen ja kansallisuuteen. Isän perintönä taas lienevät olleet hänen opilliset harrastuksensa. Tiedetään pastori-isän olleen varsin oppineen miehen, varsinkin kielten parissa, ja ihmisenäkin eronneen monin tavoin muista, varsinkin papeista. Pojasta kerrotaan kehittyneen oikein aitokarjalainen ”äkräpää”. Tallella on vielä Davidin kuvaus isänsä tekemästä venäläisestä sanastosta ja puheenparsista vuosilta 1785-1788 todistamassa tekijänsä venäjänkielen taitoa, joka tuohon aikaan ei ollut perin tavallista Vanhan Suomen papistonkaan keskuudessa.
David Europaeus toisti monasti eläessään sitä, että parhaimmat yleiset tietonsa hänellä oli isältä saatuja. Isänsä kuolemasta Daniel Europaeus kirjoitti pari päivää sen tapahduttua ystävälleen Reinholmille näin: ”Vasikkata navettaan ajaessansa nukahti nurmikolle viimeiseen uneensa.” Aivan varmaa tietoa ei ole säilynyt, missä leski lapsineen sen jälkeen asui. Mahdollisuuksia on lähinnä kaksi; joko Olkkolassa, jonka kirkkoherra omisti tai Peijon talossa. Peter Europaeuksen äidin isä, rovasti Peter Heintz oli aikoinaan saanut molemmat talot kuningas Fredrikiltä. Seuraava sitaatti on A. Forsmannin kirjasta:
”Tahdon kertoa muutamia kuulemiani piirteitä, jotka ovat omansa valaisemaan arvoisan provastiherran luonnetta, samalla kun ne jo esikuvallisesti mielestäni viittaavat pojankin ominaisuuksiin. Provasti Europaeus, ollen itsekin oppinut ja tiedonharras mies, tahtoi seurakuntalaisissaankin kartuttaa oppia ja sivistystä. Lukusijoilla hän ei rajoittanut toimintaansa ainoastaan uskonnolliseen opetukseen, vaan tilaisuutta hyväkseen käyttäen hän lisäksi opasti sanankuulijoitaan monenmoisiin maallisiinkin tietoihin. Niinpä kerrotaan hänen semmoisissa tilaisuuksissa koettaneen heihin istuttaa ensimmäisiä tiedonalkeita historian ja maantieteen alalta. Hänen myötävaikutuksellaan, jos kohta hallituksen kehotuksesta, saatiin seurakuntaan pitäjänkoulu jo v. 1805. Täten kohotti hän seurakuntalaistensa yleistä sivistystä sillä menestyksellä, että Savitaipalaisia pidettiin hänen aikanaan monessa suhteessa etevämpinä ja edistyneempinä kuin naapurikuntain asukkaita.
Merkitsevämpää laatua on seuraavassa kerrottava juttu. Kun vv:n 1788-90:n sodassa Savitaipaleessa, joka silloin oli osaksi venäläistä, osaksi ruotsalaista aluetta, syntyi kahakka Venäläisten ja Ruotsalaisten välillä, oli pitäjässä oleskeleva Europaeus seurannut milloin Venäläisten, milloin Ruotsalaisten joukkoja, nähdäkseen taistelun vaiheita. Pian levisi kuitenkin huhu, että hän oli ollut liian ystävällisissä väleissä Ruotsalaisten kanssa ja jollakin tapaa edistänyt heidän yrityksiään, josta syystä hän, ennen kuin sota vielä oli päättynyt, haastettiin kuulusteltavaksi venäläisen hallituksen eteen Viipuriin. Siihen aikaan käyttivät herrasmiehet yleensä niin kutsuttua kankipalmikkoa, mutta Europaeus ei ollut milloinkaan suostunut tähän tukka-asuun, vaan aina käyttänyt lyhyttä leikkatukkaa, samoin kuin hän ei milloinkaan muulloin kuin kirkossa käyttänyt pappiskauhtanaa. Niin nytkin. Hänen tultuaan venäläisen hallituskunnan virkahuoneistoon, olivat alemmat virkamiehet heti moittien osoitelleet hänen päätänsä, sanoen: ”Was ist das für ein Kopf?” (mikä pää se on?), johon kanteenalainen oli vastannut: ”Das ist ein Menschenkopf!” (se on ihmispää). Ja niin meni Europaeus hallitussaliin vaateparsi ja hiusparsi epäasuisena. Ryhdyttiin sitten itse pääasiaan ja tutkittiin häntä ristiin rastiin tehdyillä kysymyksillä, mutta Europaeusta ei saatu syynalaiseksi mihinkään rikollisiin tekoihin; päinvastoin oli kuvernöörin tunnustettava hänen uskollisuutensa hallitusta kohtaan. Ja niin loppui tutkinto. Mutta Europaeus ei pitänyt kiirettä poistumisellaan oikeuden edestä. Vihdoin oikeuden esimies kysyi, mitä hän tahtoi. Europaeus kumarsi nöyrästi ja sanoi: ”Teidän ylhäisyytenne! Minä olen puoltanut Venäjän asiaa ja ottanut taisteluun osaa. Savitaipaleen kahakassa minä seisoin juuri saman kiven takana sen ja sen kenraalin kanssa. Hän sai ritarimerkin. Minäkin pyytäisin semmoisen. - Tarina ei tiedä kertoa, mimmoisen lähdön pilkkakirves sai.”
