Royal Festival Hall sijaitsee Lontoon Southbank Centerissä, Thames-joen etelärannalla, lähellä Hungerford Bridgeä, Lontoon Lambethin kaupunginosassa. Konserttisali vetää noin 2 700 ihmistä tilaisuuksiinsa ja sali tunnetaan Lontoon philharmonikkojen orkesterin kotisalina. Royal Festival Hall rakennettiin London County Councilille ja konserttitalon avajaisia vietettiin 3.5.1951. Rakennuksen pääarkkitehti oli skotlantilainen Sir Robert Hogg Matthew (s. 12.12.1906 ja k. 2.6.1975) apunaan arkkitehti Sir John Leslie Martin (s. 17.8.1908 Manchester ja k. 28.7.2000 Manchester). Talon suunnittelu alkoi jo vuonna 1948. Alunperin konserttisalissa oli 2 901 istumapaikkaa. Talon peruskiven muurasi pääministeri Clement Richard Attlee (s. 3.1.1883 ja k. 8.10.1967) vuonna 1949. Talon ensimmäinen johtaja oli Mr. Bean, joka oli aikaisemmin johtanut Charles Hallén toukokuussa 1857 perustamaa Hallé Orchestraa. Rakennusta on remontoitu useaan otteeseen. Vuonna 1951 rakennuksen budjetti oli 2 miljoonaa puntaa, mutta viimeisemmän korjauksen kustannukset vuonna 2007 olivat jo 111 miljoonaa puntaa.

Royal Festival Hall.

Tampere Filharmonian ja vuonna 1905 perustetun Göteborgin sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali (s. 5.11.1985 Lahti) aloitti ylistävien arvostelujen ympäröimänä Lontoon Philharmonisen orkesterin johtajankautensa Royal Festival Hallissa ylikapellimestari Esa-Pekka Salosen (s. 30.6.1958 Helsinki) seuraajana torstaina 30.9.2021. Santtu-Matias Rouvali on toiminut Lontoon Philharmonia-orkesterin päävierailijana vuodesta 2017 alkaen. Rouvali on saanut viisivuotisen sopimuksen orkesterin kanssa. Hän työskentelee orkesterin kanssa kymmenen viikkoa vuodessa ja on mukana äänityksissä sekä orkesterin kiertueilla Britanniassa ja ulkomailla. Vielä tämän vuoden joulukuussa Rouvali nousee mm. viulisti Pekka Kuusiston kanssa Royal Festival Hallin lavalle esittämään Sibeliuksen viulukonserton. Toukokuussa 2022 Lontoon Philharmonia-orkesteri vierailee Suomessa sekä Musiikkitalossa että Tampere-talossa konsertoimassa Santtu-Matias Rouvalin johdolla. 4.11.2021 ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali johtaa Lontoon Philharmonia-orkesteria sen kotisalissa ja ohjelmassa on tuolloin Straussin neljä viimeistä kappaletta – solistina sopraano Miah Persson – sekä Wagnerin Sormus (arr. Maazel).

Vuonna 1785 John Walterin perustama The Timesin kriitikko Rebecca Franks kirjoitti Santtu-Matias Rouvalin ensimmäisestä virallisesta konsertista orkesterin ylikapellimestarina, että se oli kuin uuden ajan auringonnousu. ”Rouvalin on vielä näytettävä, että hän osaa tehdä myös hienovaraisia konsertteja tällaisen ylellisyyden lisäksi. Mutta ilman epäilystäkään voi sanoa, että alku oli kunnianhimoinen menestys”, lehdessä mainitaan. Rebecca Franks antoi viisi tähteä saksalaisen säveltäjä Richard Georg Straussin (s. 11.6.1864 München ja k. 8.9.1949 Garmisch-Partenkirchen) musiikista koostuneelle konsertille. Soittajia oli esiintymislavalla reilut sata henkeä ja konsertti alkoi Straussin teoksella Also Sprach Zarathustra, Op. 30, jota seurasi Straussin Alpine Symphony, Op. 64.