Ylioppilaaksi tultuaan David Europaeus antautui innolla uusien kansallisten aatteiden vietäväksi, joita tuolloin yliopistomaailmassa oli viritellyt etupäässä kirjailija, filosofi ja sanomalehtimies Johan Vilhelm Snellman (s. 12.5.1806 Tukholma ja k. 4.7.1881 Kirkkonummi). Hänestä tuli harras osanottaja niihin isänmaallisiin rientoihin, jotka hallitsivat maatamme tuolloin. Omista nuoruusvuosistaan David Europaeus itse kirjoitti näin: ”Ensimmäisen nuoruuden aikana minä en taitanut muuta kuin suomen kieltä. Kuin se onkin minun oikea äidin kieleni. Sillä kielellä minä opin lukemaan ja kuin minun isä vainajani jälkeensä jättämät suomalaiset kirjat enimmät olivat jumalisia ja minulla oli hyvä halu kaiken luvun perään, niin se ei ollut outoa, jos se minussa vaikutti syvän jumalisuuden tunnon, varsinkin kuin minun äiti vainajani vakaiset muistutukset ja opetukset minuun teroittivat samaa tuntoa. Erinomaisella halulla minä luin hyviä ja opettavaisia kertomuksia, ja kuin minä kahdentoista vuoden ijällä sain lukeakseni yhtä hyvää ruotsalaista kirjaa, jossa muun liikuttavan kertomuksen myötä yhdessä kohti myöskin oli puhe yhden lähetyssaarnaajan paljon siunausta tuottavasta vaikutuksesta kurjain pakanain seassa, niin tämä niin vaikutti minuun ylöspäin pyrkivälle mielelleni, että minä sain palavan halun itsekin kerran mennä ja ruveta pakanoille Jumalan sanaa ja parannusta opettamaan. Mutta tunteissani lapsellisen ymmärrykseni vajavaisuuden, minä kuitenkin tein sen päätöksen näistä ajatuksistani, että jos minä jälestäpäin näkisinkin tämän lähetyssaarnaajan tarkoitukseni vähemmin soveliaaksi itselleni, niin minä kuitenkin tahdon välttämättömästi päättää elämäni tarkoituksen Jumalan korkeimman totuuden perään hakemiseksi ja palvelemiseksi. Ja niinpä nyt ovatkin tärkeämmät vaikutuksen tarkoitukset tehneet tämän ensin mainitun tarkoituksen minulle vähemmän sopuisaksi.”
Elias Lönnrot oli vuonna 1835 julkaissut Kalevalan ensimmäiset painoksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tukemana. Kansanrunouden keräily heräsi uudestaan henkiin, kun havaittiin, että vielä oli paljon ammentamatta aineistoa Karjalan laulumailla. Tuohon aikaan Elias Lönnrot kokosi suurta sanakirjaansa. Hän kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle ja ehdotti, että ylioppilas David Europaeus lähtisi sanakirjan aineksia kokoamaan Venäjän Karjalasta ja Aunuksesta. Seura suostui pyyntöön ja myönsi matkaa varten puolensataa ruplaa varoja. David Europaeus teki kaikkiaan seitsemän runonkeruumatkaa Karjalaan, Vianan Karjalaan, Inkeriin ja Viroon vuosina 1845-1854. Näillä matkoillaan hän keräsi runosäkeitä jopa enemmän kuin Elias Lönnrot oli kerännyt. Koska tekemistä matkoilla Europaeuksella oli paljon, hän näyttää kuitenkin liikkuneen ripeästi paikasta toiseen etupäässä jalan. Keräystyön hän teki kuitenkin huolellisesti joka paikassa. 20.5.1846 Ilomantsista lähetetty kirjoitus kuvasi Maamiehen Ystävä-lehdessä David Europaeuksen kulkutapaa näin: ”Oppivainen Europaeus matkusti meidän kauttamme Arkangelin puolelta Suojärvelle. Hän käy Walkian meren ja Ladogan väliä, niinkuin kahden kylän väliä, ja pitäen lääninsä vielä vähänä, toivoo päästä suurempia saloja mittelemään.”
Ensimmäiselle runonkeräysmatkalleen David Europaeus lähti keväällä 1845 ja palasi saman vuoden lokakuussa reissultaan. Marraskuussa 1845 hän lähti jo toiselle matkalleen Kajaanista kulkemaan Venäjän Karjalassa pohjoiseen ja itään. Tältä toiselta matkaltaan hän palasi hieman etuajassa kevättalvella 1846. Vielä samana keväänä Europaeus aloitti kolmannen Karjalan retkensä, jonka määränpää oli Aunuksenmaa ja sen lisäksi laajat alueet Laatokan pohjoispuolen pitäjissä. Kahden viimeisimmän matkan tulokset olivat hyvin merkittäviä. Megrijärvellä Europaeus sai yhdeltä henkilöltä, Simana Sissoselta, kerättyä talteen 60 runoa.
Näin David Emanuel Daniel Europaeus kuvailee ensimmäistä runonkeruumatkaansa itse: ”Lähdettyäni keväellä 1845 Kajaanista, al'oin minä Tohtor Lönnrotin neuvon jälkeen, vasta Ilomantsin rajalla hakea runoja. Koitereen järven yli tulin Ilomantsiin ja itään päin matkustain tulin Wenäen rajan yli Lupasalmen kylään. Sieltä matkustin etelään päin Himolan kautta Kuutamolahteen, ja sieltä takaisin Suomen puolelle Megrin Liuvusvaaran, Kuolismaan ja muiden kylien kautta Megrijärven kylään. Tässä kylässä tapasin vasta kunnon laulajan Simana Sissosen. Muutamia olin edellisissäkin kylissä laulattanut, mutta saalis oli vähä, johon tottumattomuuteni ja rahvaan pelko oli syynä. Vasta Sissoselta sain kelpolailla runoja, sillä häntä parempaa, eikä vertaistakaan löytynyt sen jälkeen, paitsi hänen sisärtänsä Irinaa Weitsyrjässä likeellä Korpiselkää, jonka luona kävin tänä vuonna toukokuun alussa, ja joka niinkuin Simanakin, lauloi minulle lähille 70 runoa.
Megrijärvestä tulin Ilomantsin kirkolle ja sieltä Yläjärven kylän kautta Suojärvelle, jossa taas oli parempi saalis. Sieltä menin uudelleen rajan yli Wenäen puolelle, ja tulin Weskelyksen kirkolle, joka on Hautavaaran kylän vastassa. Ehkä minä rajan takana kävelin monessa kylässä, niin tapasin kuitenkin vaan muutamia, jotka osasivat vähän laulaa. Päläjärven kylässä Mundjärven pitäjässä tapasin Suomen miehen, joka jo toistakymmentä vuotta oli siellä asunut, ja jonka avulla minä sain joukon sanoja, kuuluvia Wepsän murteesen.”
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käynnisti jälleen uusia runonkeräysmatkoja, joista seuraavalle matkalle Europaeuksen kanssa osallistui hänen ystävänsä ja työkumppaninsa, Henrik August Reinholm. Matkalla koluttiin Etelä-Karjalaa ja Inkeriä. Tämän matkan ystävykset tekivät heinäkuusta 1847 lähtien ja palasivat takaisin saman vuoden lokakuussa. Kaverukset saivat kolmen kuukauden aikana kerättyä yli tuhat runoa, joita sittemmin käytettiin Uudessa Kalevalassa. Tänä päivänä saattaa tuntua aika omituiselta, että Europaeus ja Reinholm palauttivat Helsingin ja Viipurin Kirjallisuuden Seuroilta saamista rahoistaan 50 hopearuplaa eli neljännen osan ja ehdottivat, että näillä rahoilla lähetettäisiin kerääjä Laatokan läntisille rantamaille, jotka olivat havainneet antoisiksi laulumaiksi. Seuraavana vuonna Reinholm erään ystävänsä kanssa toteuttikin sellaisen matkan.
Henrik August Reinholm oli filosofian tohtori, pappi ja kansantieteilijä. Henrik Reinholmin vanhemmat olivat tilanomistaja, lääninviskaali Henrik Gudmund Reinholm ja Agata Nordlund. Hän opiskeli Turun katedraalikoulussa ja kävi Turun lukion päästen ylioppilaaksi vuonna 1837. Reinholm aloitti opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1837 ja koki tuolloin opiskellessaan voimakkaan kansallisen heräämisen. Henrik Reinholm valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi vuonna 1844, lisensiaatiksi vuonna 1853 ja tohtoriksi vuonna 1857. Henrik Reinholm väitteli vuonna 1853 aiheesta Om Finska Folkens fordna hedniska dop och dopnamn. Samana vuonna Reinholm toimi Viaporin seurakunnan kirkkoherrana ja vankilapastorina, jota virkaa hän hoiti vuodesta 1856 lähtien. Henrik August Reinholmin tallentamaa kansanperinnettä julkaistiin mm. Elias Lönnrotin Uudessa Kalevalassa ja Zachris Topeliuksen teoksessa Finland framställdt i teckningar. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilytetään noin tuhat Henrik Reinholmin keräämää kalevalamittaista runoa. Reinholm keräsi myös työ- ja asuinpaikkansa Viaporin historiaa.
Keväällä 1848 David Europaeus lähti jälleen yksikseen kulkemaan ja keräämään runoja, tällä kertaa Tverin karjalaisalueelta. Tämän matkan runosaalis oli tosin luultua köyhempi, joten hän palasi pian sieltä ja jatkoi jälleen hyvällä menestyksellä runojen keräämistä Inkerinmaalla. Yksin Europaeus sai kerättyä noin 2 860 runoa ja näiden runojen joukossa oli Kullervo-sarjan runot. Jyskyjärvellä Europaeus toisella runonkeruumatkalla joutui kohtaamaan Venäjän viranomaisen, joka vaati saada nähdä hänen passinsa. Europaeus oli matkan vuoksi luovuttanut passinsa Pietariin, mutta viranomainen epäili Europaeuksen selitystä. Hän pidätti Europaeuksen ja toimitti runonkerääjän kruununkyydillä Kemin linnaan tutkittavaksi. Sieltä Europaeus sitten vapautettiin kuitenkin pian ja hän pyysi saada kruununkyydin takaisin, mutta siihen ei enää suostuttu.
Inkerinmaalla David Europaeus sattui kerran Liissilän kylään venäjänuskoisten inkerikkojen pariin runoja keräämään. Kyläläiset suhtautuivat suurella epäluulolla matkamieheen ja kun tämä muistiinpanojaan varten kaivoi esiin mustepullon, alkoivat paikalliset epäillä hänen myrkyttävän kylän kaivon musteella. Europaeusta epäiltiin myös koleran levittäjäksi, koska tauti silloin levisi myös Karjalassa. Varmuuden vuoksi Europaeuksen oli juotava mustepullosta, jotta kyläläiset uskoivat, ettei hän ollut myrkyttämässä ketään. Tämän jälkeen Europaeus keräsi tavaransa ja poistui kylästä, mutta tarina ei kerro saiko hän musteen juomisesta minkälaisia seurauksia.
Johan Vilhelm Snellman kirjoitti vuonna 1846 sanomalehti Saimassa seuraavasti: ”Kuvitelkaa, että näette noin kaksikymmenvuotiaan miehen, ruumiinrakenteeltaan hennon kuin viisitoistavuotias poika, mutta liian varhaisten ja rasittavien lukutöiden jo kyyryyn painaman. Näette hänen hiihtävän läpi metsien ja lumilakeuksien. Kun hän vihdoin pääsee puoliksi luonnontilassa elävien heimojen teltoille tai kodille, ei hän etsi lepoa vaan – työtä. Siinä kuva, joka jonkin verran poikkeaa siitä ’nuoren Suomen’ kuvasta, jonka Ruotsin päivälehtikirjurit ovat suvainneet piirtää tästä ’hajuvedellä valellusta sukupolvesta’.”