The Times-lehden mukaan ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali teki konserttiin dramaattisen sisääntulon. ”Suosionosoituksia seurasi pitkä tauko ennen kuin Santtu-Matias Rouvali nousi lavalle. Onko hänellä ramppikuume?, lähellä istuva yleisö alkoi kysellä. Kun suomalainen kapellimestari lopulta ilmestyi, hän näytti rennolta ja keskittyneeltä. Hän tervehti yleisöä omaperäisellä tahtipuikon heilautuksella ja kääntyi orkesterin puoleen.” Kriitikko huomioi, että Santtu-Matias Rouvalin balettimainen liikehdintä toi Straussiin viehkeyttä ja joustavuutta. Kaikki tuntui luontevalta.

Slippedisc-sivustolla - aikaisemmin The New York Times-lehteen sekä The Times- ja Financial Times-lehtiin kirjoittanut – kriitikko Alistair Macaulay kuvailee, että Santtu-Matias Rouvalin tyyliä luonnehtii sekä täsmällisyys että pursuilevuus. Hänen mukaansa ensin huomio kiinnittyy energisyyteen, vilkkuviin silmiin, kiharapehkoon ja näyttäviin eleisiin kunnes huomiotaherättävä taiteellisuus paljastuu.

Barry Millington arvio pari kertaa viikossa ilmestyvässä Evening Standard-ilmaislehdessä, että orkesterin ensimmäinen konsertti uuden ylikapellimestarin johdolla oli voitto. Barry Millington antoi arviossaan myös täydet viisi tähteä konsertille. ”Rouvalin energinen johtamistyyli toi esiin kappaleiden dynaamisuuden ja teki samalla oikeutta niiden filosofiselle taustalle”, kirjoitti Barry Millington arviossaan.

Aikoinaan Daily Telegraphin ja London Evening Standardin musiikki- ja kulttuuriasioiden kommentaattorina toiminut Norman Lebrecht (s. 11.7.1948 Lontoo) suomii The Critic-kuukausijulkaisussa nykyisiä kapellimestareitamme. Hän muistuttaa, että saksalaissyntyisellä kapellimestarilla, Bruno Walterilla (s. 15.9.1876 Berliini ja k. 17.2.1862 Beverly Hills, Yhdysvallat) oli tapana sanoa, että kapellimestarit eivät synny, ne on tehtävä. Norman Lebrecht uskoo, että kuusi alle 40-vuotiasta nykykapellimestaria tulevat vielä lunastamaan paikkansa jatkossa huippukapellimestareiden joukossa. Hänen mukaansa he ovat: Alpesh Chauhan, 28, Mirga Gražinyé-Tyla, 35, Elim Chan, 35, Santtu-Matias Rouvali, 35, Klaus Mäkelä, 25 ja Lahev Shani, 32, joka toimii Israelin filharmonikkojen johtajana intialaisen kapellimestari Zubin Mehtan (s. 29.4.1936) jälkeen.

Santtu-Matias Rouvalin ansioksi Norman Lebrecht katsoo, että Rouvali on yksi harvoista kapellimestareista, joka pystyy muuttamaan orkesterin sointia vain astumalla harjoitushuoneeseen. Pariisin Orchestrea ja Oslon filharmonikkoja johtava Klaus Mäkelä levyttää Sibeliuksen seitsemän sinfoniaa Decca-levy-yhtiölle. Norman Lebrecht kysyy: ”Liikaa, liian aikaisin?” Mäkelä poseeraa muotokuvissa hänen mukaansa kaksirivisissä puvuissa näyttääkseen enemmän aikuiselta. Muutoin meille jää vain paljon piirteittömiä suomalaisia kapellimestareita, hampaattomia nuoria naisia ja peukaloituja kilpailun voittajia.

Vuonna 1821 perustettu brittiläinen sanomalehti, The Guardian, antoi omassa arviossaan torstain konsertille neljä tähteä. Lehden kriitikko Tim Ashley nimesi kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin hienoksi ”straussiaaniksi” sekä huolelliseksi sointivärien ja detaljien huomioijaksi. Kuitenkin joistakin tempovalinnoista kriitikko Tim Ashley oli eri mieltä. Parhaimmillaan hänen mielestään musiikin tekemisessä oli myös ”vastustamatonta kiihkoa”.