Lönnrotin kirjeenvaihto on avain hänen tuntemuksiinsa. Hän ei päässyt irti lääkärin työstään muutoin kuin virkavapauden aikana. Kajaanin vuosinaan Lönnrot teki runonkeruumatkat Karjalaan, Pohjoisen naapurin alueelle, Kuolan niemimaalle ja Viroon. Karjalassa hän keräsi runoja mm. Vuonnisen kylässä Otrei Maliselta ja Vaassila Kieleväiseltä sekä latvajäveläiseltä Arhippa Perttuselta. Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1835-1836. Lönnrot jatkoi yhä edelleen runonkeräysmatkojaan ja Kanteletar ilmestyi kirjana vuonna 1840. Kalevalan toinen, täydennetty painos, ilmestyi vuonna 1849. David Europaeuksen kolmen ensimmäisen runonkeruumatkan tulokset ovat huomattavin lisäaineisto Uudessa Kalevalassa. Lisäksi Kullervo-runot ovat Kalevalassa mukana Europaeuksen vaikutuksesta, joka toi ne mukanaan neljänneltä runonkeruumatkaltaan. Elias Lönnrot otti myös huomioon joitakin David Europaeuksen tekemiä ehdotuksia Kalevalan yksityiskohtien, sisällön ja rakenteen suhteen.
David Europaeus toimitti Ruotsalais-suomalaisen Sanakirjan vuosina 1852-1853, joka viitoitti tietä monille tuleville sanakirjoille. Sanakirjansa esipuheessa Europaeus kirjoitti : ”Semmoiselle kielelle, kuin suomenkieli, joka juuri on muokattavana viljelysmaaksi tieteellisesti sivistyneelle ajatukselle, niin sanakirja, se se on oleva se vara-aitta, jonka hyvin varustetusta ja hyvin hoidetusta sisällyksestä odotetut kultaiset sadot riippuvat enemmän kuin mistään muusta. Mitä huolellisemmin tämä vara-aitta varustetaan puhtaalla ja ytimekkäällä viljalla, sitä voimallisemmin se on kohottava työntekijöitä esille tuomaan tätä viljaa ja hengenvainiolla antava sen kasvaa ja varttua mitä runsaimmiksi ja uhkeimmiksi sadoiksi. Mutta jos näitä varoja kootaan huolimattomin käsin, mikä muu saattaa silloin olla seurauksena, kuin se, että turmiollisen rikkaruohon siementä tulee jalon viljan mukana; ja jos sitä on kylvämässä käsi, joka ei taida eikä tahdo erottaa halpaa hyvästä, on rikkaruoho kasvava yhdessä viljan kanssa ja nopeasti leviämistään leviävä. Ajatukseni todemmastaan ei ole se, että leväperäisesti tehty suomalainen sanakirja vaikuttaisi haitallisesti ainoastaan Suomen kirjakielen tulevaan ulkoasuun. Kielen huolimattomuus vaikuttaa varmaankin haitallisesti itse kirjallisuudenkin sisälliseen laatuun. Kaltainen aina liittyy kaltaiseen. Kehno edistää kehnoa, samoin kuin hyvä hyvää. Mutta ei milloinkaan kehno kehno niin läheisesti liity ihmishenkeen, kuin asuessaan itse siinä kielessä, jonka kautta jonkun kansansa yksilön on saatettava sekä itselleen että muille ajatuksensa ilmi.”
Vuonna 1847 David Europaeus oli mukana perustamassa Suometar-lehteä. Lehti ilmestyi Helsingissä vuosina 1847-1866 ja se oli ainakin aluksi suunnattu aatteellisena sanomalehtenä sivistyneistölle. Lehden perustivat runoilija ja kielitieteilijä Karl August Engelbrekt Ahlqvist (s. 7.8.1826 Kuopio ja k. 20.11.1889 Helsinki), toimittaja, runoilija ja kääntäjä Paavo Tikkanen (s. 2.3.1823 Kiuruvesi ja k. 7.11.1873 Helsinki), kirjailija ja pappi Anders Warelius (s. 14.7.1821 Tyrvää ja k. 16.1.1904 Loimaa) sekä David Europaeus. Lehden pääaiheita olivat Suomen kieltä ja kirjallisuutta käsittelevien aiheiden ohella matkakuvaukset sekä tiedot suomalaisten muinaishistoriasta. Suometar julkaisi myös vuonna 1847 lisälehteä, johon oli käännetty ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin (s. 20.5.1799 Tours ja k. 18.8.1850 Pariisi) kaunokirjallisia kirjoituksia jatkokertomuksina. Vuosina 1856-1857 lehden liitteenä jaettiin lisäksi Lasten Suometarta, jota pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä lasten ja nuorten lehtenä maassamme. 1850-luvulla Suomettaren levikki kasvoi niin suureksi, että sitä julkaistiin väliaikaisesti kuutena päivänä viikossa. 1860-luvulla taas lehden levikki laski ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman, s. 10.12.1830 Vaasa ja k. 13.11.1903) johtamat ”jungfennomaanit” irtautuivat lehden varovaisesta suomalaisuuslinjasta ja perustivat sille kilpailijaksi Helsingin Uutiset. Suometar jouduttiin lakkauttamaan vuonna 1866 tilaajien vähyyden ja kasvaneiden velkojen vuoksi.
David Europaeus kuului Suomettaren toimituskuntaan vuosina 1847-1850. Vielä paljon myöhemminkin hän julkaisi lehdessä – samoin kuin monissa muissakin lehdissä – omia kirjoituksiaan. Kaikissa näissä kirjoituksissa välittyy innokas rakkaus Suomen kansaan ja sen kieleen sekä näiden molempien luonnollisia oikeuksia kohtaan syvä kunnioitus. Toisinaan hän oli kirjoituksissaan niin ylitsevuotavainen, että lehdet jättivät hänen kirjoituksiaan jopa julkaisematta. Näistä erimielisyyksistä saattoi koitua pitkäaikaisia näkemyseroja puolin ja toisin. Vuodesta 1857 lähtien David Europaeus yritti viisikertaa julkaista omaa lehteä, Kansakunnan Lehti-nimisenä Helsingissä, mutta vasta vuonna 1863 sensuuriolot muuttuivat sen verran vapaammiksi, että lehti sallittiin. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi 15.10.1863 ja siinä Europaeus kirjoittaa näin: ”Se on kansakunnat, joiden jo luonnon vaatimuksesta pitää olemaan kaikkein suurimman valtamahdin kannattajina kaikissa maissa. Hallitsiat ovat kansakuntain pääpalveliat eikä kansakunnat hallitsiain palvelioita. Kansakunnillakin on palveltavaa ja niiden tulee palvella itseänsä yhteisesti, ja se on tämän yhteisen palveluksensa pääkäyttäjänä ja esimiehenä kuin kansakuntain tulee ja pitää kannattaman hallitsiaansa. Ja semmoisen kannatuskunnan kämmenillä kannatettuna hallitsialla luonnollisin ja suurin voima onkin.” David Europaeuksen kirjoituksissa oli samoin yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kansanvalistajana ja toimittajana hän johdonmukaisesti vastusti kaikenlaista sortoa ja byrokratiaa sekä kehitteli usein omaperäisiä ajatuksia kansan sivistystason nostamiseksi.
Kansakunnan Lehden tilaajakunta jäi alusta lähtien mitättömän pieneksi, varmaan monestakin syystä. Toiset epäilivät varmaan Europaeuksen kykyä toimittaa lehteä, toisia taas häiritsi hänen malttamattomuus, kun hän hyökkäsi todellisia ja luultuja vastustajiansa vastaan. Jotkut häiriintyivät varmasti siitä, että Europaeus nosti liikaa heidän mielestään itseään ja saavutuksiaan esille. Lopulta lehden viimeinen numero ilmestyi maaliskuussa 1864. Lehteä ilmestyi kahdeksan numeroa; neljä numeroa kumpanakin vuotena. David Europaeus valitti, että häntä vainottiin ja syyksi hän uskoi sen, ”että hän Tammikuun-valiokunnan jäsenten eteen oli asettanut sen tuuman, jonka kautta se kiivaan kiinteä Suomen kielen asema silloin toki jalalle saatiin”. Europaeus oli näet eräässä valiokunnan jäsenille lähettämässään kirjeessä ehdottanut, ”että valiokunta ottaisi Keisarilliselta Majesteetilta alamaisuudessa anoakseen erinäistä istuntokuntaa eli komiteaa ymmärtävistä ja taitavista miehistä määrättäväksi, jotka sitten ottaisivat huoleksensa koko tämän Suomen kielen asian tutkimisen ja järjestämisen kaiken sen mukaan, mitä sen tarpeet mahdollisuuden mukaan vaativat.” Valiokunnan jäsenet lopetettuaan työnsä kokoontuivat yksityisesti keskustelemaan suomenkielen asemasta ja päättivät silloin keisarille esitettäväksi tehdä anomuksen kielikomitean asettamisesta. Kuinka paljon tähän päätökseen vaikutti Europaeuksen kirje, ei ole tiedossa. David Europaeus kyllä useammassa lehtensä numerossa otti asiasta kuitenkin kunnian itselleen.
Helsingissä julkaistiin vuonna 1862 David Europaeuksen kirja, Kirjoituksia Suomen kansan tärkeimmistä asioista, joka sisälsi enimmäkseen hänen jo julkaistuja tai julkaisematta jääneitä sanomalehtikirjoituksia vuosien varrelta. Europaeuksen jäämistöstä on löytynyt myös käsikirjoitus, Suomalaisten kirjoitusmiesten ohjekirja, sekä siihen liittyvä Suomalaisen oikeinkirjoituksen oppikirja; molemmat teokset Europaeus kirjoitti talonpoikaisia kirjoittajia silmällä pitäen, joiden lehtikirjoituksia siihen aikaan yhä taajemmin alkoi esiintyä suomenkielisissä sanomalehdissä. Pieni kokoelma täydensi Europaeuksen kirjoituksia: Suomalaisia kihlakunnan käräjäin pöytäkirjoja. Uusi Suometar julkaisi ensimmäisessä numerossaan Europaeuksesta seuraavaa:
”Vuonna 1858 lähetti ylioppilas D. E. D. Europaeus Mikkelin läänin kuvernöörinvirastoon erään kirjoituksen, jonka alle oli kirjoittanut joukko Rantasalmi-, Kerimäki-, Juva-, ja Leppävirtalaisia ja jossa he pyytävät lupaa saada pitää pitäjänkokouksia eräästä heille tärkeästä asiasta. Tämä sivistyshistoriallisessakin suhteessa huomattava asiakirja tavataan Rantasalmen pitäjänkokouksien pöytäkirjassa. Kirjoituksen tarkoitus oli: ’että anottaisiin korkealta Esivallalta täydellinen vakuutus sen päälle, ettei suurista viinaränneistä eikä mistään muualtakaan viinaa millään oikeudella päästettäisi sen talonpoikain poisheitetyn viinan siaan sisään tunkeutumaan, josta viimeinen villitys voisi tulla paljoa pahemmaksi kuin ensimmäinen on ollunnakaan. Että kuitenkin tämän vakuutuksen kautta esivallan ja virkamiesten vaivoja ei tarvittaisi lisätä, mutta vakuutus vierasta ja luvatonta viinaa vastaan kuitenkin saataisiin kyllin lujennetuksi, niin allekirjoitetut siihenkin suostuvat, että heille sekä kaikille viinan poisheittäneille talonpojille olisi esivallalta anottava semmoinen oikeus ja päälle pano, että he samoilla eduilla ja saman lain järjestyksessä, kuin ruununpalveliat viinan turmeluksen perinpohjin poishävittämiseksi maakunnasta saisivat ottaa kaiken luvattoman ja vieraan viinan ja luvattoman viinapannun pois ja estää kaiken luvattoman viinan polttamisenkin.'
Tämän asian paremmaksi voittamiseksi ja suuremman ylösvalistuksen saamiseksi kansalle allekirjoitetut suostuivat siihen lupaukseen, että niinpian kuin korkea esivalta semmoisen vakuutuksen heille viinan turmeluksen pois hävittämiseksi antaisi, niin he Rantasalmille asettavat kansan omaehtoisen ylösvalistus- ja maanviljelyskoulun varaksi rupeaisivat vuosittain maksamaan vähintäkin kolmannen osan sitä kohtaloa, mikä ennen on vuosittain taloa kohti viinaan menetetty, ja että myöskin se Ruunulta ylösanottu viinan vero samalle koululle sitten vielä aina tulisi vuosittain juoksemaan ja että vielä kaikki viinapannut rahaksi pantaisiin ja annettaisiin koulun perustuskassaksi, jonka mukaan voisi tapahtua, että semmoinen koulu yleistä laskua myöten pitäisi tuleman saamaan vuosittain 2,750 ruplaa hopeassa ja perustuksessa sen sivussa 700 ruplaa kaikki kuin löytöisenä paljaan viinan turmeluksen tieltä saatua rahaa. Myöskin maakaupan ja erittäinkin maan pienimpiin osiin jakamisen ja kaupitsemisen vapauttamista suostuttiin esivallalta anomaan, kuin kuitenkin maa se meidän oikea elatusäitimme onkin, ja sen jakamisen ja kaupitsemisen esteet tilallisille ja tilattomille monesta syystä ovatkin suurimmiksi köyhyyden tuottajiksi luettavatkin.”
Pöytäkirjaan merkittiin muistutukseksi, että Mikkelin läänin kuvernöörinvirasto, joka anomuksen oli lähettänyt käsiteltäväksi pitäjänkokouksessa 26.6.1858, oli tähän anomukseen merkinnyt hyväksyvän välipäätöksen. Asia oli käsiteltävänä Rantasalmen pitäjänkokouksessa 19.9.1858 ja ylioppilas Europaeus kuului olleen paikalla läsnä myös itse. Pitäjänkokouksessa, jossa viina-asiaa käsiteltiin, oli esillä myös kysymys kolmen uuden ”kansan koulun” perustamisesta. Kipeään kohtaan oli osuttu, kun viinan kirousta tahdottiin ehkäistä ja pimeyttä poistaa. Kokouksessa oli paljon väkeä ja siitä muodostui myrskyinen kokous. Ehdotus ei saanut tarvittavaa kannatusta, sillä monet herrasmiehet ja talopojat vastustivat esitystä. Talopojat ilmoittivat suoraan: ”Viekää tuo peura ulos!” Peura tarkoittivat anomuksen laatijaa, Europaeusta.
Ehdotus oli sittemmin monta kertaa esillä useissa pitäjänkokouksissa, mutta itse asian käsittelyä aina lykättiin muiden kiireellisten asioiden tai ajan vähyyden vuoksi tuonnemmaksi. Vaikka viina-asia ei tuolloin edistynyt, ajanoloon Rantasalmen kouluolot kohenivat uusien koulujen myötä. David Europaeus oli tässäkin asiassa kylvänyt hyvän siemenen.
David Europaeus julkaisi myös runokirjoja, kuten Pieni runon-seppo (Viipuri 1847) ja Karjalan kevätkäkönen (Helsinki: Frenckell 1854). Ne sisälsivät valikoiman vanhoja kansanrunoja, edellisessä mm. joukko Europaeuksen omia Inkeristä keräämiään runoja ikäänkuin tuomisiksi hänen runonkeruumatkoiltaan. Samoin teos piti sisällään ”Johdatuksia Runon tekoon”, joka ohjeisti tuleville runosepoille alan hienouksia. Runo-opissaan Europaeus innokkaasti puolustaa maallista runoutta, jota yksipuolinen hengellisyys pyrki sortamaan sekä huomauttaa, mikä arvo ja merkitys kansallisella runoudella on kansanhengen kauniimpana ilmaisumuotona. Tähän samaiseen vihkoon kuului myös soitannollinen liite, jossa oli kymmenen eri runosävelmää. David Europaeus keksi suomenkieleen myös melkoisen joukon uusia sanoja, kuten eduskunta, enemmistö, esitelmä, harrastus, huvila, tasa-arvo, toimeentulo, vety, kertosäe, suorasanainen, säännöllisyys, mietintö, keräilijä, varasto, tilavuus, kunta, mielikuvitus, johtaja, ilmansuunta, virkavalta, väitöskirja, valokuvaaja, kaunokirjallisuus, pätevä, viehättävä, miehittää, osoite, äänenkannattaja, yhdyssana, sananmukainen, sinutella ja valtava. Näitä hänen kehittelemiään sanoja on kielessämme tänäänkin käytössä yli kaksisataa sanaa.
Europaeus koki kansanrunojen kerääjänä ja sen hyvin tuntevana, miten Elias Lönnrot oli tehnyt työnsä. David Europaeus olisi itse pitänyt kansalliseepoksen lähempänä alkuperäisiä runoja. Hän lopulta ehdotti Lönnrotille, että hänen keräämät kansanrunot täytyisi julkaista sellaisenaan, mutta näinhän ei tietenkään käynyt. Tämä Europaeuksen ehdotus – kuten moni muukin hänen ehdotuksensa, kuten esim. Inkerin runojen järjestelmällinen keräys – on vasta myöhemmin saanut vastakaikua ja järkeviksi havaittuna toteutettu muiden toimesta. David Europaeus käyttäytyi esiintyessään erikoisesti ja riitaisasti, ajautui vähitellen yhä yksinäisemmäksi. Europaeus irtautui kansanrunoudesta myös vähitellen ja alkoi kestittyä kieli- ja muinaistieteisiin. Hän teki tutkimusmatkat Kuolan niemimaalle vuonna 1856 ja Novgorodin Valkeajärvelle vuonna 1868, joissa hän etsi suomalaisasutuksen mahdollisia jäänteitä; David Europaeus löysi mm. karjalaisen Vieljärven kylän Venäjän Lapista. Vielä 1870-luvulla David Europaeus teki seitsemän muinaistieteellistä kaivausmatkaa Aunuksen, Tverin ja Novgorodin alueille. Hän tahtoi todistaa, että Pohjois-Skandinaviassa, Suomessa, Pohjois- ja Sisä-Venäjällä on muinoin asunut pitkänä katkeamattomana sarjana ugrilainen väestö, joka on paikkojennimiin ja hautamuistoihin jättänyt siellä jälkiä. Toiseksi hän tahtoi näyttää, että suomalais-ugrilaiset kansat ovat paljon lähemmässä sukulaisuudessa intialais-eurooppalaisten kuin turkkilais-mongolilaisten kansojen kanssa.
David Europaeus uskoi, että suomalais-ugrilaisten paikannimien selvittäminen ja kraniologia eli pääkallojen tutkiminen ja mittaaminen selventävät heidän asutushistoriaa sekä sanaston ja taivutusmuotojen vertailu kielten suhteita. Omia tutkimustuloksia Europaeus julkaisi esim. kirjoissaan Tietoja suomalais-ungarilaisten kansojen muinaisista olopaikoista (1868-1870) ja Die Stammverwandtschaft der meisten Sprachen der alten und australischen Welt (1870). Europaeuksen mukaan pitkäkalloiset suomalais-ugrilaiset olivat muinoin asuneet laajasti Pohjois-Euroopassa, ostjakkien ja vogulien eli hantien ja mansien Europaeus näki tulleen Suomeen lännestä ja eläneen täällä. David Europaeus osoitti lukusanoja vertailemalla, että suomalais-ugrilaisten kielten lähimmät sukulaiset ovatkin indoeurooppalaisia kieliä. Aikaisemmin Europaeus oli näistä tutkimuksistaan jakanut tietoja Mehiläisessä ja Suomettaressa ja vuonna 1874 hän Venäläisen muinaistieteellisen seuran kustannuksella oli julkaissut venäjänkielisen tutkimuksen nimeltä, Ugrilaiskansasta, joka on elänyt Sisä- ja Pohjois-Venäjällä, Suomessa ja Skandinavian pohjoisosissa ennen nykyisten asukasten sinne-tuloa. Tähän teokseen liittyy eräs venäjänkielinen kartta suomalais-ugrilaisten kansain muinaisista asuinsijoista Skandinaviassa, Suomessa ja Venäjällä, jonka hän samoihin aikoihin julkaisi.
Maailman kieltenkehto oli hänen ymmärryksensä mukaan Afrikassa. Tämän kaltaiset käsitykset olivat pahasti ristiriidassa silloin vallitsevien käsitysten kanssa ja siksi Europaeusta ei otettu lainkaan vakavasti. Häntä kutsuttiin yleisesti pilkkanimellä Indo-Europaeus-Afrikanus.
Paljon myöhemmin on huomattu, että David Europaeus oli tutkijana hyvin lukenut ja kansainvälinen henkilö; hyvin monet hänen tutkimusmenetelmänsä perustuivat ajankohtaisiin Eurooppalaisiin virtauksiin. Toisaalta voidaan sanoa, että hänen koulutuksensa puute johti tutkimuksen epätasaisuuteen. Mielikuvitukselliset asiat saattoivat sekoittua valtaviin oivalluksiin. Europaeus esitteli kuitenkin ensimmäisenä suomalais-ugrilaisten kielten sukupuun. David Europaeusta voidaan hyvällä syyllä pitää suomalaisen nimistöntutkimuksen uranuurtajana ja ensimmäisenä vertailevan menetelmän käyttäjänä maassamme.
Useat David Europaeuksen toteuttamat pioneerihankkeet eivät koskaan saaneet ansaitsemaansa huomiota hänen aikanaan. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka teos, Suomalaisten puustavein äännöskuvat ylös-ajatellunna D. E. D. Europaeus, ensimmäinen foneettinen äännekuvasto maassamme, jonka Europaeus suunnitteli kuuromykkien opetusta edistämään. Europaeus lienee itse ollut ainoa, joka kokeili omaa teostaan käytännön työssä. Kuitenkin seuraava yritys kuuromykkien auttamiseksi onnistui vasta runsaat sata vuotta myöhemmin. Krimin sodan eli itämaisen sodan aikana David Europaeus matkusti Skandinaviaan ja Saksaan levittämään rauhan asiaa, mutta tässäkään hankkeessa ei onni ollut myötä hänelle. Hän palasi matkaltaan passittomana, rahattomana, sekavasti puhuvana saarnamiehenä, joka vankilan kautta lähetettiin poliisin avustuksella Suomeen. Suomessa hänet katsottiin tämän jälkeen mieleltään järkkyneeksi.
Aikalaiset pitivät David Europaeuksen hankkeita usein vähintään epäilyttävinä. Monien mielestä hän oli liian paljon yhteydessä Pietariin. Itse Europaeus on kuvannut omaa elämäänsä lähetystehtäväksi ja ainakin toisinaan hän koki itsensä vainon kohteeksi. Koko elämänsä ajan David Europaeus teki vain tilapäisiä töitä. Alkuun niukoilla matkastipendeillä runoja keräten, kotiopettajana, kuuromykkäkoulun opettajana, oikeuden pöytäkirjojen suomentajana, Pietarin käsityöläisten huoneiston hoitajana ja tutkimusapulaisena erilaisissa hankkeissa. Kaiken aikaa hän kyllä etsi pysyvämpää työpaikkaa, mutta ne menivät häneltä aina ohitse muille. Europaeus kulki kirjaimellisesti ryysyissä ja Savitaipaleelta pois lähdettyään hänellä ei ollut omaa kotia koskaan. Milloinkaan Europaeus ei mennyt avioon, eikä hänellä ollut lapsia. Hänen irtolaisuutensa oli kuitenkin vain ulkoista, sillä hänen sisäinen kotinsa oli suomalaisuuden asian edistäminen, jolle hän myös elämänsä omisti.
Lääkäri Matti Äyräpää (vuoteen 1876 asti Europaeus, s. 11.4.1852 Liperi ja k. 15.10.1928 Helsinki) on muistellut Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 2 Taneli Europaeuksen lähtöä viimeiselle matkalle. Keväällä 1884 ”Sipi” tuli Matin luokse niin sairaan näköisenä, että Matti päätti lähettää David Europaeuksen Kirkkonummelle rauhalliseen paikkaan lepäämään ja saamaan ravitsevaa ruokaa. Lepotauon aikana Matti Äyräpää peri Taneli Europaeuksen kirjasaatavia 600 markan edestä. Kun Europaeus kuuli rahaa olevan tulossa, hän ei kehotuksista huolimatta malttanut enää pysyä maaseudulla. ”Jo seuraavana päivänä ukko kuitenkin istuutui maidonkuljettajan viereen ja tuli Helsinkiin. Kun hän ilmestyi huoneeseeni, hämmästyin nähdessäni entisen Sipi Europaeuksen terveyttä uhkuvana miehenä. Lihomistaan hän selitti innostuneilla sanoilla: ”Ajatteleppas, kolme kertaa päivässä ruokaa ja kahdesti kahvia!”
Matti Äyräpää yritti taivuttaa Sipiä palaamaan vielä maalle, mutta tämä ei millään malttanut, olihan Pietarissa vielä kirjastoja tutkimatta ja tietoja hakematta. Pietarissa odotti myös pantattu turkki, jonka Europaeus aikoi myydä rahoittaakseen tutkimuksiaan. Matkavalmisteluihin kuluu kuitenkin niin paljon rahaa, että Sipi joutuu nolona pyytämään sukulaispojalta vielä 10 penniä, että saisi laivassa ostaa aamukahvin. Matti Äyräpää antoi miehelle liikenevät rahansa, joitain kymmeniä markkoja ja pyysi häntä olemaan rasittamatta liikaa itseään.
Muutaman kuukauden perästä lokakuussa tuli sitten ilmoitus, että Taneli Europaeus oli kuollut. ”Arvattavasti hän oli saanut vakavan langettavataudin (=epilepsia) kohtauksen, liiallisesti rasitettuaan itseään”.
Lopuksi vielä sitaatti A. Forsmannin kirjasta vuodelta 1896: ”’Kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä kirjavampi.’ Jos kestään käypi sitä sanominen, niin Europaeuksesta, jonka elämä jos jonakin; yhtäläinen ainoastaan siinä, että köyhyys ei hänestä milloinkaan luopunut, samoin kuin ei hänkään luopunut niistä yksipuolisista aatteistaan, joita ajaakseen hän oli vapaaehtoisesti valinnut kärsijän osan. Kautta koko hänen ikänsä nämä kaksi seikkaa, toinen harmaja ja synkkä, toinen valoisa ja ilava, painoivat leveät, yksitoikkoiset juovansa hänen elämäänsä. Moisen tavattoman miehen kuolemakaan ei voinut olla varsin samanlaatuinen kuin arkipäiväisien hyvästöläisten. Omituista siinä on se, että hän, kuten vielä kaikki muistavat, kahdesti haudattiin. Hän kuoli Pietarissa viimeistä kertaa oleskellessaan Ohdan sairaalassa 15 p. Lokakuuta 1884 ja haudattiin, niinkuin tuhannet muutkin köyhät, jotka mainitussa sairashuoneessa heittivät henkensä, yksinkertaisilla menoilla Pargalan hautausmaahan. Siellä hän jo oli joitakin aikoja maannut, kun jotkut hänen Pietarissa olevista suomalaisista tuttavistaan saivat kuulla, että hän oli kuollut ja sinne haudattu. He kirjoittivat siitä Helsinkiin vainajan sukulaisille, kysyen, eikö olisi syytä toimittaa hartaan suomalaisen maalliset jäännökset kotimaan multiin kätkettäväksi. Täällä asia sai Europaeuksen ystävissä yleistä kannatusta. Kerättiin siksi paljon varoja, että saatiin hänen ruumiinsa tänne, jossa se sitten samojen henkilöiden huolesta haudattiin vanhaan hautausmaahan kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita meillä käytetään kuuluisia kansalaisia saatettaessa heidän viimeiseen lepokammioonsa. Julius Krohn, joka jo hänkin lepää samassa kalmistossa, piti hänen haudallaan kauniin muistopuheen. Sittemmin kerättiin ylioppilaskunnan ja vainajan tuttavien keskuudessa rahoja, joilla hänen haudalleen myöhemmin on pystytetty mustaksi hiottu uljas kivipatsas. Siinä luetaan paitsi hänen nimeään sanat: ’Kullervo-runoston pelastajalle pystytti Savo-Karjalainen osakunta.’”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti